Artikkelin sivut

Elvis Aaron Presley 8.1.1935 – 16.8.1977


Elvis Presley 1954.

Prologi

Amerikkalainen laulaja, muusikko ja elokuvanäyttelijä Elvis Aaron Presley on yksi populaarikulttuurin merkittävimmistä ja tunnetuimmista henkilöistä. Hänen komeettamainen nousunsa köyhyydestä ja tuntemattomuudesta viihdetaivaan jättiläiseksi, ujosta maalaispojasta globaaliksi supertähdeksi, äänitehistorian myydyimmäksi artistiksi ja vuosisadan ikoniksi, hakee edelleen vertaistaan. Elvis on Amerikkalaisen unelman ruumiillistuma.

Lopun traagisuus ja ennenaikaiseen kuolemaan päättynyt ura ovat kolikon kääntöpuoli, muodostaen shakespearilaisen näytelmän draamankaaren – kiehtovuudessaan ja samalla myös murheellisuudessaan.

Aivan kuin hän olisi tullut tänne kuiskaamaan meidän korviimme jonkun unelman, ja jotenkin me kaikki aloimme unelmoida. – Bruce Springsteen

Elviksen merkittävimpänä saavutuksena pidetään hänen 1950-luvun amerikkalaisessa rasistisessa ilmapiirissä valkoisten ja mustien edustamien musiikkityylien yhdistämistä. Elviksen ainutlaatuinen ääni ja tyyli sekoittivat ja hämärsivät sosiaalisia ja rodullisia rajoja. Sen lisäksi, että Elviksen läpimurto avasi reitit niin mustille, kuin myös valkoisille uuden tyylisuunnan artistille, oli se ensimmäinen musiikin kautta tapahtunut kumous.

Sitä seurasi 1960-luvulla Yhdysvalloissa noussut kansalaisoikeusliike, näkyvimpänä johtajanaan Martin Luther King jr. Rock'n'roll-vallankumouksen myötä alkoi yhteiskunnallinen ilmapiiri höltyä, mikä johti nuorisokulttuurin syntyyn, ja sitä myötä myös pukeutumisen, seksin ja sanan vapautumiseen. Musiikissa alettiin ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja se alkoi hajaantua erilaisiin tyylilajeihin.

Elvis on vuosisadan suurin kulttuurillinen voima. Hän toi rytmin kaikkeen, musiikkiin, kieleen, pukeutumiseen. Kyse on aivan uudenlaisesta sosiaalisesta vallankumouksesta. 1960-luku syntyi siitä. – Leonard Bernstein, 1960-luvulla

Kaikkea tätä oli Elvis ollut aloittamassa. Ei tietoisesti, vaan ainoastaan vaistoihinsa luottaen ja nojaten, siihen minkä hän koki aidoksi ja oikeaksi. Se osoittautui toimivaksi toimintamalliksi, koska sitä vapautusta oli kaivannut ja odottanut kokonainen sukupolvi. Vaikka erilaiset auktoriteetit ja konservatiiviset piirit paheksuivat ja yrittivät pysäyttää tämän moraalisesti arvelluttavan ja nuorisoa rappeuttavan ilmiön, niin mikään ei enää kyennyt hillitsemään valtavalla vyöryllä liikkeelle lähtenyttä yhteiskunnallista ja musiikillista muutosta.

Mikään ei oikeastaan vaikuttanut minuun, ennen kuin kuulin Elviksen musiikkia. Jos Elvistä ei olisi ollut, ei olisi ollut myöskään Beatlesia. – John Lennon

Elviksen kulttuurillisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä voisi paasata vaikka kuinka pitkään, mutta se ei siltikään selitä sitä, miksi Elvis on yli 40 vuotta kuolemansa jälkeen, edelleen niin suosittu. Hänen musiikkinsa myy miljoonia. Hän on yksi kuunnelluimmista ja katselluimmista artisteista suoratoistopalveluissa, häntä remiksataan ja sämplätään jatkuvasti. Elokuvia ja dokumentteja tehdään säännöllisesti. Kirjoja kirjoitetaan. Konserttisalit ympäri maailmaa täyttyvät häntä katsomaan tulleesta yleisöstä, vaikka artisti itse ei fyysisesti enää olekaan läsnä.

Sitä ei voi ymmärtää kuinka mahtava hän on, ei todellakaan. Siihen ei löydy ymmärrystä – se on yksinkertaisesti mahdotonta. En pysty kertomaan, miksi hän on niin hyvä, mutta hän on. Hän on sensaatiomainen. – Phil Spector

Elvis on kuolemansa jälkeen alkanut elää aivan omaa elämäänsä, jolla ei oikeastaan ole enää mitään tekemistä itse ihmisen ja artistin kanssa. Hänet voi nähdä kahvikupin kyljessä, postimerkissä, kumiankan muodossa, automainoksessa, elokuvassa mainintana ja/tai karikatyyrisenä hahmona, hän saattaa ilmestyä kulman takaa polttariporukan vitsinä, hän voi jopa esiintyä lähikuppilassasi, puhumattakaan että yhä törmäät hänen nimeensä lööppiotsikoissa, netissä ja painetussa sanassa. 

Hän oli ainutlaatuinen taiteilija – alkuperäinen, jäljittelijöiden maaperällä. – Mick Jagger

Mutta kun ympäriltä riisuu kaikki ulkomusikaaliset seikat ja epäolennaisuudet, niin jäljelle jää vain ydin: ääni. Se on lopulta se, joka edelleen vetoaa ihmisiin vuosikymmenestä toiseen. Elviksellä oli kyky kommunikoida ja puhutella tulkinnoillaan ihmisiä ympäri maailmaa. Se ei katso ihonväriä, ei kansallisuutta, ei kieltä, ei uskontoa. Elviksen äänessä on jokin määrittelemätön kipupiste, joka koskettaa yleismaailmallisesti.

Aika on osoittanut, että hänen musiikkinsa ylittää sukupolvien väliset kuilut, sosiaalis-taloudelliset esteet ja ikämuurit. Se toimii yhdistymisen välineenä ja on merkityksellisin osa Elviksen monumentaalista perintöä. Edelleen helpoin tapa oppia pitämään Elviksestä, on kuunnella hänen musiikkiaan.

Kysykää keneltä tahansa. Jos Elvistä ei olisi ollut, niin en tiedä mihin suuntaan populaarimusiikki olisi kehittynyt. Hän oli se, joka aloitti kaiken. Hän takuulla oli se, joka sai minut aloittamaan. – Elton John

Elviksen ehdoton valttikortti oli hänen monipuolisuutensa laulajana. Hän osasi tulkita uskottavasti niin rokkia, poppia, kantria, balladeja, iskelmää, gospelia, bluesia ja soulia. Hänen musiikkinsa oli yllätyksellistä, koska hän onnistui muuntamaan äänensä, niin että se istui täydellisesti hänen esittämiinsä eri tyylisiin kappaleisiin. Hän myös kykeni esiintymisellään visualisoimaan ja havainnollistamaan musiikkia jäljittelemättömällä tavalla. Magnetismi ja karisma. Kaiken kaikkiaan hänen ainutlaatuisuuttaan on vaikea toistaa.

Elvis loi supertähden prototyypin. Hän asetti määreet sen olemukselle. Hän oli ensimmäinen. Hänelle lankesi uranuurtajan rooli. Hänellä ei ollut esimerkkejä, ei suunnannäyttäjiä eikä tienviittoja, miten olisi pitänyt edetä. Elvis varmasti luotti ja antoi liikaa valtaa hänen ympärillään pyöriville hyväksikäyttäjille, niin managerille, levy-yhtiölle, elokuvayhtiöille ja jopa hänen ystäväpiirilleen.

Hänet tempaistiin tavallisesta nuoren miehen elämästä paikkaan, jossa kukaan ei aikaisemmin ollut käynyt, yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. – Emmylou Harris

Elvis oli kunnianhimoinen, mutta sitä ääntä ei valitettavasti kukaan kuullut, tai ei halunnut kuulla. Rahaa tuli liian helposti, että edes Elvis itse olisi voinut haastaa ketään vastuuseen hänen myöhemmän uransa taiteellisesta alennustilasta. Elvis teki vakavia virheitä, mutta niin ovat sen jälkeen tehneet valitettavasti monet muutkin. Supertähden osa ei ole helppo. Sen ovat osoittaneet vielä näinä päivinä muun muassa sellaiset nimet kuten Michael Jackson, Whitney Houston ja Amy Winehouse.

Elvis sen sijaan on ollut esikuva monelle. Jo uransa alussa hänen vanavedessään nousi suosioon sellaisia nimiä, kuten Johnny Cash, Roy Orbison, Carl Perkins, Jerry Lee Lewis, Charlie Rich, Eddie Cochran ja Buddy Holly. Sellaiset mustan musiikin legendat, kuten Little Richard ("Hän avasi ovet mustalle musiikille") James Brown ("En ollut vain fani, olin hänen veljensä"), Isaac Hayes ("Elvis oli jättiläinen ja vaikutti kaikkiin alalla"), B.B. King ja Albert King ovat myöntäneet avoimesti Elviksen tärkeyden.

Elvis vaikutti musiikkinsa kautta meihin kaikkiin. Hän mursi jään puolestamme. – Al Green

Hänen musiikkinsa määritteli 1950-luvun, ja kun rock'n'roll näytti jo kuolleen 1960-luvun alkupuolella, hän oli jo inspiroinut seuraavia uuden aallon musiikintekijöitä. The Beatles, John Lennon etunenässään ("Ennen Elvistä ei ollut mitään"), Bob Dylan ("Kiitän Jumalaa Elvis Presleystä"), Jimi Hendrix, Jim Morrison, Paul Simon, David Bowie ("Elvis oli sankarini"), Elton John, Suzi Quatro, Gene Simmons ("Elvis on kuningas. Piste"), Joe Perry ("Hän oli suurin vaikuttajani. Halusin olla Elvis"), Nick Cave, Morrissey, Mark Knopfler, Celine Dion, Billy Idol, Faith Hill, Neil Young, Jon Bon Jovi, U2, Bruce Springsteen ("Kaikki alkaa Elviksestä ja päättyy Elvikseen") ja lukemattomat muut ovat tunnustaneet Elviksen merkityksen, kun ovat päättäneet ryhtyä muusikon uralle.

Opin musiikin kuuntelemalla Elviksen levyjä. Hänen mitattavissa oleva vaikutus kulttuuriin ja musiikkiin oli jopa suurempi Englannissa kuin Yhdysvalloissa. – Mick Fleetwood

Edelleen monet tämän päivän artisteista diggailevat Elvistä. Sellaisiksi ovat tunnustautuneet muun muassa Miley Cyrus, Justin Timberlake ("Ihailen Elvistä. Olen aina ihaillut"), Robbie Williams, Marilyn Manson (Elvis ja David Bowie ovat suurimmat innoittajani"), Glenn Danzig, Jack White, Michael Bublé, Post Malone, 50 Cent, Beyonce ("Elvis eli ennen minun aikaani, mutta tiedän niin paljon Elviksestä"), Carrie Underwood ("Ennen kuin tiesin hänestä mitään, tiesin hänen äänensä").

Hän ruumiillisti rock'n'rollin, hän omisti sen sataprosenttisesti – hän oli se. – David Lynch

Elvis elää yhä voimakkaana hahmona populaarikulttuurissa. Hän on inpiroinut lauluntekijöitä, viihdetaiteilijoita, kuvataiteilijoita, elokuvaohjaajia, muodinluojia ja kirjailijoita. Hän on inspiroinut ihan meitä taviksia jokapäiväisessä elämässä. Elvis on ilmiö, Elvis on myytti, Elvis on joka puolella, mutta ennen kaikkea kyse on musiikista ja äänestä. Ne ovat ne tekijät, joista hänet loppujen lopuksi muistetaan, niin kauan kuin musiikkia kuuntelevaa yleisöä on olemassa.


Varhaisvuodet 1933–1953

Gladys ja Vernon Presley

Gladys Love (o.s. Smith) Presley 25. 4. 1912 – 14. 8. 1958
Vernon Elvis Presley 10. 4. 1916 – 26. 6. 1979


Vernon ja Gladys Presley, vuoden 1947 tienoilla.

Elviksen vanhemmat, Gladys ja Vernon, tapasivat toisensa Tupelossa, Mississippissä, First Assembly of God Church -kirkon (verrattavissa suomalaiseen helluntaiseurakuntaan) tilaisuudessa vuonna 1933. Saman vuoden kesäkuussa he karkasivat Mississippin Pontotociin, jossa vasta 17-vuotias Vernon ja häntä neljä vuotta vanhempi Gladys menivät naimisiin. Koska Vernon oli vielä alaikäinen hän valehteli ikänsä, väittäen olevansa 22-vuotias. Kun taas 21-vuotias Gladys vähensi omasta iästään kaksi vuotta, koska ei pidetty sopivana, että morsian on sulhasta vanhempi.

Joulukuussa 1934 tuore pariskunta asettui asumaan Old Saltillo Roadille, pahamaineiselle seudulle ja lähinnä valkoisten vähävaraisten tehdastyöntekijöiden asuttamaan Itä-Tupeloon, jonne Vernon rakensi isänsä Jessien ja vanhemman veljensä Vesterin avustamana pienen vaatimattoman kahden huoneen lautahökkelin (shotgun shack).

Syntymä

Tammikuun 8. päivä 1935 syntyy Gladys ja Vernon Presleylle kaksi poikalasta. Dr. William Robert Huntin avustamana, aamuyöllä (klo 04.00) toinen kaksosista, Jesse Garon, syntyy kuolleena ja hänet haudataan merkitsemättömään paikkaan läheiselle Pricevillen hautausmaalle. Mutta toinen kaksosista, Elvis Aaron, joka syntyy puoli tuntia myöhemmin (klo 04.35), jää henkiin.

Katso myös: Elvis Presley Family History (elvis.com.au)

Synnytyksen jälkeen äiti sekä lapsi vietiin sairaalaan, jossa ilmoitettiin, ettei Gladys voinut saada enää lapsia. Sosiaalihuolto maksoi lääkärin viidentoista euron laskun.

Kaksosveljen kuolema varjosti Elviksen koko loppuelämää. Hän mietti usein, miten kaikki olisi mennyt, jos veli olisi selviytynyt hengissä. Ja miksi juuri hän jäi eloon? Äiti Gladysin taikauskoisessa maailmassa Elvikselle annettiin ymmärtää, että kun kaksonen kuolee, eloon jäänyt saa kaikki menehtyneen osapuolen erityiskyvyt. Gladys oli vakuuttunut, että hänen pojassaan oli jotain erityistä.

Presleyn perheen taru oli loppua jo heti alkuunsa, kun huhtikuun 5. päivä 1936, Tupeloon iskeytyi yksi Yhdysvaltojen historian rajuimmista tornadoista, surmaten yli 200 ihmistä ja aiheuttaen massiivista aineellista tuhoa. Old Saltillo Roadilla sijaitseva mökki ja sen asukkaat kuitenkin selvisivät hävitykseltä.

Lapsuus

Gladys, Elvis ja Vernon, 1938
Ensimmäinen kuva tulevasta nuorison villitsijästä. Gladys, Elvis ja Vernon, vuonna 1937-38, Lee Countyn vankilassa Tupelossa, jossa Elviksen isä istui tuomiotaan tutkintovankeudessa sekkipetoksesta. Elviksen vasemmassa poskessa on maapähkinä.

Perhe oli rutiköyhä. Köyhyys oli ollut Presley-nimen vitsauksena jo useiden sukupolvien ajan. Vernon joutui työskentelemään satunnaisissa huonopalkkaisissa hanttihommissa, jotta perhe saisi päiväittäisen ateriansa. Gladysin toivuttua vaikeasta raskaudestaan, ryhtyi myös hän tekemään töitä leivän eteen.

Gladys raatoi pitkiä päiviä puuvillapelloilla, uurasti pesuloissa ja tehtaissa. Elvis oli perheen ainoa lapsi, ja koska Gladys ei enää kyennyt saamaan uusia lapsia, tuli Elviksestä äitinsä silmäterä, joka ei päästänyt ainokaistaan hetkeksikään silmistään.

Pientä lohtua ja irtautumista arjesta toivat joka sunnuntaiset jumalanpalvelukset First Assembly of God –seurakunnan tilaisuuksissa. Siellä Elvis sai ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin. Jo 2-vuotiaasta lähtien Elvis laului kuoron mukana gospeleita ja eläytyi saarnaajien julistuksiin. Gospelmusiikki oli kiinteä osa Elviksen lapsuutta, ja varmasti hengellisiä lauluhetkiä vietettiin myös kotona raskaiden työpäivien jälkeen.

Petos

Äidin ja pojan poikkeuksellisen läheistä suhdetta syvensi entisestään tapahtuma, joka muutti perheen elämän lopullisesti. Marraskuun 16. päivä 1937 Vernon, Gladysin veli Travis ja mies nimeltä Leather Gable tuomittiin asiakirjan väärennöksestä. Vernon ja kumppanit olivat muuttaneet Vernonin vuokraisännän Orville Beanin sian ostoa varten myöntämän shekin loppusummaa muutaman kymmenen dollaria suuremmaksi.

Etelävaltioiden oikeuslaitoksen käytännön mukaisesti rangaistus oli ankara: miehet tuomittiin kolmeksi vuodeksi pahamaineiseen Parchmanin kurituslaitokseen (josta Vernon istui Tupelon Lee Countyn vankilassa tutkintovankeudessa ensimmäiset puoli vuotta).

Elvis ja Gladys vierailivat vankilassa säännöllisesti joka viikonloppu. Vaikka Vernon vapautettiin yhdeksän kuukauden jälkeen 6. helmikuuta 1939 hyvän käytöksen johdosta, oli kuitenkin paljon jo ehtinyt tapahtua. Gladys oli menettänyt Old Saltillo Roadin talon, koska ei ollut kyennyt maksamaan vuokria.

Äiti ja poika joutuivat asumaan sukulaistensa huostassa, ja Gladys raatoi pesulassa. Gladysin huoli pojastaan kasvoi lähes hysteerisiin mittoihin. Lisäksi Elvis alkoi kärsiä unettomuudesta ja unissakävelystä, jotka vaivasivat häntä koko loppuelämänsä ajan.

Ensimmäinen esiintyminen ja kitara

Elvis (toinen oikealta), Tupelo Mississippi Alabama Fair Shown palkintojenjaossa 3. lokakuuta 1945.
Elvis (toinen oikealta), ilman pokaalia, Mississippi-Alabama Fair and Dairy Shown palkintojenjaossa, 3. lokakuuta 1945. Sijoitus laulukilpailussa oli viides.

Elvis eli varhaislapsuutensa hyvin suojatussa ilmapiirissä. Vasta vuonna 1941 Elvis joutui kosketuksiin todellisen elämän kanssa, kun hän aloitti opiskelunsa. Todellisuus tuli vastaan varsin rajuna. Hiljainen ja ujo Elvis sai osakseen pilkkaa ja syrjintää muiden oppilaiden taholta.

Lokakuun 3. päivä 1945 kymmenenvuotias Elvis osallistui paikallisen WELO-radioaseman lastenpäivän kykykilpailuun Mississippi-Alabama Fair and Dairy Showssa Tupelossa. Hän lauloi tuolilla seisten, ilman säestystä kappaleen Old Shep (Elvis levytti kappaleen RCA:lla, 1957). Elviksen sijoituksesta on vuosien varrella kerrottu useita versioita: milloin hän oli voittaja tai milloin kakkossijalla.

Elvis kertoo vuoden 1972  haastattelussa, joka tehtiin Elvis On Tour -elokuvaa varten Las Vegasissa, seuraavaa: "Minut ilmoitettiin kykykilpailuun, käytin silmälaseja, lauloin ilman säestystä ja olin muistaakseni viides osavaltion kykykilpailussa." Ja jatkoi naureskellen: "Äiti antoi minulle selkäsaunan jostakin syystä, en tiedä mistä, ehkä huvipuiston laitteisiin menemisestä. Se tuhosi itseluottamukseni täydellisesti."

Tupelo-vuodet:

Elviksen vanhemmilla ei ollut varaa ostaa pyörää, jonka Elvis olisi halunnut 11-vuotispäivälahjaksi. Sen sijaan äiti suositteli pojalleen kitaraa, jolla hän voisi säestää itseään: "Se helpottaisi laulamista, ja kaikki tykkäävät kuunnella lauluasi." Gladys totesi. Kitara ostettiin Tupelo Hardware Companysta, paikallisesta rautakaupasta ja hinta oli 12,95 dollaria. Pyörän Elvis sai vähän myöhemmin.

Elvis sai oppia kitaransoittoonsa paikalliselta julkkikselta, kantrilaulaja Mississippi Slim'iltä (oikealta nimeltään Carvel Lee Ausborn), joka oli Elviksen ensimmäinen musiikillinen sankari ja esikuva. Elvis kävi koulua hänen pikkuveljensä James Ausbornin kanssa, ja oppi sitä kautta tuntemaan myös hänen isoveljensä.

Mississippi Slim sai Elviksen jopa houkuteltua laulamaan hänen WELO-radioasemalla vetämässään ohjelmassa, kun Elvis oli 12-vuotias. Ensimmäisellä kerralla Elvis kärsi niin pahasta ramppikuumeesta, että ei kyennyt esiintymään, mutta seuraavalla viikolla hän esiintyi ohjelmassa Slimin säestyksellä. "Hän oli hulluna musiikkiin, hän jaksoi puhua vain siitä", muisteli James Ausborn myöhemmin.

Toinen Elviksen oppi-isä kitaransoitossa oli Presleyn perheen seurakunnan pastori Frank Smith, jonka on sanottu opettaneen Elvikselle ensimmäiset kolme sointua, joilla hän pystyi säestämään itseään suosikkikappaleessaan Old Shep.

Marraskuun 6. päivä 1948, hän soitti kitaraa ja lauloi kappaleen Leaf On A Tree jäähyväisinä koulunsa Milam Junior High -luokalle.

Muutto Memphisiin

Elvis tyttöystävänsä Betty Ann McMahanin kanssa Winchester Streetillä, Lauderdale Courtsissa, 1949.
Elvis tyttöystävänsä Betty Ann McMahanin kanssa Winchester Streetillä, Lauderdale Courtsissa, vuonna 1949. Kuvaajan varjo on naapurin, nimeltään Margaret Cranfill.

Marraskuun lopussa 1948 Presleyn perhe pakkasi tavaransa ja suuntasi kulkunsa kohti Memphisiä leveämmän leivän toivossa. Taakse jäivät ikävät muistot köyhyydestä, kurjuudesta, vankilatuomiosta ja lapsen kuolemasta. Elämä Memphisissäkään ei ollut aluksi ruusuilla tanssimista. Perhe asui ahtaissa vuokrahuoneissa ja molempien vanhempien oli pakko jatkaa raskasta työntekoa: Gladys aloitti koneompelijana Fashion Curtains -yhtiössä ja Vernon ampumatarvikkeita valmistavassa Precision Tools Companyssa.  

Aluksi he asettuivat 370 Washington Streetin asuntolaan ja sittemmin toiseen vastaavaan 578 Poplar Streetillä. Lopulta heidät hyväksyttiin Lauderdale Courtsin vuokra-asuntoon 20. syyskuuta 1949. Samana syksynä Elvis aloitti ensimmäisen vuotensa Memphisin Humes High Schoolissa.

Myöhemmin myös Elviksen täytyi osallistua perheen elättämiseen ja hankkia opiskelunsa oheen työpaikka. Elvis työskenteli Precision Tool Companylla, samassa yhtiössä, missä hänen isänsä aloitti työt Memphisiin muutettaessa. Hän ajoi nurmikkoa ja toimi myös Loew's State -elokuvateatterin paikannayttäjänä, mutta joutui tappeluun toisen paikannäyttäjän kanssa ja sai potkut.

Lapsuus ja varhaisnuoruus Memphisissä 1949–1953.

Memphis oli viisikymmentäluvulla yksi musiikkimaailman keskuksista. Varsinkin mustien soittama rhythm and blues, jonka sykkivät rytmit kaikuivat Beale Streetin hämyisistä kapakoista ja suositun memphisläisen tiskijukka Dewey Phillipsin WHBQ:n lähetyksissä, olivat saavuttaneet valkoisen nuorison kiinnostuksen.

Memphisin keskusta ja etenkin siellä sijaitseva Beale Street laajensivat Elviksen maailmankuvaa, koska niissä saattoi kuulla "rotumusiikiksi" luokiteltavia musiikkityylejä, enemmän kuin radiossa. Elvis tykkäsi omien sanojensa mukaan "syvän etelän mississippiläisistä laulajista". Sellaisista kuten Arthur "Big Boy" Crudup, Big Bill Broonzy ja Little Junior Parker.

Elvis ihalili newyorkilaisia ja philadelphilaisia doo-wop-yhtyeitä, kuten The Ink Spotsia ja The Dominoesia, jonka solisitn, Billy Wardin, vokaaliakrobatia teki Elvikseen vaikutuksen. Saman lauluyhtyeen jäsen, Jackie Wilson, valloitti Elviksen Las Vegasissa huhtikuussa 1956, jolloin hän näki suosikkiyhtyeensä konsertissa. Jackie lähti myöhemmin soolouralle, ja Elviksestä ja hänestä tuli vuosien varrella hyviä ystäviä.

Kasvuympäristö oli hedelmällinen nuorelle Elvikselle, jolle musiikki oli kaikki kaikessa. Hän imi myös vaikutteita gospel-lauluryhmiltä sekä country & western -tähdiltä, joiden esityksiä hän kuuli Grand Ole Opry ja Lousiana Hayride -radio-ohjelmissa.

Elviksen suosikkeja olivat sellaiset gospel-ryhmät kuin The Statesmen ja The Blackwood Brothers. Hän rakasti moniäänistä laulantaa, ja se myös kuului hänen musiikissaan läpi koko elämän. Elvis jopa pyrki ennen läpimurtoaan oman kirkkonsa nuorisokvartettiin, nimeltään The Songfellows, mutta hänet hylättiin, koska hän ei kuulemma osannut laulaa stemmoja. Elvis pettyi pahasti ja muisti tapauksen lopun ikänsä.

Elvis kertoi vuonna 1972, Elvis On Tour -elokuvan tekijöiden haastattelussa: "Diggaan kaikenlaisesta musasta. Kun olin lukiossa, minulla oli levyjä Mario Lanza'lta ja Metropolitan Opera'lta. Minä vain rakastan musiikkia. Espanjalaista, ja tykkään meksikolaistyyppisistä lauluista. Mutta gospel, se oli se, jonka parissa kasvoimme, enemmän kuin minkään muun.


Uran alku 1953–1955

Ensilevytys


Huhti-toukokuu 1954.

Elvis tiesi olevansa erilainen. Hän korosti sitä pukeutumisellaan ja poikkeuksellisella kampaustyylillään. Beale Streetin varrelta löytyi Lansky Brothersien asusteliike, josta Elvis alkoi ostaa koreita vaateparsia, joista myöhemmin muodostui hänen tavaramerkkinsä. Vaikutteet kuuluisaan "rasvalettiin" hän sai muun muassa sen aikaisilta filmitähdiltä, kuten Tony Curtsilta. Pulisongit, jotka Elvis oli kopioinut ihailemiltaan rekkakuskeilta, olivat myös epätavallinen näky tuohon aikaan.

Huhtikuun 9. päivä 1953, pari kuukautta ennen valmistumistaan Memphisin Humes High Schoolista, Elvis esiintyi Humesin vuosittaisessa Minstrel Show'ssa. Hän oli järjestyksessään kuudestoista, kaikkiaan 22 esiintyjää sisältävästä tapahtumasta, jonka ohjelmalehtisessä Elviksen kohdalla luki: "Elvis Prestly". Hän sokeerasi oppilaat, vanhemmat ja opettajat esittämällä kappaleen Till I Waltz Again With You.

Elvis kertoi vuosia myöhemmin: "En ollut suosittu koulussa, en käynyt kenenkään kanssa (sieltä) treffeillä. Reputin musiikissa – ainoa aine jossa olen koskaan reputtanut. Ja sitten minut ilmoitettiin tähän kykykilpailuun ja tulin esittämään Teresa Brewerin Till I Waltz Again With Youn. Tullessani lavalle kuulin ihmisten liikkuvan ja kuiskailevan, koska kukaan ei edes tiennyt, että minä lauloin. Hämmästyttävää, miten suosittu minusta tuli sen jälkeen. Sitten valmistuin lukiosta."

Kesäkuun 3. päivä 1953 Elvis valmistui Humesin lukioista keskinkertaisin paperein. Isä-Vernonin neuvosta: "En ole ikinä nähnyt kitaransoittajaa, joka olisi minkään väärti", Elvis alkoi työskennellä Parker Machinists Shopissa.

Katso kuvia: Humes High School-ajalta (elvisechoesofthepast.com)

Saman vuoden heinäkuussa hän päätti rohkaista mielensä ja asteli osoitteeseen 706 Union Avanue, pieneen Memphis Recording Service -levy-yhtiöön (myöhemmin nimi muutettiin ja nykyään se tunnetaan paremmin nimellä Sun Studio). Ikkunassa oli ilmoitus joka kutsui ihmisiä äänittämään heidän suosikkirunonsa, puheen, laulun tai lapsen ensimmäisen sanan. Kaikki neljällä dollarilla.

Memphis Recording Service, osoitteessa 706 Union Avenue, 1950-luvulla.
Memphis Recording Service, osoitteessa 706 Union Avenue, 1950-luvulla.

Studion omistaja Sam Phillips ei ollut paikalla, joten hänen sihteerinsä Marion Keisker hoiti äänitykset. "Minkä tyyppisiä lauluja laulat?", Keisker kysyi ujolta finninaamaiselta nuorelta mieheltä. "Kaikenlaisia", vastasi Elvis. "Keneltä kuulostat?", jatkoi Marion tenttaamista, johon itsevarma vastaus kuului: "En kuulosta keneltäkään".

Sen jälkeen Elvis lauloi asetaatille kaksi sentimentaalista balladia: Jon ja Sandra Steelen vuoden 1948 hitin My Happiness ja Inks Spotsien alkuperäislevytyksen vuodelta 1941 That’s When Your Heartaches Begin. Se oli ensimmäinen kerta, kun yksi musiikkihistorian tunnetuimmista äänistä tallentui levylle. Keisker kirjoitti pojan nimen ylös ja kirjoitti viereen: "Hyvä balladilaulaja. Pidetään mielessä."

Kuuntele Elviksen ensimmäinen äänite: My Happiness

Legenda kertoo, että Elvis äänitti kappaleen My Happiness äidilleen syntymäpäivälahjaksi, mutta koska Gladysin syntymäpäivä oli ollut jo kolme kuukautta aikaisemmin, huhtikuussa, eikä Presleyn perhe edes omistanut levysoitinta, niin todennäköisintä kuitenkin on, että Elvis vain halusi tietää, miltä hän kuulostaa levyllä. Taka-ajatuksena saattoi olla myös itsensä markkinoiminen Sunin pomolle Sam Phillipsille.

Ei ole tiedossa, kuuliko Gladys koskaan äänitettä. Elvis kuitenkin mainitsee asian haastattelussa, joka tehtiin Elvis On Tour -elokuvaa varten Las Vegasissa, vuonna 1972: "Ensimmäinen levy oli henkilökohtainen juttu äidilleni".

Vuonna 1988 alkuperäinen asetaatti levytyksestä löytyi sieltä, minne Elvis oli sen jättänytkin, eli koulukaveri Ed Leekin hallusta. Viimein, vuonna 1990 se näki päivänvalon Elvis – The Great Performances -kokoelmalla.

Nykyään My Happiness/That’s When Your Heartaches Begin -asetaatin omistaa amerikkalaisen rock-duo White Stripesin toinen jäsen, kitaristi-laulaja Jack White, joka maksoi siitä Gracelandin järjestämässä huutokaupassa 300 tuhatta dollaria, vuonna 2015.

My Happiness -asetaatin tarina: Elvis Presley's Good Pal of 1953 (recordcollectormag.com)

Tammikuussa 1954 Elvis kävi jälleen Memphis Recording Servicellä äänittämässä kaksi kappaletta: Joni Jamesin I'll Never Stand In Your Way ja Jimmy Wakelyn It Wouldn't Be The Same Without You.

Keväällä Elvis sai työpaikan Crown Electric Companyn kuorma-autokuskina, samalla hän alkoi töiden ohessa opiskella sähköasentajaksi.

Jotain suurta syntyy

Elvis, Bill Black, Scotty Moore ja Sam Phillips Sunin studiolla.
Elvis, Bill Black, Scotty Moore ja Sam Phillips Sunin studiolla, 1955.

Sam Phillips kiinnostui Elviksestä sen verran, että kutsui pojan uudestaan levyttämään kesäkuussa 1954. Olihan Sam moneen kertaan sanonut, että jos hän löytää valkoisen laulajan, jolla on mustan miehen sielu, on hän ansainnut miljoonan. Elvis itse muisteli Marion Keiskerin soittoa myöhemmin: "Olin paikalla ennen kuin hän ehti laskea luurin kädestään."

Elvis tuli ja yritti jälleen, kuten ensimmäisillä levytyskerroillaankin vanhoja balladeja, esimerkiksi Harbour Lights ja I Love You Because, mutta Phillips ei ollut tyytyväinen. Hän oli pyytänyt Elviksen taustalle soittamaan levy-yhtiön leivissä olevan Scotty Mooren (kitara) ja Bill Blackin (basso), mutta vieläkään ei Phillips ollut löytänyt hakemaansa saundia.

Heinäkuun 5. päivä Elvis, Scotty ja Bill rentoutuivat levytysten välillä ja ryhtyivät pitämään hauskaa Arthur "Big Boy" Crudupin kappaleella That's All Right (Little Mama). Sam Phillips kuuli sen ja tuli kysymään mitä he oikein olivat tekemässä. Pojat sanoivat vain pelleilevänsä. Sam käski heidän jatkaa, koska se mitä he nyt tekivät, oli se pelleilyä tai ei, kuulosti hyvältä. That's All Right nauhoitettiin välittömästi, jotta mitään tästä taianomaisesta hetkestä ei valuisi hukkaan, ja se oli juuri sitä, mitä Sam Phillips oli toivonut: mustan musiikin fiilis oli vihdoin konkretisoitunut valkoisen miehen hahmossa.

Scotty Mooren povaus, että "he ajavat meidät ulos kaupungista, kun kuulevat tämän", ei ollut kauhean kaukana totuudesta, koska nyt oli äänitteelle tallentunut ensimmäistä kertaa valkoisen laulamaa mustaa musiikkia, ja vielä pelottavan aidolla meiningillä. Levytys aiheuttikin Memphisissä myllerryksen, mutta ainoastaan hyvässä mielessä.

Sam Phillips kiikutti äänitteen tuotapikaa paikalliselle tiskijulkalle Dewey Philipsille, jonka vetämä WHBQ-radioasema oli keskittynyt soittamaan mustien musiikkia. Dewey mainitsi ennen levyn soittamista, että uusi artisti nimeltään Elvis Presley oli entinen Humes High Schoolin oppilas, jotta kuulijat ymmärtäisivät, että kyse on valkoisesta laulajasta, koska Humes oli nimenomaan valkoisille nuorille tarkoitettu koulu.

Kun Dewey oli soittanut levyn, alkoivat puhelimet soida taukoamatta, ja levyä vaadittiin soitettavaksi aina vain uudelleen ja uudelleen. Se soi radioasemalla koko illan, ja elokuvateatteriin piiloutunut Elvis, jouduttiin hakemaan radioasemalle haastattteluun. That's All Rightista tuli nopeasti paikallinen hitti ja Sun Recordsin siihen mennessä myydyin levy.

Kuuntele That's All Right (Mama)

Vuotta myöhemmin, kun Elvis oli jo iso tähti, hän antoi tunnustusta esikuvalleen The Charlotte Observer -lehden haastattelussa: "Värilliset ovat esittäneet tätä musiikkia, kuten minä nyt – pidempään kuin edes tiedän. He soittivat sitä tähän tyyliin hökkeleissään ja kapakoissaan, eikä kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ennen kuin tulin kehiin. Opin sen heiltä. Mississippin Tupelossa kuuntelin, kuinka vanha kunnon Arthur Crudup hakkasi laatikkoaan, niin kuin minä nyt, ja sanoin, että jos ikinä pääsisin samaan fiilkseen kuin Arthur, niin minusta tulisi muusikko, jollaista ei ennen oltaisi nähty."

Suuret keksinnöt syntyvät usein sattumalta. Yhdistämällä bluesin, countryn ja kirkossa kuulemansa gospelin, oli Elvis bändinsä kanssa luonut jotakin uutta, raikasta ja jännittävää. Kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä se oli, mutta pian tämän pienen porukan tekemisistä puhuisi jokainen.

Elvis oli pitänyt piilossa valtavan tietopankkinsa mustan musiikin suhteen. Kun asia selvisi Phillipsille, oli hän ällistynyt siitä, että Elvis käytännössä tunsi lähes kaikki mustien artistien blues ja rhythm and blues levytykset. Elviksen tietämys oli jopa parempi kuin hänen itsensä. Siitä lähtien tulevien levytysten musiikillinen linjaus oli selvä: balladit unohdettaisiin ja keskityttäisiin pääsääntöisesti rytmimusiikkiin.

Se taisi olla ensimmäinen valkoinen bändi, jossa oli kunnon laulaja ja joka oli myyvä ja joka osasi soittaa niin kuin mustat. Bändillä oli rytmi hallussa, se soitti sujuvasti, mikä oli harvinaista valkoisille bändeille tuohon aikaan. Sen soitto ei ollut tyypillistä kaavamaista tahkoamista. Elviksessä oli hienoa se, että hän lähensi ihmisiä toisiinsa. Enää ei ollut väliä sillä, oliko laulaja musta vai valkoinen. Tiedä vaikka itsekin pystyisin samaan! Ainakin se herätti unelmia. – Keith Richards

Se osoittautui toimivaksi metodiksi. Tulevina kuukausina syntyivät sellaiset klassikot kuten Blue Moon of Kentucky, Good Rockin' Tonight, Milkcow Blues Boogie, Baby Let's Play House, Tryin' to Get to You, Mystery Train ja I Forgot To Remember To Forget. Jälkimmäisestä tuli Elviksen ensimmäinen listaykkönen, kun kappale julkaistiin uudelleen RCA-levy-yhtiön toimesta, helmikuussa 1956, jolloin se nousi Billboardin Country & Western -listan kärkisijalle.

Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan, mutta kun That's All Right -singlelle alettiin äänittää b-puolta, tapahtui taas jotain erikoista. Ensin he yrittivät Bill Monroen ja hänen The Blue Grass Boys -bändin vuoden 1946 kantrivalssia Blue Moon of Kentucky perinteisemmällä tyylillä, mutta se ei vaan tuntunut toimivan. Kunnes jälleen lähdettiin pelleilyn kautta liikenteeseen, kun Bill Black innostui hakkaamaan pystybassoaan nopeammalla temmolla, matkien pilkallisesti Monroen kimakkaa ääntä, jolloin muut yhtyivät meininkiin mukaan, Elviksen sylkiessä sanoja "Blue moon! Blue moon! Blue moon of Kentucky keep on shining!" Kurssi muuttui aivan eri suuntaan, ja käytännössä siitä syntyi täysin eri kappale. Jos That's All Rightia höystettiin kantrivaikuttein, niin Blue Moon of Kentuckylle temppu tehtiin toisinpäin, se sai rhythm and bluesin ryydittäjäkseen.

Kuuntele Blue Moon of Kentucky

Uudet tuulet puhalsivat ja vanhat kantrijyrit saivat saivat väistyä nuorempien airueiden tieltä. Vanha maailma silloisine tapoineen ja näkemyksineen tulisi muuttumaan. Tuskin kukaan kuitenkaan uskoi kuinka nopeasti ja kuinka paljon.

Sun-kauden levytyksiä pidetään Elviksen uran merkittävimpinä. Vaikka Elvis myöhemmin kehittyikin laulajana ja muusikkona, ja saavutti urallaan monia voittoja, eivät ne tekijät enää nousseet niin monumentaaliseen asemaan, kuin hänen lyhykäiseksi jäänyt tuotantonsa tuossa pienessä Memphisin Union Avanuella sijaitsevassa studiossa.

Heartbreak Hotel


Elvis ihastelemassa ensimmäistä kultalevyään, RCA:n studiolla Nashvillessä, 14.4.1956.

Uuden levyn menestyksen siivittämänä, ryhtyi Elvis ja bändi,  joka tunnettiin nyt nimellä The Blue Moon Boys, ja johon oli nyt myös liittynyt rumpali D.J. Fontana, kiertämään Yhdysvaltojen eteläisiä osia.

Tie menestykseen ei vieläkään ollut täysin avoinna. Vastoinkäymisiä tuli esimerkiksi Nashvillessä, Ryman Auditoriumista lähetetyssä Grand Ole Opry -radio-ohjelmassa, jossa vanhoilliset kantrimusiikin ystävät eivät ymmärtäneet Elviksen outoa laulutapaa ja lavaliikehdintää. Eräs ohjelman promoottoreista pyysi Elvistä ystävällisesti palaamaan takaisin kuorma-autokuskiksi. Vastaanotto oli tyly myös New Yorkissa, maaliskuussa 1955, Arthur Godfrey’s Talent Scouts -ohjelmassa, jossa Elvis ei päässyt koe-esiintymistä pidemmälle.

Lokakuun 16. päivä 1955 Elvis esiintyi ensimmäisen kerran KWKH-radioaseman Louisiana Hayride -lähetyksessä, joka oli Grand Ole Opryn pahin kilpailija. Ja jo marraskuussa Elvis solmi vuoden kestävän sopimuksen, joka sisälsi 52 lauantai-illan esitystä ohjelmassa. Pieni läpimurto oli nyt saavutettu.

Pinnan alla kyti ja sen oli huomannut myös Elviksen tuleva manageri Eversti Tom Parker, joka oli seurannut Elviksen esiintymistä paikan päällä Shreveportissa, josta Lousiana Hayride -ohjelma lähetettiin suorana. Musiikin päälle Parker ei ymmärtänyt mitään, mutta hän oli huomioinut Elviksen poikkeavan lavaesiintymisen ja yleisön reaktiot. Terävänä liikemiehenä hän vaistosi, että pojasta voisi vielä tulla jotakin.

Ennen Eversti Parkeria Elviksellä oli kaksi muuta manageria. Aivan uran alussa asioita hoiteli Scotty Moore, Elviksen kitaristi, mutta Scottya kiinnosti enemmän kitaransoitto kuin liikeasiat. Hän siirsi sopimuksensa kädenpuristuksella Bob Nealille, joka toimi Memphisissä radion tiskijukkana. Bob ehti toimia Elviksen managerina vain muutaman kuukauden, ennen kuin Parker otti ohjat käsiinsä ja Bob häivytettiin kuvioista.

Parker osti Elviksen ulos pienestä Sam Phillipsin levyfirmasta ja myi hänet RCA:lle, yhdelle Amerikan suurimmista levy-yhtiöistä. Sam Phillips sai korvaukseksi 35 000 dollaria. Summa oli aikonaan ennennäkemättömän suuri, mutta kuitenkin pieni verrattuna niihin palkkioihin, mitä Elvis tulisi siitä lähtien ansaitsemaan.

Kuuntele Elviksen ensimmäinen USA:n ykköshitti: Heartbreak Hotel

Sopimus RCA:n kanssa solmittiin 20. päivä marraskuuta 1955, ja ensimmäinen levytyssessio pidettiin jo 10. tammikuuta 1956 Nashvillessä. Ennen sessioita, Elvis oli tavannut 10. päivä marraskuuta 1955 Nashvillessä tiedottaja Mae Axtonin, joka oli ehdottanut Elviksen levytettäväksi hänen, yhdessä Tommy Durdenin kanssa kirjoittamaa laulua Heatrbreak Hotel.

Axton oli lukenut sanomalehdestä miehestä, joka oli tehnyt itsemurhan ja jättänyt jäähyväisviestin, jossa luki "I walk a lonely street" ("Kävelen yksinäistä katua"). Uutinen oli järkyttänyt Axtonia, jonka mielestä kaikilla tässä maailmassa on joku joka välittää. Lauluntekijät laittoivat Särkyneiden sydänten hotellin tuon yksinäisen kadun päähän, ja tarina oli valmis. Axton soitti demon Elvikselle, joka innostui välittömästi: "Tämä on kuumaa hottia, soita se uudelleen!" 

Elvis levytti kappaleen heti ensimmäisessä RCA:n sessiossa, ja vaikka tuottajana toiminut Steve Sholes vastusti, hän kuitenkin suostui Elviksen vaatimukseen, ja Heartbreak Hotel julkaistiin yhtiön ensimmäisen Elvis Presley -singlen A-puolella. Päätöstä ei tarvinnut katua, sillä kappale nousi Billboardin poplistan ykköseksi, myi yli miljoona kopiota ja ansaitsi Elvikselle hänen ensimmäisen kultalevynsä.

Hänen ensimmäinen biisivalintansa oli neronleimaus. Muuhun tuon ajan listamusiikkiin verrattuna Heartbreak Hotel on poikkeuksellinen levy. Sanoitus on hyvin synkkä ja itsetuhoinen. Säestys on niukkaa. Laskelmointia ei tunnu olevan tippaakaan. Tuskin kukaan muu kuin Elvis uskoi, että levy voisi menestyä. Steve Sholesilla on täytynyt olla luja usko Elvikseen. Elvis valitsi laulun itse. Ja nähtävästi Sholes luotti Elviksen arvostelukykyyn. Sam Phillips ei olisi sitä valinnut, sen hän on sanonut itse. Elviksellä oli musiikin teossa selvästikin parempi vainu, kuin kellään muulla tuohon aikaan. Tämä on ihan toista maata kuin muut rock-levytykset, kuten Hound Dog tai Tutti Frutti. Heartbreak Hotel mullisti Elviksen imagon. (Ernst Jörgensen, Classic Albums – Elvis Presley -tv-dokumentti, 2001)


Eversti Tom Parker


Eversti Tom Parker, 1969.

Thomas Andrew "Tom" Parker, oikealta nimeltään Andreas Cornelius van Kujik, syntyi Bredassa Hollannissa 26. kesäkuuta 1909. Vuonna 1929 hän muutti Hollannista pysyvästi Yhdysvaltoihin ja värväytyi armeijan palvelukseen Havaijille, väärällä nimellä. Hän oli ottanut käyttöönsä nimen, Tom Parker, häntä haastatelleelta upseerilta, peittääksen tosiasian, että hän oli laiton maahanmuuttaja.

Parker ei koskaan hakenut Yhdysvaltojen kansalaisuutta. Siitä johtuen hänellä ei myöskään ollut passia, eikä sitä myötä enää oikeutta palata maahan, jos hän sieltä poistuisi. Parkerin passittomuutta on pidetty yhtenä syynä siihen, miksi Elvis ei koskaan esiintynyt (Kanadaa lukuunottamatta) Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolella. 

Vuonna 1948 Louisianan kuvernööri Jimmie Davis myönsi Parkerille kunnia-arvon "Eversti" (engl. Colonel), palveluksistaan tämän kampanjassa. Huolimatta siitä, että kyseessä ei ollut mikään oikea sotilasarvo, Parker käytti titteliä koko loppuelämänsä.

Parker aloitti toimintansa tivolimiehenä. Hänen metodejaan voidaan hyvin verrata viime vuosisadan lopun puoskareihin ja ihmeparantajiin, jotka kiersivät ympäri Amerikkaa myyden eliksiirejään, joiden väitettiin parantavan kaikki vaivat mitä kuvitella saattoi.

Lue myös Wikipedia: Tom Parker (fi) ja Colonel Tom Parker (en)

Kuuluisimpia Parkerin tempauksia oli myydä keltaisiksi värjättyjä varpusia kanarianlintuina. Muita vastaavanlaisia tapauksia olivat esimerkiksi "Eversti Parkerin tanssivat kanat kuumalla hellalla". Eversti voiteli kanojen jalat parafiinilla ja nämä pomppivat kuumalla hellalla tivoliteltassa. Tai kun sirkuksen vetäjät keskustelivat pitäisikö lipun hintaa kustannussyistä alentaa puolesta dollarista neljännekseen, Parkerilla oli parempi idea: nostetaan hinta dollariin ja luvataan että tyytymättömät saavat puolet rahoistaan takaisin.


Elvis Presley's Midget Fan Club.

Parker vuokrasi norsuja ja ripusti niiden kauloihin mainoskylttejä Elviksestä ja pestasi Hollywoodista lyhytkasvuisia pyörimään Elviksen esiintymispaikan eteen plakaatit kourassa, joissa luki Elvis Presley's Midget Fan Club. Silloinkin kun Elvis-buumi oli jo saavuttanut valtavat mittasuhteet, saattoi Eversti olla henkilökohtaisesti konserttipaikalla kauppaamassa Elvis-krääsää. Parkerin astuttua remmiin "Elvis oli tavara. Tuote, jota saattoi ja täytyi teollisesti kehittää." (Peter von Bagh, Elvis! Amerikkalaisen laulajan elämä ja kuolema)

Tivoliuransa jälkeen Parker otti hoiviinsa kantriartisti Eddy Arnoldin, jonka managerina hän toimi melkein kymmenen vuotta. Vuonna 1953 Eddy Arnold lähetti Everstille sähkeen: "En tarvitse enää palveluksiasi!". Eddy ei paljastanut koskaan miksi hän antoi Everstille potkut. Seuraavana oli vuorossa toinen kantritähti nimeltään Hank Snow, jonka kanssa yhteistyö päättyi ilmiriitaan, koska kiinnittäessään Elviksen, Parker ja Snow olivat yhtiökumppaneita, mutta Parker potkaisi Snown härskisti ulos ja satsasi Elvikseen.

15.8.1955 solmitun sopimuksen perusteella Parkerilla oli päätösvalta Elviksen esiintymisistä, levytyksistä ja elokuvarooleista. "Sopimuksessa kiinnittää huomiota sen varsin määräilevä sävy. Elvikselle annetaan koko joukko määräyksiä lähes militaristiseen sävyyn. Hänelle sälytetään kaikki velvollisuudet, kun taas Parker saa kaikki rahat. Pari riviä luettuaan Elvis oli jo velkaa Parkerille 2500 dollaria. Pahin pykälä löytyy viimeisiltä riveiltä, joilla Parkerille annetaan vapaat kädet Elviksen uran suunnittelemisessa. Kaikkihan tietävät mihin moinen vapaus sittemmin johti." (Pertti Rekala, Elvis Presley – Elämä ja musiikki)


Eversti Tom Parker suojattinsa kera Nashvillen kodissaan, 1956.

Parker siis jatkoi sumeilematonta linjaansa myös Elviksen kohdalla. Hänen idea oli muun muassa se, että Elvis Presleyn nimi mainittiin tekijänä monissa hänen kappaleissaan, vaikka Elvis ei elämänsä aikana kirjoittanut nuottiakaan. Tällä tavoin saatiin rojaltit jo aikansa eläneeseen Hill & Range musiikkikustantamoon, jonka perimistä palkkioista Parker sai itselleen 25 prosenttia. Alkuperäisten säveltäjien korvaukset jäivät normaalia pienemmiksi, mutta Elviksen levyjen myynti takasi sen, että kaikille jäi jotakin. Parkerin osuus Elviksen kokonaisansioista oli vuoden 1967 jälkeen 50 prosenttia.


Tähti on syntynyt 1956–1957

Elvis televisiossa

Parkerin ansioihin voidaan lukea tv-esiintymiset, joita Elviksellä oli valtakunnallisessa verkossa 1950-luvulla yhteensä 12. kappaletta. Parker ymmärsi sen, että televisio olisi ainoa keino, jolla Elvis saataisiin nopeasti koko kansan tietoisuuteen. Tv oli jo lyhyestä historiastaan huolimatta vakiinnuttanut asemansa lähes jokaisessa amerikkalaisessa kodissa.

Elviksen ensimmäinen valtakunnallinen tv-esiintyminen oli 28.1.1956 Dorsey Brothers Stage Showssa. Elvis asteli mikrofonin äärelle itsevarman oloisena, esittäen koko perheen ohjelmassa kappaleyhdistelmän Flip Flop and Fly/Shake Rattle and Roll, jossa yhdessä kohtaa sanat kuuluivat: "Naisia on niin paljon, etten tiedä mihin niistä hyppäisi." Siinä kohdin on todennäköisesti valkoisen keskiluokan olohuoneissa kahvit läikkyneet.

Elvis ei näyttänyt pelkästään erilaiselta, vaan hän näytti myös vaaralliselta, pulisongeissaan, rasvaletissään ja pukeutumisessaan. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa, ja sen myös aikuinen väestö jollakin tasolla varmasti vaistosi.

Jatkossa hän esiintyi Dorsey-veljesten ohjelmassa vielä kuusi kertaa. Sitä seurasi Milton Berle Show, jossa Elvis aiheutti kansallisen kohun esittäessään kappaleen Hound Dog, tavalla, jota ei televisiossa ollut vielä nähty.

Presidentti Eisenhowerin Amerikassa elettiin sovinnaisuuden ja konservatiivisuuden ilmapiirissä. Se heijastui myös musiikkiin. Hittilistoilla jyräsivät sellaiset kappaleet kuin Que Sera Seraa tai Perry Comon esittämä Hot Digity Dog Digity. Näihin verrattuna Elvis oli aivan eri maailmasta. Aluksi ei tiedetty kuinka Elvikseen pitäisi suhtautua, mutta pian hän oli kaikkien ihmisten huulilla. Etenkin Milton Berle Show'n esiintymisen jälkeen lehdet kirjoittivat tuosta ruokottomasta ja siveettömästä esiintyjästä, jolla oli "nekrujen" tyyli. Mentiinpä jopa niin pitkälle, että Elviksen johtamaa rockliikettä epäiltiin kommunistien salajuoneksi.


Suuren kohun aiheuttanut Hound Dog -esitys Milton Berle Show'ssa, 5. kesäkuuta 1956.

Elviksen oli totuteltava myös siihen, että hänestä alettiin kirjoittaa ja lausua perättömiä. Yksi vielä tänäkin päivänä sitkeästi elävä huhu nousi ensimmäisen kerran esille alkuvuodesta 1957, kun Elviksen väitettiin sanoneen, että neekereistä ei ole muuhun kuin ostamaan hänen levyjään ja kiillottamaan hänen kenkänsä. Lausunto oli kuulemma annettu Bostonissa (jossa Elvis ei ollut koskaan käynyt) tai sitten Edward R. Murrow'sin Person to Person -tv-ohjelmassa (jossa Elvis ei ikinä esiintynyt).

Lopulta, mustien Jet Magazinen toimittaja Louie Robinson päätti mennä tapaamaan alkuperäistä lähdettä, Elvis Presleytä, Jailhouse Rock -elokuvan kuvauksiin. Elvis kertoi Robinsonille: "En ole ikinä sanonut mitään tuollaista, ja ihmiset, jotka tuntevat minut, tietävät, että en sanoisi tuollaista." Hän oikaisi haastattelussa myös muita häneen kohdistettuja epäselvyyksiä: "Monet luulevat, että minä aloitin kaiken. Mutta rock'n'roll on ollut täällä jo paljon ennen kuin tulin kuvioihin. Kukaan ei pysty laulamaan kyseistä musiikkia niin kuin värilliset. Jos rehellisiä ollaan, en osaa laulaa kuten Fats Domino. Tiedän sen."

Lue erinomainen artikkeli: Elvis Presley and Racism (elvis.com.au)

Pääasia oli, että Elviksestä puhuttiin. Sillä ei ollut väliä olivatko puheet hyviä vai huonoja. Mitä enemmän Elvistä haukuttiin, sitä suositummaksi hän tuli. Elviksen levyt singahtivat hittilistojen kärkeen ja niitä myytiin miljoonia. Yksistään Hound Dog -singlen myynti nousi noin viiteen miljoonaan kappaleeseen.

Milton Berle Show'n jälkeen Elvis esiintyi Steve Allen Show'ssa, jossa hänet puettiin smokkiin ja laitettiin laulamaan Hound Dog silinterihattupäiselle Basset-koiralle. Tarkoituksena oli kääntää taannoinen kohuesitys huumoriksi, mutta todellisuudessa se oli julkinen nöyryytys. Elvis inhosi ja häpesi kohtausta pitkään.

Katso myös: Elvis Presleys National TV Appearances In The 1950s (elvis.com.au)

Vaikka kyseisillä ohjelmilla oli miljoonia katsojia, eivät ne vielä kuuluneet suosituimpien joukkoon.

The Ed Sullivan Show

Toiseksi katsotuin tv-ohjelma kaudella 1956–57 oli Ed Sullivanin isännöimä The Ed Sullivan Show. Ed oli julkisesti sanonut, ettei hän koskisi Presleyhin pitkällä tikullakaan, mutta joutui perumaan puheensa, koska katsojaluvut toisilla kanavilla vähensivät hänen vastaaviaan. Syyskuun 9. päivä 1956, Elvis esiintyi Sullivanin ohjelmassa 54 miljoonan katsojan edessä, esittäen kappaleet Love Me Tender, Don't Be Cruel, Ready Teddy ja Hound Dog, rikkoen kaikki aikaisemmat katsojaennätykset. Ohjelman juonsi näyttelijä Charles Laughton, koska Ed Sullivan oli toipumassa auto-onnettomuudesta.

Eversti Parker, Elvis ja Ed Sullivan
Parker, Elvis ja Ed Sullivan, toisen Sullivan-show'n harjoituksissa, 28. lokakuuta 1956.

Elvis esiintyi Sullivanin tv-show'ssa vielä 28. lokakuuta 1956 ja 6. tammikuuta 1957, jolloin häntä kuvattiin vain lantiosta ylöspäin, tarkoituksena sensuroida Elviksen mahdolliset epäsiveelliset lanneliikkeet. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin Sullivanin mainoskikka, joka toimi ilmeisen hyvin, koska legendat siitä elävät edelleenkin. Elvis vitsaili tapahtuneesta vielä konserteissaan 1970-luvulla: "Ed Sullivan näki minut, ja totesi että 'son-of-bitch!' Joten he kuvasivat minua vyötäröstä ylöspäin, jouduin vain hetkuttelemaan ylävartaloani."

Katso myös: Elvis on The Ed Sullivan Show | The Real Story (elvis.com.au)

Nyt Elvis oli lyönyt itsensä läpi maanlaajuisesti. Parker todisti olevansa oikeassa laittamalla Elviksen televisioon, vaikka tuskin osasi aavistaa millaisen pommin hän oli räjäyttänyt.

Elvis-tuotteet


Elvis tutkimassa Hank Sapersteinin seurassa hänestä valmistettuja tuotteita Love Me Tender -elokuvan kuvaustauolla, elokuussa 1956.

Heinäkuussa 1956 Parker solmi sopimuksen lelutehtailija Hank Sappersteinin kanssa. Tuloksena syntyi 72 erilaista Elvis-tuotetta, aina t-paidoista purukumipaketteihin. Puolessa vuodessa oli tuotteista saatu voitto jo 22 miljoonaa dollaria. Parkerin toimesta oli Elviksen ympärille ryhdytty luomaan viihdeteollisuutta, jollaista ei ollut vielä siihen mennessä nähty.

Katso myös: The Great Elvis Presley Merchandise Flood of 1956 (elvis-history-blog.com)

Hollywood

Tv-menestyksen jälkeen oli vuorossa elokuvat. Elviksen unelma oli tulla hyväksi näyttelijäksi. Hän asetti tavoitteen tärkeämmälle sijalle kuin laulajanuransa. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän suhtautui näyttelemiseen jopa intohimoisemmin kuin laulamiseen, vaan myös siksi, että näyttelijän ura koettiin tuolloin kestävämpänä kuin rock'n'roll -tähden paljon todennäköisempi lyhytkestoinen loisto. Elviksen toiveena oli, että hän saisi kunnon rooleja, hyvät käsikirjoitukset, kanssanäyttelijät, ohjaajat, ja mikä huomionarvoisinta, että elokuvissa ei tarvitsisi esittää musiikkia.

"Ihmiset ovat jo kyselleet minulta, esitänkö lauluja elokuvissani. En aio, ainakaan tietääkseni. Sillä koekuvauksessakin vain näyttelin, enkä juurikaan välittäisi laulaa elokuvassa." Elvis, huhtikuussa 1956

Ainoat jäljelle jääneet todisteet Rainmaker-elokuvan koe-esiintymisestä ovat kuvat, joissa Elvis esiintyy, yhdessä veteraaninäyttelijä Frank Faylen kanssa.

Maaliskuussa 1956 Elvis saapui Los Angelesiin Paramount Picturesin studioille tekemään kaksi koe-esiintymistä. The Rainmaker (Sateentekijä) oli elokuva, jota tähdittivät Burt Lancaster ja Katharine Hepburn. Maaliskuun 26. päivä annettiin Elvikselle mahdollisuus näyttää kykynsä kahdessa elokuvan harjoituskohtauksessa.

Vaikka Elvis saikin vakuutettua tuotantotiimin, ja jo ehti itsekin myöhemmin kertoa lehdistölle tulleensa valituksi rooliin, niin se kuitenkin hylättiin. Elvis olisi joutunut esittämään Katharine Hephurnin näyttelemän henkilön syntymähölmöä veljeä, lisäksi Lancaster ja Hepburn olivat liian isoja tähtiä, joiden varjoon Elvis olisi saattanut jäädä, se oli liikaa Parkerille.

Seuraavana päivänä, 27. maaliskuuta, Elvis pääsi loistamaan hänelle luontaisemmassa roolissa: laulajana. Hän esitti taustanauhan soidessa kappaleen Blue Suede Shoes. Värifilmille kuvattu pätkä osoittaa kuinka kamera rakasti uutta nuorison suosikkia. Se riitti vakuuttamaan Hollywood-mogulit.


Elviksen koe-esiintyminen Paramountille, 27. maaliskuuta 1956.

Huhtikuun 6. päivä 1956 Elvis allekirjoitti seitsemän elokuvan sopimuksen tuottaja Hal Wallisin kanssa, Paramount Picturesille. Ensimmäinen elokuva tehtiin kuitenkin Twentieth Century-Foxille, koska sopimus sisälsi pykälän, joka mahdollisti työskentelyn myös muille elokuvayhtiöille.

Elokuvauran debyytti Love Me Tender (Rakasta minua hellästi), alkuperäiseltä nimeltään The Reno Brothers, oli Yhdysvaltojen sisällissodan aikaiseen tositarinaan löyhästi perustuva B-länkkäri. Elvis esiintyi ensimmäistä ja viimeistä kertaa sivuroolissa. Reno-veljessarjan kuopuksen saappaisiin, ilman minkäänlaista aikaisempaa näyttelijänkokemusta, astunut laulajatähti suoriutui tehtävästään kunniakkaasti. Elvis oli yllättänyt kaikki opettelemalla käsikirjoituksen ulkoa, myös vastanäyttelijöidensä repliikit.

Valitettavasti pelin henki selvisi Elvikselle heti: vastoin hänen toiveitaan, käsikirjoitukseen sisällytettiin neljä laulua. Elokuvasta lohkaistua singleä Love Me Tender oli tilattu ennakkoon jo yli miljoona kappaletta, joten siitä lähtien myös elokuva kantoi menestyskappaleen nimeä. Floppia oli turha pelätä, sillä elokuvaan uhratut kustannukset tulivat takaisin kahden päivän sisällä.

Elvis ei ollut kovinkaan innoissaan ensimmäisestä elokuvastaan ja roolisuorituksestaan, kommentoiden sitä tuoreeltaan: "Ne halusivat laittaa minut elokuvaan tosi nopeaan. Love Me Tender oli melkein minun elokuvaurani loppu, siinä meinasi mennä meikäläisen mahdollisuudet kokonaan. Se tehtiin hirveällä kiireellä, ja minut lykättiin siihen, koska olin kuuma nimi... Mutta tuo elokuva ei ollut oikein mistään kotoisin. Se oli westerni... tarinaltaan vanhanaikainen ja -oloinen, eikä minun olisi pitänyt alkujaankaan olla siinä. Ja sitten minä vielä aloin yrittää oikein näytellä. Ja kun valkokankaalla alkaa yrittää näytellä, se on menoa. Jos voi tavallaan esittää itseään, homma toimii paljon paremmin... Love Me Tenderissä en voinut olla oma itseni, koska esittämäni hahmo oli niin kaukana itsestäni kuin vai voi olla. Siitä oli naurukin kaukana."

Yhden vuoden aikana hän oli aloittanut menestyksekkään elokuvauran, myynyt miljoonia levyjä (viisi ykköshittiä singlelistoilla ja kaksi albumilistoilla), tehnyt historiallisia tv-esiintymisiä, tehtaillut yleisöennätyksiä konserteissa, yhdistänyt merkittävällä tavalla mustan ja valkoisen musiikin ja rikkonut näin kulttuurillisia ja rodullisia raja-aitoja. Elviksestä oli tullut uuden nuorisokulttuurin suunnannäyttäjä ja symboli.

Graceland


Uusi kartanon omistaja tarkistamassa tiluksiaan tyttöystävänsä Yvonne Limen kanssa, 1957.

Yksi suosioin ulkoisista merkeistä oli Memphisin Whitehavenin esikaupunkialueella sijaitseva siirtomaatyylinen Graceland-kartano. Tilan oli rakennuttanut Thomas Moore ja hänen vaimonsa Ruth vuonna 1939. Heidän lapsenlapsensa rouva Ruth Brown Moore myi Gracelandin Elvikselle 102 500 dollarilla, maaliskuussa 1957. Nimensä tila oli saanut Mooren tädiltä Gracelta.

Edellinen Memphisin asunto osoitteessa 1034 Audubon Drive oli käynyt pieneksi omistajan kaikilta autoilta ja moottoripyöriltä sekä ennen kaikkea äkillisen suosionnousun vuoksi turvattomaksi, fanien ryntäillessä pihanurmikolle ja yrittäessä livahtaa sisälle, mitä erinäisin keinoin. Myös naapurit olivat valittaneet heidän välittömässä läheisyydessä tapahtuvasta levottomasta menosta.

Gracelandin sisätilat remontoitiin ja uusittiin lähes kokonaan. Elviksen vanhemmat ja isoäiti muuttivat kartanoon toukokuussa 1957, Elvis itse yöpyi siellä ensimmäisen kerran vasta 26. päivä kesäkuuta.

Lue myös Wikipedia: Graceland (fi)

Nykyään Graceland toimii museona, joka on omistettu hänen elämäntyölleen. Gracelandissa käy noin 500 tuhatta vierailijaa vuodessa. Se on edelleen Yhdysvaltojen toiseksi eniten vierailtu yksityiskoti, heti Valkoisen talon jälkeen. Vuonna 1991 Graceland merkittiin historiallisten paikkojen kansalliseen rekisteriin (National Register of Historic Places). Ja vuonna 2006 se nimettiin historiallisesti merkittäväksi paikaksi (National Historic Landmark).

Elokuvia ja kiertueita


Elvis kokokultaisessaan, 15 000 fanin edessä, Maple Leaf Gardens'issa Torontossa 2.4.1957.

Elviksen suosio sai valtavat mittasuhteet. Konsertteja jouduttiin keskeyttämään yleisön rynnätessä lavalle. Minne tahansa Elvis meni, hän aiheutti mellakan. Väkijoukkoja oli yhä vaikeampi kontrolloida ja turvallisuudesta muodostui niin suuri ongelma, että kiertueet vähenivät huomattavasti. Syyskuussa 1956 Elvis myönsi kiertue-elämän raskauden: "Pelkästään viimeisen kahdentoista kuukauden aikana olen matkustanut yli kahdessakymmenessä osavaltiossa yli 100 000 mailia. Tämä ala on melko raskas. Olen ollut mukana vuoden, mutta tunnen itseni jo kymmenen vuotta vanhemmaksi."

Huhtikuussa 1957 Elvis esiintyi ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolella. Pienimuotoinen kiertue järjestettiin Kanadassa, jossa Elvis konsertoi Torontossa (2.4.) ja Ottawassa (3.4.).

Kesäkuussa sai ensi-iltansa Elviksen toinen elokuva Loving You (Kiihkeitä rytmejä). Se loi prototyypin, jonka pohjalta tulevat Elvis-elokuvat suurelta osin synnytettiin. Keskiössä oli aluksi tuntematon laulaja, joka erinäisten vaiheitten ja usean musiikkiesityksen jälkeen nousee maineeseen ja kunniaan, onnellisen lopun saattelemana. Loving You oli Elviksen 1950-luvun ainoa elokuva, joka kuvattiin väreissä, sisältäen hitin Teddy Bear.

Elokuun 31. päivä Elvis palasi konsertoimaan Kanadaan, tällä kerralla Vancouveriin. Se oli samalla viimeinen kerta, kun Elvis esiintyi Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolella. Syyskuun 27. päivä oli vuorossa keikka Tupelossa. Elvis oli jo esiintynyt kotikaupungissaan edellisenä vuonna 26. syyskuuta 1956, jolloin kyseinen päivä julistettiin Elvis Presley -päiväksi. Nyt osa konsertin tuotosta lahjoitettiin Elvis Presley Youth Recreation Centerin hyväksi.


Tupelo Fairgrounds, 27. syyskuuta 1957.

Lokakuun 28. ja 29. päivä 1957 Elvis konsertoi Los Angelesissa, aiheuttaen jälleen kerran kohun vihjailevalla ja poikkeuksellisella esiintymistyylillään.

 "Kun Elvis saapui bändinsä kanssa keikkapaikalle Los Angelesin Pan Pacific Auditoriumiin, hän oli intoa täynnä. Hän tiesi, että paikalle saapuisi Hollywood-tähtiä, isoja pamppuja ja ihmisiä, jotka eivät yleensä käyneet rock'n'roll-konserteissa. Hän oli päättänyt, että tuona iltana nuo kaikki näkisivät todellisen Elvis Presley, eikä mitään 'läskikasaa', josta lehdet olivat kirjoittaneet. Ja hän antoi palaa. Hän oli harjoitellut tanssiaan ja keinahteli lavan poikki hullunkurisessa kultaisessa takissaan jalat sekä käsivarret kiihkeästi saksaten, kunnes laskeutui polvilleen kuin rukoukseen. Sitten hän hyppäsi Nipperin selkään. Se oli suuri koiramaskotti, jonka RCA halusi välttämättä lavalle jokaiselle keikalle. Osa kriitikoista kirjoitti myöhemmin melko suorasanaisesti, että näytti kuin hän olisi yrittänyt köyriä hauvaa, mutta Elvis väitti vastaan. Hän oli vain halunnut näyttää, kuinka pystyisi esiintymään suurelle yleisölle." (Ray Connolly, Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977)

Katso myös: Pan Pacific Auditorium, Los Angeles | October 28 & 29, 1957 (elvis.com.au)

Seuraavana päivänä Los Angelesin poliisi saapui paikalle kuvauskaluston kanssa, ja varoitti, että Elvis viedään putkaan, jos hän vielä harrastaa jotain räävitöntä lavalla. Elvis hillitsi esiintymistään, muistuttaen kuitenkin säännöllisesti yleisöä, että kamerat ovat kohdistettuna häneen. Yhdessä kohtaa hän jopa ojensi kätensä ranteet yhteen liitettyinä, ikään kuin hänet olisi laitettu käsirautoihin, ja huusi: "Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen illalla!"

New York Journal-Americanin kriitikko Jack O'Brian kutsui esitystä "aivan liian säädyttömäksi, että sitä voisi yksityiskohtaisesti kuvailla" ja luonnehti musiikkia "karmeaksi populaariväännelmäksi mustimman Afrikan tom-tom-hedelmällisyysesityksistä". Los Angeles Mirror-Newsin viihdetoimittaja Dick Williams totesi: "Jos enää tarvitaan todisteita osoittamaan, että Elvis tarjoaa pohjimmiltaan musiikin sijasta seksishown, ne saatiin eilisiltana". Williamsin mukaan Elviksen show muistutti "niitä räikyviä, hillittömiä puoluejuhlia, joita natsit järjestivät Hitlerin kunniaksi".


Ensimmäiseksi musiikkivideoksi kutsuttu Jailhouse Rock -kohtaus, samannimisestä elokuvasta, 1957.

Lokakuussa 1957 tuli ensi-iltaan Elviksen kolmas elokuva Jailhouse Rock (Rock'n'roll suosikki). Lauluntekijäkaksikko Jerry Leiberin ja Mike Stollerin räätälöimä nimikappale nousi välittömästi listakärkeen ja Elvis sai myös kehuja roolisuorituksestaan. Elokuvassa esitetyn Jailhouse Rock -kappaleen kohtausta on pidetty musiikkivideoiden varhaisena esimuotona.

Menestyksekäs vuosi 1957 päättyi kahteen konserttiin Havaijilla 10–11. marraskuuta. Ne olivat myös viimeiset konsertit ennen astumista armeijan palvelukseen. Elvis sai kutsun Setä Samulilta saman vuoden joulukuussa. Seuraavaa Elviksen kiertuetta saatiin odotella kolmetoista vuotta.


Armeijavuodet 1958–1960


Sotilas nro 53310761 valmiina palvelukseen.

Vuosi 1958 oli merkittävä taitekohta Elviksen uralla. Kesken suurimman menestyksen huuman hänet passitettiin armeijan leipiin. Artisti itse ei ollut ajatuksesta innostunut. Idea oli Eversti Parkerin. Tarvittaessa Elvis olisi voinut suorittaa asepalveluksensa armeijan viihdytysjoukoissa, mutta Parker ei tuntenut käsitystä ilmainen esiintyminen.

Varmasti koko ikävä velvoite olisi myös voitu kumota poikkeusluvalla, kuten monilla muillakin sen aikaisilla viihdetaiteilijoilla, mutta Elviksestä tehtiin sotilas Presley, joka palvelisi täydet kaksi vuotta Yhdysvaltojen armeijan palveluksessa numerolla 53310761.


Eversti Parker oli järjestänyt Elviksen palvelukseenastumisesta mediasirkuksen.

Ennen lähtöään Elvis teki levytyksiä varastoon. Albumeja, singlejä, elokuvia ja fanikrääsää julkaistiin tasaiseen tahtiin seuraavan kahden vuoden aikana. Näin pidettiin nimi ihmisten mielissä. Vaikka olisi se pysynyt siellä muutenkin. Mediat, jotka kuvittelivat, että Elvis unohdettaisiin, pönkittivät itse myyttiä ja uutisoivat jatkuvasti maailman kuuluisimmasta sotilaasta, joka sai vastaanottaa fanipostia yli 10 000 kirjettä päivässä.

Elviksen oli kuitenkin vielä filmattava loppuun viimeisin elokuvansa King Creole (Kitara kainalossa). Hänelle myönnettiin lykkäystä 60 päivää. Lopulta Hollywoodin loiste oli jätettävä taakse ja astuttava armeijan harmaisiin maaliskuun 24. päivä 1958. Fort Chaffeen kautta Elvis siirrettiin Fort Hoodiin, Teksasin osavaltioon, jossa hän suorittaisi puoli vuotta kestävän peruspalveluksensa. Tämän jälkeen hänet siirrettäisiin Saksaan Yhdysvaltojen armeijan tukikohtaan Friedbergiin. Sitä ennen, ehti kuitenkin tapahtua paljon.

Tilinpäätös


Levy-yhtiö RCA:n uusi Studio B, Nashville, 10.6.1958. Kainalossa Danelectro U2 -sähkökitara.

Vielä peruspalveluksensa aikana Elvikselle järjestettiin levytyssessio Nashvillessä RCA:n uudessa Studio B:ssä, kesäkuun 10–11. päivä, jotta uutta materiaalia riittäisi julkaistavaksi tulevien kuukausien aikana. Elvis marssi studioon täysi sotisopa päällä ja päätti musiikillisesti merkittävimmän vuosikymmenensä mitä hienoimmin. Kaksipäiväinen äänitysrupeama tuotti sellaisia klassikoita kuten A Big Hunk O'Love, I Got Stung ja A Fool Such As I.

Kuuntele USA:n listaykkönen: A Big Hunk O'Love

Vuosikymmen päättyi komeasti myös elokuvarintamalla. Heinäkuussa King Creole lanseerattiin teatterilevitykseen. Elvis sai roolistaan Danny Fisherinä uransa parhaimmat arvostelut. Tuotanto oli siihen mennessä laadukkain. Ohjaajana toimi Casablancan ohjannut Michael Curtiz ja näyttelijätiimissä oli kokeneita ammattilaisia kuten Walter Matthau ja Carolyn Jones. Musiikki oli korkeatasoista ja siitä koostettu dixieland-sävytteinen pitkäsoitto oli kokonaisuutena eittämättä Elviksen uran vahvin soundtrackalbumi. Elokuvaa pidetään yleisesti Elviksen parhaimpana ja se osoitti hänen potentiaalinsa vakavana näyttelijänä. Kuten The New York Timesin toimittaja Howard Thompson asian hyvin kiteytti: "Katkaiskaa jalkani ja kutsukaa minua Pätkäksi, Elvis Presley osaa näytellä!"

Vuoden 1958 loppuun mennessä oli Elviksellä takanaan 12 tv-esiintymistä, neljä menestyselokuvaa, loppuunmyytyjä kiertueita, neljä listäykköstä albumeissa ja kahdeksan single-levyissä.

Äidin kuolema


Surunmurtamat. Isä Vernon ja Elvis, Gracelandin portailla, elokuussa 1958.

Elokuussa 1958 Elviksen äiti Gladys sairastui vakavasti. Hänet siirrettiin Fort Hoodista, sairaalaan Memphisiin. Elvis sai luvan poistua palveluksesta ja saapui kotikaupunkiinsa 12. päivä elokuuta ja vieraili sairaalassa heti samana iltana sekä myös seuraavana päivänä ja iltana.

Muutama tunti siitä kun Elvis oli tullut Gracelandiin lepäämän, Gladys menehtyi varhain aamulla 14. elokuuta maksatulehdukseen, vain 46-vuotiaana.

Seuraavana päivänä pidettiin muistotilaisuus paikassa nimeltään Memphis Funeral Home, jossa The Blackwood Brothers lauloi kaksi Gladysin lempihymniä Precious Memories ja Rock of Ages. Kvartetin bassolaulaja, ja 1970-luvulla myös Elviksen konserteissa taustoja laulanut, J.D. Sumner kertoi myöhemmin: "En ole koskaan nähnyt ihmisen kärsivän tai surevan niin paljon kuin Elvis äitinsä kuoltua." 

On helppo sanoa, että hän oli mammanpoika, mutta ei hän ollut. Se oli yksi sellaisista äiti ja poika suhteista, joissa on vaikea sanoa, missä kohti äiti loppuu ja poika alkaa. Ja kun hänen äitinsä kuoli, se jätti häneen aukon. Hän ei enää sen jälkeen ollut kokonainen. – Nick Cohn, kirjailija (The Searcher -tv-dokumentti, 2018)

Gladys laskettiin haudan lepoon Memphisin Forest Hillin hautausmaalle. Elvis menetti elämänsä tärkeimmän ihmisen. Hänen kerrotaan sanoneen hautajaisissa: "Voi Jumala, kaikki mitä mitä minulla oli, on poissa." Elvis ei koskaan täysin toipunut äitinsä kuolemasta.

Saksa

Elvis saapui 19. syyskuuta joukkojenkuljetusjunalla New Yorkiin, josta hän siirtyi USS Randall -laivalla Saksaan, jonne hän rantautui 1. päivä lokakuuta 1958. Elvis sijoitettiin Frankfurtin pohjoispuolella sijaitsevaan Friedbergiin 17 kuukauden ajaksi. Elvis, hänen isänsä ja isoäitinsä sekä muutama ystävä majoittuivat hotelli Grunewaldiin Bad Nauheimiin.

Sieltä he muuttivat seuraavan vuoden helmikuussa, vain kymmenen korttelin päässä sijaitsevaan kolmikerroksiseen taloon, osoittesen Goethestrasse 14, jossa Elvis asuisi koko loppuajan. Elvikselle annettiin armeijan taholta tämä myönnytys, että maailmantähti saisi olla rauhassa ja etteivät liian innokkaat fanit häiritsisi tai vaarantaisi itseään kasarmialueella. Elviksellä oli myös oma yksityisparturi, hammaslääkäri ja henkilökohtainen kuljettaja.

Armeijavuodet:

Elvis siirrettiin c-komppanian tiedustelujoukkoihin, jossa hän toimi jeepinkuljettajana joukkuetta johtavalle kersantti Ira Jonesille. Vaikka Elviksellä oli tiettyjä etukoikeuksia, hän suoritti sotilaspalveluksensa kuten muutkin alokkaat. Tiedustelujeepinkuljettajan tuli hallita monia erikoistaitoja. Hänen oli kyettävä itsenäiseen päätöksentekoon, osattava lukea karttaa, laatia maastoluonnoksia, tunnettava vihollisen aseistus ja hallittava tekniset kuviot. Fort Hoodissa Elvis palveli toisessa panssaridivisioonaassa Hell On Wheels -yksikössä. Saksassa hänet sijoitettiin kolmannen panssaridivisioonan 32. pataljoonaan, Spearhead-yksikköön.

Pariisi

Elvis Pariisissa Champs-Elyséesillä
Amerikkalainen Pariisissa. Elvis seurueineen Champs-Elyséesillä (oikeassa laidassa Lamar Fike).

Kesäkuussa 1959 Elvikselle myönnettiin kahden viikon loma. Hän kävi Münchenissa ja suunnisti sieltä Ranskaan Pariisiin kavereidensa Lamar Fiken, Charlie Hodgen ja Rex Mansfield kanssa. Elvis antoi lyhyen haastattelun lehdistölle ja majoittui Prince de Galles -hotelliin, josta oli näkymä Champs-Elyséesille ja Riemukaarelle. Elvis ja muu ryhmä juhlivat Pariisin kuuluisissa yökerhoissa kuten Mouling Rouge ja Lido. Heidän suosikkiharrastuksensa oli kutsua joka ilta tanssitytöt hotellihuoneeseen.

Katso Pariisin kuvia Elvis – Echoes Of The Past -sivuilta

Elvis ja kumppanit vierailivat Pariisissa vielä toisenkin kerran, tammikuussa 1960, jolloin Elvis muun muassa harjoitteli japanilaisen mestarin Tetsuji Murakamin johdolla karatea, johon hän tutustui armeijassa. Elviksen intohimo lajiin kesti hänen koko loppuelämänsä. Vuonna 1974 Elvikselle myönnettiin kahdeksannen danin musta vyö.

Priscilla Beaulieu


Priscilla Beaulieu Saksan kodissaan, poikaystävän kuva pöydällä (For Lp Fans Only -albumin takakansi).

Priscilla Ann Wagner syntyi Brooklynissa 24. toukokuuta 1945. Hänen äitinsä Anna Lillian Iversen oli syntyperältään norjalainen. Priscillan biologinen isä oli Yhdysvaltojen armeijan laivaston lentäjä James Wagner. Hän kuoli lento-onnettomuudessa kotiutuessaan palveluksesta, Priscillan ollessa vasta puolivuotias. 

Priscilla oli kolmilapsisen perheen vanhin. Hänen isäpuolensa Paul Beaulieu toimi armeijan kapteenina. Armeijaperheiden tapaan he olivat muuttaneet jatkuvasti. Viimeiset neljä vuotta Beaulieut olivat asuneet Bergstromin lentotukikohdassa Austinissa, jossa Priscilla oli valittu Del Vallen keskikoulun luokan "kaikkein kauneimmaksi" ja "parhaiten pukeutuneeksi".

Elokuun 15. päivä 1959 Paul Beaulieu perheineen saapuivat Saksaan Reinin-Mainin lentotukikohtaan ja matkustivat sieltä kapteenin tulevaan asemapaikkaan Wiesbadeniin.


"The girl he left behind..." ("Tyttö, jonka hän jätti taakseen...") Uutisvideo Elviksen paluusta Yhdysvaltoihin, jossa näkyyy Frankfurtin lentokentällä Elvikselle hyvästiksi vilkuttava nuori Priscilla Beaulieu.

Vähän ennen tapaamistaan Elviksen kanssa Priscilla oli saanut selville, että Paul Beaulieu ei olekaan hänen oikea isänsä. Priscilla oli tiedosta järkyttynyt. Siitä lähtien hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Priscilla alkoi käydä koulusta tullessaan läheisellä Eagle-klubilla, joka toimi ilmavoimien henkilöstön perheiden tapaamispaikkana.

Syyskuun 13. päivä 1959 hän tapasi siellä armeijan lentosotamies Currie Grantin, joka kutsui Priscillan Elviksen Bad Nauhaimin kotiin. Priscilla teki välittömästi lähtemättömän vaikutuksen Elvikseen ja pari viihtyikin siitä asti tiiviisti toistensa seurassa aina Elviksen Saksasta lähtöön saakka.

Kaksi vuotta myöhemmin Priscilla saapui takaisin Yhdysvaltoihin ja aloitti seurustelun Elviksen kanssa. Toukokuun 1. päivä, vuonna 1967 pari avioitui ja Priscilla Beaulieusta tuli Mrs. Elvis Presley. Gladysin ohella, Priscillasta muodostui Elviksen elämän ja jopa kuoleman jälkeisen ajan merkittävin nainen.

Ohi on!


Elviksen paluu ei jäänyt medioilta huomaamatta. Maailman tunnetuin sotilas oli kotiutettu.

Elvis ylennettiin kersantiksi 20. tammikuuta 1960. Kersantin natsat hänelle myönnettiin 11. helmikuuta 1960. Elvis lähti Saksasta 2. maaliskuuta ja saapui New Jerseyhin lehdistötilaisuuteen seuraavana päivänä. Virallisesti hänet vapautettiin palveluksesta 5. maaliskuuta 1960. Elvis saapui kotikaupunkiinsa Memphisiin 8. päivä maaliskuuta ja piti samana päivänä lehdistötilaisuuden Gracelandissa.

Kotiinpaluu oli valtava mediatapahtuma. "Olin erikoisessa asemassa. Itse asiassa, noin sen piti ollakin. Minun odotettiin epäonnistuvan, mokaavan koko homman. Kuviteltiin, että en pysty siihen. Minun oli todistettava, vaati se sitten mitä tahansa, että asia ei ole niin. Ei vain muille ihmisille, vaan myös itselleni.", kertoi Elvis viimeisessä Saksassa tehdyssä radiohaastattelussa.


Paluu 1960–1961

Musiikkirintamalla oli ehtinyt tapahtua paljon sinä aikana, kun Elvis oli ollut suorittamassa sotilaspalvelustaan. Aito rock oli saanut siirtyä syrjään siloteltujen teinipoppareiden tieltä. Asiaan vaikutti parin edellisen vuoden aikana sattuneet dramaattiset tapahtumat.

Chuck Berry oli joutunut vankilaan huumesyytösten vuoksi. Ritchie Valens, Big Bobber ja Buddy Holly olivat saaneet surmansa lento-onnettomuudessa, "päivänä, jolloin musiikki kuoli". Eddie Cochran menehtyi auto-onnettomuudessa, jossa hänen hyvä ystävänsä Gene Vincent loukkaantui vaikeasti. Myös Carl Perkins oli vuoden 1956 vakavan autokolarin myötä menettänyt parhaimman luomisvoimansa.

Jerry Lee Lewis oli aiheuttanut skandaalin naimalla 13-vuotiaan pikkuserkkunsa. Pisteenä iin päälle oli Little Richard nähnyt unessa näyn, julistanut rock'n'rollin saatanan palvonnaksi ja kääntynyt uskoon.

Elviksen entinen rockimago ei toimisi enää tässä tilanteessa niin hyvin kuin vielä kaksi vuotta sitten.

Tyyli vaihtuu


Uusi look kelpasi nyt myös äideille, tyttärien lisäksi.

Jatkossa seuranneita muutoksia voi parhaiten kuvata sanalla radikaali. Elviksen imago heitti täydellisen kärrynpyörän. Rajusta rokkarista tehtiin All American Boy, joka ei ärsyttäisi ketään. Itse asiassa muutokset ihmisten asenteisiin Elvistä kohtaan aloitettiin jo armeija aikana. Uutisoitiin, että Elvis ei saanut armeijassa erityiskohtelua, vaan hän suoritti aivan normaalin sotilaskoulutuksen. Näin luotiin kuva isänmaanystävästä, joka haluaa palvella maataan koko sydämellään.

Vertauskuvallisesti voidaan sanoa, että samalla kun Elvikseltä armeijaan tullessaan leikattiin tuo kuuluisa rasvaletti ja pulisongit, niin hänestä myös karsittiin se luontainen kapinallisuus ja uhma, jotka olivat hänen tunnusomaisia piirteitään 1950-luvulla.

Nyt Elvis nähtiin julkisuudessa siisteissä puvuissa, solmio kaulassa. Tukka, joka vielä pari vuotta aikaisemmin saattoi hapsottaa joka suuntaan tai törröttää uhoavasti eteenpäin, viestittäen maailman nuorisolle vallankumouksesta ja uuden aikakauden alusta, oli nyt siisti ja sileä kuin laulajan äänilevyn pinta.

Musiikki painottui poppiin, balladeihin ja italoiskelmiin. Sen tietenkin mahdollisti Elviksen laaja-alaisuus musiikin tulkitsijana. Muutos tuotti tuloksia. Elviksen kuulijakunta laajeni entisestään ja hän sai hyväksyntää muuallakin kuin rockpiireissä.

Ensimmäiset armeijan jälkeiset levytyssessiot käynnistyivät välittömästi maaliskuun 20. päivä 1960, ja niitä jatkettiin heti huhtikuun alussa. Sessiot tuottivat sellaisia hittejä ja klassikoita kuten It's Now Or Never, Fame And Fortune, Are You Lonesome Tonight? ja Stuck On You.

Kuuntele Elviksen myydyin single: It's Now Or Never

Elvis ei kuitenkaan täysin ollut unohtanut rhythm and blues -juuriaan. Hän levytti ensimmäiselle armeijan jälkeiselle, ja myöhemmin klassikon asemaan nousseelle albumille Elvis Is Back sellaisia hienouksia kuten Clyde McPhatter and the Drifters'in Such A Night, Vikki Nelson with The Sounds'in Like A Baby, Lowell Fulsonin Reconsider Baby ja hänelle itselleen räätälöidyn, bluesahtavan kappaleen It Feels So Right.

Lue myös Raimo Öystilän erinomainen sarja: Elvis Is Back! - Osa 1: Kuninkaan paluu

Vuonna 1960 Elviksellä oli kolme listaykköstä, ja vuoden 1962 alkuun mennessä myös kappaleet Surrender ja Good Luck Charm olivat nousseet ykkössijalle. It's Now or Never myi yli 20 miljoonaa kappaletta, ollen siten Elviksen uran myydyin single.

Frank Sinatra Show

Maaliskuun 26. päivä Elvis aloitti Floridassa, Fontainebleau-hotellissa, nauhoitukset ABC-TV:n Frank Sinatra -shown erikoisjaksoon Welcome Home Elvis, josta hänelle maksettiin palkkiona ennenkuulumattomat 125 000 dollaria. Lähetys esitettiin tv:ssä saman vuoden toukokuun 12. päivä ja se keräsi 41,5 prosenttia katsojista ruudun äärelle.

Ohjelmassa nähtiin Elviksen ja Frank Sinatran duetto kappaleista Love Me Tender ja Withcraft, sekä Elviksen esittämänä hänen viimeisimmät hittinsä Stuck On You ja Fame and Fortune. Elvis lauloi myös avausnumerossa säkeistön kappaleesta It's Nice to Go Trav'ling.

Show'ssa esiintyivät myös Sammy Davis, Jr., Joey Bishop, Peter Lawford ja Frank Sinatran tytär Nancy Sinatra, joka näytteli myöhemmin Elviksen kanssa elokuvassa Speedway (1968).

Kolme vuotta aiemmin oli Sinatra haukkunut rock'n'rollin värikkäin termein: "Tämä eltaantuneen hajuinen sukuviettiä kiihottava villitys, rock'n'roll, vaikuttaa teennäiseltä ja epäaidolta. Sitä laulavat ja kirjoittavat enimmäkseen vajaamieliset pölkkypäät. Se on rikollisten pulisonkimiesten musiikkia – brutaalein, iljettävin, epätoivoisin ja häijyin ilmaisumuoto, jotan olen epäonnekseni joutunut kuulemaan."

Nyt siis myös Sinatra oli joutunut syömään hattunsa ja ottamaan tämän "kriminaalin" televisio-ohjelmaansa. Tosin, pulisongit olivat hävinneet ja Elviksen olemus ja esiintyminen olivat maltillisempia kuin vielä muutama vuosi sitten. Hän kuului nyt porukkaan. Frank Sinatra ja Elvis pysyivät yhteyksissä aina Elviksen kuolemaan asti.


Frank Sinatra Show'n duetto Love Me Tender/Withcraft.

Ei ole sattumaa, että armeijasta palanneen Elvis Presleyn uusi lanseeraaminen aloitettiin Frank Sinatran juontamasta televisio-ohjelmasta. Presleystä oli tarkoitus leipoa iskelmällisempi, aikuisempi tähti amerikkalaiselle suurelle yleisölle. Ja kukapa olisi ollut parempi takuumies ja kummisetä moiselle hankkeelle, kuin aloilleen asettunut, edellisen sukupolven kapinallinen Frank Sinatra. Kun Frank, isoveljen tavoin, laittoi käden Elviksen olkapäälle televisiolähetyksessä, asetelmasta tuli eräänlainen rauhoittava viesti keskitien Amerikalle: minä, Frank Sinatra takaan, että tästä kaverista ei ole vaaraa enää kenellekään. Hän on nyt yksi meistä. – musiikkitoimittaja Pekka Laine


Hollywood-vuodet

Unelmatehtaan vanki


Elokuvan Flaming Star loppukohtauksessa lausutaan harvinainen kannanotto, viitaten vähemmistöjen, tässä tapauksessa intiaanien oikeuksiin: "Maybe someday, somewhere, people will understand folks like us."

Elvis jatkoi myös lupaavasti alkanutta elokuvauraansa. Hänet oli nyt sopimuksin sidottu useaksi vuodeksi pelkästään elokuvien tekoon. 

Heti ensimmäinen elokuva Saksasta paluun jälkeen oli kepeä musikaali nimeltään G.I.Blues (Café Europa), joka oli hollywoodilainen näkemys Elviksen armeijassa vietetyssä ajasta. Elvis itse inhosi elokuvaa ja siihen levytettyjä lauluja, mutta se ei estänyt niiden kaupallista menestystä. Pitkäsoitto nousi Billboardin ykkösijalle, pysytellen siellä kymmenen viikkoa ja yhteensä se roikkui listoilla 111 viikkoa. G.I.Blues oli Elviksen koko uran menestynein albumi musiikkilistoilla.

Seuraavaksi Elvis sai mitä toivoi: vakavamman roolin draamassa nimeltään Flaming Star (Puoliverinen). Lännenelokuva oli aikakauteensa nähden poikkeuksellinen lajinsa edustaja. Siinä katsotaan asioita myös intiaanien näkökulmasta ja käsitelllään arkaluontoisia rotujen välisiä ristiriitoja. Ohjaajana toimi arvostettu Don Siegel, joka myöhemmin ohjasi muun muassa Clint Eastwoodin tähdittämän Likainen Harry (1971) -elokuvan. Elvis sai kehuja roolistaan puoliverisenä Pacer Burtonina. Alkutekstien aikana soivan nimikappaleen lisäksi, elokuvassa esitettiin vain yksi laulu.

Myös seuraava elokuva oli draama. Philip Dunnen ohjaama Wild In The Country (Kapinallisen laulu) esitteli Elviksen Glenn Tylerin roolissa, joka kamppaili taiteellisten pyrkimystensä ja äkkipikaisen ja väkivaltaisen luonteensa välisessä kiirastulessa. Flaming Star ja Wild In The Country olivat viimeiset 20th Century Foxille kuvatut Elvis-elokuvat. 

Philip Dunne oli ollut pettynyt Foxin menettelyihin elokuvaa kuvattaessa. Arvostettu Clifford Odets kirjoitti hienon käsikirjoituksen, mutta Fox nipisti elokuvan budjetista, vaati pakolliset laulut sijoitettavaksi tarinaan ja tiukensi kuvausaikataulua. Kaikki nämä tekijät olivat pettymys ohjaajalle, joka oli toivonut saavansa esitellä Elviksen tämän arvon mukaisena dramaattisena näyttelijänä. (Memphisistä Hollywoodiin – pääosassa Elvis Presley, Antero & Sari Tirronen). 

Jäähyväiskonsertit


Kultalameetakkinen Elvis, Peal Harborissa, Havaijilla, viimeisessä konsertissaan yli seitsemään vuoteen. 

25. helmikuuta 1961 Elvis osallistui hänen kunniakseen järjestettyyn juhlalounastilaisuuteen Memphisissä. Elvikselle ojennettiin useita palkintoja ja kultalevyjä, jonka jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus. Saman päivän iltapäivänä ja iltana järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertit Ellis Auditoriumissa. Lue aiheesta lisää KuningasMestan artikkelista Memphis 1961.

Maaliskuun kahdeksantena Elvis kävi Tennesseen osavaltioparlamentissa, jossa osavaltion kuvernööri Buford Ellington myönsi hänelle kunniaeverstin arvon.

25. maaliskuuta järjestettiin kolmas hyväntekeväisyyskonsertti Havaijilla, Pearl Harborin sataman läheisyydessä sijaitsevalla Bloch Arenalla. Konsertilla kerättiin varoja vuonna 1941 Pearl Harborin hyökkäyksessä uponneen taistelulaiva U.S.S. Arizonan uhrien muistomerkkirahastoon. Lue aiheesta lisää KuningasMestan artikkelista Pearl Harbor 1961.

Konsertit jäivät Elviksen ainoiksi seitsemään vuoteen. Seuraavan kerran hän esiintyisi liveyleisön edessä vasta vuoden 1968 tv-spesiaalissa.

Havaijilla Elvis aloitti myös uuden elokuvansa filmaukset. Edelliset draamaelokuvat eivät olleet menestyneet toivotulla tavalla. Parker sai suostuteltua Elviksen tekemään kepeän rantaelokuvarainan nimeltään Blue Hawaii (Sininen Havaiji). Menestys oli huikea. Elokuva tuotti enemmän, kuin kaksi edellistä yhteensä. Lisäksi elokuvan soundtrackistä tuli Elviksen myydyin albumi, se piti listojen ykköspaikkaa hallussaan yhteensä 20 viikkoa. 

Hyvin kuvaavaa on se, että heti armeijan jälkeen julkaistu, yksi uran parhaista studioalbumeista Elvis Is Back ei kyennyt täysin kilpailemaan G.I. Bluesin ja Blue Hawaii'n kaltaisten soundtrackien suosiolle, mikä jätti varjoonsa kaikki Elviksen aikaisemmat ja myös myöhemmät myyntiennätykset. Niiden jättimenestys osoitti suunnan tulevaisuuden julkaisuille.

Selluloidisankari


Rudolf Valentino? Ei vaan Elvis, elokuvan Harum Scarum sankarina. 

Vaikka joitakin kelvollisia elokuvia vielä tehtiin, kuten Follow That Dream (Elä elämäsi hymyillen) ja Viva Las Vegas, niin vähitellen laatu alkoi laskea. Elokuvia tahkottiin hurjalla kolme per vuosi -tahdilla ja jokaisesta julkaistiin oma soundtracklevy. Pian niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Juoni seurasi samaa kaavaa: Elvis laulaa ja Elvis tanssii, Elvis suutelee ja Elvis tappelee, Elvis edestä ja Elvis takaa, kunnes loppujen lopuksi kaikki hyvin makaa.

Elokuvat saivat sellaisia nimiä kuten Harum Scrarum (Elvis ja 1001 yötä), Paradise Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi) ja Clambake (Vauhtia ja vedenneitoja). Sanottiin, etteivät kyseiset elokuvat välttämättä tarvitsisi edes nimeä. Riittäisi, että niille annettaisiin vain järjestysnumero ja laitettaisiin levitykseen.

Elokuvanäyttelijän ura on ammatinvalintakysymys, mutta Elvis sai myös elokuvissa näytellä monenlaisia ammatteja.

Elviksestä muovattiin liukuhihnatuote, joka alkoi myös muistuttaa sellaista. Kasvojen piirteitä korostettiin vahvoilla meikeillä. Hiukset oli värjätty sysimustiksi ja koottu huolelliseksi keoksi pään päälle. Kapinallisuus oli häivytetty näennäisyyden suohon. Se oli tiivistetty jokaisessa elokuvassa nähtävään tappelukohtaukseen.

Tässä ja vain tässä suhteessa elokuvat ovat tallentaneet kulttuurihistoriaa: katseen kiillon vähittäisen sammumisen, hymyn muuttumisen kapinallisen viistosta ilmeestä normaaliksi amerikkalaiseksi switch-on-hymyksi, liikkeen iloa ilmentäneen vartalon muuttumisen punkeromaiseksi. (Peter von Bagh, Elvis! Amerikkalaisen laulajan elämä ja kuolema)

Elviksen suurimpia hittejä ja klassikkoja 1960-luvun elokuvavuosilta olivat Can't Help Falling In Love, Wooden Heart, Flaming Star, Follow That Dream, Return To Sender, Bossa Nova Baby ja Viva Las Vegas.

Kuuntele Elviksen hittikappale elokuvasta Blue Hawaii: Can't Help Falling In Love

Vuosikymmenen puoleenväliin asti levyt myivät edelleen kohtuullisen hyvin, esimerkiksi soundtrackalbumi Roustabout nousi vielä tammikuussa 1965 Billboardin ykkösijalle asti, mutta kuten elokuvien, myös levytettävän materiaalin taso alkoi laskea ja sitä myötä myös listasijoitukset.

Varsinaisia studioalbumeja ei enää julkaistu, koska niiden ajateltiin syövän elokuva-albumien myyntiä. Sen sijaan elokuvamusiikkia usein paljon laadukkaampia studioäänitteitä ripoteltiin bonuskappaleiksi soundtrackeille, joille ne myös tehokkaasti hukattiin.

Larry Geller


Eversti Parker, Elvis ja Larry Geller, Spinout-elokuvan filmausten aikoihin, keväällä 1966.

Elvis oli masentunut uransa suunnasta ja hänestä oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut pohdiskelevampi ja vakavammin elämän peruskysymyksiin suhtautuva etsijä. Hän oli jo vuoden 1962 Hollywoodin haastattelussaan kertonut olevansa kiinnostunut runoudesta, filosofiasta ja elämän ja kuoleman kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. "Sen kaltaiset jutut kiinnostavat minua, nähdä erilaisten ihmisten näkökulmia erilaisista asioista."

Elvis ei voinut enää jakaa ajatuksiaan Gladysin kanssa, ja Priscilla, eikä myöskään hänen jenginsä ollut kiinnostunut syvällisemmistä asioista samalla tavalla kuin hän.

Lue myös Wikipedia: Larry Geller (fi)

Vuonna 1964 Elviksen vakituista parturi-kampaajaa Bel Airiin tuuraamaan tullut Larry Geller, oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä hän, hiusmuotoilijan lisäksi paljastui myös taitavaksi keskustelijaksi, joka oli perehtynyt vaihtoehtoisiin new age -uskontoihin, jotka vahvasti olivat rantautuneet Kaliforniaan 1960-luvulla. Geller perehdytti Elviksen muun muassa sellaisiin teoksiin kuten Joogin elämäkerta, Krishnamurtin Tuntematon todellisuus ja Kahlil Gibranin Profeetta, josta tuli Elviksen suosikkiteos, ja jota hän jakeli elämänsä loppuun asti tutuille ja tuntemattomille.

Elvis suorastaan ahmi Gellerin hänelle toimittamia kirjoja ja keskustelut hiustenleikkuun ohella saattoivat venyä tuntikausien pituisiksi. Elvis palkkasi Gellerin henkilökohtaiseksi kampaajakseen, ja siitä lähtien Gelleristä tuli myös hänen hengellinen neuvontajansa. Vuosien varrella Elvis luki yli tuhat filosofiaa, spirituaalisia tekniikoita, esoteerista taidetta, kosmologiaa, numerologiaa, metafysiikkaa ja jopa okkultismia käsitteleviä teoksia.

Elvis alkoi myös käydä Los Angelesissa sijaitsevassa Self-Realization Fellowshipin Lake Shrine -temppelissä, jossa hän Sri Daya Matan (alun perin Salt Lake Citystä kotoisin ollut Faye Wright) johdolla tutustui meditaation ja joogan saloihin. Daya Matan on sanottu olleen Elvikselle jonkinlainen Gladysin korvike, ja vierailikin hänen luonaan usein keskustelemassa ja rauhoittumassa aina 1970-luvun alkuvuosiin asti.


Elviksen alleviivauksia ja muistiinpanoja Kahlil Gibranin kirjassa Profeetta.

Elvis uppoutui uskonnollisiin kuvioihin niin syvällisesti, että lähipiiri alkoi huolestua. Lisäksi Elvis vietti Larry Gellerin kanssa paljon aikaa, mikä herätti Elviksen jengissä mustasukkaisuutta, ja erityisesti Eversti Parker koki tämän mielenhallintaa harrastavan "gurun" erityisenä uhkana.

Parker saikin tilaisuutensa, kun Elvis vuonna 1967, Clambake-elokuvan filmausten aikoihin kaatui lääketokkuraisena kylpyhuoneessa, lyöden päänsä niin, että menetti hetkeksi tajuntansa. Eversti saapui paikalle ja haukkui sekä Elviksen että Larry Gellerin, jota hän syytti Elviksen pään sekoittamisesta ja vaati kaikkien kirjojen hävittämistä. Geller sai potkut, ja pian sen jälkeen järjestettiin myös kirjarovio.

Elvis ei kuitenkaan koskaan luopunut uskonnollisten asioiden ja elämän mysteerin tutkimisesta. Seuraavalla vuosikymmenellä Larry Geller palasi kuvioihin ja jatkoi Elviksen hengellisen etsinnän ohjaajana. Geller muun muassa toimitti vielä Elviksen viimeisenä iltana, elokuussa 1977, hänen makuuhuoneeseensa pinon uusia uskonnollisia kirjoja, joista yksi oli Torinon käärinliinoista kertova A Scientific Search for the Face of Jesus. Lisäksi Elviksen yöpöydältä löytyi hänen suuresti rakastamansa Cheiron numerologinen teos Book of Numbers.

The Beatles


Elvis hyväntekeväisyystapahtumassa Long Beachilla, Kaliforniassa, ystävänpäivänä 14.2.1964, kädessään päivän kuumin puheenaihe: The Beatles.

Koko maailman suurin sensaatio populaarimusiikin saralla 1960-luvulla oli nelihenkinen, Englannin Liverpoolista kotoisin oleva moppitukkainen kitarabändi The Beatles. Elokuussa 1965 yhtye oli Yhdysvalloissa kiertueella ja markkinoimassa uusinta elokuvaansa Help.

He myös ehdottomasti halusivat tavata idolinsa Elviksen. Olihan bändin perustaja John Lennon sanonut, että "ilman Elvistä, ei olisi Beatlesia". Ongelma oli vain siinä, että Elvis ei olisi halunnut tavata heitä. Hän piti koko juttua julkisuustempauksena, mutta kuitenkin suostui tapaamiseen.

Vaikka Elvis arvosti Beatleseja, niin he olivat myös uhka. Hän oli ollut viimeiset lähes kymmenen vuotta viihdemaailman valtias, ja nyt oli hänen reviirilleen tunkeutumassa vain parissa vuodessa valtavaan maailmanlaajuiseen suosioon noussut, aivan uudella otteella popmusiikkia esittävä nelikko.

Elvis kahlasi tuolloin läpi pahinta vaihettaan Hollywood-rainojensa mitäänsanomattomuuden suossa. Hän oli juuri päättänyt Paradise, Hawaiian Style (Hula-Hula paratiisi) -elokuvan filmaukset. Elvis nähtiin nyt lähinnä rock'n'roll-reliikkinä, nuorekkaan ja raikkaan Brittein saarilta tulleen tuulahduksen myötä.

Beatlesien manageri Brian Epstein ja Eversti Parker järjestivät historiallisen tapaamisen Elviksen Perugia Wayn asunnolla, Los Angelesissa. Perjantaina 27. elokuuta, ilta kymmenen aikoihin, Beatlesit saapuivat autoletkassa Elviksen talon pihamaalle. Tapaaminen pyrittiin visusti pitämään salassa, mutta jotakin kautta tieto oli kuitenkin vuotanut ja paikalle oli saapunut lukuisia uteliaita ihmisiä.

Ainoat tunnetut kuvat Elviksen ja Beatlesien tapaamisesta, ovat nämä tuntemattomaksi jääneen fanin kolme otosta, Perugia Way -talon ulkopuolelta.

Koko jengi, Joe Esposito, Red ja Sonny West, Larry Geller, Richard Davis, Billy Smith, Marty Lacker, Jerry Schilling sekä Priscilla, Joanie ja joukko muita vaimoja ja tyttöystäviä olivat paikalla. Ja tietenkin Eversti Parker.

Elvis ei pitänyt muodollisista tapaamisista, joissa vieraita ihmisiä tulee hänen kotiinsa. Poikkeuksellisesti Elvis ei mennyt vastaanottamaan vieraita (Paul McCartney on myöhemmin sanonut, että Elvis tuli heitä ovelle vastaan), vaan istui sohvalla katselemassa televisiota ilman ääntä ja näppäilemässä Fender-bassokitaraansa, joka oli kytketty tv:n vieressä olevaan vahvistimeen.

Jukeboksissa soi tauotta Charlie Richien Mohair Sam, jonka mukana Elvis sormitteli soitintaan. Beatlesit astuivat sisään ja jäivät jähmettyneinä tuijottamaan Elvistä, sanomatta sanaakaan. "Jos aiotte vain istua siinä tuijottamassa, niin minä painun nukkumaan", Elvis letkautti ja rikkoi jään ainakin hetkeksi.

Lopulta tunnelma vapautui ja kaikki hakeutuivat omiin seuroihinsa. Ringo Starr koki eniten viihtyvänsä biljardipöydän ääressä Richard Davisin ja Billy Smithin seurassa, kun taas George Harrison hengaili, poltteli pilveä ja puhui hindulaisuudesta Larry Gellerin kanssa talon uima-altaalla. Eversti Parker ja Beatlesien manageri Brian Epstein pelasivat ruleteksi muutetun kahvipöydän ääressä. 


Paul McCartney ja George Harrison lukemassa viimeisimpiä juoruja idolistaan, vuonna 1965.

John Lennon ja Paul McCartney, joka oli innostunut nähdessään Elviksen basson varressa, alkoivat jammailla keskenään kappaleita Johnny B. Goode, Memphis Tennessee ja See See Rider. Eversti Parkerin määräyksestä kaikenlainen kuvaaminen ja äänittäminen olivat ehdottomasti kiellettyä, joten se mitä silloin soitettiin, perustuu ainoastaan kuulopuheisiin. 

Jossain vaiheessa keskustelu kääntyi rock'n'rolliin. Paul ja John kertoivat pitäneensä Elviksen varhaisista rocklevyistä, johon Elvis totesi, että hän kyllä tekee niitä vielä lisää. Pienessä sievässä ollut John töksäytti kaunistelemattomaan tyyliinsä, että "hieno homma, hankimme ne heti, kun saat ne valmiiksi". Elvis, joka ei ollut kuullut pitkään aikaan arvostelua levyistään, ei tiennyt miten kommenttiin olisi pitänyt suhtautua.

"Nämä vaivattomasti hitin toisensa perään tehneet englantilaiskaverit saivat itse päättää, mitä nauhoittivat, eikä heillä ollut aavistustakaan, millaisten kustannus- ja levytyssopimusten vangiksi hän oli joutunut." (Ray Connolly, Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977)

Ilta sujui pääsäntöisesti hyvin, ja Beatlesit kutsuivat Elviksen seuraavaksi illaksi luokseen Benedict Canyoniin. Elvis kiitti kohteliaisuudesta, mutta ei mennyt tapaamiseen. Sen sijaan muutama Elviksen jengistä otti kutsun vastaan ja kävivät Beatlesien talolla, Elviksen tietämättä.


George, Paul ja Ringo muistelevat Elvis-tapaamista kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Beatles Anthology -dvd-julkaisulta poimitulla videolla.

Beatlesien kommentit Elviksen kohtaamisesta ovat vuosien varrella olleet ristiriitaisia ja ylimielisiäkin, mutta pääsääntöisesti positiivisia. Välillä John Lennon ylisti tapaamista, mutta sitten saattoi letkauttaa tyyliin: "Se oli yhtä jännittävää kuin olisi tavannut Engelbert Humperdinck'in".

Paul McCartney on joviaaliin tapaansa aina ollut lausuntojensa suhteen myötämielisempi: "Olimme jo vuosia halunneet tavata hänet, koska olimme massiivisia faneja. Menimme hänen talolleen Hollywoodiin. Ja hän tuli ovelle. Se oli uskomatonta! Se oli kuin unta. Elvis näytti todella komealta ja coolilta. Tiesin, että hän soitti jonkun verran bassoa, joten juttelimme keskenämme basson soitosta. Ja mikä ihmeellisintä, näimme hänellä ensimmäisen tv:n kaukosäätimen!"

George Harrisonin ja Ringo Starr'in muistikuvat keskittyvät enemmän yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka Priscilla muistutti nukkea ja hänellä oli tiara otsallaan, ja että Elviksellä oli kaveriporukka, joka käyttäytyi kuin kanalauma johtajansa ympärillä.

Elvis ei enää koskaan tavannut muita Beatleja, muuta kuin George Harrisonin, Madison Square Garden -konserttien yhteydessä New Yorkissa, kesäkuussa 1972. Harrison on itse kertonut pikaisesta tapaamisestaan Elviksen kanssa backstagella, The Beatles Anthology (1995) -televisiodokumenttisarjassa.

Kuuntele Elviksen Beatles-medley Yesterday/Hey Jude (Las Vegas 26.8.1969)

Elvis levytti urallaan Beatles-kappaleet Hey Jude (American Sound Studio, Memphis 21.1.1969), Yesterday (Las Vegas, elokuu 1969), Something (Aloha from Hawaii via Satellite -konsertissa 1973 ja lisäksi useissa 1970-luvun alun konserteissa). Lisäksi vuonna 1994 julkaistiin harvinainen jammailuversio kappaleesta Lady Madonna (RCA Studio B, Nashville 17.5.1971)  

Häät


Tuore aviopari leikkaamassa hääkakkua Aladdin-hotellissa, Las Vegasissa, 1. toukokuuta, 1967.

Toukokuun 1. päivä 1967 saateltiin maailman tavoitelluin poikamies avioliiton satamaan. Elvis lunasti vihdoin nuorikkonsa vanhemmille antamansa lupauksen ja virallisti liittonsa armeijassa tavatun ja sittemmin Gracelandiin muuttaneen pitkäaikaisen seurustelukumppaninsa Priscilla Beaulieun kanssa.

Heidät vihittiin Aladdin-hotellissa, Las Vegasissa. Tilaisuus oli pääosin Eversti Parkerin järjestämä nopea seremonia, jonka jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus ja lounasvastaanotto.


Uutisvideo, jossa Priscilla ja Elvis nähdään Aladdin-hotellin lehdistötilaisuudessa, 1. toukokuuta 1967.

Pariskunta vietti muutaman päivän kuherruskuukauttaan Palm Springsissä, Kaliforniassa ja palasivat Memphisiin toukokuun 29. päivä, jolloin järjestettiin vielä häävastaanotto Elviksen kotona Gracelandissa, niille perheenjäsenille ja läheisille, jotka eivät olleet päässeet varsinaiseen tilaisuuteen Las Vegasissa. Tasan yhdeksän kuukautta häiden jälkeen, 1. helmikuuta 1968, syntyi pariskunnan ja Elviksen ainoa lapsi, Lisa Marie Presley.

Toivon kipinöitä


Tuottaja Felton Jarviksen seurassa, RCA:n Studio B:llä, niin kutsutuissa Guitar Man -sessioissa, syyskuussa 1967. 

Vaikka Elvis oli vielä kiinni elokuvasopimuksissa, vuosikymmenen kääntyessä kohti loppuaan alkoi musiikillisella rintamalla näkyä valoa tunnelin päässä. Toukokuun 25. päivä 1966 aloitettiin gospelalbumi How Great Thou Artin äänitykset. Pitkäsoitto julkaistiin seuraavan vuoden helmikuussa, se sai hyvät arvostelut ja voitti Elvikselle hänen ensimmäisen Grammy-palkinnon kategoriassa Best Sacred Performance. Elvis oli elinaikanaan ehdolla palkinnolle 14 kertaa ja voitti niistä kolme, kaikki gospel-levytyksistä.

Remmiin oli nyt astunut myös uusi tuottaja, RCA-levy-yhtiö palkkalistoilla oleva 31-vuotias Felton Jarvis, joka toimi Elvis-levytyssessioiden tuottajana aina Elviksen kuolemaan asti.

How Great Thou Art -albumin levytyssessiossa oli yli kahden vuoden tauon jälkeen äänitetty myös maallisempaa, elokuvamusiikin ulkopuolista musikkia, kuten esimerkiksi Bob Dylanin Tomorrow Is A Long Time (jonka Dylan itse on kertonut olevan oma suosikkinsa kaikista hänen levytyksistään tehdyistä versioista), The Cloversien bluesvetoinen Down In The Alley, The Driftersien Fools Fall In Love ja Dick Jamesin originaali Love Letters.

Kesäkuussa 1966 äänitettiin vielä kolme kappaletta kuten havaijilaisen lauluntekijän Kui Leen balladi I'll Remember You ja kaksi Elviksen lapsuudenystävän ja henkivartijan Red Westin kirjoittamaa kappaletta: operettimainen Indescribably Blue ja joululauluklassikoksi muodostunut If Every Day Was Like Christmas.

Kuuntele Elviksen versio Bob Dylanin kappaleesta Tomorrow Is A Long Time

Syyskuun 10.–12. päivä 1967 järjestettiin Nashvillessä seuraava studiosessio, jossa ei äänitetty elokuvamusiikkia. Materiaali oli pitkästä aikaa varsin laadukasta ja tekijät motivoituneita.

Sessioihin muun muassa saatiin soittamaan sellainen tekijämies kuin swamp-rockin pioneeri Jerry Reed, jonka kappaleen Guitar Man Elvis levytti Reedin itsensä säestämänä. Muita mainitsemisen arvoisia vahvoja esityksiä olivat Jimmy Reedin Big Boss Man, Tommy Tuckerin Hi-Heel Sneakers ja Ray Charlesin tunnetuksi tekemä You Don't Know Me.

Kappaleet eivät saavuttaneet sen suurempaa listamenestystä, mutta kielivät kuitenkin muutoksesta, joka kyti pinnan alla, ja jota jo kiihkeästi kaivattiin. Sitä alettiin pohjustaa tammikuussa 1968, jolloin julkistettiin tieto tulevasta Elviksen joulu-tv-spesiaalista.


Toinen tuleminen 1968–1969

Muutoksen tuulet


Elvis pisti hanttiin managerilleen Eversti Parkerille ja torppasi hänen ideansa joulu-tv-erikoisesta. Kuva Follow That Dream (1962) -elokuvan kuvaustauolta.

Vuonna 1968 kun kahdeksan puuduttavaa elokuvavuotta oli takana. Huomattiin, että Elviksen ura kaipasi nopeasti piristysruisketta. Levyjen myynti oli kääntynyt roimaan laskuun ja faneilta alkoi loppua kärsivällisyys myös elokuvien suhteen. Elviksen elokuvaura ei ollut edennyt hänen toivomallaan tavalla. Hänelle ei ollut annettu kunnon tilaisuutta osoittaa kykyjään näyttelijänä. 

Kaikesta näki, että Elviksen ajatukset alkoivat jo olla aivan muualla kuin näyttelemisessä. Palava intohimo, joka vielä leiskui vuosikymmenen alussa, oli tukahdutettu tehokkaasti ryöstöviljelyyn keskittyneillä halpismusikaaleilla, jotka eivät tarjoilleet minkäänlaisia haasteita. Unelma päästä näyttelemään vakavampia rooleja, oli kariutunut rytisten ja aiheuttanut valtavaa turhautumista kaikkine luovuutta ja taiteellista ilmaisua rajoittavine tekijöineen.

Palattuaan armeijasta 1960, Elviksestä tehtiin sarjakuvahahmo, mutta häntä ei suojattu samanlaisella huolellisella arvokkuudella ja kunnioituksella, jonka Walt Disney varasi sarjakuvan supersankarille Mikki Hiirelle, tai jopa sellaiselle piirretylle kakkospellelle kuin Aku Ankka. Elvis sai samanlaisen kohtelun kuin Hessu: loppuun käytetty tollo, jota voitiin kloonata sellaiseksi vähä-älyiseksi typerykseksi, kuin hänen herransa kulloinkin tahtoivat. – amerikkalainen musiikkikriitikko Dave Marsh

"Olin niin huolissani, että lopulta sairastuin. Tunsin fyysistä pahoinvoinita... kuumeilin... jotakin tapahtui minulle. Olin raskaalla kädellä velvoitettu noudattamaan näitä juttuja, joihin en uskonut. Luulin, että pääsisin näyttämään kykyni näyttelijänä, jossakin, missä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus. Mutta mikään ei muuttunut. Mikään ei muuttunut. Lannistuin. He olisivat voineet antaa minulle vaikka kaikki maailman rahat, mutta en siltikään olisi tuntenut itseäni tyytyväiseksi. Olisin halunnut tehdä jotakin haastellista, mikä olisi ollut Hollywoodin imagon vastaista suhteessa minuun." Elvis, Las Vegasissa 1972

Kuuntele kuinka Elvis avautuu elokuvaurastaan vuonna 1972 Las Vegasissa

Samaan aikaan musiikkielämässä ja populaarikulttuurissa elettiin suurta murrosta. Hittilistojen kärkisijoja kolusivat sellaiset nimet kuin Beatles, Rolling Stones, Bob Dylan ja muut uuden musiikin airueet. Ei siis ole ihme, että Elviksen tuon aikainen tuotanto jaksoi kiinnostaa ainoastaan paatuneimpia faneja. Oli syntynyt uusi yhteyskunnallinen ilmiö: nuorisokulttuuri, jossa nuoret olivat luoneet omat tapansa ja sääntönsä toimia, ja jota Elvis itse oli ollut vahvasti synnyttämässä 1950-luvulla.

Hippiliike kukoisti ja protestoi valtaapitäviä vastaan. Suuria mielenosoituksia nähtiin ympäri Amerikkaa ja maailmaa Vietnamin sodan lopettamisen puolesta. Rauhanaate eli vahvana Flower Power -iskulauseineen. Yhteiskunnallinen herääminen, sodanjälkeisten pimennossa elettyjen vuosien jälkeen, oli nyt tosiasia. Kansalaisaktivismi oli nousussa ja ajoi voimakkaasti mustien oikeuksia. Tähän maailmaan Elviksen oli nyt herättävä ja vastattava painokkaasti, jollei hän halunnut jäädä vain pelkästään 1950-luvun ilmiöksi, ja jotta hän säilyttäisi kasvonsa uskottavana artistina.

Eversti Parker oli ajatellut, että televisio olisi jälleen se media, joka kääntäisi Elviksen uran uuteen nousuun. Hän oli neuvotellut sopimuksen tunnin pituisesta ohjelmasta NBC-televisioyhtiön kanssa. Parkerin mielessä oli idea joulushowsta, jossa Elvis laulaisi joululauluja kuusen vierellä. Mutta tällä kerralla tapahtui jotain aivan poikkeuksellista. Elvis sanoi ensimmäistä kertaa Parkerille "ei!".

Elvis tv-spesiaali


Musta nahkapantteri vauhdissa tv-spesiaalin stand up -osuudessa.

Elvis oli kääntynyt tv-ohjelman apulaistuottajan NBC-yhtiön Bob Finkelin ja ohjaaja Steve Binderin puoleen, joiden ideana oli tehdä raju rockpitoinen comeback show. Sellainen siitä myös tuli. Nauhoitukset käynnistettiin 27. kesäkuuta 1968 Burbankin studioilla, Hollywoodissa. Elvis esiintyi kameroiden edessä musta nahka-asu päällään, laulaen vanhoja rockhittejään karhealla ja alkuvoimaisella äänellä. Hän oli kuin uudestisyntynyt.

Show koostui useammasta eri osiosta ja siihen oli käsikirjoitettu kehystarina Jerry Reedin Guitar Man -kappaleen pohjalta, mikä löyhästi perustui Elviksen omaan matkaan ryysyistä rikkauksiin.

Elvis esiintyi vapaamuotoisissa jaksoissa, studioyleisön ympäröimänä, istuskellen pienellä nyrkkeilykehää muistuttavalla lavalla, jammaillen kavereidensa ja vanhojen muusikoidensa, kuten rumpali D.J. Fontanan ja kitaristi Scotty Mooren kanssa.

Sitten Elvis nähtiin esiintymässä yleisölle yksin, samalla intiimin pienellä lavalla, suuren orkesterin säestämänä, niin kutsutuissa stand up -osuuksissa, joissa hän pääsi väläyttämään legendaarista lanneliikettään ja seksikästä lavaliikkumistaan. Tunnin kattaus sisälsi myös sähäköitä karate- ja tanssinumeroita sekä gospel-jakson.

Spesiaali päättyi uuteen kappaleseen, If I Can Dream. Elvis oli järkyttynyt viime aikojen tapahtumista, Bobby Kennedyn ja Martin Luther King Jr.:n murhista. Etenkin, kun King oli ammuttu Elviksen kotikaupungissa, Memphisissä. Hän halusi loppuun laulun, joka kiteyttäisi traagiset tapahtumat ja koko 1960-luvun levottoman hengen. Elvis oli käynyt keskusteluja ohjaaja Steve Binderin kanssa, joiden pohjalta Walter Earl Brown kirjoitti kappaleen. Esitystä pidetään yhtenä Elviksen uran huippuhetkenä.


'68 Comeback Specialin päättävä esitys, If I Can Dream.

Lähetyspäivä oli 3. joulukuuta 1968 ja 33,2 prosenttia televisiota katsovasta väestöstä oli uteliaita näkemään millaisen ohjelman Elvis oli saanut aikaiseksi. Eivätkä he varmasti joutuneet pettymään. Show oli vuoden suurin tv-hitti. Suitsutusta tuli myös kriitikoiden taholta. Elvis oli tehnyt sen, mihin kukaan ei oikeastaan enää uskonut.

"Siinä on jotakin maagista, kun katselee miestä, joka on ollut eksyksissä ja löytää tiensä taas kotiin. Hän laulaa sellaisella voimalla, mitä ei enää osata odottaa rock'n'roll-laulajilta. Hän liikuttaa kehoansa niin luonnollisesti ja vaivattoman oloisesti, että sen on täytynyt tehdä Jim Morrisonin vihreäksi kateudesta. – rockjournalisti Jon Landau, Eye-lehti.

If I Can Dream/Edge of Reality -sinkku nousi listasijalle 12., ja ohjelmasta julkaistu soundtrack-albumi, Elvis TV Special, saavutti listasijan 8. (Briteissä sija 2.), ollen siten Elviksen ensimmäinen albumi Billboardin top tenissä lähes kolmeen vuoteen.

Ohjelma tunnetaan nykyään monilla nimillä kuten esimerkiksi Comeback Special tai '68 Comeback, mutta alkuperäinen nimi oli yksinkertaisesti, Elvis. Se oli ensimmäinen Amerikan kaupallisella kanavalla nähty yhden miehen show, ja sitä pidetään yleisesti yhtenä pop-/rock-musiikin historian hienoimpina hetkinä televisiossa.

Comeback Special ja nykypäivä

Populaarikulttuurissa tv-spesiaali on saavuttanut ikonisen aseman ja sitä on kopioitu useasti, niin on tehnyt muun muassa Robbie Williams (The Robbie Williams Show, 2002), Falco (musiikkivideo, Emotional Man, 1986) ja Texas-yhtye (musiikkivideo, Inner Smile, 2000).

Elviksen ja kavereiden vapaamuotoisen, niin kutsutun sit down -jamitteluosuuden on sanottu toimineen esikuvana maailmanlaajuisen musiikkikanavan MTV:n suositulle Unplugged-sarjalle.

Katso Texas-yhtyeen video kappaleesta Inner Smile

American Idol -ohjelman kuutoskaudella, vuonna 2007, esitti Celine Dion duettona If I Can Dream -kappaleen digitaalisesti lavalle siirretyn Elviksen kanssa. Heti seuraavana vuonna tapahtui päinvastainen: kantritähti Martina McBride upotettiin digitaalisesti nahka-asuisen comeback-Elviksen viereen, laulamaan kappale Blue Christmas. Videolla promottiin silloista uutta, ja Elviksen ensimmäistä duettoalbumia, Christmas Duets (2008).

Katso Martina McBriden ja Elviksen esitys kappaleesta Blue Christmas

Elvis levytti spesiaalia varten kappaleen A Little Less Conversation, joka kuitenkin karsittiin pois itse ohjelmasta. Vuonna 2002 kappale kuultiin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen tunnussävelenä ja siitä tuli valtava kansainvälinen menestys. Junkie XL:n remiksaus biisistä nousi listaykköseksi yli 20 maassa, kuten Briteissä, jossa se oli Elviksen 21. ykköshitti.

Katso Junkie XL:n video kappaleesta A Little Less Conversation

Kohti uusia uria

Tv-spesiaali oli taitekohta Elviksen uralla. Sen jälkeen kaikki muuttui. Elokuvaura taputeltiin päätökseen vielä kahdella elokuvalla The Trouble With Girls ja Change of Habit, jotka jo muutaman muun viimeisimmän filmatisoinnin ohella olivat ainakin näennäisesti laadukkaampia ja ei niin tyypillisiä, kuin aiemmin tehdyt rantaelokuvarainat. Myös niissä esitetty musiikki oli tasokkaampaa, kuin mitä pitkään aikaan oli kuultu.

Elvikselle oli kuitenkin suuri helpotus päästä eroon elokuvasitoumuksistaan. Hän halusi nyt kohdistaa luovat voimansa uuden uran rakentamiseen ja keskittyä vain siihen, minkä hän osasi parhaiten: musiikin tekemiseen ja esiintymiseen konserttilavoilla.

American Sound Studio


Elvis ja raudanluja ryhmä muusikkoja: The Memphis Boys, American Sound Studiolla, tammi-helmikuussa, 1969. Vasemmalta oikealle Bobby Wood, Mike Leech, Tommy Cogbill, Gene Chrisman, Elvis Presley, Bobby Emmons, Reggie Young, Ed Kollis ja Dan Penn.

Tammikuussa 1969 Elvis palasi 14 vuoden tauon jälkeen levyttämään kotikaupunkiinsa Memphisiin, American Sound Studiolle. Nyt hänen oli todistettava levyjä ostavalle yleisölle, että hän kykenee tekemään myös täysipainoista uutta musiikkia.

American Sound Studiolla oli legendaarinen maine, siellä oli tahkonnut klassikkoja muun muassa sellaiset nimet kuin Aretha Franklin, Neil Diamond ja Dusty Springfield. Studiorakennuksesta oli kuitenkin hohdokkuus kaukana. Se oli parhaat päivänsä nähnyt – rähjäinen ja rapistunut, jossa rotat luikkivat nurkissa. Elvistä eivät paikan nukkavierut puitteet häirinneet. Hän totesi vain: ”What a funky place!”

Studion omistaja, tuottaja Chips Moman oli nuori ajan hermolla oleva hittimaakari ja Memphisin muusikot alansa raudanlujia ammattilaisia. Pitkästä aikaa Elvis pääsi levyttämään hyvien lauluntekijöiden materiaalia, johon hän iski kiinni lähes epätoivoisella kiihkolla ja raivolla. American Sound Studio -sessiot muodostuivat yhdeksi merkittävimmistä Elviksen uralla ja ovat verrattavissa varhaisiin Sun-levy-yhtiön innovatiivisiin äänitteisiin ja RCA-levytyksiin 1950-luvulla.

Kuuntele Elviksen viimeinen Yhdysvaltojen ykköshitti Suspicious Minds

Tammi-helmikuun maratonsessioissa levytettiin yhteensä 36 biisiä 12 päivän aikana. Hiteiksi nousivat singlet Suspicious Minds (Elviksen viimeinen ykköshitti Yhdysvalloissa), In The Ghetto, Don’t Cry Daddy ja Kentucky Rain. Lisäksi platinaa myivät pitkäsoitot Back In Memphis ja klassikon aseman saanut From Elvis In Memphis.

Las Vegas


Elviksen paluu liveyleisön eteen Las Vegasissa oli menestys. Vuosikausia vain valkokankaalla nähtyä artistia tultiin katsomaan ympäri maaimaa.

Heinä-elokuussa 1969 Elvis buukattiin Parkerin toimesta neljä viikkoa kestävälle, 57 showta käsittävälle sesongille Las Vegasiin. Paikka oli vasta valmistunut, siihen aikaan maailman suurin International Hotel (nyk. Westgate) .

Elvis kasasi ympärilleen uransa siihen asti suurimman ryhmittymän kovan tason ammattimuusikoita. Lavalla nähtävä kokoonpano muodostui rockbändistä, jota johti kitaristi James Burton, isosta orkesterista ja kahdesta gospel-taustalauluryhmästä: The Sweet Inspiratios ja The Imperials. Huolellisesta harjoittelusta ja valtavasta tukea tuovasta musiikillisesta voimalaitoksesta huolimatta, Elvis oli erittäin hermostunut.

Elviksen mielessä kummitteli edelleen hänen edellinen vierailunsa kasinokaupungissa, huhtikuussa 1956, jolloin pääasiallisesti keski-ikäisestä kuulijakunnasta koostunut yleisö ei alkuunkaan ymmärtänyt Presleyn rahvaanomaista esiintymistä. Suosionsa hurjimmassa nousukiidossa olevalle ja kirkuviin teineihin tottuneelle supertähden alulle, vaisu ja nyrpeä vastaannotto, oli kuin isku vasten kasvoja ja takapakki, jota hän ei mielellään enää muistellut. Elvis jopa vieraili läheisessä Flamingo-hotellissa muusikkoystävänsä Tom Jonesin konserteissa perehtymässä, minkälainen lava-akti vetoaa sen hetkiseen yleisöön.

Elvis valtuutti Bill Belewin, joka oli suunnitellut nahka-asun edellisen vuoden tv-spesiaaliin, suunnittelemaan esiintymisasut myös tuleviin konsertteihin. Ne tehtiin Elviksen toivomuksesta, hänen harrastuksensa pohjalta, muistuttamaan karatekojen gi-asuja, jotka myös helpottivat kuosinsa puolesta Elviksen liikkumista lavalla. Kyseisistä haalareista muodostuivat myöhemmin kuuluisat "jumpsuitit", jotka aluksi olivat hyvin yksinkertaisia mustia tai valkoisia asuja, ja joista vuosien myötä kehittyi yhä prameimpia ja koristeellisempia kokonaisuuksia.

Parker oli elementissään, hänen toimestaan oli koko kaupunki Elviksen nimeä ja kuvia täynnä. Radio ja televisio toitottivat rockkuninkaan paluusta. Sinänsä tämä kaikki oli turhaa, sillä jokainen Elviksen esiintyminen tulevalla Vegas-kaudella oli jo loppuunmyyty ennen kuin tähti oli päässyt edes lavalle. Se oli ainutlaatuista koko Las Vegasin historiassa. Yleisö koostui nyt kaikenikäisistä ja faneja tuli Vegasiin ympäri maailmaa, aina Japanista asti.


Langanlaiha Elvis, musiikillisen voimalaitoksensa edessä. Taustalla valkoisissa paidoissaan rytmisektio: Charlie Hodge (taustalaulu ja akustinen kitara), Jerry Scheff (basso), Ronnie Tutt (rummut) ja James Burton (kitara). Kuvan ulkopuolelle jää pianisti Larry Muhoberac.

Heinäkuun 31. päivä 1969 Elvis astui konserttiyleisön eteen lähes kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Kaikki pelko oli turhaa, sillä 2200-päinen yleisö otti hänet vastaan seisaallaan suosiotaan osoittaen. Langanlaiha, ruskettunut ja huippukuntoinen, uudella voimakkaalla ja raa'alla tyylillä laulava rocktähti oli ilmestys, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

Esitys oli kiehtova yhdistelmä hänen vanhoja klassikkojaan uudelleen sovitettuina, tuoretta omaa levytettyä materiaalia, muutama cover-biisi sekä uusia ja vanhoja hittejä, höystettynä huumorilla ja esiintymisen fyysisyydellä, jota karateliikkeet korostivat jännittävällä tavalla.

Kuuntele Elviksen vuoden 1969 liveversio Little Walterin originaalista My Babe

Sesonki oli valtava menestys. Se rikkoi kaikki olemassa olleet Vegasin yleisöennätykset ja sai ylistävät arviot sekä yleisöltä että kriitikoilta. Heti avausshowsta seuraavana päivänä Eversti Parker kirjoitti jatkosopimuksen hotellin kahvion pöytäliinaan viiden vuoden esiintymisistä Las Vegasissa.

"Elviksessä on käsittämättömiä ominaisuuksia, mutta uskomattomin niistä on hänen pysyvä suosionsa maailmassa, jossa meteorimaiset urat katoavat kuin tähdenlennot", Newsweek, 11.8.1969. "Elvis oli yliluonnollinen, hänen omassa ylösnousemuksessaan", kirjoitti Rolling Stone -lehden toimittaja David Dalton, 21.2.1970.

Rolling Stone -lehden arvostelu: Elvis Presley: Wagging His Tail In Las Vegas (elvis.com.au)

Konserteista julkaistiin heti marraskuussa 1969 Elviksen ensimmäinen livealbumi, Elvis in Person at the International Hotel, jonka ohessa seurasi American Sound Studion tuotoksia sisältävä pitkäsoitto, Back In Memphis. Nämä kaksi albumia yhdistettiin, muodostaen Elviksen ensimmäisen tupla-albumin, joka myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavat lukemat.


Tien päällä taas 1970–1973


Comebackinsa jälkeen Elvis jatkoi esiintymisiä Las Vegasissa tammi-helmikuussa 1970. 

Uusi vuosikymmen aloitettiin uudella Vegas-sesongilla. Tammikuussa 1970 Elvis palasi kasinokaupunkiin ja esiintyi täysille saleille kuukauden ajan, kahden konsertin päivävauhdilla. Sesongilta julkaistiin livealbumi On Stage, joka myi kultaa lyhyessä ajassa, ja jolta lohkaistu single The Wonder of You nousi Yhdysvalloissa sijalle 9 ja Briteissä aina ykköspaikalle asti.

Kuuntele Britannian ykköshitti The Wonder of You

Las Vegas esiintymisten lisäksi Elvis aloitti myös konserttikiertueet ympäri Yhdysvaltoja. Kiertueet olivat menestyksellisiä ja lähes poikkeuksetta jokainen konsertti oli loppuunmyyty. Maailmalta alkoi sadella tarjouksia esiintymisistä, muun muassa Englannista tuli miljoonan punnan tarjous yhdestä esiintymisestä Wembleyn stadionilla. Elvis olisi myös halunnut esiintyä ulkomailla, etenkin Britanniassa, jossa hän oli erittäin suosittu, mutta hän jatkoi esiintymisiään Las Vegasissa, jonne hänet oli sopimuksin sidottu esiintymään kaksi kertaa vuodessa, kuukauden kerrallaan.


Houston Astrodome -keikkojen yhteydessä Elvikselle luovutettiin nippu jalometallia. Kultalevyt albumeista From Elvis In Memphis ja Back In Memphis/Elvis In Person. Ja lisäksi vielä kultaa singleistä In The Ghetto/Any Day Now, Suspicious Minds/You'll Think of Me ja Don't Cry Daddy/Rubberneckin'.

Helmikuun 27. päivä Elvis saapui Houstoniin, Teksasiin, jossa hän heitti kuusi keikkaa valtavalla Houston Astrodome -areenalla. Konsertit olivat ensimmäiset Las Vegasin ulkopuolella pidetyt yhdeksään vuoteen ja keräsivät yhteensä 207 494 katsojaa, rikkoen areenan edelliset ennätykset.

Takaisin Nashvilleen


RCA:n Studio B:n uusi kokoonpano, kesäkuussa 1970. Vasemmalta oikealle: David Briggs (piano), Norbert Putnam (basso), Elvis, Al Pachuki (ääniteknikko), Jerry Carrigan (rummut), Felton Jarvis (tuottaja), Chip Young (kitara), Charlie McCoy (urut ja huuliharppu) ja James Burton (kitara).

Kesäkuun 4. päivä, 1970 Elvis palasi levyttämään Nashvilleen, RCA-levy-yhtiön Studio B:lle, kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. Samalla uusittiin myös taustabändi. Lähes koko 1960-luvun Elviksen taustalla soittanut niin kutsuttu A-tiimi siirrettiin syrjään ja vaihdettiin enemmän soundeiltaan ajanmukaisempaan rytmiryhmään. Viiden päivän aikana musisoitiin vaivattoman oloisesti läpi populaarimusiikin eri teemat valssista rokkiin, kantrin ja popahtavan iskelmän kautta voimaballadeihin.

Kuuntele Elvis Country -albumin raita: It's Your Baby, You Rock It

Maratonsessioissa levytettiin kaikkiaan 34 kappaletta. Materiaalia riitti yhteensä kolmelle LP- ja kuudelle single-levylle. Vaikka laadullisesti äänitysten taso nousi vähintäänkin yhtä korkealle kuin edellisenä vuonna pidetyissä Memphisin sessioissa, varsinaisia hittejä ei tällä kerralla syntynyt, jollei sellaiseksi lueta Yhdysvalloissa sijalle 11 noussutta You Don't Have To Say You Love Me/Patch It Up -singleä, joka myi yli miljoona kappaletta.

Sessioista koostettiin myös Elviksen vahvimpana 1970-luvun albumina pidetty Elvis Country, joka nousi Billboardin listalla korkeimmillaan sijalle 12 ja Briteissä sijalle 6.

That's The Way It Is

Elviksen menestyksekäs paluu konserttilavoille haluttiin myös taltioida. Elvis asettuisi jälleen Hollywood-kameroiden eteen, mutta nyt hän esittäisi vain itseään. Elokuvahtiö MGM:n kanssa oli neuvoteltu dokumentista, jonka tarkoituksena oli välittää Elviksen Las Vegasin konserttien tiivis tunnelma elokuvateattereiden hämärässä istuville katsojille ympäri maailmaa.


Polk Salad Annie, elokuvasta That's The Way It Is.

MGM oli kameroineen paikalla Elviksen seuraavan Vegas-sesongin harjoituksissa ja konserteissa heinä-elokuussa 1970. Dokumentaarinen elokuva julkaistiin nimellä Elvis – That's The Way It Is (Tämä on Elvis), ja ensi-ilta oli saman vuoden marraskuussa. Oscar-palkitun Dennis Sandersin ohjaus sai hyvät arvostelut ja niitti menestystä myös box office -tilastoissa.

Elokuvan tiimoilta julkaistiin myös samanniminen albumi, joka koostui kesäkuussa nauhoitetuista studiokappaleista ja elokuun Vegas-sesongilla äänitetystä livemateriaalista. Albumi menestyi kohtuullisesti, myyden kultaa, ja kipusi korkeimmillaan Billboardin listasijalle 21 ja Briteissä sijalle 12.

Konserttikiertueet


Elvis aloitti konserttikiertueensa Arizonan osavaltion pääkaupungista Phoenixista, 13 tuhannen silmäparin edessä, syyskuussa 1970.

Yli vuosi Las Vegas -paluunsa jälkeen, syyskuun 9. päivä 1970, Elvis vihdoin aloitti paljon odotetut konserttikiertueet Yhdysvalloissa – edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo 13 vuotta. Yhdeksän kaupunkia käsittävän kiertueen ensimmäinen esiintymispaikka oli Phoenix, Arizona, Veteran Memorial Coliseum. Myös MGM oli paikalla kuvaamassa, mutta vain yleisöä, jonka reaktioita nähtiin That's The Way It Is -elokuvan alkutekstien aikana.

Kiertueiden myötä alkoi kiiriä huhuja Elviksen mahdollisista esiintymisistä myös ulkomailla. Elvis jatkoi menestyksekkäitä konserttikiertueita Yhdysvalloissa elämänsä loppuun asti, mutta ei enää koskaan esiintynyt eikä käynyt kotimaansa rajojen ulkopuolella. On arvioitu, että Elvis esiintyi uransa aikana (1954–1977) yhteensä 1684 konsertissa ja 243 eri kaupungissa. Yksistään 1970-luvulla Elvis esiintyi yli tuhannessa konsertissa.

Richard Nixon


Yksi maailman tunnetuimmista kuvista: Richard Nixon ja Elvis, Valkoisen talon ovaalihuoneessa, 21. joulukuuta 1970. Elvis saapui tapaamiseen aseistettuna, koska toi presidentille lahjaksi Colt-revolverin.

Joulukuun 21. päivä 1970 Elvis teki erikoislaatuisen vierailun Valkoiseen taloon, Washingtoniin, tapaamaan presidentti Richard Nixonia. Koko tapahtumaketju sai alkunsa isä Vernonin ja aviopuoliso Priscillan kanssa käymästä riidasta, jossa he olivat puuttuneet Elviksen tuhlailevaan rahankäyttöön. Elvis ei sietänyt hänen asioihinsa puuttumista ja oli häipynyt Gracelandista yksin, mitä ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Elvis oli jo jonkun aikaa halunnut pakkomielteisesti itselleen liittovaltion huumeagentin merkin (Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs), joka antaisi hänelle valtuudet kantaa aseita ja mitä tahansa lääkkeitä missä tahansa osavaltiossa. Nopeimmin merkin saisi presidentin myöntämänä, joten hän suuntasi Washingtoniin. Monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen Elvis sai merkin, itsensä presidentin hänelle ojentamana, Valkoisen talon ovaalihuoneessa.

Katso kuvia ja dokumentteja Nixon-tapaamisesta The National Archive -sivustolta

Tapaamisesta on olemassa myös runsaasti kuvia, jotka on ottanut Valkoisen talon virallinen valokuvaaja Ollie Atkins. Vuonna 1988 Yhdysvaltojen Kansallinen Arkisto ilmoitti myyvänsä kyseiset kuvat. Viikon sisällä tuli yli 8000 ostotarjousta, mikä teki kuvista arkiston historian kaikkien aikojen halutuimmat. Kuuluisin niistä on Elviksen ja Richard Nixonin kättelykuva, jota näkee nykyään t-paidoissa, mukeissa, jääkaappimagneeteissa jne.

Tapahtumaa todistamassa ollut Nixonin avustaja Egil Krogh on pyrkinyt kiteyttämään kuvan suosion salaisuuden seuraavasti: "On ällistyttävää nähdä heidät yhdessä. Siinä seisovat samassa paikassa läntisen maailman johtaja ja rokin kuningas, ja he selvästi nauttivat toistensa seurasta. Kuvaa katsoessa jää miettimään: 'Miten tämä on mahdollista?'"

Jaycees-palkinto ja muita tunnustuksia


Elvis poseeraa Jaycees-juhlagaalassa toisen palkitun, Thomas I. Atkinsin kanssa. Molemmilla kädessään Touching Hands -pysti.

Tammikuun 6. päivä 1971 julkistettiin tieto siitä, että Elvis oli valittu Yhdysvaltojen nuorkauppakamarien (The United States Junior Chamber of Commerce) vuoden kymmenen merkittävän nuoren miehen (Ten Outstanding Young Men of the Nation) listalle.

Nuorkauppakamarien palkintoa (Jaycees) oli jaettu vuodesta 1939 lähtien eri alojen miehille, kuten Leonard Bernstein, Nelson Rockefeller, Orson Welles, Howard Hughes ja Teddy Kennedy. Palkintoseremonia pidettiin Memphisissä, Ellis Auditoriumissa 16. tammikuuta 1971. Tilaisuus oli Elvikselle harvinaislaatuinen kahdesta syystä: hän saapui henkilökohtaisesti paikalle noutamaan palkintoa ja piti tilaisuudessa myös puheen, jonka oli itse kirjoittanut:

"Kun olin lapsi, hyvät naiset ja herrat, unelmoin. Luin sarjakuvia ja olin sarjakuvien sankari. Katselin elokuvia ja olin elokuvien sankari. Joten jokainen unelma, mitä olen unelmoinut, on toteutunut satakertaisesti. Ja nämä herrasmiehet täällä, he välittävät ja ovat omistautuneita. Ei ole mahdotonta kuvitella, että he saattavat olla rakentamassa taivasten valtakuntaa. Se ei välttämättä ole liian kaukana todellisuudesta. Opin jo varhain elämässäni, että

ilman laulua, päivä ei ikinä pääty
Ilman laulua, monella ei olisi ystävää
Ilman laulua, matka ei taittuisi
Ilman laulua...

Joten jatkan laulamista."

Elvis piti tunnustusta suuressa arvossa, jopa niin paljon, että kuljetti palkintopystiä (Touching Hands) mukanaan konserttikiertueillaan.

Katso Elviksen Jaycees-juhlagaalassa pitämä puhe

Kesäkuussa 1971 muutettiin Memphisin kaupunginviskaalien toimesta Gracelandin ohi kulkeva tie, Highway 51 South, Elvis Presley Boulevardiksi. Katukyltti paljastettiin tammikuussa 1972. Gracelandin ulkopuolella pidetyssä seremoniassa olivat paikalla Memphisin pormestari Wyeth Chandler ja Elviksen isä Vernon. Gracelandin katuosoitteeksi muuttui 3764 Elvis Presley Boulevard.

Kesäkuussa päättyi myös mittava levytysrupeama, joka alkoi jo saman vuoden maaliskuussa, ja jatkui toukokuussa, jolloin äänitettiin kappaleet tulevalle joulualbumille Elvis Sings The Wonderful World of Christmas ja gospelalbumille He Touched Me. Jälkimmäisestä Elvis voitti toisen Grammy-palkintonsa kategoriassa Best Inspirational Performance.


Elvis vastaanottaa Las Vegasissa Grammy-organisaation myöntämän Elämäntyö-palkinnon. Elviksen vieressä vasemmalla on Bing Crosbyn veljenpoika Chris Crosby.

Elokuun 28. päivä 1971, Elviksen ollessa viidennellä kiinnityksellään Las Vegasin Hilton Hotel'issa, hänelle luovutettiin takahuoneessa Grammy-organisaation (National Academy of Recording Arts and Sciences, NARAS) myöntämä Bing Crosby Award, joka nykyään tunnetaan nimellä Lifetime Award (Elämäntyö-palkinto). Elvis oli palkinnon saadessaan vain 36-vuotias.

Ero


Joulukuussa 1970 otetussa virallisessa perhepotretissa kaikki näytti vielä olevan hyvin, ainakin kulissit olivat idylliset. Vuoden päästä kaikki olisi toisin.

Helmikuussa 1972, Elviksen esiintyessä Las Vegasissa, Priscilla saapui kaupunkiin ja ilmoitti Elvikselle jättävänsä hänet ja ottavansa asumuseron. Priscillalla oli suhde karate-opettajansa Mike Stonen kanssa. Elvis oli suositellut kyseistä opettajaa Priscillalle. Pariskunta haki eroa 18. elokuuta 1972 ja se astui voimaan lokakuun 9. päivä 1973. Ero oli Elvikselle kova isku. Se näkyi lääkkeiden väärinkäytön lisääntymisenä sekä terveydentilan romahtamisena.

Elvis On Tour

Maaliskuussa 1972, MGM aloitti toisen Elvis-dokumenttielokuvan filmaukset. Tällä kerralla keskityttiin Las Vegasin sijaan Elviksen huhtikuussa tekemän 15 kaupungin ja 15 konsertin mittaisen kiertueen ympärille. Lisäksi nähtiin otteita harjoituksista, levytyksistä ja muista lavantakaisista hetkistä sekä arkistokuvamateriaalia 1950- ja -60-luvuilta. Projekti sai työnimen Standing Room Only, joka myöhemmin muutettiin lopulliseen muotoon Elvis On Tour.

Dokumentin ohjasi ja tuotti parivaljakko Pierre Adidge ja Robert Abel, jotka juuri olivat saattaneet päätökseen Joe Cockerin kiertueesta kertovan elokuvan Mad Dogs & Englishmen (1971).

Dokumenttielokuvaksi Elvis On Tour menestyi erinomaisesti lipunmyyntitilastoissa ja sai myös hyvät arvostelut sekä voitti vuoden parhaan dokumenttielokuvan Golden Globe -palkinnon (Best Documentary Film, 1972). Se jäi ainoaksi palkituksi Elvis-elokuvaksi.


Elvis On Tour -elokuvan aloitus. Montaasikuvauksesta vastasi tuleva ohjaajalegenda Martin Scorsese.

Elvis On Tour -elokuva esitteli myös Elviksen uuden hitin Burning Love, joka oli levytetty juuri ennen elokuvan filmausten alkua, maaliskuun (27.–29.3.1972) studiosessioissa Hollywoodissa. Elämäntilanteestaan johtuen, Elvistä ei kiinnostanut levyttää rock'n'roll-tyyppistä materiaalia, ja oli myös vastahakoinen kyseisen kappaleen kanssa, mutta suostui kuitenkin tekemään sen.

Kappale nousi Billboardin listalla sijalle 2. Se oli Elviksen viimeinen top ten -hitti Yhdysvalloissa 1970-luvulla. Samoissa sessioissa levytettiin myös eroballadit Always On My Mind ja Separate Ways.

Kuuntele Elviksen hitti: Burning Love

Madison Square Garden


"Kuin prinssi toiselta planeetalta." Madison Square Gardenin lavalla, 11. kesäkuuta 1972.

Kesäkuun 9.–11. päivä, 1972, Elvis piti neljä loppuunmyytyä konserttia New Yorkin legendaarisessa urheilu- ja konserttipyhätössä, Madison Square Gardenissa. Vaikka Elvis oli jo 1950-luvulla tehnyt siellä tv-esiintymisiä ja levyttänyt RCA:n studiolla, niin hän ei ollut koskaan konsertoinut New Yorkissa.

Se sai Elviksen hermostuneeksi, koska New York oli mediakeskus ja 1950-luvulla toimittajat ja kriitikot olivat teilanneet hänet armotta. Tapahtuma saikin suuren mediahuomion, mutta Elviksen ei tarvinnut olla huolissaan. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja nyt hänet nähtiin jo lähinnä kansallissankarina.

Ennen konsertteja järjestettiin lehdistötilaisuus, joka myös kuvattiin Elvis On Tour -elokuvatiimin taholta (konsertteja ei kuitenkaan kuvattu). Ruskettunut ja hyvävointisen näköinen artisti valloitti toimittajat jo ennen kuin yhtäkään konserttia oltiin vielä pidetty. Myös kriittisenä pidetty 20000-päinen New Yorkin yleisö otti esiintyjän avosylin vastaan.

Heidän joukkoonsa kuului muun muassa sellaisia nimiä kuin Paul Simon, Bruce Springsteen, Bob Dylan, David Bowie ja George Harrison. Avauskonsertin jälkeen lehdet olivat täynnä ylistäviä arvosteluja, joista The New York Times otsikoi Elviksen olleen "Kuin prinssi toiselta planeetalta".

Lue aiheesta lisää KuningasMestan artikkelista New York 1972.


George Parkhill kävi luovuttamassa Elvikselle kultalevyn Las Vegasissa, elokuussa 1972, albumista Elvis as Recorded at Madison Square Garden.

Konsertista (10.6.1972, iltashow) julkaistiin myös albumi Elvis as Recorded at Madison Square Garden. Pitkäsoitto oli levykaupoissa jo viikko konsertin jälkeen. Ja oli jo elokuuhun mennessä myynyt kultaan oikeuttavat lukemat, nousten sijalle 11. Billboardin listalla ja Briteissä sijalle 3.

Aloha from Hawaii


Elvis halusi esiintymisasun, joka "huutaa Amerikka". Sellaisen hän myös sai.

Elvis tekee television ja viihteen historiaa 14. tammikuuta 1973 esiintymällä konsertissa Havaijilla, Honolulu International Center Arenalla, Aloha from Hawaii Via Satellite –tv-spesiaalissa, joka esitettiin suorana lähetyksenä satelliitin välityksellä Australiassa ja osassa Aasian maita, kuten Etelä-Koreassa, Japanissa, Thaimaassa, Filippiineillä ja Etelä-Vietnamissa. Useissa Euroopan maissa show nähtiin seuraavien kuukausien aikana jälkilähetyksenä. Kaiken kaikkiaan ohjelma välitettiin noin 40 maahan.

Yhdysvalloissa konsertti esitettiin nauhoitettuna lähetyksenä 4. huhtikuuta 1973 NBC-televisioyhtiön toimesta, jossa se saavutti arviolta noin 34 prosentin katsojaosuuden.

Suomessa konserttitaltiointi nähtiin lyhennettynä Mainos-TV:n (MTV) lähetyksenä vasta kahdeksan vuotta myöhemmin 24.8.1981.

Väitetään, että shown näki yli miljardi ihmistä ympäri maailmaa, ja että lähetyksen katsojamäärä oli siihenastisen tv-historian suurin. Elviksen on myös sanottu olleen ensimmäinen yksittäinen artisti, joka esiintyi satelliitin välityksellä maailmanlaajuisesti. Huomiohakuiset väittämät, joihin kannattaa suhtautua asiaankuuluvalla skeptisyydellä, olivat pääsääntöisesti Eversti Parkerin promootiokoneiston alkuunpanemia, mutta jotka edelleen elävät sitkeästi.

Ottaen huomioon, että maailman väkiluku oli tuolloin reilu kolme miljardia, on mahdotonta, että joka kolmas ihminen maailmassa olisi katsonut ohjelmaa. Todelliset katsojaluvut liikkuivat yhteensä (jälkilähetykset mukaan lukien) ehkä noin muutaman sadan miljoonan tietämillä.

Elviksen show ei myöskään ollut sanan varsinaisessa merkityksessä maailmanlaajuinen, sillä sitä ei esitetty esimerkiksi Kiinassa, Neuvostoliitossa (eikä muissakaan kommunistisissa maissa), Intiassa, Etelä-Amerikassa, Lähi-Idässä, eikä Afrikassa, jossa sitä tosin näytetettiin joissakin maissa elokuvateattereissa. Yllättäen myöskään Englannissa ei konserttia nähty, koska Parkerin vaatimaa korvausta pidettiin liian korkeana. Aikaansa nähden, show oli kuitenkin ennennäkemättömän massiivinen ja laajalle levitetty musiikki- markkinointi- ja mediaprojekti.

Tammikuun 12. päivä, kaksi päivää ennen varsinaista showta, pidettiin niin sanottu harjoituskonsertti, jossa testattiin tekniikan toimivuus ja joka myös nauhoitettiin siltä varalta, että suorassa lähetyksessä menisi jotakin pieleen. Molemmat konsertit on sittemmin julkaistu dvd-boksilla Elvis – Aloha from Hawaii.

Lähetyksen ohjasi Marty Pasetta, joka tuolloin oli tunnettu Oscar-gaalojen ohjaajana. Pasetta myös ehdotti Eversti Parkerille, että esiintymislavalle rakennettaisiin ramppi, jotta Elvis pääsisi lähempään kosketukseen yleisön kanssa. Parker teilasi ehdotuksen, joten Pasetta kysyi asiaa suoraan Elvikseltä. Elvis suostui ja sanoi, että Pasetta saa tehdä juuri sen minkä parhaaksi näkee shown eteen. Elvis siis asettui manageriansa vastaan, mikä kertoi kuilusta, joka oli pikku hiljaa alkanut kasvaa heidän välilleen.

Bill Belew’n suunnittelema valkoinen tekojalokivillä koristeltu American Eagle -asu päällä ja viitta selässä, Elvis muistutti ulkoavaruuden olentoa. Mielikuvaa vahvisti konsertin alussa soitettu Richard Straussin sävellys Also Sprach Zarahustra, jota oli käytetty tunnussävelenä elokuvassa Avaruusseikkailu 2001.

Kyseessä oli puhdas viihdeshow. Rock’n’rollia, ja vielä pari vuotta sitten esiintyjästä pursuavaa alkukantaista energiaa siitä sai etsiä. ”Esityksessä on hetkensä, mutta yleinen ilmapiiri on vieläkin väkinäisempi (kuin harjoituskonsertissa) ja Elvis näyttää painonpudotuksestaan huolimatta kummallisen pöhöttyneeltä. Hänen katseensa on lasittunut ja harhaileva. Aivan kuin Elvis olisi kapteeni Marvelin asussaan, jalokivineen, kypärämäisine hiuksineen suostunut lopultakin olemaan pelkästään Elvis. Ei yllätyksiä, vain tehosteita.” (Peter Guralnick, Elvis – Graceland, 2000)

Honolulu Advertiser oli arvostelussaan innostuneempi: ”Se oli kiehtovan tiivis tunti – paljon musiikkia, paljon kirkumista … Supertähti teki superesiintymisen maailman silmien edessä.”

Lue koko Honolulu Advertiserin arvostelu (elvis.com.au)

Los Angeles Times oli myös vakuuttunut: ”Tyrmäävää… yksi harvinaisista hetkistä televisiossa.”

Aloha-show oli Elviksen viimeinen voimannäyte. Konsertin kohokohdiksi nousivat voimaballadit kuten What Now My Love, You Gave Me A Mountain ja It’s Over sekä Steamroller Blues ja shown kliimaksi An American Trilogy.

Aloha oli manageri Eversti Parkerin luomus ja ihailijoiden odottaman maailmankiertueen korvike. Elviksen paluu esiintymislavoille edellisen vuosikymmenen lopussa oli aiheuttanut painetta konsertoida myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Parker ei kuitenkaan ollut halukas viemään suojattiansa ulkomaille. Nyt ei Elviksen tarvinnut tehdä kuin yksi konsertti, joka nähtäisiin miljoonissa kodeissa ympäri maailmaa.


Kappaleen I'll Remember You oli tehnyt Kui Lee, jonka nimeä kantavan syöpäyhdistyksen hyväksi meni osa konsertin tuotosta.

Lipputulot sekä konserttien oheismyynnistä saatu tuotto (75 000 dollaria) meni Kui Lee -syöpäyhdistyksen (Kui Lee Cancer Fund) hyväksi. Kui Lee oli havaijilainen laulaja ja lauluntekijä, joka kuoli syöpään vain 34 vuotiaana, joulukuussa 1966. Elvis esitti Aloha-konsertissa Kui Leen kappaleen I'll Remember You. Elvis oli levyttänyt kappaleen kesäkuussa 1966.

Helmikuussa 1973 konsertista julkaistu tupla-albumi nousi Yhdysvalloissa Billboardin listaykköseksi. Sitä ei ollut tapahtunut sitten vuoden 1965, jolloin elokuva-albumi Roustabout saavutti tuon himoitun sijan. Levy julkaistiin yhtä aikaa kaikkialla maailmassa, mikä oli ensimmäinen kerta äänilevyn historiassa. Aloha from Hawaii Via Satellite oli Elviksen viimeinen ykkösalbumi Yhdysvalloissa hänen elinaikanaan. Vasta vuonna 2002 kokoelma ELV1S: 30 #1 Hits katkaisi putken, nousten listaykköseksi USAssa ja ympäri maailmaa.

 


Viimeiset vuodet 1973–1977

Lähes välittömästi Aloha-konserttien jälkeen Elvis palasi Las Vegasiin esiintymään. Motivaatio oli hukassa, terveydelliset ongelmat alkoivat näkyä ja Elvis joutui ensimmäistä kertaa urallaan perumaan konserttejaan.

Myös haluttomuus levyttämiseen alkoi käydä ilmiselväksi. Levy-yhtiö RCA joutui Aloha-menestyksen siivittämänä julkaisemaan hätäisesti ylijäämämateriaalista koostetun albumin (mielikuvituksettomalla nimellä: Elvis), koska uusia lauluja ei enää ollut varastossa.

Stax-levytykset


Entisen elokuvateatterin paikalle 1961 perustettu Stax-studio, vuonna 1976. Kolme vuotta Elvis-levytysten jälkeen, ulkokuori jo rapistuneena. Studio purettiin vuonna 1989, ja nykyään paikalle on rakennettu replika, joka toimii museona.

RCA joutui patistamaan artistiaan, jotta hän tekisi sopimuksessa vaaditut levytykset. Kynnystä madallettiin sillä, että seuraava levytyssessio päätettiin järjestää Memphisissä, soul-levytyksistään tunnetuksi tulleella Stax-studiolla, joka sijaitsi lähellä Gracelandia. Sessiot saatiin käyntiin 21. heinäkuuta 1973 (niiden piti alkaa jo edellisenä päivänä, mutta Elvis ei saapunut paikalle). Tunnelma studiossa ei ollut paras mahdollinen ja Elvistä näytti kiinnostavan vain karatenäytökset, joita hän esitti muusikoille.

Neljä vuotta aikaisemmin American Sound Studiolla Elviksen kanssa työskennellyt kosketinsoittaja Bobby Wood kommentoi tilannetta: "Hän ei tuntunut välittävän. Hän oli aivan eri ihminen kuin ennen."

Levytettävä materiaali oli suurimmaksi osaksi keskinkertaista ja myös teknisiä ongelmia esiintyi. Kaikesta huolimatta muutama onnistunut versio näki päivänvalon, niistä vahvimpiin kuuluivat kaksi Tony Joe Whiten kappaletta I've Got A Thing About You Baby ja For Ol' Times Sake. Myös studion henkeen istuva Leiber & Stollerin The Drifters-originaali If You Don't Come Back tarjoili ajanmukaista ja tanakkaa "superfly"-saundia.

Kuuntele I've Got A Thing About You Baby

Elvis sai levytettyä vain yhdeksän kappaletta, hänelle varatusta kolmestakymmenestä, ja hän käveli turhautuneena ulos studiosta kesken sessioiden, eikä enää palannut. Syyskuussa Elvis levytti vielä kolme täydentävää kappaletta kotonaan Palm Springsissä, jonne oli kuljetettu RCA:n kalustoa.


Elvis seurueineen saapumassa valkoisella Stutz Blackhawk -autollaan Stax-studiolle heinäkuussa 1973.

Joulukuun 10. päivä Elvis palasi Staxille, paljon suotuisempien tähtien alla. Elviksen asenne oli parempi, tekniset ongelmat oli ratkottu ja materiaali oli laadukkaampaa. Elviksen seurana oli nyt myös enemmän hänelle entuudestaan tuttuja muusikkoja. Tuloksena kahdeksantoista valmista masteria.

Heti ensimmäisistä tahdeista lähtien oli selvää, että edellisen session ongelmat oli selätetty: Dennis "Burning Love" Linden kynäilemä funkahtava gospel I Got A Feeling in My Body sai inspiroituneen käsittelyn. Myös sellaiset esitykset kuin Elviksen ystävän Red Westin säveltämä soul-vaikutteinen If You Talk in Your Sleep, Waylon Jenningsin kantrioriginaali You Asked Me To, haikea Danny O'Keefen Good Times Charlie's Got The Blues, riemukas Jerry Reedin Talk About The Good Times, Dobie Grayn alun perin levyttämä tunteellinen balladi Loving Arms ja Chuck Berryn modernisoitu klassikko Promised Land olivat niitä hetkiä, jotka muodostivat sessioiden selkärangan ja teki kaikesta vaivan arvoista.

Kuuntele Promised Land

Stax-materiaali julkaistiin kolmella albumilla: Raised On Rock, Good Times ja Promised Land. Pitkäsoitot saavuttivat kotimaassaan vain keskinkertaisen listamenestyksen. Sinkku My Boy/Thinking About You oli yllättäen hitti Briteissä, jossa se nousi korkeimmillaan listasijalle 5.

Riita


Las Vegasin päätöshowssa 3.9.1973 Elvis saapui lavalle Lamar Fiken reppuselässä, omassa selässään leluapina, vertauskuvana riippakiveksi muodostuneista Vegas-konserteista.

Elviksen ja Eversti Parkerin välit olivat etääntyneet, mitä pidemmälle kuluvaa vuosikymmentä oli edetty. Lavoille paluun huuma oli jo hälventynyt. Las Vegasin loputtomilta tuntuvat ja raskaat esiintymisputket, sekä kasinokaupungin artistista kunnianhimoa nakertava ilmapiiri, alkoivat vaatia veronsa. Kyllästyminen ja turhautuminen näkyi kaikessa.

Elvis piti Parkerin metodeja vanhanaikaisina, ja tiesi managerinsa peliveloista Hilton hotellille, jossa hän esiintyi. Elvis oli saanut Vegasista tarpeekseen aikoja sitten, ja ajatteli, että hän joutuisi esiintymään siellä koko loppuikänsä. Kauna oli kasvanut jo vuosien ajan. Elvis oli ymmärtänyt, että Everstin luotsaamana hän ei ikinä esiintyisi ulkomailla, eikä unelman rikkoutuminen vakavasti otettavana elokuvanäyttelijänä ainakaan tilannetta helpottanut.

Kaikki kulminoitui Vegas-sesongin päätösshown jälkeen 3.9.1973. Elvis oli heittänyt todella kummallisen konsertin, jonka aikana hän muun muassa arvosteli Hilton hotellin johtoporrasta. Se oli liikaa Parkerille, joka kiukkua puhkuen oli seurannut esitystä sivummalta.

Myöhemmin Elviksen sviitissä saatiin todistaa managerin ja hänen suojattinsa raivoisaa yhteenottoa, jonka lopputulema oli se, että Elvis ilmoitti antavansa Parkerille potkut. Parker heitti vastapallon: "Jos aiot erottaa minut, niin sinun on maksettava kaikki, mitä olet minulle velkaa".

Eversti alkoi välittömästi kirjoittaa Elvikselle laskua tekemistään palveluksista, maksamattomista veloista ja velvoitteista. Tilanne eli muutaman päivän, kunnes Elvis antoi periksi, otti yhteyttä Parkeriin ja pyysi anteeksi. Se oli viimeinen kerta, kun tilaisuus uran konkreettiseen kurssin muutokseen hukattiin. Välikohtauksen jälkeen Elviksen ja Everstin suhde oli jatkossa vain muodollinen.

Romahdus

 
Priscilla ja Elvis poistumassa Santa Monican oikeustalolta avioeron virallistamisen jälkeen, 9.10.1973.

Elviksen ja Priscillan ero konkretisoitui lokakuun 9. päivä 1973, Santa Monican oikeustalolla, jossa pariskunta nähtiin viimeisen kerran julkisesti yhdessä. Erolla oli selvä vaikutus Elviksen mielialaan.

Priscilla: "Sisareni Michellen kanssa odotin Santa Monican oikeustalossa Elvistä, ja kun hän sitten saapui, järkytyin todella hänen ulkonäöstään. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat turvonneet ja pöhöttyneet ja hän hikoili voimakkaasti. Vernonin ja Michellen ja lakimiestemme seuratessa perässä menimme tuomarin huoneeseen. Elvis ja minä istuimme käsikädessä tuomarin edessä tämän käydessä läpi eron vaatimia toimenpiteitä. Kuulin tuskin mitään, Elviksen ulkonäkö hämmensi minut täysin ja silitin hänen turvonneita käsiään sormellani." (Priscilla Beaulieu Presley ja Sandra Harmon, Elvis ja minä)

Elviksen läheinen ystävä, Jerry Schilling, muistelee Priscillan lähdön jälkeisiä aikoja:

”Elvis sulkeutui makuuhuoneeseensa. Hän ei suostunut syömään eikä vastannut puhelimeen. Aloimme todella huolestua. Ajattelimme, että hän on ottanut liikaa unilääkkeitä ja menettänyt tajuntansa. Aina välillä Joe (Esposito) ja minä hiivimme hänen makuuhuoneensa oven taakse kuuntelemaan. Joskus hän kiroili, joskus taas huusi. Mutta useimmiten kuulimme hänen itkevän. Päivä jolloin Priscilla lähti oli lopun alku sille Elvikselle, jonka olin tuntenut ja jota olin rakastanut.”

Eron jälkeen Elviksen arvaamaton käyttäytyminen ja itsetuhovimma vain kasvoi.

Lamar Fike: ”Me käytännössä pidimme hänet elossa. Luulisin sen tapahtuneen ainakin viisi tai kuusi kertaa, että hän oli niin sekaisin, että oli kuolla… Ensimmäisen kerran se tapahtui Vegasissa, todennäköisesti vuonna 1974. Tohtori Nick (Nichopoulos) joutui antamaan hänelle annoksen Ritalinia suoraan sydämeen. Me luulimme jo menettäneemme hänet. Lähtölaskenta oli jo käynnissä. Ja yks kaks Elvis vain pomppasi ylös. Toisella kertaa, olimme Howard Johnson Motellissa, jossakin tien päällä. Silloin Elviksellä oli päinvastainen ongelma. Hän kävi niin ylikierroksilla, että Nickin täytyi ladata annos suoraan hänen niskaansa, saadakseen hänet rauhoittumaan.Viimeiset viisi vuotta olivat niin vaikeita, että se oli aivan uskomatonta. Luoja, se oli hirvittävää.” (Alanna Nash, Elvis Aaron Presley – Revelations From The Memphis Mafia)

Konsertteja ja karatea


Elvis saapuu Ford Broncolla Houstonin Astrodome-areenalle, 3. maaliskuuta 1974.

Kulissien takana tapahtui. Mutta estradilla Elvis vielä kykeni antamaan musiikillisesti täysipainoisen esityksen ja valloittamaan yleisönsä täydellisesti, aina kun hänen rajusti vaihteleva terveyden- ja mielentilansa sen vain salli. Elviksen ura 1970-luvulla on hyvin verrattavissa 1960-luvun elokuvavuosiin. Puuduttavien liukuhihnaleffojen tilalle olivat vaihtuneet rutiininomaiset ja raskaat konserttikiertueet, Las Vegas ja Lake Tahoe -show't.

Vuonna 1974 Elvis keskittyi ainoastaan konserttiesiintymisiin. Se oli ensimmäinen kerta uran aikana, sitten armeijavuosien, kun Elvis ei levyttänyt studiossa laisinkaan. Vuosi oli kiireinen: neljä kiertuetta, kaksi Las Vegas ja Lake Tahoe -sesonkia, yhteensä 158 konserttia.

Elvis palasi Houstoniin neljän vuoden tauon jälkeen, kahden konsertin voimin, mahduttaen Astrodome-areenalle yhteensä 85 tuhatta fania. Myös Los Angeles Forum'illa tehtiin sama temppu, yhden päivän ja kahden konsertin aikana yleisöä kertyi yhteensä noin 37 tuhatta henkeä.

Saman vuoden maaliskussa hän astui Memphisin Mid-South Coliseumin lavalle, kotiyleisönsä eteen, ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen. Kolmesta Memphisissä pidetystä konsertista viimeinen (20.3.1974) nauhoitettiin ja julkaistiin albumilla Elvis As Recorded Live on Stage in Memphis. Se menestyi paremmin kuin monet edelliset studioalbumit, peilaten hyvin ajan ilmapiiriä: levyjä ostava yleisö oli unohtanut Elviksen, mutta konsertit olivat edelleen loppuunmyytyjä. Levyn How Great Thou Art -gospelesityksestä Elvis voitti uransa viimeisen Grammy-palkinnon (Best Inspirational Performance, 1974).

Kuuntele Grammyn voittanut esitys Memphisistä: How Great Thou Art

Mitä pidemmälle vuosi eteni, sitä oudommaksi Elviksen käyttäytyminen muuttui. Häntä katsomaan tullut yleisö sai todistaa ailahtelevia ja erikoisia esiintymisiä. Elvis alkoi viihdyttää, ei niinkään yleisöä, vaan lähinnä itseään, useita minuutteja kestävillä monologeilla karateharrastuksestaan, sormuksistaan ynnä muista.

The New Gladiators


Elvis ja Ed Parker harjoittelemassa Tennessee Karate Institute'ssa, Memphisissä, 4. heinäkuuta 1974.

Elvis oli niin uppoutunut karateen, että alkoi suunnitella lajia käsittelevää elokuvaa. Alkuperäinen idea oli lähtöisin tuottaja George Waitelta, joka oli Amerikkalaisen Kenpo karaten isäksi kutsutun Ed Parkerin opissa, kuten Elviskin. George esitteli idean elokuvasta Ed Parkerille, joka innostui ajatuksesta ja soitti välittömästi Elvikselle, joka kutsui heidät ensin kotiinsa Bel Airiin esittelemään ideaansa ja sen jälkeen Las Vegasiin katsomaan konserttia. Elvis esitteli konsertissa George Waiten hänen uuden The New Gladiators -filmin tuottajana.

Konsertin jälkeen Waite saapui muiden kutsuvieraiden kanssa Hilton hotellin ylimpään kerrokseen, joka oli Elviksen käytössä. Siellä Elvis veti Waiten syrjään, sanoen, että hän on todella kiinnostunut elokuvan ideasta ja ojensi Georgelle 50 tuhannen dollarin shekin, ja että elokuvan teon voi aloittaa heti huomenna. George ei ollut uskoa kuulemaansa, mutta elokuvaa lähdettiin tekemään lähes välittömästi.

Kameroiden taakse palkattiin Hollywoodin kaksi sen ajan parasta kuvaajaa: Allen Daviau, joka toimi myöhemmin kuvaajana Steven Spielbergin E.T. -tieteisrainassa ja John Hora, joka kuvasi Riiviöt (Gremlins). Elokuvan musiikista vastaisi, ei enempää eikä vähempää, kuin David Crosby ja Graham Nash, Crosby, Stills and Nash -yhtyeestä.


The New Gladiators -elokuvaa varten kuvattua Elvis-materiaalia, vuonna 2009 julkaistulta dvd:ltä.

Waite otti kumppanikseen vielä elokuvantekijä Bob Hammerin. Yhdessä he kuvasivat Ed Parkerin järjestämiä karateturnauksia eri puolilla Yhdysvaltoja. Ed kokosi tähtijoukkueen sen aikaisista karaten huippuammattilaisista. Elvis sponsoroi joukkuetta, joka lähetettiin myöhemmin syksyllä Eurooppaan kilpailemaan ja kuvattavaksi.

Alkuperäisestä ideasta tehdä fiktiivinen elokuva, luovuttiin. Sen sijaan lähdettiin tekemään dokumenttia, joka keskittyisi enemmän karaten filosofiaan ja kenpo-tekniikkaan. Elvis toimisi elokuvan juontajana. Hän myös esiintyisi itse elokuvassa esittelemässä karatetaitojaan ja erilaisia -tekniikoita.

Elvistä kuvattiin Memphisissä syyskuussa 1974, Elviksen ystävän ja henkivartijan Red Westin Tennessee Karate Institute'ssa, jota myös Elvis itse oli ollut perustamassa ja rahoittamassa. Pieniä osuuksia kuvattiin myös Elviksen karateopettajan Khan Rheen karatestudiolla Memphisissä. Materiaalia nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 ilmestyneessä dokumenttielokuvassa This Is Elvis.


The New Gladiators -elokuvan kuvauksissa Tennessee Karate Institute'ssa, karatelegenda Bill Wallacen kanssa, 16. syyskuuta 1974. Elvis on juuri lyönyt vahingossa Wallacea palkintopokaalilla päähän.

Hyvistä suunnitelmista huolimatta projekti alkoi sortua omaan mahdottomuuteensa. Elviksen aikataulu oli liian kiireellinen, hänen kuntonsa ei enää ollut paras mahdollinen ja myös rahoitusongelmia alkoi esiintyä. Tuottaja George Wallace on kertonut myöhemmin:

"Kun Elvis kuoli, menetin innostukseni projektiin, koska Elvis oli sen sydän ja sielu, ja eteenpäin ajava voima. Hän soitti meille melkein joka päivä kyselläkseen miten prokkis etenee. Hän oli todella siinä sisällä, koska hän rakasti kamppailulajeja, ja olisi tehnyt mitä tahansa mainostaakseen niitä. Elviksen viimeisinä aikoina hänellä oli jäljellä vain karatekaverinsa ja hän todella koki heidät läheisiksi. Heihin hän luotti."

Elokuva jäi keskeneräiseksi, eikä esimerkiksi Elviksen suunniteltua juontoa siihen koskaan tehty. Elviksen kuoleman jälkeen elokuva ja muu siihen liittyvä materiaali varastoitiin autotalliin Länsi-Hollywoodiin, kuorma-auton lavalle. Vasta vuonna 2001 filmit löydettiin, entisöitiin ja julkaistiin elokuussa 2002. Tekijänoikeuksien vuoksi Elvis-materiaalia siinä ei kuitenkaan nähty. Vuoden 2009 elokuussa Elvis Presley Enterprises julkaisi siitä virallisen version, joka sisälsi runsaasti ennennäkemätöntä aineistoa Elviksestä harjoittelemassa Karatea.

Lihava ja neljäkymmentä


Elviksen huoneen foliolla vuoratut ikkunat Memphisin Baptist Memorial -sairaalassa, helmikuussa 1975.

Elvis täytti 40 vuotta 8.1.1975. Mitään juhlia ei järjestetty ja Elvis eristäytyi kotiinsa Gracelandiin. Lehdet kirkuivat otsikoita tyyliin: “Elvis at 40 — Paunchy, Depressed, and Living in Fear.” Myös tv:n tunnetuin talk show -juontaja Johnny Carson vitsaili lihavasta Elviksestä, nimillä "Fat and Forty". Elviksen huumeongelmista juoruttiin lehdistössä. Tyttöystävälleen Linda Thompsonille Elvis paljasti olevansa itsetuhoinen, eikä oikeastaan voi sille yhtään mitään. Rokin kuningas oli rantautunut keski-iän satamaan.

Vuosi ei siis alkanut valoisimmissa merkeissä. Eikä se sellaisena myöskään jatkunut. Tammikuun lopussa Elvis kärsi hengitysvaikeuksista ja hänet kiikutettiin Memphisin Baptist Memorial -sairaalaan. Elvis jäi hoitoon vielä kahdeksi viikoksi. Tarkoituksena oli saada Elviksen reseptilääkkeiden väärinkäyttö kontrolliin, etenkin tulevaa maaliskuun Las Vegas -sesonkia ja konserttikiertueita varten.

Elviksen isä Vernon sai sydänkohtauksen helmikuun alussa ja hänet tuotiin samaan sairaalaan Elviksen kanssa. Vernon oli ensimmäistä kertaa elämässään sairaalahoidossa. Hän tilitti pojalleen: "Tästä minä saan kiittää sinua. Mamman (Gladys-äidin) huoli sinusta vei hänet hautaan." Samassa huoneessa ollut serkku Billy Smith on kertonut: "Elvis murtui ja alkoi itkeä. Se miltei teki hänestä selvää."

Sairaalasta päästyään Elviksen henkilökohtainen lääkäri Dr. Nichopoulus määräsi hänelle Elavilia vakavaan masennukseen, muiden reseptilääkkeiden ohella. Elvis terapioi itseään katselemalla vanhoja Monty Python -sarjan jaksoja, jotka hän jo osasi ulkoa.

Viimeinen studiosessio


Las Vegas, 30. maaliskuuta 1975. Elvis laulaa "hound dogille".

Elvis palasi velvoitteidensa äärelle maaliskuun 10. päivä. Eversti Parker oli järjestänyt RCA:n Studio C:lle, Hollywoodiin, levytykset, jotka jäisivät Elviksen viimeisiksi varsinaisiksi studiosessioiksi. Elvis levytti kolmen päivän aikan kymmenen kantrivaikutteista laulua. Se juuri ja juuri riitti albumijulkaisuun.

Elviksen laulut olivat 1970-luvun edetessä alkaneet yhä enemmän muuttua alakuloisempaan ja sanoituksiltaan henkilökohtaisempaan suuntaan. Today-albumin omaelämäkerrallinen Pieces of My Life oli siitä täydellinen esimerkki. Jerry Chesnutin T-R-O-U-B-L-E, oli sessioiden ainoa uusi biisi, josta odotettiin hittiä, mutta tämä aikakauteen nähden harvinainen Elvis-rokki ei täyttänyt odotuksia, nousten korkeimmillaan sijalle 35 Billboardin singlelistalla.

Kuuntele Pieces of My Life

Vegas-Elviksestä tuli synonyymi herkille balladeille, jotka kertoivat epäonnistuneista suhteista, kivusta ja katumuksesta. Lippujen kysyntä kasvoi kuitenkin kaikkialla. Elviksen rappio kuvasti monin tavoin koko aikakautta. Amerikan itsetunto oli kärsinyt Vietnamin sodan tappion, Watergate-skandaalin, työttömyyden ja inflaation myötä. 70-luvun Amerikka, kuten Elvis, sääli itseään. Elvis tarjosi vuosikymmenelle musiikillista lohturuokaa. (The Seven Ages of Elvis  -tv-dokumentti, 2017)

Levylle valitut laulut koostuivat Elviksen omista suosikeista, minkä paljasti se, että Elvis esitti suurimman osan levyn kappaleista myös konserteissaan, kuten esimerkiksi Don McLeanin And I Love You So'n ja The Pointer Sistersin hitin Fairytale, jotka pysyivät Elviksen ohjelmistossa aivan viimeisiin konsertteihin asti. Jälkimmäisen kappaleen Elvis usein esitteli konserteissaan mainitsemalla sen olevan "elämäni tarina".

A Star Is Born


Vuonna 1976 ilmestyneen A Star Is Born -elokuvan mainosjuliste. Kuvassa Kris Kristofferson ja Barbra Streisand.

Maaliskuun 1975 Las Vegas -sesongin aikana Barbra Streisand tapasi Elviksen shown jälkeen pukuhuoneessa. Hän tarjosi Elvikselle miespääosaa tulevassa elokuvassaan A Star Is Born (Tähti on syttynyt). Elvis oli innostunut ehdotuksesta ja sanoi palaavansa asiaan myöhemmin.

Parker kuitenkin vastusti ajatusta välittömästi, syöttäen Elvikselle syitä, miksi sen toteutuminen ei olisi mahdollista. Lopulta Elvis itsekin alkoi uskoa niihin. Parker tapansa mukaan asetti pöydälle niin kovat sopimusehdot, että Streisand lopulta taipui ja valitsi miespääosaan laulaja-lauluntekijä-näyttelijä Kris Kristoffersonin.

Hyväntekeväisyyttä ja yleisöennätyksiä


Elvis ojentaa State Fair Coliseumin takahuoneessa kuvernööri Bill Wallerille 113 000 dollarin arvoisen hyväntekeväisyysshekin.

Eversti Parker oli järjestänyt vuoden ensimmäiselle kiertueelle hyväntekeväisyyskonsertin, motivoidakseen Elviksen taas työn äärelle. Tammikuun 9. päivä (vain päivä Elviksen syntymäpäivän jälkeen) oli Missisippin McCombissa oli riehunut tornado, joka oli tappanut kymmenen ihmistä, jättänyt satoja kodittomiksi ja aiheuttanut miljoonien dollarien vahingot. Elvis esiintyi Mississippin Jacksonissa 5. toukokuuta 1975, State Fair Coliseumilla, yli kymmenen tuhannen ihmisen edessä. Konsertti tuotti rahaa hyväntekeväisyyteen yli 100 tuhatta dollaria.

Katso myös: Backstage at Jackson, MS on May 5, 1975 (elvis-collectors.com)

Vaikka Elvis selvästi oli jo ylipainoinen, niin konsertit olivat kuitenkin vielä suurimmaksi osaksi hyväntuulisia ja tasalaatuisia, eikä Elviksen ailahtelevainen käytös näkynyt yleisölle, paria poikkeusta lukuunottamatta. Myös edellisvuoden oudot ja pitkät yksinpuhelut olivat nyt jääneet pois, ja niiden sijaan keskityttiin taas enemmän musiikkiin.

Vuoden toisella kiertueella touko-kesäkuussa Elvis heitti kolmen päivän aikana viisi loppuunmyytyä keikkaa Huntsvillessa, Alabamassa, Von Braun Civic Centerissä, yhteensä 40 tuhannelle, legendaa ihmettelemään tulleelle katsojalle.

Viimeiset vuodet 1975-1977 yksityiskuvina:

Kolmannella kiertueella, Elvis esiintyi New Yorkin Uniondalessa, Nassau Veterans Memorial Coliseumilla, kahdessa energisessä konsertissa yhden päivän aikana, 33 tuhannelle ihmiselle. Jopa kriittinen The New York Times lämpeni heinäkuun 21. päivän arvostelussaan: "When he is putting out as he did Saturday afternoon, reaching for the top notes and shaping phrases with the same easy individuality that has always marked his best work, he is still the king."

Elokuun Las Vegas -sesonki jouduttiin keskeyttämään terveydellisiin seikkohin nojaten.

Vuosi 1975 päättyi uudenvuodenaaton konserttiin Michiganin Pontiacissa, Silverdome-stadionilla, jonne oli koleasta säästä huolimatta saapunut Elviksen uran suurin yleisö, noin 60 tuhatta katsojaa. Eversti Parker oli joutunut järjestämään stadionmittaisen konsertin, Elviksen törsäilyjen takia, mitkä olivat saavuttaneet viime kuukausina huolestuttavat mittasuhteet.

Lisa Marie -lentokone


Elvis astumassa ulos Lisa Marie -koneesta Richmondin lentokentällä, vuoden neljännellä konserttikiertueellaan, 29. kesäkuuta 1976. Elviksen takana tyttöystävä Linda Thompson.

Sen lisäksi, että Elvis oli ostanut lähipiirilleen lahjoja kymmenien tuhansien dollarien edestä ja lahjoittanut edellisjouluna lähes 600 tuhatta dollaria memphisläisille hyväntekeväisyysjärjestöille, niin hän oli hankkinut huhtikuussa oman lentokoneen (Convair 880 Jet), joka tuli kunnostusten ja uuden ylellisen sisustuksen myötä maksamaan 600 tuhatta dollaria. Elvis risti koneen tyttärensä mukaan Lisa Marieksi ja pyrstöön maalattiin Elviksen tunnus: TCB-logo salamalla.

Syyskuussa Elvis osti vielä toisen pienemmän koneen (Lockheed JetStar), joka tuli maksamaan lähes 900 tuhatta dollaria. Se sai nimen Hound Dog II. Kaiken huipuksi Elvis hankki koneen myös managerilleen Eversti Parkerille, joka välittömästi kieltäytyi kunniasta.

Molemmat lentokoneet ovat jo vuodesta 1984 sijainneet Gracelandin alueella turistinähtävyyksinä.

Katso myös: 'The Lisa Marie': Elvis Presley's Convair 880 Jet Airplane (elvis.com.au)

Elvis oli käytännössä rahaton, mutta Pontiacin konsertti paikkasi pahimman rahapulan. Kiivas kiertely ympäri Yhdysvaltoja sekä sesongit Lake Tahoessa ja Las Vegasissa jatkuivat seuraavana vuonna, mikä takasi, etteivät rahavirrat ehdy jatkossakaan.

Konsertteja ei enää järjestetty ainoastaan rakkaudesta esiintymiseen ja yleisöön, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että Elvis eli tuhlailunsa takia jatkuvassa rahapulassa. Rahoja ei myöskään ikinä sijoitettu kunnolla. Elvis eli kädestä suuhun. Joitakin liiketoimintaan viittaavia kokeiluja kuitenkin oli, kuten pari vuotta aikaisemmin kavereiden kanssa perustettu karatestudio Memphisiin ja raquetball-halliprojekti.

Raquetball Hall


Gracelandin takapihalla sijaitseva, vuonna 1975 rakennettu racquettball-halli.

Helmikuussa 1976, Elviksen lääkäri Dr. George Nichopoulos ja kiertuemanageri Joe Esposito saivat Elviksen houkuteltua hankkeeseen, jossa tarkoituksena oli rakentaa useita Presley Center Courts –nimen alla toimivia racquetball-halleja (squashia muistuttava pallopeli) ympäri maata. Vuotta aikaisemmin, oli myös Elvis itse, rakennuttanut vastaavanlaisen hallin Gracelandin takapihalle. 

Elvis allekirjoitti sopimuksen, jossa hänet nimitettiin hallituksen puheenjohtajaksi. Hän lainasi projektiin sekä nimensä että 1, 3 miljoonaa dollaria National Bank of Commercelta omaa kotitaloansa vastaan, auttaakseen ystäviään alkuun.

Elvis ei odottanut hyötyvänsä taloudellisesti mitään, vaan kuvitteli ajan myötä saavansa sijoituksensa takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Elvikseltä alettiin vaatimaan lisää rahaa. Siinä vaiheessa Elvis alkoi ymmärtää, mistä oikein oli kysymys, ja vetäytyi hankkeesta.

Vuonna 1977 yhtiön neljäs osakas, memphisläinen kiinteistövälittäjä ja osakekauppias Mike McMahon, yhdessä Espositon ja Nichopouloksen kanssa, haastoivat Elviksen oikeuteen maksamattomista veloista.

Graceland-sessiot


RCA-levy-yhtiön äänitysauto Gracelandin takapihalla, helmikuussa 1976.

Elviksen henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kasaantua ja hänen terveydentilansa heikkeni entisestään. Konserttien taso laski jyrkästi edellisvuodesta, eikä Elvis enää kyennyt peittelemään ylipainoaan yleisöltä eikä medialta. Lehdet julkaisivat jo enteellisiä otsikoita lopussa olevasta tähdestä.

Elvis oli myös täydellisesti menettänyt mielenkiintonsa levyttämiseen. Hän ei täyttänyt sopimusvelvotteitaan, joten levy-yhtiön oli julkaistava kokoelmia, jotka usein myivät paremmin kuin Elviksen uudet levyt.

Koska Elvistä ei enää kiinnostanut tulla studioon, piti levy-yhtiön tuoda studio Elviksen luo. Helmikuussa 1976 RCA ajoi äänitysautonsa Gracelandin takapihalle, ja niin kutsuttuun Jungle Room'iin raivattiin tilaa bändille ja teknisille laitteille. Sama toistui lokakuussa.


Gracelandin katutasossa sijaitseva Jungle Room oli ideaalinen paikka äänityksille, koska lattian lisäksi, myös sen katto oli vuorattu kokolattiamatolla.

Pääsääntöisesti sessiot koostuivat raskaista rakkausballadeista ja profetiaalisia sanoituksia sisältävistä lauluista, kuten vanhaan irlantilaiseen sävelmään perustuva Danny Boy, ja saarivaltakuntaan myöskin sijoittuva, Roger Whittakerin, The Last Farewell.

Vahvasti omaelämäkerrallista materiaalia edusti Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen uusi Elvikselle tehty laulu, It's Easy for You. Ennen kappaleen ensimmäistä ottoa Elvis ripittäytyi studiomuusikoille: "Liikutun helposti... minä tunteellinen idiootti".

Kuuntele ensimmäinen otto kappaleesta It's Easy for You

Piristävän poikkeuksen paatokselliseen ilmapiirin toivat Elvis-klassikoiksi luokiteltavat Mark "Suspicious Minds" Jamesin Moody Blue ja Layng Martine Jr.:n modernia soundia esittelevä Way Down, joka nousi Elviksen kuoleman jälkeen Britanniassa listaykköseksi.

Levytykset julkaistiin albumeilla From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee ja Moody Blue. Heinäkuussa 1977 julkaistuun Moody Blue -albumiin jouduttiin lisäämään täytebiisejä alkuvuoden 1977 konserteista, koska Elvis jätti jälleen tammikuussa 1977 sopimusvelvoitteensa täyttämättä, eikä saapunut levyttämään hänelle varattuun Creative Workshop -studioon Nashvillessa.

Elvis What Happened?


Dave Hebler, Red West ja Sonny West lukevat kirjansa nostattamia kohu-uutisia, kesällä 1977.

Serkukset Red ja Sonny West olivat olleet Elviksen ystäviä aivan alkuajoista asti, he olivat myös Elviksen palkollisia, ja toimivat hänen henkivartijoinaan. Elvistä oli jo pitkään vaivannut heidän kovakouraiset otteet faneja kohtaan, joista oli myös langennut pahoinpitelysyytteitä.

Sen lisäksi he olivat puuttuneet Elviksen yksityiselämään, yrittämällä rajoittaa hänen rajusti kasvanutta lääkkeiden kulutusta. Se oli viimeinen pisara. Heinäkuussa 1976 Elvis erotti Redin ja Sonnyn, sekä samalla myös neljä vuotta aikaisemmin kuvioihin tulleen henkivartijan ja karatekan Dave Heblerin.

Mutta sen sijaan, että Elvis olisi henkilökohtaisesti ottanut yhteyttä kyseiseen kolmikkoon, hän laittoi isänsä asialle. Vernon otti tehtävän vastaan mielellään ja soitti jokaiselle erikseen, koska ei näistä hännystelijöistä välittänyt muutenkaan.

Erottamiset eivät viime vuosien kuluessa olleet mitään uutta Elviksen lähipiirissä, ja yleensä jonkin ajan kuluttua lähtöpassin saaneet kutsuttiin takaisin palvelukseen. Mutta nyt heillä ei ollut aikomusta palata.

Rediä ja Sonnya hiersi erityisesti se tapa, jolla heidät erotettiin. He olivat erittäin pettyneitä siihen, ettei Elviksessä itsessään ollut tarpeeksi miestä tulla kertomaan asiaa silmästä silmään. Puhumattakaan siitä, että heidän vuosia kestänyt ystävyys ja lojaalisuus palkittiin tällä tavalla. Varsinkin Red, joka käytännössä oli omistanut koko elämänsä Elvikselle, koki, että hänet heitettiin menemään kuin käytetty tiskirätti. 

Lokakuussa 1976 Elviksen korviin alkoi kantautui huhuja, että miehet olisivat kirjoittamassa hänestä paljastuskirjaa. Elvis joutui paniikkiin. Hän tarjosi lakimiehensä välityksellä heille jokaiselle 50 tuhannen dollarin korvausta ja rahallista tukea kouluttautua uuteen ammattiin. Mutta sopimus oli jo solmittu australialaisen haamukirjoittajan, toimittaja Steve Dunleavyn, ja amerikkalaisen Ballantine Booksin kanssa.

Elviksen julkisuuskuva oli erittäin varjeltu, joten paljastukset kulissien takaa olivat ennenkuulumatonta. Elvis tiesi, mitä oli tulossa, eikä se olisi mukavaa luettavaa. Elvis myös pelkäsi, kuinka kirja vaikuttaisi hänen faneihinsa ja ennen kaikkea tyttäreensä Lisa Marieen, joka joutuisi kuulemaan juttuja isästään. Lähipiiri huomasi pian kuinka suuri vaikutus kirjalla oli Elviksen mielialaan ja terveydentilaan.

Kirjan oli tarkoitus toimia hätähuutona ja herätyksenä Elvikselle, sekä myös hänen faneilleen, jotta he viimeinkin tietäisivät, mitä oli tapahtumassa. Toki, tekijät tarvitsivat myös pikaisesti rahaa, koska Elvis oli käytännössä elättänyt heidät. Se oli myös katkerien miesten kosto. Kirjalla oli kuitenkin aivan päinvastainen vaikutus Elvikseen.

Noidankehä


Hollywood 12. helmikuuta 1977. Elviksen terveydelliset ongelmat olivat nyt silminnähtäviä.

Tammikuussa 1977 oli Elvikselle varattu levytyksiä varten uusi ja moderni Creative Workshop -studio Nashvillesta. Elvis saapui kaupunkiin, majoittui hotelliin, mutta koska hänen uusi kihlattunsa, Ginger Alden, ei suostunut tulemaan paikalle, lensi Elvis lähes saman tien takaisin Memphisiin. Elvis oli tosin jo ennen lähtöään kertonut serkulleen Billy Smithille, että ei aikoisi levyttää Nashvillessa kappalettakaan. Kaikki saattoi olla myös mielenosoitusta hänen levy-yhtiötä ja manageria kohtaan, jotka tuntuivat ainoastaan välittävän rahasta, eikä tippaakaan hänen urastaan.

Vaikka vuoden 1976 viimeinen kiertue ja sen päättänyt uudenvuodenkonsertti Pittsburghissa, missä Elvis teki yhden parhaimmista esityksistään aikoihin, olivat näyttäneet piristymisen merkkejä, niin seuraavan vuoden helmikuussa alkanut kymmenen päivän kiertue ei juurikaan antanut toivoa paremmasta.

Kiertueen ensimmäisessä konsertissa Hollywoodissa (12.2.1977), Elvis saapui lavalle turvonneena ja huolestuttavan huonokuntoisen näköisenä. Konsertista otetut lehtikuvat ovat vähemmän mairittelevia, ja niitä näkee edelleenkin käytettävän medioissa, etenkin kun halutaan havainnollistaa Elviksen loppuaikojen rappiota tai vain näyttää hänet epäedullisessa valossa.

Elviksen konserttiohjelmisto ei juurikaan ollut uusiutunut viimeisen vuoden aikana ja kaikki polki paikallaan. Näytti siltä, että hän oli joutunut jonkinlaiseen noidankehään, josta ei ollut ulospääsyä.

Maaliskuun alussa Elvis ja seurue vielä lomaili Havaijilla. Sieltä kuitenkin lähdettiin muutaman päivän jälkeen, Elviksen silmäongelmien vuoksi. Elvis ei vaikuttanut levänneeltä, eikä lomalla ollut juurikaan vaikutusta myöskään hänen ulkonäköönsä eikä terveydentilaansa.

Maalis-huhtikuun kiertue jouduttiin keskeyttämään, ja neljä viimeistä keikkaa peruttiin, koska Elvis joutui jälleen kirjautumaan terveydellisten ongelmien vuoksi Memphisin Baptist Memorial Hospital'iin.

Elvis In Concert


TV Guide -lehden mainos, 3. lokakuuta 1977 televisioitavasta Elviksen CBS-tv-spesiaalista.

Kaikista näistä ongelmista huolimatta oli Eversti Parker neuvottelemassa sopimusta CBS-tv-yhtiön kanssa tulevasta Elviksen televisioshowsta. Tarkoituksena oli kuvata kesäkuun kiertueen konsertit Omahasta (19.6.1977) ja Rapid Citysta (21.6.1977), joista koostettaisiin tunnin mittainen erikoisohjelma, Elvis In Concert. Siitä maksettaisiin 750 tuhannen dollarin palkkio, joka jaettaisiin puoliksi Elviksen ja Everstin kesken.

"Kaikille oli täydellinen yllätys, että Eversti Parker saattoi edes kuvitella televisio-ohjelman tekemistä. Jopa sopimusneuvotteluista vastannut William Morrisin lakimies Roger Davis oli ällistynyt. Eversti vain kohautti ja esitti kolme muunnelmaa samasta selityksestä jokaiselle joka viitsi edes kulmaansa kohauttaa. Toisaalta hän tolkutti että Elvis tarvitsi haasteen ja nousisi ottamaan sen vastaan. Toisinaan hän sanoi, että ohjelmaa oli halunnut Elvis eikä hän. Uskottavin selitys oli kuitenkin se, että hän oli vaatinut niin suuren palkkion, ettei hän uskonut televisioyhtiön suostuvan, mutta kun he suostuivat, ei ollut muutakaan tehtävissä kuin viedä sopimus asiakkaan eteen." (Peter Guralnick, Elvis – Graceland)


Elvis In Concert -taltioinnin hienoin, ja samalla dramaattisin hetki koettiin, kun Elvis istui pianon äärelle ja esitti kappaleen Unchained Melody. Ristiriitaista, mutta esitys leikattiin pois varsinaisesta lähetyksestä ja julkaistiin vasta vuonna 1990, Elvis – The Great Performances -videokokoelmalla.

Kamerat paljastivat vääjäämättömän: Elvis oli vain varjo entisestään, hänestä oli tullut itsensä parodia. Omahan konsertti lähenteli katastrofia, jonka Elvis selvitti läpi vain tahdonvoimallaan. Televisio-ohjelmaan siitä selvisi vain kolme esitystä. "Tiedän, että olin kamala", totesi Elvis tuottajile, Gary Smithille ja Dwight Hemionille.

"Aivan kuin hän olisi sanonut: 'Okei, tässä minä olen, olen kuolemassa, haistakaa vittu.' En ole koskaan nähnyt niin surullista väkeä lavan takana.", kertoi konserttipromoottori Tom Hulett myöhemmin. Rapid Cityssä Elvis kuitenkin kokosi itsensä kameroiden edessä sen verran, että aineistoa ylipäätänsä saatiin ohjelman toteuttamiseen.


Elvis esitteli isänsä Vernonin viimeisessä konsertissaan Indianapoliksessa 26. kesäkuuta 1977.

Elvis In Concert esitettiin Yhdysvalloissa Elviksen kuoleman jälkeen 3. päivä lokakuuta, 1977. Vaikka ohjelman materiaali on saatavilla mitä erinäisimmillä epävirallisilla julkaisuilla ja myös netin suoratoistopalveluista, niin sitä ei ole edelleenkään julkaistu Elviksen virallisista julkaisuista vastaavan Elvis Presley Enterpricen taholta.

Kiertue päättyi 26. kesäkuuta 1977, Indianapoliksen konserttiin, joka jäi Elviksen viimeiseksi.

Kuolema


Elvis saapuu Gracelandiin hammaslääkäristä mustalla Stutz Blackhawk -autollaan, 16.8.1977. Kuva on viimeinen Elviksestä elossa.

Elviksellä oli lähes kahden kuukauden loma takanaan, kun hän alkoi elokuussa valmistautua seuraavalle kiertueelleen, joka alkaisi Portlandista, Mainesta 18. päivä. Loma oli sujunut lähes yksinomaan Gracelandin makuuhuoneeseen linnoittautuneena.

Hän saattoi käydä pitkiä, syväluotaavia, vainoharhaisuudella höystettyjä keskusteluja läheistensä, lähinnä serkkunsa Billy Smithin kanssa. Tai sitten hän uppoutui reseptilääkkeidensä voimalla filosofisiin ja uskonnollisiin kirjoihinsa.

Elvis oli äärimmäisen stressaantunut ja huolestunut Red ja Sonny Westin tulevasta paljastuskirjasta, josta jo ensimmäisiä painoksia oli alkanut ilmestyä. Välilä hän uhkasi tappavansa Redin ja Sonnyn, ja välillä hän mietti, mitä hän sanoisi kirjasta yleisölle, ja kuinka se reagoisi kirjan sisältöön.

Vasta 21-vuotias kihlattu Ginger Alden aiheutti jatkuvaa päänvaivaa oikuttelullaan, ja vaikutti siltä, että suhteessa oli vain yksi osapuoli, Elvis itse.

Piristystä toi tytär Lisa Marie, joka saapui vierailulle heinäkuun viimeisenä päivänä. Elvis vei Lisan Libertylandin huvipuistoon, jonka hän oli vuokrannut sulkemisajan jälkeen yksityiskäyttöön. Elvis myös osti Lisalle ponin. Hän ajeli moottoripyörällään ja aloitti jopa epäsäännöllisen kuntoilun pelaamalla Gracelandin pihamaalla sijaitsevassa racquetball-hallissa squashia ja polkemalla kuntopyörää muutamia minuutteja joka päivä.

Katso myös dokumentti Elvis Presley – The Last 24 Hours

Viimeisenä iltanaan Elvis kävi vielä hammaslääkärissä putsauttamassa ja paikkauttamassa hampaansa tulevaa kiertuetta varten. Hän pelasi vielä aamuyöllä vähän squashia serkkunsa Billly Smithin ja hänen vaimonsa Jo'n seurassa, ja lopulta istahti raquetball-hallissa sijaitsevan pianon äärelle, laulaen kappaleet Unchained Melody ja Blue Eyes Crying In The Rain.

Elvikselle toimitettii aamun aikana vielä kolme annosta lääkkeitä, jotka sisälsivät erisuuruisiä määriä Seconalia, Placidyliä, Valmidia, Tuinalia, Demerolia ja valikoiman muita unilääkkeitä. Sen lisäksi hän oli tilannut tohtori Nickiltä kuusi tablettia Dilaudidia hampaaseen, joka hammaslääkärikäynnin jälkeen edelleen vaivasi häntä.

Lue myös: Elvis Presleyn kuolema (Wikipedia)

Aamun jo valjetessa Elvis ilmoitti Gingerille, että menee vielä kylpyhuoneeseen lukemaan. "Älä nukahda", Ginger sanoi. "Selvä, en nukahda", vastasi Elvis.

Ginger heräsi noin puoli kahden aikaan iltapäivällä ja huomasi, että Elvis ei ollut hänen vierellään. Hän soitti äidilleen ja meni omaan kylpyhuoneeseensa laittautumaan päivää varten. Koska Elviksestä ei edelleenkään kuulunut mitään, hän meni koputtamaan Elviksen kylpyhuoneen ovelle. Kun vastausta ei kuulunut Ginger avasi oven ja näki Elviksen makaavan tajuttomana lattialla, kasvot alaspäin.

Ginger soitti välittömästi sisäpuhelimen kautta apua paikalle. Gracelandissa jo kiertueelle lähtöä odottavat Joe Esposito ja Al Strada ryntäsivät yläkertaan ja yrittivät elvyttää Elviksen elotonta ruumista. Kun lääkintähenkilökunta saapui paikalle, oli heillekin selvää, että mitään ei enää ollut tehtävissä. Elvis oli menehtynyt jo tunteja sitten.

Elvis vietiin ambulanssilla Memphisin Baptist Memorial Hospital'iin, jossa hänet todettiin kuolleeksi. Virallinen kuolinsyy oli sydänkohtaus.

Hautajaiset


Elviksen toivomuksesta, häntä viimeiselle matkalleen saattaneet autot olivat valkoisia Cadillaceja.

Tieto Elviksen kuolemasta levisi pian kuin kulovalkea. Televisio, radio ja lehdet uutisoivat rokin kuninkaan äkillisestä menehtymisestä ympäri maailmaa, ja kaikkialla soi Presleyn musiikki. Väkeä alkoi kerääntyä Gracelandin alueelle, ja pian siellä oli arviolta yli 100 tuhatta ihmistä.

Poliisi, kansalliskaarti ja lääkintähenkilöstö yrittivät pitää mahdottomaksi muodostunutta tilannetta hallinnassaan. Helle piinasi Memphisiä. Itkun sekaisia ja pyörtyileviä ihmisiä kannettiin ambulansseihin. Tragedialta ei myöskään vältytty, kun humalainen kuski syöksyi henkilöautolla suoraan väkijoukkoon, surmaten kaksi Elvistä suremaan tullutta 19-vuotiasta naishenkilöä (Marie Alice Hovarter ja Juanita Johnson).

Elviksen avonainen kupariarkku asetettiin Gracelandiin näytille, ja noin 30 tuhatta kävijää ehti jättää viimeisen tervehdyksensä valkoiseen pukuun, vaaleansiniseen paitaan ja hopeanväriseen kravattiin puetulle vainajalle.


Dokumenttielokuvassa This Is Elvis (1981) nähtiin Elviksen kuoleman aiheuttanutta kaaosta Gracelandin alueella ja surevia faneja.

Elviksen hautajaistilaisuus pidettiin Gracelandissa 18. elokuuta 1977. Paikalla olivat Vernon, Priscilla, Lisa Marie, Delta-täti, Linda Thompson, Ginger Alden, Ann-Margret aviomiehensä Roger Smithin kanssa, kitaristi Chet Atkins, Tennesseen kuvernööri Raymond Blanton ja RCA-levy-yhtiön johtajia.

Eversti Parker oli saapunut tilaisuuteen lyhythihaisessa sinisessä paidassa, ryppyisissä housuissa, lippalakki päässään. Hänellä oli mukanaan nippu sopimuksia Vernonin allekirjoitettavaksi. Ne koskivat Elvis-oheistuotteiden myyntiä, joista Parker saisi hieman suuremman osuuden kuin perikunta. Hän ei osannut toimia muulla tavalla. 

Katso myös: Elvis Presleyn kuolema hiljensi myös Suomessa (yle.fi)

Televisioevankelista Rex Humbard piti lyhyen muistopuheen, jonka jälkeen J.D. Sumner ja The Stamps lauloivat kappaleen Danny Boy ja hymnejä, kuten How Great Thou Art. James Blackwood ja Kathy Westmoreland esittivät laulun My Heavanly Father, jota Kathyn laulamana oltiin kuultu myös Elviksen konserteissa.

Elviksen suuresti ihannoima entinen The Statesmen -yhtyeen solisti Jake Hess oli myös paikalla, esittäen kappaleen Known Only to Him, jonka Elvis oli levyttänyt vuonna 1960, gospel-albumilleen His Hand In Mine, juurikin kunnianosoituksena Hessille. Lopuksi pastori Bradley piti varsinaisen saarnan vainajan muistolle.


Forest Hillin hautausmaa peittyi kukkiin, ja kukat loppuivat sekä kaupungista että koko osavaltiosta.

Tuhansien ihailijoiden reunustamaa Elvis Presley Boulevardia lipui seitsemäntoista valkoisen Cadillacin kulkue, perässään kymmeniä muita autoja, saatellen Elviksen Forest Hillin hautausmaalle, jossa hänen arkkunsa kannettiin mausoleumiin. Kantajina toimivat Joe Esposito, George Klein, Lamar Fike, Jerry Schilling, Charlie Hodge, serkut Billy ja Gene Smith ja tohtori Nichopoulos. Kohukirjan tehneitä Red ja Sonny Westiä sekä Dave Hebleriä ei luonnollisestikaan ollut kutsuttu. Sam Phillips kuitenkin oli tullut kunnioittamaan studionsa ensimmäisen tähden muistoa.

Elokuun lopussa Elviksen ruumis yritettiin varastaa, joten sekä Gladysin, että Elviksen maalliset jäännökset siirrettiin Forest Hill'stä ja haudattiin Gracelandin takapihalla sijaitsevaan Meditation Gardeniin, lokakuussa 1977.  Samassa paikassa sijaitsevat nykyään myös Elviksen isän Vernonin ja isoäidin Minnie Maen (Vernonin äiti) haudat. Lisäksi paikalta löytyy syntymässä kuolleen Elviksen kaksosveljen Jesse Garonin muistolaatta.

Hän oli ollut kuolleena kolme tuntia, ennen kuin hänet löydettiin. Ihmisten olisi pitänyt tarkkailla häntä. En jättänyt häntä silmistäni edes viideksi minuutiksi. Hän tarvitsi sitä tukahduttavaa hellyyttä. Missä kaikki olivat kun hän olisi tarvinnut heitä? – ex-tyttöystävä Linda Thompson People-lehdessä, syyskuussa 1977

Kuuluisuuden paineet, vuosia jatkunut lääkkeiden väärinkäyttö, raskaat konserttikiertueet, epäsäännöllinen elämä, henkilökohtaiset ja taiteelliset pettymykset ja vastoinkäymiset olivat viimein nujertaneet ihmisen nimeltä Elvis Presley. Myytti ja musiikki jatkavat elämäänsä. Kuten Memphis Press-Scimitar sen otsikoi: "Yksinäinen elämä päättyy Elvis Presley Boulevardilla".


Lähteet

Kirjat

Nuori Elvis – Viimeinen juna Memphisiin 1935–1958 (Peter Guralnick, LIKE 2007)

Elvis – Graceland (Peter Guralnick, LIKE 2000)

Elvis Presley – Legenda elämä 1935–1977 (Ray Connolly, Minerva Kustannus Oy 2019)

Elvis Presley – Elämä ja musiikki (Pertti Rekala, Kustannusosakeyhtiö Tammi 1991)

Memphisistä Hollywoodiin – pääosassa Elvis Presley (Antero & Sari Tirronen, Kustannus Oy Jalava 2007)

Elvis! Amerikkalaisen laulajan elämä ja kuolema (Peter von Bagh, Love Kustannus Oy 1977)

Elvis ja minä (Priscilla Beaulieu Presley ja Sandra Harmon, Gummerus 1986)

Elvis Aaron Presley – Revelations From The Memphis Mafia (Alanna Nash, HarperCollins 1995)

Elvis and Gladys (Elaine Dundy, MacMillan Publishing Company 1985)

Nettisivut

Elvis Australia | Official Elvis Presley Fan Club 

Graceland: The Home of Elvis Presley 

Wikipedia – Elvis Presley 

Wikipedia – Cultural impact of Elvis Presley 

Elvis History Blog 

Encyclopedia – Day by Day

Elvis Presley In Concert

Elvis – Echoes Of The Past

Elvis Presley: Original Version Recordings of Songs He Sang

Elvis Presley Recording Sessions

Master & Sessions

Sun Records - 706 Union Avenue Sessions

Paul's Elvis Page

From Elvis to Harry Styles, reflecting on the king of rock and roll's impact at 85

The Impact of the King – Elvis Presley’s Impact on Pop Culture As We Celebrate His 85th Birth Anniversary

The King's Legend

Tv-dokumentit

The Seven Ages of Elvis (2017)

The Searcher (2018)

Classic Albums – Elvis Presley (2001)

YouTube

Elvis interview, July 1972

Paul McCartney Answers the Web's Most Searched Questions | WIRED

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.