Artikkelin sivut

Hollywood-vuodet

Unelmatehtaan vanki


Elokuvan Flaming Star loppukohtauksessa lausutaan harvinainen kannanotto, viitaten vähemmistöjen, tässä tapauksessa intiaanien oikeuksiin: "Maybe someday, somewhere, people will understand folks like us."

Elvis jatkoi myös lupaavasti alkanutta elokuvauraansa. Hänet oli nyt sopimuksin sidottu useaksi vuodeksi pelkästään elokuvien tekoon. 

Heti ensimmäinen elokuva Saksasta paluun jälkeen oli kepeä musikaali nimeltään G.I.Blues (Café Europa), joka oli hollywoodilainen näkemys Elviksen armeijassa vietetyssä ajasta. Elvis itse inhosi elokuvaa ja siihen levytettyjä lauluja, mutta se ei estänyt niiden kaupallista menestystä. Pitkäsoitto nousi Billboardin ykkösijalle, pysytellen siellä kymmenen viikkoa ja yhteensä se roikkui listoilla 111 viikkoa. G.I.Blues oli Elviksen koko uran menestynein albumi musiikkilistoilla.

Seuraavaksi Elvis sai mitä toivoi: vakavamman roolin draamassa nimeltään Flaming Star (Puoliverinen). Lännenelokuva oli aikakauteensa nähden poikkeuksellinen lajinsa edustaja. Siinä katsotaan asioita myös intiaanien näkökulmasta ja käsitelllään arkaluontoisia rotujen välisiä ristiriitoja. Ohjaajana toimi arvostettu Don Siegel, joka myöhemmin ohjasi muun muassa Clint Eastwoodin tähdittämän Likainen Harry (1971) -elokuvan. Elvis sai kehuja roolistaan puoliverisenä Pacer Burtonina. Alkutekstien aikana soivan nimikappaleen lisäksi, elokuvassa esitettiin vain yksi laulu.

Myös seuraava elokuva oli draama. Philip Dunnen ohjaama Wild In The Country (Kapinallisen laulu) esitteli Elviksen Glenn Tylerin roolissa, joka kamppaili taiteellisten pyrkimystensä ja äkkipikaisen ja väkivaltaisen luonteensa välisessä kiirastulessa. Flaming Star ja Wild In The Country olivat viimeiset 20th Century Foxille kuvatut Elvis-elokuvat. 

Philip Dunne oli ollut pettynyt Foxin menettelyihin elokuvaa kuvattaessa. Arvostettu Clifford Odets kirjoitti hienon käsikirjoituksen, mutta Fox nipisti elokuvan budjetista, vaati pakolliset laulut sijoitettavaksi tarinaan ja tiukensi kuvausaikataulua. Kaikki nämä tekijät olivat pettymys ohjaajalle, joka oli toivonut saavansa esitellä Elviksen tämän arvon mukaisena dramaattisena näyttelijänä. (Memphisistä Hollywoodiin – pääosassa Elvis Presley, Antero & Sari Tirronen). 

Jäähyväiskonsertit


Kultalameetakkinen Elvis, Peal Harborissa, Havaijilla, viimeisessä konsertissaan yli seitsemään vuoteen. 

25. helmikuuta 1961 Elvis osallistui hänen kunniakseen järjestettyyn juhlalounastilaisuuteen Memphisissä. Elvikselle ojennettiin useita palkintoja ja kultalevyjä, jonka jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus. Saman päivän iltapäivänä ja iltana järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertit Ellis Auditoriumissa. Lue aiheesta lisää KuningasMestan artikkelista Memphis 1961.

Maaliskuun kahdeksantena Elvis kävi Tennesseen osavaltioparlamentissa, jossa osavaltion kuvernööri Buford Ellington myönsi hänelle kunniaeverstin arvon.

25. maaliskuuta järjestettiin kolmas hyväntekeväisyyskonsertti Havaijilla, Pearl Harborin sataman läheisyydessä sijaitsevalla Bloch Arenalla. Konsertilla kerättiin varoja vuonna 1941 Pearl Harborin hyökkäyksessä uponneen taistelulaiva U.S.S. Arizonan uhrien muistomerkkirahastoon. Lue aiheesta lisää KuningasMestan artikkelista Pearl Harbor 1961.

Konsertit jäivät Elviksen ainoiksi seitsemään vuoteen. Seuraavan kerran hän esiintyisi liveyleisön edessä vasta vuoden 1968 tv-spesiaalissa.

Havaijilla Elvis aloitti myös uuden elokuvansa filmaukset. Edelliset draamaelokuvat eivät olleet menestyneet toivotulla tavalla. Parker sai suostuteltua Elviksen tekemään kepeän rantaelokuvarainan nimeltään Blue Hawaii (Sininen Havaiji). Menestys oli huikea. Elokuva tuotti enemmän, kuin kaksi edellistä yhteensä. Lisäksi elokuvan soundtrackistä tuli Elviksen myydyin albumi, se piti listojen ykköspaikkaa hallussaan yhteensä 20 viikkoa. 

Hyvin kuvaavaa on se, että heti armeijan jälkeen julkaistu, yksi uran parhaista studioalbumeista Elvis Is Back ei kyennyt täysin kilpailemaan G.I. Bluesin ja Blue Hawaii'n kaltaisten soundtrackien suosiolle, mikä jätti varjoonsa kaikki Elviksen aikaisemmat ja myös myöhemmät myyntiennätykset. Niiden jättimenestys osoitti suunnan tulevaisuuden julkaisuille.

Selluloidisankari


Rudolf Valentino? Ei vaan Elvis, elokuvan Harum Scarum sankarina. 

Vaikka joitakin kelvollisia elokuvia vielä tehtiin, kuten Follow That Dream (Elä elämäsi hymyillen) ja Viva Las Vegas, niin vähitellen laatu alkoi laskea. Elokuvia tahkottiin hurjalla kolme per vuosi -tahdilla ja jokaisesta julkaistiin oma soundtracklevy. Pian niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Juoni seurasi samaa kaavaa: Elvis laulaa ja Elvis tanssii, Elvis suutelee ja Elvis tappelee, Elvis edestä ja Elvis takaa, kunnes loppujen lopuksi kaikki hyvin makaa.

Elokuvat saivat sellaisia nimiä kuten Harum Scrarum (Elvis ja 1001 yötä), Paradise Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi) ja Clambake (Vauhtia ja vedenneitoja). Sanottiin, etteivät kyseiset elokuvat välttämättä tarvitsisi edes nimeä. Riittäisi, että niille annettaisiin vain järjestysnumero ja laitettaisiin levitykseen.

Elokuvanäyttelijän ura on ammatinvalintakysymys, mutta Elvis sai myös elokuvissa näytellä monenlaisia ammatteja.

Elviksestä muovattiin liukuhihnatuote, joka alkoi myös muistuttaa sellaista. Kasvojen piirteitä korostettiin vahvoilla meikeillä. Hiukset oli värjätty sysimustiksi ja koottu huolelliseksi keoksi pään päälle. Kapinallisuus oli häivytetty näennäisyyden suohon. Se oli tiivistetty jokaisessa elokuvassa nähtävään tappelukohtaukseen.

Tässä ja vain tässä suhteessa elokuvat ovat tallentaneet kulttuurihistoriaa: katseen kiillon vähittäisen sammumisen, hymyn muuttumisen kapinallisen viistosta ilmeestä normaaliksi amerikkalaiseksi switch-on-hymyksi, liikkeen iloa ilmentäneen vartalon muuttumisen punkeromaiseksi. (Peter von Bagh, Elvis! Amerikkalaisen laulajan elämä ja kuolema)

Elviksen suurimpia hittejä ja klassikkoja 1960-luvun elokuvavuosilta olivat Can't Help Falling In Love, Wooden Heart, Flaming Star, Follow That Dream, Return To Sender, Bossa Nova Baby ja Viva Las Vegas.

Kuuntele Elviksen hittikappale elokuvasta Blue Hawaii: Can't Help Falling In Love

Vuosikymmenen puoleenväliin asti levyt myivät edelleen kohtuullisen hyvin, esimerkiksi soundtrackalbumi Roustabout nousi vielä tammikuussa 1965 Billboardin ykkösijalle asti, mutta kuten elokuvien, myös levytettävän materiaalin taso alkoi laskea ja sitä myötä myös listasijoitukset.

Varsinaisia studioalbumeja ei enää julkaistu, koska niiden ajateltiin syövän elokuva-albumien myyntiä. Sen sijaan elokuvamusiikkia usein paljon laadukkaampia studioäänitteitä ripoteltiin bonuskappaleiksi soundtrackeille, joille ne myös tehokkaasti hukattiin.

Larry Geller


Eversti Parker, Elvis ja Larry Geller, Spinout-elokuvan filmausten aikoihin, keväällä 1966.

Elvis oli masentunut uransa suunnasta ja hänestä oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut pohdiskelevampi ja vakavammin elämän peruskysymyksiin suhtautuva etsijä. Hän oli jo vuoden 1962 Hollywoodin haastattelussaan kertonut olevansa kiinnostunut runoudesta, filosofiasta ja elämän ja kuoleman kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. "Sen kaltaiset jutut kiinnostavat minua, nähdä erilaisten ihmisten näkökulmia erilaisista asioista."

Elvis ei voinut enää jakaa ajatuksiaan Gladysin kanssa, ja Priscilla, eikä myöskään hänen jenginsä ollut kiinnostunut syvällisemmistä asioista samalla tavalla kuin hän.

Lue myös Wikipedia: Larry Geller (fi)

Vuonna 1964 Elviksen vakituista parturi-kampaajaa Bel Airiin tuuraamaan tullut Larry Geller, oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä hän, hiusmuotoilijan lisäksi paljastui myös taitavaksi keskustelijaksi, joka oli perehtynyt vaihtoehtoisiin new age -uskontoihin, jotka vahvasti olivat rantautuneet Kaliforniaan 1960-luvulla. Geller perehdytti Elviksen muun muassa sellaisiin teoksiin kuten Joogin elämäkerta, Krishnamurtin Tuntematon todellisuus ja Kahlil Gibranin Profeetta, josta tuli Elviksen suosikkiteos, ja jota hän jakeli elämänsä loppuun asti tutuille ja tuntemattomille.

Elvis suorastaan ahmi Gellerin hänelle toimittamia kirjoja ja keskustelut hiustenleikkuun ohella saattoivat venyä tuntikausien pituisiksi. Elvis palkkasi Gellerin henkilökohtaiseksi kampaajakseen, ja siitä lähtien Gelleristä tuli myös hänen hengellinen neuvontajansa. Vuosien varrella Elvis luki yli tuhat filosofiaa, spirituaalisia tekniikoita, esoteerista taidetta, kosmologiaa, numerologiaa, metafysiikkaa ja jopa okkultismia käsitteleviä teoksia.

Elvis alkoi myös käydä Los Angelesissa sijaitsevassa Self-Realization Fellowshipin Lake Shrine -temppelissä, jossa hän Sri Daya Matan (alun perin Salt Lake Citystä kotoisin ollut Faye Wright) johdolla tutustui meditaation ja joogan saloihin. Daya Matan on sanottu olleen Elvikselle jonkinlainen Gladysin korvike, ja vierailikin hänen luonaan usein keskustelemassa ja rauhoittumassa aina 1970-luvun alkuvuosiin asti.


Elviksen alleviivauksia ja muistiinpanoja Kahlil Gibranin kirjassa Profeetta.

Elvis uppoutui uskonnollisiin kuvioihin niin syvällisesti, että lähipiiri alkoi huolestua. Lisäksi Elvis vietti Larry Gellerin kanssa paljon aikaa, mikä herätti Elviksen jengissä mustasukkaisuutta, ja erityisesti Eversti Parker koki tämän mielenhallintaa harrastavan "gurun" erityisenä uhkana.

Parker saikin tilaisuutensa, kun Elvis vuonna 1967, Clambake-elokuvan filmausten aikoihin kaatui lääketokkuraisena kylpyhuoneessa, lyöden päänsä niin, että menetti hetkeksi tajuntansa. Eversti saapui paikalle ja haukkui sekä Elviksen että Larry Gellerin, jota hän syytti Elviksen pään sekoittamisesta ja vaati kaikkien kirjojen hävittämistä. Geller sai potkut, ja pian sen jälkeen järjestettiin myös kirjarovio.

Elvis ei kuitenkaan koskaan luopunut uskonnollisten asioiden ja elämän mysteerin tutkimisesta. Seuraavalla vuosikymmenellä Larry Geller palasi kuvioihin ja jatkoi Elviksen hengellisen etsinnän ohjaajana. Geller muun muassa toimitti vielä Elviksen viimeisenä iltana, elokuussa 1977, hänen makuuhuoneeseensa pinon uusia uskonnollisia kirjoja, joista yksi oli Torinon käärinliinoista kertova A Scientific Search for the Face of Jesus. Lisäksi Elviksen yöpöydältä löytyi hänen suuresti rakastamansa Cheiron numerologinen teos Book of Numbers.

The Beatles


Elvis hyväntekeväisyystapahtumassa Long Beachilla, Kaliforniassa, ystävänpäivänä 14.2.1964, kädessään päivän kuumin puheenaihe: The Beatles.

Koko maailman suurin sensaatio populaarimusiikin saralla 1960-luvulla oli nelihenkinen, Englannin Liverpoolista kotoisin oleva moppitukkainen kitarabändi The Beatles. Elokuussa 1965 yhtye oli Yhdysvalloissa kiertueella ja markkinoimassa uusinta elokuvaansa Help.

He myös ehdottomasti halusivat tavata idolinsa Elviksen. Olihan bändin perustaja John Lennon sanonut, että "ilman Elvistä, ei olisi Beatlesia". Ongelma oli vain siinä, että Elvis ei olisi halunnut tavata heitä. Hän piti koko juttua julkisuustempauksena, mutta kuitenkin suostui tapaamiseen.

Vaikka Elvis arvosti Beatleseja, niin he olivat myös uhka. Hän oli ollut viimeiset lähes kymmenen vuotta viihdemaailman valtias, ja nyt oli hänen reviirilleen tunkeutumassa vain parissa vuodessa valtavaan maailmanlaajuiseen suosioon noussut, aivan uudella otteella popmusiikkia esittävä nelikko.

Elvis kahlasi tuolloin läpi pahinta vaihettaan Hollywood-rainojensa mitäänsanomattomuuden suossa. Hän oli juuri päättänyt Paradise, Hawaiian Style (Hula-Hula paratiisi) -elokuvan filmaukset. Elvis nähtiin nyt lähinnä rock'n'roll-reliikkinä, nuorekkaan ja raikkaan Brittein saarilta tulleen tuulahduksen myötä.

Beatlesien manageri Brian Epstein ja Eversti Parker järjestivät historiallisen tapaamisen Elviksen Perugia Wayn asunnolla, Los Angelesissa. Perjantaina 27. elokuuta, ilta kymmenen aikoihin, Beatlesit saapuivat autoletkassa Elviksen talon pihamaalle. Tapaaminen pyrittiin visusti pitämään salassa, mutta jotakin kautta tieto oli kuitenkin vuotanut ja paikalle oli saapunut lukuisia uteliaita ihmisiä.

Ainoat tunnetut kuvat Elviksen ja Beatlesien tapaamisesta, ovat nämä tuntemattomaksi jääneen fanin kolme otosta, Perugia Way -talon ulkopuolelta.

Koko jengi, Joe Esposito, Red ja Sonny West, Larry Geller, Richard Davis, Billy Smith, Marty Lacker, Jerry Schilling sekä Priscilla, Joanie ja joukko muita vaimoja ja tyttöystäviä olivat paikalla. Ja tietenkin Eversti Parker.

Elvis ei pitänyt muodollisista tapaamisista, joissa vieraita ihmisiä tulee hänen kotiinsa. Poikkeuksellisesti Elvis ei mennyt vastaanottamaan vieraita (Paul McCartney on myöhemmin sanonut, että Elvis tuli heitä ovelle vastaan), vaan istui sohvalla katselemassa televisiota ilman ääntä ja näppäilemässä Fender-bassokitaraansa, joka oli kytketty tv:n vieressä olevaan vahvistimeen.

Jukeboksissa soi tauotta Charlie Richien Mohair Sam, jonka mukana Elvis sormitteli soitintaan. Beatlesit astuivat sisään ja jäivät jähmettyneinä tuijottamaan Elvistä, sanomatta sanaakaan. "Jos aiotte vain istua siinä tuijottamassa, niin minä painun nukkumaan", Elvis letkautti ja rikkoi jään ainakin hetkeksi.

Lopulta tunnelma rentoutui ja kaikki hakeutuivat omiin seuroihinsa. Ringo Starr koki eniten viihtyvänsä biljardipöydän ääressä Richard Davisin ja Billy Smithin seurassa, kun taas George Harrison hengaili, poltteli pilveä ja puhui hindulaisuudesta Larry Gellerin kanssa talon uima-altaalla. Eversti Parker ja Beatlesien manageri Brian Epstein pelasivat ruleteksi muutetun kahvipöydän ääressä. 


Paul McCartney ja George Harrison lukemassa viimeisimpiä juoruja idolistaan, vuonna 1965.

John Lennon ja Paul McCartney, joka oli innostunut nähdessään Elviksen basson varressa, alkoivat jammailla keskenään kappaleita Johnny B. Goode, Memphis Tennessee ja See See Rider. Eversti Parkerin määräyksestä kaikenlainen kuvaaminen ja äänittäminen olivat ehdottomasti kiellettyä, joten se mitä silloin soitettiin, perustuu ainoastaan kuulopuheisiin. 

Jossain vaiheessa keskustelu kääntyi rock'n'rolliin. Paul ja John kertoivat pitäneensä Elviksen varhaisista rocklevyistä, johon Elvis totesi, että hän kyllä tekee niitä vielä lisää. Pienessä sievässä ollut John töksäytti kaunistelemattomaan tyyliinsä, että "hieno homma, hankimme ne heti, kun saat ne valmiiksi". Elvis, joka ei ollut kuullut pitkään aikaan arvostelua levyistään, ei tiennyt miten kommenttiin olisi pitänyt suhtautua.

"Nämä vaivattomasti hitin toisensa perään tehneet englantilaiskaverit saivat itse päättää, mitä nauhoittivat, eikä heillä ollut aavistustakaan, millaisten kustannus- ja levytyssopimusten vangiksi hän oli joutunut." (Ray Connolly, Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977)

Ilta sujui pääsäntöisesti hyvin, ja Beatlesit kutsuivat Elviksen seuraavaksi illaksi luokseen Benedict Canyoniin. Elvis kiitti kohteliaisuudesta, mutta ei mennyt tapaamiseen. Sen sijaan muutama Elviksen jengistä otti kutsun vastaan ja kävivät Beatlesien talolla, Elviksen tietämättä.


George, Paul ja Ringo muistelevat Elvis-tapaamista kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Beatles Anthology -dvd-julkaisulta poimitulla videolla.

Beatlesien kommentit Elviksen kohtaamisesta ovat vuosien varrella olleet ristiriitaisia ja ylimielisiäkin, mutta pääsääntöisesti positiivisia. Välillä John Lennon ylisti tapaamista, mutta sitten saattoi letkauttaa tyyliin: "Se oli yhtä jännittävää kuin olisi tavannut Engelbert Humperdinck'in".

Paul McCartney on joviaaliin tapaansa aina ollut lausuntojensa suhteen myötämielisempi: "Olimme jo vuosia halunneet tavata hänet, koska olimme massiivisia faneja. Menimme hänen talolleen Hollywoodiin. Ja hän tuli ovelle. Se oli uskomatonta! Se oli kuin unta. Elvis näytti todella komealta ja coolilta. Tiesin, että hän soitti jonkun verran bassoa, joten juttelimme keskenämme basson soitosta. Ja mikä ihmeellisintä, näimme hänellä ensimmäisen tv:n kaukosäätimen!"

George Harrisonin ja Ringo Starr'in muistikuvat keskittyvät enemmän yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka Priscilla muistutti nukkea ja hänellä oli tiara otsallaan, ja että Elviksellä oli kaveriporukka, joka käyttäytyi kuin kanalauma johtajansa ympärillä.

Elvis ei enää koskaan tavannut muita Beatleja, muuta kuin George Harrisonin, Madison Square Garden -konserttien yhteydessä New Yorkissa, kesäkuussa 1972. Harrison on itse kertonut pikaisesta tapaamisestaan Elviksen kanssa backstagella, The Beatles Anthology (1995) -televisiodokumenttisarjassa.

Kuuntele Elviksen Beatles-medley Yesterday/Hey Jude (Las Vegas 26.8.1969)

Elvis levytti urallaan Beatles-kappaleet Hey Jude (American Sound Studio, Memphis 21.1.1969), Yesterday (Las Vegas, elokuu 1969), Something (Aloha from Hawaii via Satellite -konsertissa 1973 ja lisäksi useissa 1970-luvun alun konserteissa). Lisäksi vuonna 1994 julkaistiin harvinainen jammailuversio kappaleesta Lady Madonna (RCA Studio B, Nashville 17.5.1971)  

Häät


Tuore aviopari leikkaamassa hääkakkua Aladdin-hotellissa, Las Vegasissa, 1. toukokuuta, 1967.

Toukokuun 1. päivä 1967 saateltiin maailman tavoitelluin poikamies avioliiton satamaan. Elvis lunasti vihdoin nuorikkonsa vanhemmille antamansa lupauksen ja virallisti liittonsa armeijassa tavatun ja sittemmin Gracelandiin muuttaneen pitkäaikaisen seurustelukumppaninsa Priscilla Beaulieun kanssa.

Heidät vihittiin Aladdin-hotellissa, Las Vegasissa. Tilaisuus oli pääosin Eversti Parkerin järjestämä nopea seremonia, jonka jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus ja lounasvastaanotto.


Uutisvideo, jossa Priscilla ja Elvis nähdään Aladdin-hotellin lehdistötilaisuudessa, 1. toukokuuta 1967.

Pariskunta vietti muutaman päivän kuherruskuukauttaan Palm Springsissä, Kaliforniassa ja palasivat Memphisiin toukokuun 29. päivä, jolloin järjestettiin vielä häävastaanotto Elviksen kotona Gracelandissa, niille perheenjäsenille ja läheisille, jotka eivät olleet päässeet varsinaiseen tilaisuuteen Las Vegasissa. Tasan yhdeksän kuukautta häiden jälkeen, 1. helmikuuta 1968, syntyi pariskunnan ja Elviksen ainoa lapsi, Lisa Marie Presley.

Toivon kipinöitä


Tuottaja Felton Jarviksen seurassa, RCA:n Studio B:llä, niin kutsutuissa Guitar Man -sessioissa, syyskuussa 1967. 

Vaikka Elvis oli vielä kiinni elokuvasopimuksissa, vuosikymmenen kääntyessä kohti loppuaan alkoi musiikillisella rintamalla näkyä valoa tunnelin päässä. Toukokuun 25. päivä 1966 aloitettiin gospelalbumi How Great Thou Artin äänitykset. Pitkäsoitto julkaistiin seuraavan vuoden helmikuussa, se sai hyvät arvostelut ja voitti Elvikselle hänen ensimmäisen Grammy-palkinnon kategoriassa Best Sacred Performance. Elvis oli elinaikanaan ehdolla palkinnolle 14 kertaa ja voitti niistä kolme, kaikki gospel-levytyksistä.

Remmiin oli nyt astunut myös uusi tuottaja, RCA-levy-yhtiö palkkalistoilla oleva 31-vuotias Felton Jarvis, joka toimi Elvis-levytyssessioiden tuottajana aina Elviksen kuolemaan asti.

How Great Thou Art -albumin levytyssessiossa oli yli kahden vuoden tauon jälkeen äänitetty myös maallisempaa, elokuvamusiikin ulkopuolista musikkia, kuten esimerkiksi Bob Dylanin Tomorrow Is A Long Time (jonka Dylan itse on kertonut olevan oma suosikkinsa kaikista hänen levytyksistään tehdyistä versioista), The Cloversien bluesvetoinen Down In The Alley, The Driftersien Fools Fall In Love ja Dick Jamesin originaali Love Letters.

Kesäkuussa 1966 äänitettiin vielä kolme kappaletta kuten havaijilaisen lauluntekijän Kui Leen balladi I'll Remember You ja kaksi Elviksen lapsuudenystävän ja henkivartijan Red Westin kirjoittamaa kappaletta: operettimainen Indescribably Blue ja joululauluklassikoksi muodostunut If Every Day Was Like Christmas.

Kuuntele Elviksen versio Bob Dylanin kappaleesta Tomorrow Is A Long Time

Syyskuun 10.–12. päivä 1967 järjestettiin Nashvillessä seuraava studiosessio, jossa ei äänitetty elokuvamusiikkia. Materiaali oli pitkästä aikaa varsin laadukasta ja tekijät motivoituneita.

Sessioihin muun muassa saatiin soittamaan sellainen tekijämies kuin swamp-rockin pioneeri Jerry Reed, jonka kappaleen Guitar Man Elvis levytti Reedin itsensä säestämänä. Muita mainitsemisen arvoisia vahvoja esityksiä olivat Jimmy Reedin Big Boss Man, Tommy Tuckerin Hi-Heel Sneakers ja Ray Charlesin tunnetuksi tekemä You Don't Know Me.

Kappaleet eivät saavuttaneet sen suurempaa listamenestystä, mutta kielivät kuitenkin muutoksesta, joka kyti pinnan alla, ja jota jo kiihkeästi kaivattiin. Sitä alettiin pohjustaa tammikuussa 1968, jolloin julkistettiin tieto tulevasta Elviksen joulu-tv-spesiaalista.

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.