Elvis näytteli 31 elokuvassa vuosina 1956–1969. Näiden jälkeen tehtiin vielä kaksi kaksi konserttidokumenttia: That's The Way It Is (1970) ja Elvis On Tour (1972). Näytelmällisistä elokuvista kiitellyimpiin kuuluvat Jailhouse Rock (1957),  King Creole (1958) ja Flaming Star (1960).  Ja suosituimpia olivat G.I. Blues (1960), Blue Hawaii (1961) ja Viva Las Vegas (1964). Elvis oli vuosia yksi Hollywoodin korkeimmin palkatuimmista näyttelijöistä ja hänen elokuvansa olivat kaupallisia menestyksiä, joista yksikään ei tuottanut tappiota. Elokuvien ohessa ilmestyneet levytykset kuuluvat Elviksen uran myydyimpiin. 

Elviksen unelma oli tulla hyväksi näyttelijäksi. Hän asetti tavoitteen tärkeämmälle sijalle kuin laulajanuransa. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän suhtautui näyttelemiseen jopa intohimoisemmin kuin laulamiseen, vaan myös siksi, että näyttelijän ura koettiin tuolloin kestävämpänä kuin rock'n'roll -tähden paljon todennäköisempi lyhytkestoinen loisto. Elviksen toiveena oli, että hän saisi kunnon rooleja, hyvät käsikirjoitukset, kanssanäyttelijät, ohjaajat, ja mikä huomionarvoisinta, että elokuvissa ei tarvitsisi esittää musiikkia.

"Ihmiset ovat jo kyselleet minulta, aionko laulaa elokuvissani. En aio, ainakaan tietääkseni. Sillä koekuvauksessakin vain näyttelin, enkä juurikaan välittäisi lauleskella elokuvassa." Elvis, huhtikuussa 1956

Elviksen manageri Eversti Parker junaili suhteillaan suojattinsa lähemmäs unelmaansa jo heti suosion kynnyksellä. Huhtikuun 6. päivä 1956 sinetöitiin kolmen elokuvan sopimus, seitsemän vuoden optiolla, tuottaja Hal Wallisin kanssa. Siitä alkoi pitkä ajanjakso Hollywoodin unelmatehtaalla, mikä päättyi vasta vuonna 1969, elokuvaan Change of Habit.

"Kyllä, tämä (elokuvasopimus) on ehkä isoin juttu. Totta kai, se on unelmien täyttymys. Se on jotain, mitä en kuvitellut kaikista mahdollisista ihmisistä tapahtuvan juuri minulle. Mutta se vain osoittaa sen, että koskaan ei voi tietää, mitä elämässä voi tapahtua." Elvis, huhtikuussa 1956

Elokuvauran debyytti Love Me Tender (Rakasta minua hellästi), alkuperäiseltä nimeltään The Reno Brothers, oli Yhdysvaltojen sisällissodan aikaiseen tositarinaan löyhästi perustuva B-länkkäri. Elvis esiintyi ensimmäistä ja viimeistä kertaa sivuroolissa. Reno-veljessarjan kuopuksen saappaisiin, ilman minkäänlaista aikaisempaa näyttelijänkokemusta, astunut laulajatähti suoriutui tehtävästään kunniakkaasti. Elvis oli yllättänyt kaikki opettelemalla käsikirjoituksen ulkoa, myös vastanäyttelijöidensä repliikit. Valitettavasti pelin henki selvisi Elvikselle heti: vastoin hänen toiveitaan, käsikirjoitukseen sisällytettiin neljä laulua. Elokuvaan levytetty kappale, Love Me Tender, myi ennakkoon yli miljoona kappaletta, joten siitä lähtien myös elokuva kantoi menestyskappaleen nimeä.

"Olen keskustellut kokeneitten näyttelijöiden kanssa, sekä monen tuottajan ja ohjaajan kanssa Hollywoodissa, ja he kaikki ovat antaneet minulle neuvoja. He sanoivat, että minulla on hyvät mahdollisuudet. Koska kun menin koekuvauksiin, en ollut koskaan opiskellut näyttelemistä, enkä ollut näytellyt yhdessäkään näytelmässä tai ylipäätänsä missään – tulin täysin pystymetsästä." Elvis, elokuussa 1956

Jo heti seuraava elokuva, Loving You (Kiihkeitä rytmejä), loi prototyypin, jonka pohjalta tulevat Elvis-elokuvat suurelta osin synnytettiin. Keskiössä oli aluksi tuntematon laulaja, joka erinäisten vaiheitten ja usean musiikkiesityksen jälkeen nousee maineeseen ja kunniaan, onnellisen lopun saattelemana. Loving You oli Elviksen 1950-luvun ainoa elokuva, joka kuvattiin väreissä. Kuriositettina voidaan mainita, että muista kyseisen vuosikymmenen Elvis-elokuvista poiketen, sitä ei ole koskaan esitetty Suomen tv:n valtakunnan kanavilla.

Tasokkaimmat Elvis-elokuvat tehtiin 1950-luvulla ja heti 1960-luvun alussa. Etenkin Jailhouse Rock (Rock'n'roll suosikki) ja King Creole (Kitara kainalossa) ovat 1950-luvulla tehdyistä neljästä Elvis-elokuvasta ne vahvimmat esitykset, joista King Creolea pidetään Elviksen parhaimpana, sekä yleisesti että Elviksen itsensä mielestä. Elvis sai roolistaan Danny Fisherinä uransa kiitellyimmät arvostelut, musiikki oli korkeatasoista ja tuotanto siihen mennessä laadukkain. Ohjaajana toimi Casablanca-elokuvasta Oscarin voittanut Michael Curtiz, ja näyttelijätiimissä oli kokeneita ammattilaisia, kuten Walter Matthau ja Carolyn Jones.

Heti armeijasta paluunsa jälkeen, vuonna 1960, Elvis sai roolin heppoisessa musiikkikomediassa G.I. Blues (Café Europa), joka oli hollywoodilainen näkemys Elviksen armeijapalvelusajasta Saksassa. Elokuvasta irroitettu soundtrackalbumi oli Elviksen uran menestynein musiikkilistoilla. Seuraavaksi Elvis sai sitä mitä halusi, eli kaksi perättäistä roolia draamaelokuvissa. Ensimmäinen niistä oli aikakauteensa nähden poikkeuksellinen, myös intiaanien näkökulmasta asioita tarkasteleva lännenelokuva, Flaming Star (Puoliverinen). Ohjaajana toimi arvostettu ja kovapintainen Don Siegel, jonka varsinainen läpimurto tuli kymmenkunta vuotta myöhemmin Clint Eastwoodin tähdittämän Likainen Harry (1971) -elokuvan myötä. Elvis sai kehuja roolistaan puoliverisenä Pacer Burtonina, jota alunperin piti näytellä Marlon Brando, mutta joka kuitenkin kieltäytyi roolista. Alkutekstien aikana soivan nimikappaleen lisäksi elokuvassa esitettiin vain yksi laulu. Flaming Staria pidetään King Creolen ohella Elviksen parhaimpana elokuvana.

Wild In The Country (Kapinallisen laulu), perustui J. R. Salamancan romaaniin The Lost Country, johon arvostettu Clifford Odets kirjoitti hyvän käsikirjoituksen, mutta elokuvayhtiö 20th Century Fox alkoi pihistellä budjetissa, vaati pakollisten laulujen lisäämistä tarinaan ja tiukensi kuvausaikataulua. Näin ollen, ensin lupaavalta vaikuttanut projekti ei lopulta lunastanut odotuksia ja jäi vain keskinkertaiseksi melodraamaksi. Tämä oli myös pettymys ohjaaja Philip Dunnelle, joka oli toivonut voivansa tuoda esiin Elviksen todelliset kyvyt vakavana näyttelijänä.

Kepeä rantaelokuva Blue Hawaii (Sininen Havaiji) pisti koko paletin uusiksi. Se oli valtava menestys, ja tuotto oli enemmän kuin kahdella edellisellä elokuvalla yhteensä. Elokuvan soundtrackistä tuli Elviksen myydyin albumi, joka piti listojen ykköspaikkaa hallussaan yhteensä 20 viikkoa. Oli selvää, mikä oli tulevien Elvis-elokuvien suunta: kevyitä musiikkikomedioita, runsailla lauluilla ja kauniilla naisilla ryyditettyinä. Elviksen ura vakavissa draamaelokuvissa oli päättynyt ennen kuin se oli päässyt edes kunnolla alkuun. 

Pikkuhiljaa elokuvien taso alkoi laskea, vaikka joitakin ihan kelvollisia rainoja vielä tehtiin, kuten esimerkiksi Elviksen onnistuneimmaksi komediaksi usein mainittu Follow That Dream (Elä elämäsi laulaen) ja kulttiklassikko Viva Las Vegas, jossa Elvis sai vastanäyttelijäkseen valovoimaisen Hollywood-kaunottaren Ann-Margretin. Elokuva muistetaankin lähinnä vain nimikappaleestaan ja näiden kahden tähden välisestä kiihkeästä romanssista.

Elokuvia taottiin kolme per vuosi -tahdilla. Ne saivat sellaisia nimiä kuten Harum Scrarum (Elvis ja 1001 yötä), Paradise Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi), Tickle Me (Kutita minua) ja Clambake (Vauhtia ja vedenneitoja). Niitä oli vaikea enää erottaa toisistaan. Ilkeämielisimmät naljailivat, etteivät Elvis-elokuvat välttämättä tarvitsisi edes nimeä. Riittäisi, että niille annettaisiin vain järjestysnumero ja laitettaisiin levitykseen.

Elviksestä muovattiin liukuhihnatuote, joka alkoi myös muistuttaa sellaista. Kasvojen piirteitä korostettiin vahvoilla meikeillä. Hiukset olivat värjätty sysimustiksi ja koottu huolelliseksi keoksi pään päälle. Kapinallisuus oli häivytetty näennäisyyden suohon. Se oli tiivistetty jokaisessa elokuvassa nähtävään tappelukohtaukseen.

"Palattuaan armeijasta 1960, Elviksestä tehtiin sarjakuvahahmo, mutta häntä ei suojattu samanlaisella huolellisella arvokkuudella ja kunnioituksella, jonka Walt Disney varasi sarjakuvan supersankarille Mikki Hiirelle, tai jopa sellaiselle piirretylle kakkospellelle kuin Aku Ankka. Elvis sai samanlaisen kohtelun kuin Hessu: loppuun käytetty tollo, jota voitiin kloonata sellaiseksi vähä-älyiseksi typerykseksi, kuin hänen herransa kulloinkin tahtoivat." – amerikkalainen musiikkikriitikko Dave Marsh

Vaikka yksikään elokuva ei ikinä tuottanut tappioita ja Elvis oli edelleen yksi parhaiten tienaavista Hollywoodin filmitähdistä, oltiin vuosikymmenen lopun lähestyessä jo kaukana niistä ajoista, jolloin rahaa vyöryi sisään ovista ja ikkunoista. Levyjen myynti oli kääntynyt roimaan laskuun, eikä Elvis enää juhlinut listojen kärjessä. Fanien kärsivällisyys alkoi loppua myös elokuvien suhteen.

Muutamat viimeisistä filmatisoinneista kuitenkin osoittivat pieniä piristymisen merkkejä ja poikkesivat totutusta kaavasta. Myös niissä esitetty musiikki oli tasokkaampaa, kuin mitä pitkään aikaan oli kuultu. Muun muassa vuonna 1968 ilmestynyt Live A Little, Love A Little (Tytöstä tyttöön), joka perustui Dan Greenburgin alkuperäisteokseen Kiss My Firm But Pliant Lips, oli varsin sujuva komedia. Elvis nähtiin Greg Nolanin roolissa Playboy-tyyppisen lehden valokuvaajana, ja elokuvassa kuultiin ensimmmäistä kertaa kappale A Little Less Conversation, johon pohjautuva Junkie XL:n remix nousi listojen kärkeen ympäri maailmaa, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Vahvasti ajan spagettiwesterneiltä vaikutteita ottanut Charro! esitteli vuonna 1969 uudenlaisen Elviksen parransängessään ja rujossa cowboyhabituksessaan: "A different kind of role... A different kind of man", kuului leffajulisteen raflaava iskulause. Hugo Montenegron musiikki ei yksistään riittänyt kannattelemaan pieneen budjettiin, sensuroituihin kohtauksiin, kehnoon ohjaukseen ja Elviksen poissaolevaan näyttelemiseen sortuvaa, sinänsä mielenkiintoiset puitteet tarjoilevaa elokuvaa.

Myös kaksi viimeistä elokuvaa esitteli Elviksen erilaisissa rooleissa, kuten 1920-luvulla kiertelevän teatteriseurueen johtajana The Trouble with Girlsissä ja New Yorkin ghetossa klinikkaa pitävänä lääkärinä, joka rakastuu nunnaan Change of Habitissa. Loppu oli kuitenkin vain tekohengitystä. Elviksen elokuvaura oli ajautunut karille ryskyen, eikä sitä enää pelastettu näennäisen laadun verhoon kietaistuilla tuotannoilla. Kaikesta näki, että Elviksen ajatukset olivat jo aivan muualla kuin näyttelemisessä. Palava intohimo, joka vielä leiskui vuosikymmenen alussa, oli tukahdutettu tehokkaasti ryöstöviljelyyn keskittyneillä halpismusikaaleilla, jotka eivät tarjoilleet artistille mitään haasteita. Unelma oli kääntynyt painajaiseksi.

"Olin niin huolissani, että lopulta sairastuin. Sairastuin vakavasti... kuumeilin... jotakin tapahtui minulle. Luulin, että pääsisin näyttämään kykyni näyttelijänä, jossakin, missä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus. Mutta mikään ei muuttunut. Mikään ei muuttunut. Lannistuin. He olisivat voineet maksaa minulle vaikka kaikki rahat maailmasta, mutta en silti olisi tuntenut itseäni tyytyväiseksi." Elvis, Las Vegasissa, 1972

Selvääkin selvempää oli, että tämä tie oli kuljettu loppuun ja ura oli saatava nopeasti uuteen nousuun. Elvis halusi karistaa filmitähden uran tuhkat harteiltaan ja keskittyä vain siihen, minkä hän osasi parhaiten: täysipainoisen musiikin tekemiseen ja esiintymiseen konserttilavoilla. Siinä hän onnistuikin täydellisesti, menestyksekkään, vuonna 1968 televisiolle tehdyn paluushown sekä vähintäänkin yhtä onnistuneiden American Sound Studiolla, tammi-helmikuussa 1969, järjestettyjen levytyssessioiden ansiosta. Vuosisadan paluuksi kutsuttu kokonaisuus konkretisoitui, kun artisti pääsi vihdoin, yli kahdeksan vuoden jälkeen, esiintymään elävän yleisön eteen, Las Vegasissa, elokuussa 1969.

Menestyksekäs paluu konserttilavoille haluttiin myös taltioida. Elvis asettuisi jälleen Hollywood-kameroiden eteen, mutta nyt hän esittäisi vain itseään. Elokuvayhtiö MGM:n kanssa oli neuvoteltu dokumentista, jonka tarkoituksena oli välittää Elviksen Las Vegasin konserttien tiivis tunnelma elokuvateattereiden hämärässä istuville katsojille ympäri maailmaa. MGM oli kameroineen paikalla Elviksen Las Vegas -sesongin harjoituksissa ja konserteissa, heinä-elokuussa 1970. Ohjaajana toimi Oscar-palkittu Dennis Sanders. That's The Way It Is (Tämä on Elvis) tuli ensi-iltaansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva sai hyvät arvostelut ja menestyi myös box office -tilastoissa, nousten korkeimmillaan sijalle 22.

Maaliskuussa 1972 MGM aloitti toisen dokumenttielokuvan filmaukset. Tällä kerralla keskityttiin Las Vegasin sijaan Elviksen huhtikuussa tekemän Yhdysvaltojen minikiertueen ympärille. Lisäksi nähtiin otteita harjoituksista, levytyksistä ja muista lavantakaisista hetkistä sekä arkistomateriaalia 1950- ja 1960-luvuilta. Projekti kulki työnimellä Standing Room Only, joka myöhemmin sai lopullisen nimensä Elvis On Tour (Elvis kiertueella). Dokumentin ohjasi ja tuotti parivaljakko Pierre Adidge ja Robert Abel, jotka juuri olivat saattaneet päätökseen Joe Cockerin kiertueesta kertovan elokuvan Mad Dogs & Englishmen (1971). Dokumenttielokuvaksi Elvis On Tour menestyi erinomaisesti lipunmyyntitilastoissa ja voitti vuoden parhaan dokumenttielokuvan Golden Globe -palkinnon (Best Documentary Film, 1972). Se jäi ainoaksi palkituksi Elvis-elokuvaksi.

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.