• Love Me Tender +

    Love Me Tender

    Love Me Tender (Rakasta minua hellästi)
    20th Century Fox, 1956
    kesto 89 minuuttia

    Ohjaaja: Robert D. Webb
    Tuottaja: David Weisbart
    Käsikirjoitus: Robert Buckner (Maurice Geraghtyn tarinan pohjalta)
    Musiikki: Lionel Newman
    Avustava ohjaaja: Stanley Hough
    Leikkaus: Hugh S. Fowler

    Katso traileri

    Lue aikalaisarvostelu

    Roolijako:

    • Richard Egan – Vance Reno
    • Debra Paget – Cathy Reno
    • Elvis Presley – Clint Reno
    • Robert Middleton – Mr. Siringo
    • William Cambell – Brett Reno
    • Neville Brand – Mike Gavin
    • Mildred Dunnock – Martha Reno
    • Bruce Bennett – Mr. Kincaid
    • James Drury – Ray Reno
    • Russ Conway – Ed Galt
    • Ken Clark – Kelso
    • Barry Coe – Davis
    • Paul E. Burns – Jethro
    • L.Q. Jones – Pardee Fleming

    Kappaleet:

    Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 15.11. 1956 New York
    Ensi-ilta Suomessa: 10.5.1957, Savoy (Helsinki)

  • Ylläpidon arvio +

    "Elvikselle oli todella huikea kokemus nähdä nimensä isolla kankaalla. Hän oli vain muutama vuosi aikaisemmin toiminut elokuvateatterin paikannäyttäjänä. Silloin hän samalla opiskeli kaikki näkemänsä näyttelijät. Elvis todella halusi tulla hyväksi näyttelijäksi.”

    Näin aloittaa Elviksen läheinen ystävä, Jerry Schilling, kommenttiraitansa blu-ray-julkaisulla.

    Elviksen unelma todellakin oli tulla hyväksi näyttelijäksi. Hän asetti tavoitteen tärkeämmälle sijalle kuin laulajanuransa. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän suhtautui näyttelemiseen jopa intohimoisemmin kuin laulamiseen, vaan myös siksi, että näyttelijän ura koettiin tuolloin kestävämpänä kuin rock'n'roll -tähden paljon todennäköisempi lyhytkestoinen loisto.

    Vauhti oli hurja. Vuodenvaihteessa 1955–56 ei käytännössä vielä kukaan tiennyt kuka on Elvis Presley, ja puoli vuotta myöhemmin häntä junaillaan jo elokuvaan, yhden Hollywoodin suurimpien studioiden toimesta.

    Elviksen kamerakestävyyttä mitattiin koekuvauksissa maaliskuussa 1956. Hän saapui Los Angelesiin Paramount Picturesin studioille koe-esiintymään elokuvaan The Rainmaker (Sateentekijä), jota tähdittivät Burt Lancaster ja Katharine Hepburn.

    Vaikka Elvis saikin vakuutettua tuotantotiimin, ja jo ehti itsekin myöhemmin kertoa medialle tulleensa valituksi rooliin, niin se kuitenkin hylättiin. Ilmeisesti katsottiin, että Lancaster ja Hepburn olivat liian isoja tähtiä, joiden varjoon Elvis olisi saattanut jäädä. Se tuli kuitenkin selväksi, että kamera rakasti uutta nuorison suosikkia.

    Lopulta Elvis palkattiin 20th Century Foxin melko tavanomaiseen, Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaan B-länkkäriin, joka kantoi nimeä The Reno Brothers. Elvis esiintyi ensimmäistä ja viimeistä kertaa sivuroolissa ja suoriutuu tehtävästään Reno-veljessarjan kuopuksen saappaissa varsin mallikkaasti, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista aikaisempaa näyttelijänkokemusta.

    Elokuvaan levytetty kappale, Love Me Tender, myi ennakkoon yli miljoona kappaletta, joten siitä lähtien myös elokuva kantoi menestyskappaleen nimeä.

    Ja sitten itse leffaan. Hieno mustavalkoinen hehku imaisee heti mukaansa ja blu-ray-julkaisu toistaa yksityiskohdat veitsenterävästi. Vasta noin kahdenkymmenen minuutin kohdalla hivuttautuu pop-taivaan kirkkain tähti ensimmäistä kertaa kuviin: pellolla, kyntöauraa työntäen! Lausuen suustaan ensimmäiset vuorosanansa hevoselle: ”Whoa...” Suomeksi: ”Ptruu...”

    Jerry Schilling, joka kävi katsomassa elokuvan useamman kerran teatterissa kertoo kommenttiraidalla: ”Kun Elvis ilmestyi valkokankaalle, tytöt alkoivat kirkua hysteerisesti. Se oli kuin olisi ollut konsertissa eikä elokuvissa. En saanut mitään selvää vuorosanoista”.

    Elvis on varsin pirtsakka ilmestys leffan jähmeässä yleistunnelmassa, jossa veteraaninäyttelijät hoitavat hommansa perusrutiinilla. Lievää yli-innokkuutta nuorella märkäkorvalla on havaittavissa, mutta se ihan oikeasti tuo elokuvaan eloa ja mukavaa poreilua. Elvis on saapunut paikalle ikään kuin toisesta ulottuvuudesta – vanha maailma törmää uuteen.

    Elviksen isoveljeä Vance Renoa näyttelevä Richard Egan on vakaa kuin kallio. Hänen aikuinen ja rauhallinen karismansa on tasapainottamassa mukavasti Debra Pagetin melodramaattisuutta sekä Elviksen ajoittaista hötkyilyä. Harmi, että Egan jäi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta B-leffojen näyttelijäksi, koska sen verran vakuuttavaa on hänen roolityönsä.

    Kiintopisteenä on tietenkin Elvis ja hänen näyttelijäntyönsä, jota usein kuulee parjattavan. Kukaan ei kiinnitä huomiota vastanäyttelijätär Debra Pagetiin, jolle suodaan ”ruutuaikaa” todella paljon. Hän ei ole näyttelijälahjakkuus.

    Pagetin puiseva ali- ja ylinäytteleminen on välillä vaivaannuttavaa, jopa huvittavaa. Ilmankos hänestä ei tullut kiintotähteä Hollywoodin taivaalle, ja hänen uransa unelmatehtaalla päättyikin 1960-luvun puolivälissä. Jälkeen jäi sivurooli elokuvassa Kymmenen käskyä (1956) ja liuta unohdettuja halvan budjetin rainoja ja tv-sarjoissa esiintymisiä.

    Elvis tosin hullaantui päätä pahkaa tähän pikkunättiin korviansa myöten, mutta seurapiirineiti ei ollut kiinnostunut finninaamaisesta ja poikamaista charmia tihkuvasta rock'n'rollin kuninkaasta. Hän piti varttuneimmista miehistä. Tuolloin hänen tähtäimessään ei ollut enempää eikä vähempää kuin miljardööri ja tunnettu erakko Howard Hughes. Naimisiin hän on tähän päivään mennessä ehtinyt kolme kertaa.

    Leffaan ympätyt neljä laulua edustavat häpeilemättä omaa aikakauttansa, ainakin mitä tulee Elviksen eleisiin ja liikkeisiin. Sellaisia tuskin nähtiin 1800-luvun loppupuolen musiikkituokioissa. Esitysten tarkoitus on ollut vain ja ainoastaan tarjota sitä, mitä elokuvan kohdeyleisö, eli nilkkasukkatytöt tulivat katsomaan. Historiakonteksti voidaan niiden kohdalla unohtaa.

    Elvis selkeästi oli luonnonlahjakkuus myös näyttelijänä. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi harjoitellut ankarasti. Jerry Schilling kertoo kommenttiraidalla: ”Hän saattoi kadulla käyskennellessään bongata jonkun ohikulkijan kävelytyylin ja tokaista, että tuota yritän seuraavassa elokuvassani”. Vielä tässä vaiheessa leffauraansa Elvis opetteli käsikirjoituksenkin ulkoa. Hän tiesi kuvauksissa kanssanäyttelijöidensä repliikit paremmin kuin he itse.

    Elokuvassa on junaryöstö, kolmiodraama ja traaginen loppu, jota ennen ratsastellaan melkoinen tovi ristiin ja rastiin, kunnes kaikki vihdoin saadaan rakennuttua siihen pisteeseen, että Kain ja Abel -asetelma on valmis.

    Heti ensimmäisessä elokuvassa Elviksen esittämä roolihahmo kuolee. Se järkytti ylihuolehtivaa äiti-Gladysia niin paljon, että Elvis joutui vakuuttelemaan hänelle, ettei enää ikinä kuolisi elokuvassa.... eikä mahdollisesti myöskään oikeassa elämässä.

    Mutta mitä aikoinaan sanoi arvostetun Time Magazinen toimittaja, joka aloitti näkemyksensä elokuvasta näin:

    "Onko se makkara? Se on varmasti sileän ja kostean näköinen, mutta kuka on koskaan kuullut 172 paunan makkarasta, joka on 6 jalkaa pitkä? Onko se Walt Disneyn kultakala? Sillä on samanlaiset isot, pehmeät, kauniit silmät ja pitkät, kiharaiset ripset, mutta kuka on koskaan kuullut kultakalasta, jolla on pulisongit? Onko se ruumis? Kasvot vain roikkuvat, löysinä ja valkoisina, pieni suu lurpallaan, kuin Lord Byronin vahamuseossa. Mutta yhtäkkiä hahmo herää henkiin. Huulet eroavat toisistaan, silmät puoliksi kiinni, kitara alkaa heilua puolelta toiselle, epämiellyttävän vihjailevalla tavalla. Ja pam! Vartalon keskiosa heilahtaa eteenpäin, tärisee, hetkuttaa ja ottaa tilan viheliäisellä boogiella, hillbillyllä ja rock'n'rollilla ja jollakin, jotka vain Elvis ja hänen lantionsa tunnistavat.”

    Elvis oli kuitenkin itse itsensä ankarin kriitikko. Näin hän tilitti toimittajalle filmausten jälkeen:

    ”Ne halusivat laittaa mut elokuvaan tosi nopeaan. Love Me Tender oli melkein mun elokuvaurani loppu, siinä meinas mennä meikäläisen mahikset kokonaan. Se tehtiin hirveellä kiireellä, ja mut lykättiin siihen, koska olin kuuma nimi... Mutta tuo elokuva ei ollut oikein mistään kotoisin. Se oli länkkäri... tarinaltaan vanhanaikainen ja -oloinen, eikä mun olisi pitänyt alkujaankaan olla siinä. Ja sit mä vielä aloin yrittää oikein näytellä. Ja kun valkokankaalla alkaa yrittää näytellä, se on menoa. Jos voi tavallaan esittää itseään, homma toimii paljon paremmin... Love Me Tenderissä en voinut olla oma itseni, koska esittämäni hahmo oli niin kaukana itsestäni kuin vai voi olla. Siitä oli naurukin kaukana”

    Tosiasia kuitenkin on se, että leffa olisi jo aikoja sitten kuopattu vanhojen westernien hautausmaalle, jos sitä olisi tähdittänyt sille alun perin suunnitellut vaihtoehdot, Robert Wagner tai Jeffrey Hunter. Sen sijaan Elvis Presleyn nimen ansiosta elokuva saa edelleen säännöllisesti tv-esityksiä ympäri maailmaa ja myy erilaisiin formaatteihin puettuina hyvin.

    Elokuvan blu-ray on bonusmateriaalin suhteen yksi parhaista Elvis-leffajulkaisuista. Se sisältää jopa kolme minidokumenttia, pakollisen trailerin (myös espanjalaisen) sekä Jerry Schillingin kommenttiraidan.

  • Trivia +

    Elokuvan filmaukset alkoivat 23. elokuuta, 1956 ja päättyivät 8. lokakuuta, samana vuonna. Ulkokuvaukset filmattiin San Fernando Valley'ssa, lähellä Los Angelesia. Sisäkuvaukset tehtiin 20th Century Foxin studioilla.

    Lokakuussa kuvattiin myös loppukohtaus, jossa Elvis ei kuole. Sitä ei kuitenkaan käytetty.

    Maailman ensi-iltaa vietettiin New Yorkin Paramount Theater'issa, marraskuun 15. päivä, 1956. Teatterin edustalle oli pystytetty valtava elämää suurempi Elvis-pahvihahmo, joka paljastettiin ennen näytöstä 1500:lle kirkuvalle teinitytölle. Elvis itse ei ollut paikalla.

    Suomen ensi-ilta oli 10. toukokuuta, 1957, elokuvateatteri Savoyssa, Helsingissä. Ja Suomen tv-ensi-ilta oli 28. elokuuta, 1978 (MTV1). 

    Tuottaja David Weisbart oli tuottanut vuotta aikaisemmin Elviksen palvoman James Deanin elokuvan Rebel Without a Cause (Nuori kapinallinen, 1955). Samassa elokuvassa näytellyt Dennis Hopper vieraili Love Me Tenderin kuvauksissa. Hän väitti vuosia myöhemmin haastattelussa, Elviksen olleen tuolloin vielä niin naiivi, että luuli, että elokuvissa ammutaan kovilla. Ihan varmasti, Dennis, ihan varmasti.

    Elokuva tuotti tuotantokustannuksensa takaisin kahden viikon sisällä ensi-illasta. Elviksen palkkio oli 100 000 dollaria.

    Elviksen omien luottomuusikoiden Scotty Mooren, Bill Black'in ja D.J. Fontanan ei annettu esiintyä elokuvassa, koska he eivät tuotannon mukaan näyttäneet tarpeeksi ”maalaisilta.” Seuraavassa elokuvassa, Loving You (Rock'n'roll suosikki, 1957), heidät kuitenkin jo nähdään Elviksen taustalla.

    Bruce Bennett, joka esitti majuri Kincaidia, tunnettiin aikaisemmin nimellä Herman Brix. Hän oli vuoden 1928 olympialaisten hopeamitalisti kuulantyönnössä. Tarzanin luoja Edgar Rice Burroughs valitsi hänet henkilökohtaisesti seuraamaan olympiatähtien Johnny Weissmuller'in ja Buster Crabbe'n jalanjälkiä Tarzanin roolissa.

    Yksi Renon veljeksistä, James Drury, tunnetaan paremmin Suomessakin nähdyn tv-sarjan Virginialainen pääroolista. Legendaarinen viihdemusiikin manageri Tauno ”Tappi” Suojanen toi Virginialaisen Suomeen kesällä 1971 kiertelemään juhannusjuhlia. Drury oli niin humalassa, ettei pysynyt edes hevosen selässä.

    Neville Brand, mies joka ampui Elviksen, oli liittynyt armeijaan vuonna 1939, aikomuksenaan tehdä siitä elämänura. Hänestä tuli toisen maailmansodan neljänneksi eniten palkituin sotilas. Brand teki debyyttinsä armeijan koulutuselokuvissa, mikä muutti hänen elämänsä suunnan. Brand näytteli 79 elokuvaroolissa ja 29 tv-roolissa. Hänen raskaat piirteensä ja soraäänensä tekivät Brandista luontaisen kovan kaverin. Hän näytteli gangsteri Al Caponea neljässä eri projektissa.

    Elviksen äitiä näytellyt Mildred Dunnock oli kahdesti ehdolla naissivuosan Oscar-palkinnon saajaksi elokuvista Death Of A Salesman (Kauppamatkustajan kuolema, 1951) ja Baby Doll (Nukkevaimo, 1956). Dunnock oli koulunopettaja, ennen kuin hän ryhtyi näyttelijäksi.

  • Blooperit +

    Noin 35 minuutin kohdalla, näytetään yökohtauksen alussa Renojen kotitalon julkisivua, jonka takana kulkevalla tiellä kiitää ohikulkeva auto.

    Elokuvan alussa konfederaation sotilas vetää vetoketjun kiinni housuista, jotka on ryöstetty pohjoisen sotilaalta. Vetoketju keksittiin vasta vuonna 1891. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1865.

    Vance ottaa Mr. Siringolta Smith & Wesson New Model No. 3 -mallisen aseen, joka julkaistiin vasta vuonna 1878.

    Kun Clint (Elvis) menee ulos tarkistamaan melua ja löytää sieltä muut sotilaat, hänen aseensa panoskammiot ovat tyhjät.

    Sisällissota ei päättynyt kerralla 9. huhtikuuta 1865, niin kuin elokuvassa annetaan ymmärtää. Tuona päivänä annettu luovutus ja tulitauko koski vain kenraali Robert E. Leen Pohjois-Virginian liittovaltion armeijaa ja Virginian operointialuetta. Toinen suuri konfederaation armeija, kenraali Joseph E. Johnstonin Army of Tennessee, luovutti vasta 26. huhtikuuta, ja pienemmät osavaltiot koko maassa jatkoivat taisteluja, kunnes uutinen Johnstonin antautumisesta saavutti heidät hitaan viestinnän vuoksi vasta kesällä 1865. Vaikka tämä tosiasia ei välttämättä olisi estänyt liittohallituksen Renon veljeksiä vastaan nostamaa syytettä ryöstöstä, se olisi ollut heille hyvä puolustus oikeudessa.

  • Lehtiarvostelut +

    Katso-lehden Love Me Tender -arvostelu

    Katso-lehden arvostelu (vuosi tuntematon).

    Helsingin Sanomien Love Me Tender -arvostelu

    Helsingin Sanomien tv-ensi-illan arvostelu, elokuulta 1978.

  • 1
JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.