Elviksen viimeisenä 1950-luvun elokuvana valmistunutta, Harold Robbinsin A Stone for Danny Fisher -romaaniin pohjautunutta King Creolea (Kitara kainalossa) pidetään yleisesti hänen parhaanaan. Myös Elvis itse oli sitä mieltä.

Tekijätiimi oli kova. Elvis oli siirtynyt, jos ei nyt ihan raskaaseen, niin ainakin keskiraskaaseen sarjaan. Pitihän leffan alun perin kertoakin nyrkkeilijästä, mutta koska roolin sai lopulta Elvis – James Deaniakin siihen oltiin kaavailtu, mutta kun hän menehtyi auto-onnettomuudessa, muutettiin Danny Fisherin työnkuva muusikoksi ja tapahtumapaikka New Yorkista, New Orleansiin.

Ohjaajaksi oli palkattu, ei enempää eikä vähempää, kuin unkarilaissyntyinen, 150 elokuvan mies, Michael Curtiz (syntymänimeltään Manó Kertész Kamine), jonka tunnetuin ohjaus on yksi elokuvahistorian merkittävimpiä teoksia: Casablanca (1942). Siitä hän myös voitti Oscarin. 71-vuotias Curtiz oli kokenut kettu ja ohjannut monia Hollywoodin legendoja, kuten Errol Flynnia, Olivia de Havillandia, Gary Cooperia, Lauren Bacallia, Kirk Douglasia ja Bing Crosbya.

Curtizin tuotannosta löytyy myös Suomi-yhteys: hän ohjasi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen Hollywood-filmatisoinnin.

Elämäkerturi Sidney Rosenzweig:

”Curtizin erottuvin allekirjoitus ohjaajana on hänen ekspressionistinen visuaalinen tyylinsä, ja sen ilmeisin piirre on sen epätavalliset kamerakulmat ja huolellisen yksityiskohtaiset, täyteläiset, monimutkaiset asetelmat, täynnä peilejä ja heijastuksia, savua ja sumua sekä fyysisiä esineitä, huonekaluja, lehvistöä, pylväitä ja ikkunoita, jotka ovat sijoitettu kameran ja ihmishahmojen väliin, näyttäen ympäröivän ja vangitsevan heitä.”

Curtizilla oli myös maine julmana ja näyttelijöitä huonosti kohtelevana ohjaajana. Nooan arkin (1928) tulvakohtauksessa Curtiz ei välittänyt avustajien turvallisuudesta, minkä seurauksena kolme heistä hukkui ja useat loukkaantuivat. Yksi kohtauksen avustajista oli nuori John Wayne, joka onneksemme selvisi pintanaarmuilla.

Curtiz kuitenkin tykkäsi Elviksestä, jota hän piti mukavana poikana, ja josta hänen mielestään tulisi loistava näyttelijä. Curtizin oma ura oli jo kääntynyt ehtoopuolelle, hän ohjasi enää seitsemän elokuvaa ja kuoli syöpään huhtikuussa 1962. King Creolea pidetään hänen viimeisenä voimannäytteenään.

Elvis oli siirtynyt leikkimään isompien poikien ja tyttöjen hiekkalaatikolle myös näyttelijäkaartin suhteen. Ja se hirvitti häntä itseäkin: ”Se oli aikamoinen haaste minulle, koska rooli oli kirjoitettu paljon kokeneemmalle näyttelijälle.” Elvis todennäköisesti viittasi kokeneemmalla näyttelijällä Ben Gazzaraan, jota myös oli harkittu rooliin.

Kun seurana oli sellaisia nimiä kuten Walter Matthau, Carolyn Jones, Dean Jagger, Vic Morrow ja Paul Stewart, ei Elvis turhaan ollut huolissaan. Hänellä ei ollut varaa löysäillä. Elvis kuitenkin valloitti välittömästi kaikki charmillaan ja kohteliaalla käytöksellään. Myös kokenut Matthau jakoi Elvikselle auliisti neuvojaan ja oli hänen tukenaan. ”Hän oli vaistonvarainen näyttelijä, aika terävä kaveri, hyvin älykäs, ei mikään retku. Hän oli erittäin tyylikäs, rauhallinen, hienostunut ja sivistynyt”, kertoi Matthau Elviksen kuoleman jälkeen.

Elvis hoitaa roolinsa yhteiskunnan puun ja kuoren välissä elävänä ongelmaisena, äkkipikaisena, mutta kuitenkin herkkänä nuorena kunnialla kotiin. Ja vaikka kehystarina onkin se tuttu ja turvallinen – pystymetsästä palvotuksi tähdeksi – sisältää se Elvis-elokuvaksi yllättäviä juonenkääteitä, poikkeuksellista loppuratkaisua myöten.

Samanlaista rentoutta hän ei kuitenkaan näyttelemiseensä enää löytänyt, mitä edellisessä elokuvassa Jailhouse Rock. Se saattoi johtua siitä, että hän oli nyt tiukemmin ohjaajan pannassa. Curtizin ehtoihin muun muassa kuului, että kaikenlainen hetkuminen ja hötkyminen hänen elokuvissaan on kielletty. Hän määräsi Elviksen tiukalle dieetille ja myös kuuluisat pulisongit piti ajaa pois. Elvistä vietiin nyt ensimmäistä kertaa enemmän ohjatumman näyttelemisen suuntaan. Erivapauksia oli vähemmän.

Tässä kohti on täytyy jälleen lainata ystäväämme Albert Goldmania, jonka tarkkanäköinen ja ajatuksia herättävä huomio osuu kohteeseen. Näin hän kirjoittaa kirjassaan, Elvis (1981):

”Elvis oli luonnonlahjakkuus. Se sana sisältää kaiken. Elvis sai luonnostaan aikaan vaikutelman ”viehätysvoimasta”, johon oikeat näyttelijät pystyivät taiteensa välityksellä. Jos Elviksen urasta huolehdittiin niin, että tämä viaton ja luontainen vetovoima säilyi, hänellä oli mahdollisuus Jimmy Deanin kaltaiseen menestykseen. Mutta jos taikavoimaan puututtaisiin ja yritettäisiin tehdä pojasta ”näyttelijä”, hän taantuisi arvottomaksi … Kuitenkin kävi niin, että Rakasta minua hellästi -kuvasta lähtien – jossa kuten tulemme näkemään – Elvis suoritti kaikkein vetoavimman filmiesiintymisensä, hän muuttui vakiohahmoksi elokuvasta toiseen, kunnes hänestä vihdoin askel askeleelta tuli yksi Yhdysvaltain elokuvateollisuuden rumimpia ja vastenmielisempia hahmoja. Se oli pitkä ja kuolettava lankeemus, niin paha taantuminen, ettei yksikään vähemmän yleisönsä jumaloima esiintyjä olisi sitä kestänyt.”

Jo Jailhouse Rockin kohdalla jotkut arvostelijat heräsivät huomaamaan, että tässä ”lantiolaulajassa” saattoikin olla ainesta näyttelijäksi. Mutta King Creole lopulta oli se, joka sai monien kyynisempienkin kriitikoiden silmät aukeamaan. Hekin, jotka olivat lyöneet Elviksen lyttyyn aiemmin, oli syötävä hattunsa tai jopa silvottava ruumiinjäseniään, kuten The New York Timesin toimittaja Howard Thompson asian kiteytti: "Katkaiskaa jalkani ja kutsukaa minua Pätkäksi, Elvis Presley osaa näytellä!"

Jopa Variety yltyi kehumaan: ”Paramountin esitys osoittaa nuoren laulajan olevan keskinkertaista parempi näyttelijä. Kaikessa oikeudenmukaisuudessa, Presley näyttää toisinaan olevan yllättävänkin sympaattinen ja uskottava näyttelijä.”

Myös tekijätiimi sai Varietylta kehuja: ”Ohjaaja Michael Curtiz ja kuvaaja Russell Harlan ovat tehneet ihmeitä hämärässä valaistuksessa ja oveline kamerakulmineen ... Harlanin mustavalkoinen kameratyöskentely on realistista ja Warren Lowinin leikkaus tekee hienoa työtä sovittaessan New Orleansin ulko- ja studiokuvaukset saumattomasti yhteen, sekä pitäessään kuvan rytmityksen tasaisena ja yhtenäisenä.”

Elokuva on mustavalkoisen valon ja varjon juhlaa. Tyylilajille on annettu hieno nimikin: film noir. Sitä tämä leffa edustaa hienoimmillaan. Olihan ohjaaja alan spesialisti. Elvis nähdään liikkuvan miljöissä, joiden kaltaisissa häntä ei koskaan enää nähtäisi. Välillä se tuntuu jopa epätodelliselta. Aidossa New Orleansin ranskalaisessa korttelissa kuvatut ulkokuvat ovat graafisen kauniita, koristeellisine parvekkeineen ja mystiikkaa huokuvine katuineen ja kujineen.

Variety kehui myös elokuvan musiikkia, kuten myös Billboard: ”Presley laulaa innostuneesti ja tervetulleella tyylin vaihdoksella puhallinsoittimien säestämänä.”

Musiikki todellakin on yksi leffan kantavista voimista. Sen dixieland-vaikutteinen soundtrack on Elviksen paras elokuvaa varten äänitetty kokonaisuus. Elvis ei halunnut äänittää Paramountin isolla ja vanhanaikaisella elokuvastudiolla, vaan sitä varten vuokrattiin Santa Monica Boulevardilta pieni studio sessiota varten, jonne Elvis sulloutui omien muusikkojensa kanssa.

Tässä vaiheessa oli jo ilmeistä, että kaikki Elvis-leffat tulisivat sisältämään Elvis-lauluja. Elvis itsekin sen oli jo jollain tapaa hyväksynyt. Eikä käy kieltäminen – elokuvaa katsellessa, aina kun musiikkiesitys alkaa, käy välittömästi selväksi, mitä tarkoitusta varten Elvis Presley oli laskeutunut tälle planeetalle. Näin se vaan on, Elvis oli aivan liian suvereeni laulajana ja esiintyjänä verrattuna hänen näyttelijäntaitoihinsa. Kontrasti oli liian suuri, että sitä olisi pystytty koskaan kuromaan kiinni. Valitettavasti Elvis ei sitä tarpeeksi ajoissa nähnyt. Seuraavalla vuosikymmenellä asia konkretisoitui karulla tavalla: yleisöä ei elokuvassa kiinnostanut näyttelevä vaan ainoastaan laulava Elvis.

Vaikka Elviksen näyttelijän ura jatkuisi vielä koko seuraavan vuosikymmenen, oli hän jo 23 vuotiaana saavuttanut uransa piikin elokuvassa. King Creole oli suurin ja laadukkain produktio, jossa hän näytteli. Niissä oikeasti isoissa Hollywood-tuotannoissa häntä ei nähty, ei sillä, etteikö kyselyjä olisi tullut. Unelmatehtaan mogulit ja Eversti Parker olivat päättäneet, että tätä kultamunia munivaa hanhea ei päästettäisi lentoon, vaan se pysyisi visusti hautomassa omassa häkissään.

King Creolen filmausten jälkeen, joiden vuoksi Elvis oli saanut 60 päivää lykkäystä, hänen tiensä kulki suoraan armeijaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Kaksi vuotta myöhemmin, maailma ja hän itse olisi muuttunut, Elvis palaisi Hollywoodin parrasvaloihin kepeässä sotilasfarssissa.

Elokuvan blu-rayta on kovasti ylistetty kuvanlaadusta. Suurimmaksi osaksi laatu on kristallinkirkasta, mutta aina välillä kuvan vaihtuessa se muuttuu ”utuisemmaksi”. En tiedä, mikä tekninen seikka siihen on syynä, mutta leffa ei ole alusta loppuun tasalaatuinen. Samaa ongelmaa en havainnut edellisen elokuvan, Jailhouse Rockin, bd-versiossa. Blu-raylta löytyy vain yksi bonus, Filmmaker Fokus, jossa elokuvakriitikko ja -historioitsija Leonard Maltin kertoo taustoista ja mielipiteensä Elviksen esityksestä.

King Creolen filmaukset alkoivat 20. tammikuuta 1958 ja saatiin päätökseen 10. maaliskuuta. Elokuva lähti teatterilevitykseen 2. heinäkuuta 1958.

Suomen ensi-ilta pidettiin 5. joulukuuta 1958, Tuulensuu-teatterissa, Helsingissä. Paikalla oli poliisi varmistamassa, että mitään järjestyshäiriöitä ei syntyisi, koska olihan elokuvassa ihan stilettitappelukohtauskin. Elokuvan ikäraja oli kuusitoista vuotta, ja kaikilta elokuvaan menijöiltä tarkastettiin henkilöllisyyspaperit. Kaikki sujui kuitenkin rauhallisesti.

Meksikossa, tosin, korkea ikäraja aiheutti mellakointia, kun yli 600 liputonta nuorta miestä ryntäsi teatteriin. He huutelivat jengiensä tunnushuutoja ja alkoivat ahdistella yleisön joukossa olevia tyttöjä. Sen jälkeen mellakoitsijat ryhtyivät silpomaan penkkejä ja repimään niitä paikoiltaan. Katsojat juoksivat paniikissa ulos teatterista, mutta moni joutui mellakkapoliisin eli pelätyn granaderon pahoinpitelemäksi. Mellakan seurauksena kaikki Elviksen tulevat (ja yleensäkin rock'n'roll) elokuvat joutuivat Meksikossa mustalle listalle ja sensorin tarkkaan syyniin.

Suomen tv-ensi-ilta oli 12. tammikuuta 1980.

Elokuvan nimiksi olivat ehdolla myös Danny ja Sing, You Sinners.

Tuottaja Hal Wallis suunnitteli elokuvan uudelleenfilmatisointia vuonna 1976, mutta se jäi vain suunnittelun asteelle.

Kohtalokasta naista elokuvassa näytellyt Carolyn Jones sai sivuosa-Oscar-ehdokkuuden vain muutaman minuutin esiintymisestä elokuvassa The Bachelor Party (1957). Se on lyhin roolisuoritus, josta naiselle on myönnetty Oscar-ehdokkuus. Parhaiten hänet tunnetaan Morticia Addamsina, tv-sarjassa The Addams Family (1964–1966).

Gangsteripomoa näytellyt Walter Matthau sai sivuosa-Oscarin elokuvasta The Fortune Cookie (1966) ja hänet nähtiin lukuisissa komedioissa Jack Lemmonin aisaparina, kuten elokuvassa Grumpy Old Men (Äksyt vanhat herrat, 1993) ja sen jatko-osassa Grumpier Old Men (1995), joissa kummassakin nähdään myös Ann-Marget, Elviksen salarakas ja vastanäyttelijätär leffassa Viva Las Vegas (1964).

Koska elokuvaa kuvattiin aidoissa miljöissä, aiheutti se mittavat turvajärjestelyt. Joka paikassa oli valtavat yleisömassat. Tarvittiin poliisit ja köydet pitämään ihmiset loitolla. Paramount oli vuokrannut Roosevelt Hotellin kymmenennen kerroksen Elviksen käyttöön, ja hänen täytyi kulkea viereisen talon katon kautta hotellirakennukseen ja palotikkaita pitkin sisään. Yksityisetsivät vartioivat hissejä, hätäuloskäyntejä, Elviksen kerrosta ja sviittiä vuorokauden ympäri.

Nellietä näyttelevä Dolores Hart lähti Hollywoodista viisi vuotta elokuvan tekemisen jälkeen Connecticutin luostarin nunnaksi. Hänestä tehtiin dokumentti vuonna 2012, jonka nimeksi tuli God Is The Bigger Elvis. Se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta lyhytdokumentista.

Walter Matthau kertoi tappelutilanteesta, jossa hän lyö Elvistä tuolilla: "Käytimme balsapuu-tuolia kohtauksessa, muistan sen hyvin selvästi. Ja muistan myös, että teimme kohtauksen heti lounaan jälkeen. Löin häntä – pam! – tuolilla ja hän antoi ylen. Ilmeisesti hän oli syönyt vähän liikaa lounaalla." Matthau: "Se kohtaus aiheutti minulle vaikeuksia vähän myöhemmin, kun olin tekemässä televisiosarjaa etelässä, Floridassa. Ajoin tyttöjen seurakunnan lukion ja noin viidenkymmenen lihavan tytön ohitse, he olivat kaikki lihavia, ja he hyppäsivät autoni päälle ja huusivat: 'Siellä on se kaveri, joka löi Elvistä!'".

Sivuosaa näytellyt Vic Morrow kuoli Twilight Zone -televisiosarjan elokuvaversion kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa vuonna 1982. Hän ja kaksi avustajana toiminutta vietnamilaista pikkutyttöä kuolivat, kun kuvauksissa käytetty helikopteri putosi heidän päälleen ja repäisi Morrow'n pään irti. Morrow'n tytär Jennifer Jason Leigh on myös näyttelijä.

Käsikirjoittaja Michael V. Gazzo tuli myöhemmin tutuksi käheä-äänisenä gangsteriroolien näyttelijänä muun muassa elokuvassa Kummisetä II (1974), jonka sivuroolista hän sai Oscar-ehdokkuuden.

Elokuvan alussa, missä ihmiset laulavat kadulla, yhdessä kohtauksessa äänessä on nainen, mutta kuva näyttää mieslaulajaa.

Romanttisessa yöllisessä laivakohtauksessa Nellien (Dolores Hart) kanssa, molempien, sekä taivaalla möllöttävän Kuun että Elviksen paikat vaihtuvat joka kuvassa.

Kun Elvis käy jalkakäytävällä keskustelemassa autossa istuvan Ronnien (Carolyn Jones) kanssa ja kamera on suunnattu Elvikseen, Ronnie on kaukana auton tuulilasista ja kojelaudasta, mutta kun kuva on Ronniessa, hän on auton etuosasta vain muutamien senttien päässä.

Elokuvan loppukohtauksessa, jossa loukkaantunut Danny palaa tajuihinsa Ronnien mökissä, hänen viilletyn käsivartensa nähdään olevan tiukasti sidottu. Yhdessä kohtauksessa siteet kuitenkin roikkuvat löyhästi käsivarressa.

Antti Lindqvist tarjoilee perusluotsauksen Katso-lehdessä, vuodelta 1996, jolloin oli leffan kolmas meikäläinen tv-esitys, Nelosen edeltäjällä, PTV4 -kanavalla. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ei turhan usein esitetty, ottaen huomioon, että kyseessä on elokuva, joka ei yksistään nojaudu Elviksen habitukseen, vaan on puitteissaan painava osa koko leffateollisuuden historiaa.