So High

Uudelleen muokattu juttu on julkaistu alun perin The King -jäsenlehdessä (nro 1/2004).

Uusin FTD-julkaisu, So High, on jo järjestyksessään 25. Jos tähän lisätään vielä BMG:n virallisesta myyntikatalogista eliminoidut, ja nyt FTD-sarjassa uudestisyntyneet elokuvasoundtrackit, nousee lukumäärä jo 31:een. Julkaisutahti on tänäkin vuonna hurja: 4 – 5 ”varsinaista” FTD-julkaisua, parhaimmillaan kuusi soundtrackia, vaihteleva määrä muita virallisesta katalogista poistettuja levyjä sekä uusimman ilmoituksen mukaan myös kirjoja. Kaikki tämä vuoden sisällä. Ei siis mikään ihme, että levymerkin päävastaava Ernst Jörgensen mainitsi taannoin julkaisuja riittävän enää noin 3 – 5 vuodeksi, jollei uutta materiaalia ala löytyä.

Kaukana ovat ne päivät, kun uutta ja harvinaista Elvis-tuotosta sai odotella vuositolkulla. Nyt ovat siis padot auenneet, ja levyjä tulvii sisään ovista ja ikkunoista. Sen vuoksi laitankin nyt sulun äskeiselle vuodatukselleni ja keskityn tähän viimeisimpään FTD-julkaisuun, joka vuoden vaihteessa lipui huusholliini. Pysyykö se pinnalla vai onko kyseessä pelkkä uppotukki, siitä seuraavassa.

Levy haarukoi herkkupaloja kaikkiaan neljästä eri studiosessiosta, jotka järjestettiin RCA:n Nashvillessä sijaitsevassa Studio B:ssä, vuosina 1966 –1968. Suurin osa levyn vaihtoehtoversioista on jo julkaistu erinäisillä bootleg-levyillä. Ainakin seuraavilta vähemmän virallisilta julkaisuilta löytyy samaa materiaalia: The How Great Thou Art Sessions Vol. 1 ja 2 (kaikki levyn 11 ensimmäistä biisiä), Stand By Me Vol. 1 ja 2, Unsurpassed Masters Box 3 ja 4, There’s Always Me Vol. 2 ja 4, Come What May, 24 Carat Gold ja I’m Going Home.

Ainoastaan seitsemän (ja puoli), levyn 25 raidasta, ovat täysin ennen julkaisemattomia versioita. Virallisesti ei yhtäkään versiota ole vuotanut julkisuuteen aiemmin, jos ei oteta huomioon puolivirallista amerikkalaista Time Life –levymerkin Elvis-sarjaa, jonka Gospel-nimiseltä julkaisulta löytyy We Call On Him’in otto 2. Tuo kyseinen, ainoastaan Amerikassa julkaistu sarja, on kuitenkin meidän monien tavoittamattomissa. Varsinkin, kun sarjan levyjen sisältöön on yleensä lisätty vain yksi vaihtoehto-otto per CD, on enemmän kuin reilua, että kyseisiä ennenjulkaisemattomia ottoja on alkanut putkahdella myös FTD-sarjassa.

Esille nostettava seikka on myös se, että bootlegeilla biisit ovat paria poikkeusta lukuunottamatta monoversioita, kun taas tässä tapauksessa kaikki kappaleet soivat kristallin kirkkaana stereona. Toden totta, soundit ovat heti musiikin jälkeen tämän levyn parasta antia. Jos ei harmiton nauhakohina häiritse, on vaateliainkin hifisti varmasti tyytyväinen. Sisältö on kuitenkin sen verran mehukasta, että tunnelmaan pääsisi vaikka vanhalla putkiradiollakin.

Kuuntele So High -levy YouTubessa. (Äänite on valitettavasti koostettu eri lähteistä, joten se ei kaikilta osin vastaa alkuperäistä julkaisua.)

Gospelräppi ja The Golden Gate Quartet –klassikko Run On aloittaa levyn väkevästi. Kappale aloitti myös 25. toukokuuta 1966 pidetyt, neljä päivää kestäneet gospeljamboreet, RCA:n Studio B:ssä. Kaikkiaan 11 esitystä kyseisestä sessiosta on löytänyt tiensä tälle julkaisulle, joista neljä edustaa maallisempaa materiaalia.

Elvis oli pitkästä aikaa päässyt taas tekemisen makuun ja levyttämään oikeaa musiikkia, kepeiden elokuvarallatuksien sijaan, ja se myös kuuluu. Harvinaisen keskittyneen oloinen artistimme heittää kuin liukuhihnalta veret seisauttavia tulkintoja esimerkiksi sellaisista kappaleista kuten Stand By Me, Tomorrow Is A Long Time, Somebody Bigger Than You And I ja Love Letters.

Mutta kuten usein ennenkin, kuulostavat nämä, kuten myös kaikki muutkin tämän session esitykset, kutakuinkin valmiilta tuotoksilta. Hyvänä esimerkkinä siitä toimii Down In The Alley (otto 6), jota ei masterista (otto 9) erota kirveelläkään. Bootleg-julkaisu There’s Always Me Vol. 4, tarjoilee kyseisestä biisistä pari varsin hulvatonta yritystä (otot 2 – 4), joiden aikana Elvis ja Charlie Hodge kamppailevat hysteriakohtauksen kourissa. Ehkä nekin naurut joskus vielä kuullaan viralliselta taholta, mutta ei näköjään vielä tällä kertaa.

Kantrilaulaja Kitty Wells, Elvis , John Wright (Kittyn aviomies) ja heidän poikansa, RCA:n Studio B:llä, 28.5.1966.

Pieninä erikoisuuksina voitaisiin mainita kappaleet If The Lord Wasn’t Walking By My Side, joka on master-version (otto 5) jälkeinen otto 6, ja levyn nimikappale So High, jonka erikoisuus on siinä, että kappaleen loppupuolella kuullaan sekunnin murto-osan kestävä katkos, joka on BMG:n mukaan ilmaantunut vasta tehtaalla, levyn painatusvaiheessa. Ikävä moka. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Levy-yhtiö on kuitenkin luvannut korvata erheensä lähettämällä seuraavan FTD-julkaisun kylkiäisenä uuden entistä ehomman levyn viallisen tilalle.

Vaihtoehto-ottoja tämän session kappaleista on jo julkaistu BMG:n taholta kohtuullisen mukavasti, muun muassa Close Up –boksilla ja FTD:n Easter Special’illa. Mainittakoon, että jälkimmäisellä julkaisulla väitetään, että myös siltä löytyisi Stand By Me’stä kakkosotto, kuten myös arvostelun alla olevalta levyltäkin, mutta Easter Special’illa kyseessä on kuitenkin otto 7.

Lue myös blogi: Easter Special

Elvis kävi vuodattamansa äänensä valmiille taustanauhoille kesäkuun 12. päivä vuonna 1966 pidetyissä minisessiossa, jossa nauhoitettiin ainoastaan kolme kappaletta. Niistä yksi, I’ll Remember You, kuullaan tällä julkaisulla. Ensimmäistä kertaa kuulemme kappaleesta virallisesti julkaistun vaihtoehtoversion (otto 2), jonka master-versio on koostettu otoista 3 ja 1.

Uskomatonta on, että Elvis tarvitsi kolmen kappaleen levyttämiseen aikaa ainoastaan reilu puoli tuntia, ja yhteensä seitsemän (!) ottoa. Kun vielä tiedämme, että kaksi muuta sessiossa levytettyä kappaletta olivat sellaisia valiosuorituksia kuten Indescribably Blue ja If Every Day Was Like Christmas, niin voinemme pitää sitä kohtuullisen kovana tuloksena mieheltä, joka oli ennen sessiota valitellut haluttomuuttansa levyttämiseen ja kipeätä kurkkua.

Runsas vuosi oli jo ehtinyt vierähtää edellisestä studiosessiosta, kun Elvis jälleen palasi levyttämään musiikillisesti haastavampaa materiaalia Studio B:lle, syyskuussa 1967. Tässä välissä Elvis oli tuhlaillut taiteellista ambitiotaan elokuvien Double Trouble, Easy Come Easy Go ja Clambake -soundtracksessioissa, joten motivaation suhteen ei tällä kerralla varmasti aiheutuisi ongelmia. Näissä niin sanotuissa Guitar Man –sessioissa levytettiin syyskuun 10 – 11. välisenä aikana yhteensä yhdeksän kappaletta, joista tälle julkaisulle on valittu kahdeksan esitystä. Ainoastaan Big Boss Man on jätetty rannalle ruikuttamaan.

Sessioiden avausbiisi Guitar Man on tämän levyn ensimmäinen täysin ennen julkaisematon vaihtoehto-otto. Elvis oli bongannut kappaleen Los Angelesin radiotaajuuksilta, ja hän halusi siihen ehdottomasti samanlaisen kitarasoundin kuin alkuperäisessä esityksessäkin. Toteutuakseen se vaati sen, että kappaleen alkuperäinen esittäjä ja säveltäjä Jerry Reed roudattiin studioon Nashvillen ulkopuolella sijaitsevalta jokisuistolta, jossa kitaravirtuoosi oli ollut kalastusretkellä.

Hetken Reedin suoraan suolta riuhtaistua rähjäistä ulkomuotoa ihmeteltyään, Elvis sai yhteyden tähän ”Alabaman villimieheen”, ja herroilla alkoikin synkata nopeasti ja hedelmällisesti. Reed otti heti ohjat käsiinsä ja siirtyi käytännössä tuottajan rooliin, sen varsinaisen tuottajan, Felton Jarvisin jäädessä ihmettelemään touhua vierestä. ”Phuuh, en ole soittanut viikkoon”, Reed manaili, mutta pienen takkuilun jälkeen hän pikkaili taas instrumenttiansa takuuvarmalla otteella, jota on aina ilo kuunnella.

Elokuvissa ryvettynyt Elvis ei edustanut enää alkuvuodesta 1968 kaikkein kuuminta hottia. Edes tammikuussa julkaistu, varsin vahva single Guitar Man/High Heel Sneakers, ei jaksanut kiinnostaa yleisöä kuin kohtuullisesti. Yhdysvalloissa sinkku nousi korkeimmillaan sijalle 43 ja Briteissä saavutettiin listasija 19.

Tässä Guitar Man (otto 9) –versiossa ei vielä kuulla What I’d Say –lopetusta, koska Elvis otti sen käyttöönsä vasta otosta 10 lähtien. Elvis lisäsi kekseliäästi, improvisaation tuloksena, pätkän kyseisestä Ray Charles -klassikosta kappaleen loppuun. Ensimmäistä kertaa versio kuultiin vuonna 1981 postuumisti julkaistulla Guitar Man -albumilla, joka sisälsi Elviksen vanhoja kappaleita uusituilla taustoilla.

Seuraava ennenjulkaisemattomien ottojen rypäs koostuu kappaleista Singing Tree (otto 1), Just Call Me Lonesome (otot 3, 4), Hi-Heel Sneakers (otto 5) ja You Don’t Know Me (otto 2). Mitään varsinaisia yllätyksiä eivät nämäkään versiot tarjoa. Laulavan Puun hedelmät ovat jo kypsän tuntuisia poimittaviksi heti ensimmäisestä otosta lähtien. Kyseinen Elvis-originaali on toki aina ollut kaunis ja lämmin kuin pilvetön poutapäivä, mutta varsinkin tämä dubbaamaton versio tekee siitä entistäkin vetoavamman.

Bootsilta There’s Always Me Vol. 2, löytyy laulusta Singing Tree kaksikin vastaavanlaista versiota, joista toinen on dubbaamaton masteri (otto 13) ja toinen taas niin sanottu remake-versio, syyskuun 12. päivältä, jolloin Elvis jälkiäänitti kappaleeseen oman harmoniaosuutensa. Myös Close Up –boksi (otto 4) sekä FTD:n Long Lonely Highway (otto 13) on jo esitellyt biisin riisutussa muodossa.

Vuonna 1996 julkaistu Great Country Songs -cd oli varsin onnistunut suurelle yleisölle suunnattu kooste Elviksen kantrivaikutteisista kappaleista. Se sisälsi myös muutamista biiseistä ennenjulkaisemattomia ottoja.

Kuten aiemmin mainittu If The Lord Wasn’t Walkin By Side, niin myös Just Call Me Lonesome kuuluvat siihen sarjaan kappaleita, joista Elvis niittasi masterin heti ensimmäisellä otolla. Kokeilua kuitenkin jatkettiin tälläkin kertaa, ja täysipitkä otto nro 4 on hyvin, hyvin lähellä BMG:n Great Country Songs –kokoelmalla julkaistua versiota (otto 6). Masteriin verrattuna, näissä jälkimmäisissä otoissa on tempo hieman nopeampi ja steel-kitara hallitsevammassa asemassa. Lisäksi tässä neljännessä otossa on Elviksen äänessä tuhdimmin kaikua, joka tekee siitä hieman tunkkaisemman kuuloisen.

Tuntemattomaksi jääneen, mutta kuitenkin tuotteliaan kantrilaulaja-lauluntekijä Rex Griffinin kappaleen levytti ensimmäisenä Eddy Arnold, 30. joulukuuta 1953. Heti Arnoldin vanavedessä sen levytti Red Foley, 6. tammikuuta 1954. Molemmat versiot julkaistiin elokuussa 1954.

Harold Bradleyn sähköistetty-sitar aloittaa lähes viisi minuuttia kestävän Tommy Tuckerin vuoden 1963 originaalin, Hi-Heel Sneakers. Yllätysmomentti on kuitenkin jo menetetty, sillä jo kymmenen vuotta sitten, levy-yhtiön julkaisemalla boksilla, From Nashville to Memphis: The Essential ’60s Masters (1993), kappaleesta esiteltiin neljä puoli minuuttia kestävä editoimaton masteri (otto 7), joka ei juurikaan eroa tästä versiosta. Näin messevää bluesrymistelyä kuuntelee kuitenkin aina enemmän kuin mielellään. On uskomatonta ajatella, että sama mies levytti samana vuonna myös sellaisia ”klassikoita” leffoihinsa kuten Clambake, Confidence ja He’s Your Uncle Not Your Dad.

Elviksen seurassa muusikko Pete Drake, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10.9.1967. Drake soitti sessioissa steel-kitaraa.

Ja kuinkas ollakaan, siinä Clambake missä mainitaan, sillä seuraavaksi on vuorossa kyseisen leffan antia. Aikoinaan Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä balladista You Don’t Know Me, jonka itse asiassa on levyttänyt myös kappaleen toinen tekijä Eddy Arnold, kuullaan nyt ensimmäistä kertaa masterin (otto 1) jälkeinen vaihtoehtoversio. Kappaleen elokuvaversiosta on toki julkaistu vaihtoehto-ottoja useampikin, mutta ei tästä varsinaisesta studioversiosta, joka on nauhoitettu noin puoli vuotta myöhemmin. Hieman erilaista vivahdetta tähän versioon tuo Jordainersien syväkurkku Ray Walker, jonka bassopomputteluja ei kuulla masterissa.

Kolossaalinen on osuva adjektiivi kuvaamaan Elviksen tulkintaa kappaleesta You’ll Never Walk Alone (otto 1). ”Give me a little bit of an intro…”, pyytää Elvis pianon ääreltä, ja näin käynnistyy kestoltaan lähes viisi ja puoli minuuttinen jumalanpalvelus. Elvis selvästikin nauttii kappaleen ilmapiiristä, eikä malta lopettaa, vaan jatkaa kuin pakkomielteen vallassa kertosäkeen toistamista yhä uudelleen ja uudelleen… Nyt ei mies vie musiikkia, vaan musiikki miestä.

Levytys antaa varmasti hyvän käsityksen siitä, millaisia olivat Elviksen privaatit gospelsessiot. Hyvin on kotiläksyt luettu, ei voi muuta sanoa. Kyseinen otto on jo puolittain julkaistu, sillä masteri on koostettu otoista 8 ja 1. Vastaavanlainen vaihtoehtoversio (otto 2) löytyy myös vuonna 1997 julkaistulta Platinum-boksilta, mutta nyt esitys on miltei kaksi minuuttia pidempi.

Tämä Rodgers/Hammerstein -klassikko, joka sävellettiin musikaaliin Carousel (1945), on tietenkin nykyään tunnettu englantilaisen jalkapallojoukkue Liverpoolin alkoholinhuuruisena kannatuslauluna. Sekään tieto ei onneksi onnistu pilaamaan tunnelmaa Elviksen antaumuksellisesta esityksestä.

Seuraavat studioistunnot (joissa nauhoitettiin myös leffamusaa) pidettiin jälleen Studio B:llä, Nashvillessa, tammikuun 15 – 16. päivä, 1968. Sessioihin saapunut, juuri 33 vuotta täyttänyt artisti, ja pian myös tuore isä, ei ollut kaikkein motivoitunein levytyshommiin.

Heti alkuun kuulemme hillon valmistuksen hienoista vivahteista kertovan kappaleen, Jam. No, ei sentään. Kyseinen jamittelu tosin kuulostaa aikamoiselta musiikilliselta soseelta, jossa jokainen muusikko vaikuttaisi soittavan eri kappaletta, Elviksen jodlatessa taustalla. Tämä lyhyt 26 sekuntia pitkä lämmittely, jolla on ihan oikea nimikin, eli Muleskinner Blues, on julkaistu aikaisemmin sellaisilla bootseilla kuin There’s Always Me Vol. 4 ja I’m Going Home, mutta nyt siis ensimmäistä kertaa virallisesti.

Sessioissa levytettiin ainoastaan neljä kappaletta. Tarkoitus oli levyttää enemmänkin, mutta Elvis keskittyi lähinnä hauskanpitoon. Se varmasti oli vastareaktio turhautumiselle, joka aiheutui hänelle tarjotun materiaalin köykäisyydestä ja uusista tuulista, jotka jo puhalsivat ovenraosta. Asetaatti jos toinenkin lensi nurkkaan Elviksen etsiessä epätoivoisesti kunnollisia lauluja.

Tilannetta kuvaa hyvin se, kun lähes kaksi päivää oli käytetty äänityksiin, oli nauhalle tallentunut ainoastaan kolme kappaletta. Loppujen lopuksi kitaristi Chip Young ehdotti levytettäväksi Jerry Reedin – joka oli jälleen kutsuttu paikalle edelliskerran hyvien kokemusten perusteella – omatekemää testosteronipläjäystä U.S. Male, josta on nyt julkaistu masteria edeltävä otto 11.

Hurlumheimeininki jatkui tämänkin esityksen aikana, sillä heti ensimmäisen oton jälkeen Elvis aloitti kappaleen The Prisoner’s Song (tunnetaan myös nimellä Wings Of An Angel). Tämä virallisesti ennen julkaisematon jammailu jää varmasti virallisesti julkaisemattakin, sillä sen verran lapsilta kiellettyä tekstiä se Elviksen runoilemana sisältää. Kappale kuitenkin löytyy muutamalta bootlegilta, kuten esim. There’s Always Me Vol. 2:lta.

Bootleg-klassikkosarja There's Always Me Vol. 1-4, julkaistiin vuosina 1995-96. Se oli harvinaisella ja hyvätasoisella sisällöllään täysin kilpailukykyinen virallisen levy-yhtiön silloisten julkaisujen kanssa. Epäviralliset julkaisut elivät 1990-luvulla kulta-aikaansa ja niistä kehittyi yhä näyttävämpiä, mielenkiintoisempia ja erityisesti hyvin himoittuja. RCA/BMG olikin pakotettu perustamaan oma keräilijöille suunnattu sarja, hillitsemään villiintyneitä piraattimarkkinoita. Follow That Dream (FTD) -levymerkki lanseerattiin vuonna 1999, ja siitä lähtien sen alla on ilmestynyt säännöllisesti tyylikkäitä cd-, vinyyli- ja kirjajulkaisuja hc-faneille, aina tähän päivään asti.

Täysin ennen julkaisematon versio kappaleesta Too Much Monkey Business (otot 4 ja 10) on yksi levyn kohokohdista, ja se kiteyttää hyvin studiossa vallinneen tunnelman. Heti raidan alussa korvakäytävämme avataan lyhyellä Elvis-operetilla, When Irish Eyes Are Smiling. Velmuilua kestää nafti kaksi minuuttia, jonka aikana Elvis ja Jerry Reed muun muassa vitsailevat Tupelo Mississippi Flashin kustannuksella, biisin, joka oli ollut Reedin ensimmäinen top 20 -hitti edellisenä vuonna. Kaiken kaikkiaan hauska välipala, muuten niin vähän studiojutustelua sisältävässä paketissa. Esitys sinällään, on hyvin samankaltainen kuin FTD:llä Long Lonely Highway kuultu otto 9.

Elokuvaan Stay Away, Joe levytetty Going Home ei osuvasta sanoituksestaan huolimatta koskaan päätynyt itse elokuvaan, vaan se hukattiin onnistuneesti Speedway-soundtrackin täytebiisiksi. Kappaleen ottojen numerointiin liittyy niin paljon hämminkiä, että en edes harkitse alkavani sitä vyyhtiä tässä yhteydessä selvittämään. Suljen siis silmäni ja toivon hartaasti, että kyseessä on otto 29, kuten levyn sisäkannet väittävät. Asiaa puoltaa ainakin se seikka, että tämä versio ei masterista (otto 30?) paljoakaan eroa.

Going Home’sta todellakin värkättiin vähintäänkin 30 ottoa. Elvis lähinnä vain keskittyi pelleilemään biisin kustannuksella, koska ei jostakin syystä digannut sitä ollenkaan: ”Worst fucking song I ever heard”, todettiin hänen lausuvan studiossa. Mutta vuosien varrella julkaistujen ottojen myötä se kylläkin on tarjoillut monet hersyvät hetket kuulijoille.

Vaikka So High’n sisällöstä suurin osa onkin jo julkaistu bootlegeilla, eikä ennen julkaisemattomattomista otoistakaan kovin suuria yllätyksiä löydy, on tarjolla kuitenkin sen verran herkullinen keitos gospelia, folkkia ja kantrirokkia, maustettuna erinomaisilla soundeilla, että hyvällä omalla tunnolla voin sanoa levyn olevan hintansa väärti. Eikä vähiten sellaisten esitysten ansiosta kuin Hi-Heel Sneakers, You’ll Never Walk Alone ja Too Much Monkey Business. Kun CD on vielä silattu näin tyylikkäillä kansilla, on FTD:n porukka onnistunut luomaan todella toimivan kokonaisuuden.

Levyä kuunnellessani alkoi kiukkusuoneni kuitenkin sykkiä, kun tajusin jälleen kerran sen tosiasian, että monet tämän levyn hienoista esityksistä hukutettiin aikoinaan elokuvasoundtrackien bonusbiiseiksi. Jos esimerkiksi syyskuun 1967 ja tammikuun 1968 sessioiden materiaali olisi koostettu yhdelle albumille, niin kyseessä olisi ollut erittäin vahva kokonaisuus, ja ennen kaikkea se olisi toiminut mitä mainioimpana lanseerauksena tulevalle ’68 Comeback Specialille, ja koko Elviksen uudelle tulemiselle.

Joka tapauksessa tämäkin julkaisu todistaa taas sen, että ajanjaksona, jota yleisesti pidetään yhtenä Elviksen uran vähäpätöisimmistä, hän kuitenkin levytti merkittävän määrän täysipainoista musiikkia. So High’lta sitä löytyy 25 kappaleen edestä.

Totally Stung!

Tammikuussa 2001 julkaistu Totally Stung! edusti valtavaksi paisuneen Elvis-piraattiteollisuuden laadukkaampaa antia. Jo 1970-luvun alussa alkanut bootleg-levyjen tuotanto oli monenkirjavaa ja useimmiten laadultaan vähintäänkin välttävää. Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta alkoi julkaisujen laatu kuitenkin nousta harppauksin, jopa niin, että Elviksen levy-yhtiön oli syytä huolestua, jo siitäkin syystä, että bootlegit usein tarjoilivat paljon mielenkiintoisempia ja harvinaisempia sisältöjä, mitä viralliset julkaisut.

Paljolti juurikin näiden seikkojen vuoksi oli RCA/Sony pakotettu reagoimaan, ja vuonna 1999 se perustikin keräilijöille suunnatun Follow That Dream (FTD) -levymerkin, joka on toiminnassa edelleenkin, lanseeraten ahkerasti markkinoille uusia Elvis-hyödykkeitä levyjen ja kirjojen muodossa. Vaikka Elvis-piraattimarkkinat elävät edelleenkin, ovat niiden kukoistuksenpäivät kuitenkin jo auttamatta takana. Kiitos siitä kuuluu pitkälti FTD:lle.

Mutta vielä vuonna 2001 piraattimarkkinoille ilmestyi runsaasti Elvis-julkaisuja, jotka sisälsivät vuodettuja nauhoja arkistojen kätköistä, fanien ihmeteltäväksi, ja vielä erinomaisella äänentoistolla varustettuna.

Elvis oli astunut armeijan harmaisiin 24. maaliskuuta 1958. Hänelle myönnettiin ensimmäinen loma saman vuoden kesäkuussa, kun Elvis oli suorittamassa peruspalveluaan Fort Hoodissa, Teksasissa. Hän lähtisi syyskuussa Saksaan puoleksitoista vuodeksi, kuittaamaan loput sotilasvelvollisuudestaan. Sitä ennen tarvittiin uutta musiikkia varastoon, jotta materiaalia riittäisi julkaistavaksi siksi ajaksi, kun artisti itse napsi piikkejä aamukammastaan vanhalla mantereella.

Elvis saapui Nashvilleen levyttämään Yhdysvaltojen armeijan univormu päällä ja päätti musiikillisesti merkittävimmän vuosikymmenensä mitä hienoimmin. Kyseinen bootleg-klassikko asettuu kertomaan sitä tarinaa ja johdattaa kuuntelijansa studion intiimiin tunnelmaan.

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

Tuskin olisi tälle bootleg-julkaisulle voitu keksiä osuvampaa nimeä kuin Totally Stung! (Ihan pistoksissa!). Nimi heijastelee täydellisesti niitä fiiliksiä, joita sisältö aiheuttaa kuulijan korvien välissä, kun hän ensimmäistä kertaa kohtaa cd-levyltä tulvivan saundimaailman.

Madison-levymerkki, joka aikaisemmin on keskittynyt Elviksen konserttien äänipöytäjulkaisuihin, tekee nyt kulttuuriteon ja pukkaa ulos tuotoksen, jollaisia toivoisi näkevänsä ja varsinkin kuulevansa enemmänkin bootleg-rintamalla. Levyn erinomaisuus ei nojaa ennenjulkaisemattomaan materiaaliin, koska sitä ei juurikaan ole, vaan lähinnä upeaan äänentoistoon, joka kytkeytyy, ei enempää eikä vähempää, Elvis Presleyn merkittävimmän vuosikymmenen musiikillisiin saavutuksiin.

Kesäkuun 10. päivä, vuonna 1958, marssi Nashvillessä sijaitsevaan RCA:n uuteen Studio B:hen armeijan sotisopaan sonnustautunut salskea sotapoika, joka muistutti erehdyttävästi sitä pitkätukkaista ja syntisesti pukeutunutta huligaania, joka villitsi teinitytöt vielä muutama kuukausi takaperin. Vaikka sliipattu ulkoasu saattoikin ensinäkemältä hämätä, ei musiikin alkaessa ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi ollut se sama belsebuubi, joka tunsi muttei tunnustanut nimeä Elvis The Pelvis. ”Ready on the left, ready on the right, ready on the firing line!”, huutaa sotamies Presley varoituksen heti levyn alkuun – syystäkin, sillä nyt ammuttiin kovilla.

Kuuntele Totally Stung! -levy YouTubessa.

Elviksen hyökkäystä tukemaan oli valittu joukko Nashvillen parhaaseen ”A-tiimiin” kuuluvia tarkka-ampujia. Kevyempää kalustoa hoitivat sellaiset Elvis-sessioiden ensikertalaiset kuin Hank ”Sugarfoot” Garland (kitara), joka oli jo ollut tuuraamassa Scotty Moorea edellisvuoden Tupelon keikalla; Floyd Cramer (piano), tuttu hänkin Elvikselle Lousiana Hayriden ajoilta; Bob Moore, joka tuli basson varteen, oman Combo-ryhmänsä kanssa sivummalle siirtyneen Bill Blackin tilalle. Tykkiosastolla jakelivat rumputultaan sellaiset herrat kuin Murrey ”Buddy” Harman ja vanha konkari D.J. Fontana.

Olihan paikalla tietenkin myös kitaraveteraani Chet Atkins ja aina niin uskollinen taustalauluryhmä Jordanaires, jonka riveihin oli astunut uusi tulokas paikkaamaan bassolaulullaan Hugh Jarrettin kokoista aukkoa:

Gordon Stoker oli huolissaan ettei heidän uusi jäsen Ray Walker olisikaan niin matala basso kuin Hugh Jarrett. Mutta Elvis tuli heti ensimmäisen laulun (I Need Your Love Tonight) kohdalla pyytämään Ray’ltä apua… Elvis rakasti bassoääniä, eikä epäröinyt hetkeäkään Rayn kohdalla pyytäessään häntä saman mikrofonin ääreen, jotta voisi paremmin kontrolloida äänien yhteen sointuvuutta ja samalla tehdä mahdottomaksi insinöörien yritykset häivyttää bassolaulu lopullisesta miksauksesta”, (Ernst Jorgensen: Elvis Presley – A Life In Music , 1998).

Eittämättä studiossa oli nyt koolla kyvykkäin kokoonpano mitä Elvis-levytyksissä oltiin tähän mennessä nähty, ja jälki oli myös sen mukaista: tuloksena yksi kaikkien aikojen rock-sessio, musiikillinen knockout, jossa artistin luontainen vaisto ja bändin ammattitaito sulautuu saumattomasti yhteen, luoden aikakautensa merkittävintä meteliä ja klassikoita, jotka vielä tänään tässä ja nyt saavat kuuntelijan haukkomaan henkeään.

Ikuistettuja hetkiä RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10. kesäkuuta 1958.

Levyn aloittaa itseoikeutetusti sessioiden viimeisenä nauhoitettu I Got Stung. ”Holy smoke a land sakes alive!” huudahdus rikkoo äänivallin ja loput 68 minuuttia onkin silkkaa äänitemusiikin historiaa.

Levyä kuunnellessa on häkellyttävää huomata kuinka lähellä alkuperäistä masteria ollaan jo ensimmäisistä otoista lähtien. Aivan kuin sovitukset olisivat jo aika päiviä sitten työstetty valmiiksi ja lyöty lukkoon kuka tekee mitäkin, ja vielä sen jälkeen harjoiteltu päiväkausia, mutta todellisuudessa kaikki tapahtui enemmän tai vähemmän tuona samaisena iltana. Elvis kuunteli demot ja bändi tapaili samalla omia kuvioitaan, jonka jälkeen kaikki oli valmista äänitystä varten.

Olisi mielenkiintoista kuulla (tai sitten ei) mitä nykysukupolven nuoret musiikintekijät saisivat aikaan vastaavanlaisella työskentelymetodilla. Kun otetaan vielä huomioon, että studiobändin kokoonpano oli yhtä uusi kuin tilaisuuden ulkoiset puitteetkin, on suoritusta pidettävä vähintäänkin hatunnoston arvoisena.

Herra Eversti Parker ei välttämättä olisi yhtynyt mielipiteeseeni. Hän nimittäin ilmaisi taiteellisen näkemyksensä tuottaja Steve Sholesille, joka sai kuulla, että bändi oli aivan liian meluisa. Ihmiset eivät osaisi arvostaa Elviksen laulua, jos se hautautuisi musiikin alle. Nerokasta! Tästä ja myös tulevista sinkkuvalinnoista käytiin kiivasta psykologista sodankäyntiä Sholesin kanssa, mutta onneksi artistin itsensä mielipide oli se, joka loppuviimeksi painoi tässäkin asiassa. Enempää ei Parker olisi voinut olla väärässä, sillä sessio tuotti kaikkiaan kolme kärkikymppiin noussutta hittiä, joista A Big Hunk O’Love nousi ykköseksi asti.

Elvis on juuri kuullut Eversti Parkerin mielipiteen siitä, että bändi on liian meluisa, mistä syystä Elvis ei ainoastaan vetänyt hernettä, vaan myös rumpukapulan nenäänsä.

Nauhoitusten välissä kuultava naureskelu ja kujeilu viestittää siitä, että töitä tehtiin iloisin mielin ja hyvillä fiiliksillä – ihmekös se, olihan sotamies Presley päässyt kolmen kuukauden armeijapalveluksen jälkeen tekemään sitä mistä hänelle siviilielämässä oli myönnetty korkein mahdollinen arvonimi: ei reservin kenraali vaan rockin kuningas. Muita ”välipaloja” ei valitettavasti tuon naureskelun lisäksi juurikaan kuulla, sillä yleensä tapana näissä 1950-luvun sessioissa oli laittaa nauhoitus pyörimään kappaleen alkaessa ja vastaavasti katkaista se heti kappaleen jälkeen tai jonkun ”mokan” sattuessa. Käytäntö, joka onneksemme muuttui kahdella seuraavalla vuosikymmennellä.

Toki pari ”sammakkoa” aina joukkoon mahtuu. Ilmeisesti artistimme oli miesten koulussa oppinut uuden ruman sanan, jota nyt innokkaasti tuotiin esille kaikkien studiossa korvat punaisina olevien ihmetykseksi: Ain’t That Loving You’n otto 8:n kohdalla ei laskekaan aurinko ennen suudelmaa, vaan uuden sanoituksen myötä toteutuu jokaisen heteromiehen toiveuni: “I’m gonna kissing your lips before the fuck comes down…”

Myös I Got Stung’in otossa 18 kuullaan miehemme verbaaliakrobatiaa kun biisi lopetetaan ytimekkäästi toteamukseen ”Fucking shit!” No niin, nyt kun kaikkein oleellisin on käyty läpi voidaankin vielä mainita lyhyt keskustelu, joka käydään Elviksen ja Jordanairesien välillä, kun 17 ottoa I Got Stung’ista oli jo takana. Jorkkujen Gordon Stoker harmittelee, kun ryhmä ei oikein tahdo kuulla Elviksen laulua, johon Elvis pilke silmäkulmassa kommentoi: ”Well, tässä vaiheessa me sitten mokattiin!”

Totally Stung! -cd:n kirjasen tekstin on kirjoittanut  Johnny Savage.

Levylle on vaihtelun vuoksi siroteltu muutama mainio bonusbiisi vuoden 1956 sessioista. Jonkin aikaa sitten amerikkalaisen Time Life –levymerkin alla julkaistu I Was The One (11.1.1956), on nyt löytänyt tiensä tälle bootsille. Neljä kokonaista ottoa tarjoillaan kappaleesta Lawdy Miss Clawdy (3.2.1956). Nashvillessa, huhtikuussa 1956 nauhoitettu ainokainen I Want You, I Need You, I Love You (14.4.1956) on edustettuna kahteen eri otteeseen, ja jostakin syystä ovat levyntekijät päättäneet lisätä mukaan vielä One-Sided Love Affair’in (30.1.1956) masterin. Teon motiiviksi ei riitä se, että alussa kuullaan kappaleen lähtölaskenta. Annettakoon se heille anteeksi.

Kuten jo alussa mainitsin, ei julkaisu juurikaan juhli ”uudella” materiaalilla. Tiettävästi vain Lawdy Miss Clawdy’n otot 4-5 ja I Need Your Love Tonight’in keskeneräiset otot 16-17 ovat ennenjulkaisemattomia. Levyn painoarvo onkin aivan toisaalla. Kappaleita ja niiden eri ottoja on tätä ennen ilmestynyt usealla eri tuotoksella, joiden skaala onkin varsin kirjava. Ainakin seuraavilta bootseilta löytyy samaa materiaalia Absent Without Leave, I Got Stung, 60th Anniversary Celebration, Stay Away, Wings Of An Angel, Teenage Rage, There’s Always Me 1 ja 3, What A Wonderful Life ja viralliselta puolelta niin kutsuttu 50’s-boksi, Platinium, Treasures ’53-’58 (Time Life). Se, mikä otto miltäkin levyltä löytyy, on ansiokkaasti listattu Master & Session –nettisivuille.

Sisältö on siis pieninä palasina maailmalla, joten tämän kaltainen kokoelmalevy (jollaiseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua) on enemmän kuin tervetullut. Toinen seikka, mikä painaa vaakakupissa vieläkin enemmän, on levyn kertakaikkisen loistavat saundit. Aikaisemmat bootleg-julkaisut jäävät tässä suhteessa lapsipuolen asemaan, eikä niiden pariin enää tee juurikaan mieli palata tämän levyn kuultuaan.

Jos jotain pitää moittia, niin ainoastaan I Want You I Need You I Love You kärsii siitä samasta tuhnuisuudesta, joka sitä on aina vaivannut. Myös I Got Stung’in otossa 22 on kuultavissa pieniä häiriöitä. Muuta nipottamisen aihetta ei löydy, jos ei ota huomioon nauhakohinaa, joka kuuluu – varsinkin kuulokkeilla kuunneltaessa – kappaleiden välissä, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Ennemmin hyväksyn pienet suhinat, kuin sen, että ne leikattaisiin pois korkeitten äänien kustannuksella – tapa, johon rakas levy-yhtiömme on liiankin usein sortunut.

Totally Stung! -cd-levyn kirjasen sivulta löytyvät neljän alkuperäissinglen kansikuvat.

Ulkoisista avuista vielä sen verran, että kannet ovat toteutettu tyylillä ja sillä kuuluisalla pieteetillä. Itse kirjanen on kahdeksansivuinen, eikä sisällä kuin pari tuttua kuvaa univormuisesta idolistamme ja yhden siviiliasuisen vuodelta 1956. Kaikkien neljän singlen alkuperäiset kansikuvat, jotka julkaistiin vuoden 1958 sessioista (Ain’t That Loving You Baby, vuonna 1964) on myös lisätty mukaan. Tekstin, jonka on kirjoittanut For Elvis CD Collectors Only –sivuilta tuttu Johnny Savage, on luettavissa samaisilta sivuilta.

Silläkin uhalla, että antamani suitsutus on aiheuttanut lukijoille huimausta tai muita pahoinvointikohtauksia, päätin, että annetaan arvo välillä sille musiikille mille se kuuluu. Tosiasia on, että tämän Elviksen viimeisen 1950-luvun session myötä päättyi yksi ainutlaatuinen kausi populaarimusiikin historiassa. Armeijasta palasi mies, jonka habitus oli sekä ulkoisesti, sisäisesti, että musiikillisesti radikaalisti muuttunut:

”Apulaisäänittäjä Bones Howe tapasi nyt hyvin erilaisen Elviksen kuin se, joka oli lähtenyt Radio Recordersista pari vuotta aikaisemmin. ’Hän saapui studioon täydessä juhlaunivormussa kaikkine koristeluineen (luultavasti kyse oli elokuvan rooliasusta) ja kaikki nämä tyypit vanavedessään, ihan eri porukkaa kuin ennen. Olin ällikällä lyöty. Hän näytti upealta, hänellä oli kaikki mitä hän halusi, studiossa oli sama porukka kuin ennenkin – mutta ei se ollut enää samaa.’ Howes kiinnitti huomiota spontaaniuden puutteeseen: ’Nyt etsittiin entistä kipinää. Vähän niin kuin: Odottakaas… Mitenkäs minä tämän teinkään? Mitä minä silloin tein? Ehkäpä hänellä oli ollut poissa ollessaan liikaa aikaa miettiä tekemisiään ja yrittää selvittää mistä oikein oli kyse. Mutta jotakin oli hukassa.’” (Peter Guralnick: Elvis – Graceland, 2000).

Vaikka en täysin Bones Howenin lausuntoa allekirjoitakaan, voin kuitenkin todeta, että viimeisen kerran näissä vuoden 1958 sessioissa nousee innovatiivisuus, spontaanius ja luovuuden vimma sille tasolle, jota ei enää tämän jälkeen tultaisi yhtä puhtaalla tavalla saavuttamaan. Suosittelenkin siis, että hellitätte hetkeksi aikaa hyppysistänne ne 1970-luvun äänipöytänauhoitukset ja hankitte käsiinne tämän hienon äänitteen, joka palaa siihen aikakauteen ja niihin tunnelmiin, jolloin Elvis Presley teki merkittävintä ja aika monen mielestä myös parasta musiikkiaan. Lepo! Taakse poistu!

It Hurts Me

Charlie Daniels 28.10.1936–6.7.2020.

Country- ja southern rockin ikoni, laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Charlie Daniels menehtyi aivoverenvuotoon 83-vuotiaana 6. heinäkuuta 2020. Hänet tunnetaan parhaiten kantrihiteistään The Devil Went Down to Georgia (1979) ja Simple Man (1989). Daniels aloitti muusikon uransa 1950-luvun loppupuolella perustamalla bändin ja pätevöityi studiomuusikoksi 1960-luvulla, levyttäen muun muassa Bob Dylanin ja Leonard Cohenin sessioissa. Hänet valittiin Country Music Hall of Fameen vuonna 2016.

Charlie Danielsin kotisivut

Charlie Danielsin musiikki on yhdistelmä countrya, rockia, bluesia, bluegrassia ja gospelia. Hän oli yksi amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylilajien innovatiivisimpia yhdistelijöitä. Danielsia kuvataan myös 1970-luvun etelän kapinalliseksi, joka vuosien varrella muuttui äärikonservatiiviseksi patriootiksi. Yhtymäkohtia erääseen hillbilly cat’iin siis löytyy muitakin kuin se, että Daniels kirjoitti kappaleen Elviksen musiikkikustantamolle 1960-luvun alussa.

Katso myös: Charlie Daniels – countryn viimeinen punaniska?

Joulun tienoilla, 1962, Charlie Daniels oli ajelemassa Teksasin El Pasosta itärannikolle, kun hän aikansa kuluksi alkoi kehitellä ideaa biisiin. Eikä kulunut kauhean kauan, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä, tuottaja Bob Johnston kutsui hänet Nashvilleen kirjoittamaan lauluja. He viimeistelivät yhdessä kappaleen, jota Daniels oli jo ideoinut, sen nimeksi kiteytyi It Hurts Me.

Jotta kukaan ei jäisi asiaa ihmettelemään, niin sopimusteknillisistä syistä Bob Johnston kirjoitti kappaleensa vaimonsa Joy Byersin nimellä, joten se on kirjattu myös tämän kappaleen tekijätietoihin. Joy Byersin nimissä on tehty myös sellaiset Elviksen biisit kuin

Baby If You’ll Give Me All Your Love,
C’mon Everybody,
Goin’ Home,
Hard Knocks,
Hey, Hey, Hey,
I’ve Got To Find My Baby,
Please Don’t Stop Loving Me,
She’s A Machine,
So Close, Yet So Far (From Paradise),
Stop, Look And Listen,
The Meanest Girl In Town,
There’s A Brand New Day On The Horizon,
There Ain’t Nothing Like A Song ja
Let Yourself Go.

Daniels muistelee: ”Me vain painoimme eteenpäin, ja viimeistelimme sen biisin. Bob teki siihen demon, ja tuotantoyhtiö, jolle hän kirjoitti tuohon aikaan oli Hill & Range, jonka alaisuudessa toimi Elvis Presley Music ja Gladys Music, kaksi Elvis Presleyn musiikkikustantamoa. Elvis saapui kaupunkiin ja valitsi biisin, piti sitä lähes vuoden hallussaan, hänen niin kutsutussa portfoliossaan. Tiedättehän, he valitsevat Elvikselle lauluja ja kun hän tulee levyttämään, hän käy ne läpi, ja jos hän tykkää siitä, hän tekee sen. No, joka tapauksessa, hän levytti sen, ja se oli ylivoimaisesti isoin asia mitä elämässäni oli ikinä tapahtunut.”

Katso myös Rolling Stone -lehden juttu: That Time Elvis Presley Recorded Charlie Daniels’ Song

Ennen Elvistä kappaleen ehti kuitenkin levyttää Jerry Jackson. Kapp-levymerkille (K543) 2. heinäkuuta 1963 tallennettu versio julkaistiin jostakin syystä vasta vuonna 1990, Bear Family’n kokoelmalla, joten Elviksen levytys voidaan lukea kappaleen alkuperäisversioksi. Valitettavasti Jacksonin tulkintaa ei löydy YouTubesta eikä edes Spotifysta. Pieni ote biisistä on kuultavissa Elvis Presley – The Originals -sivustolla.

Charlie Daniels ja Lisa Marie Presley, Memphisissä, vuonna 2005.

Vaikka Daniels ei ikinä tavannut Elvistä, sai hän kuitenkin vuosia myöhemmin tilaisuuden tavata Memphisissä hänen tyttärensä Lisa Marien. ”Minun oli pakko kertoa hänelle. Sanoin, tiesitkö, että isäsi levytti yhden kappaleeni? Olin iso fani.”, kertoi Daniels kohtaamisesta. Aurinkolasit päässään Lisa Marie muistutti edesmennyttä isäänsä niin paljon, että se oli ”pelottavaa”, kertoi Daniels, ja jatkoi: ”Hän näytti aivan Elvis-miniatyyrilta, varustettuna naisellisilla piirteillä, tietenkin.”

Elvis oli saapunut 12. tammikuuta 1964, kolmen kappaleen minisessioihin Nashvilleen, levy-yhtiö RCA:n Studio B:lle yrittämään uudelleen jo toukokuussa 1963 levyttämiään kappaleita Memphis Tennessee ja Ask Me, koska hän ei ollut tyytyväinen aikaisempiin laulusuorituksiinsa. Samalla hänen eteensä ojennettiin uusi kappale, It Hurts Me, jonka artisti levytti sessioiden viimeisenä.

Kirjassaan Reconsider Baby, Shane Brown kirjoittaa seuraavaa:

”Vaikkakin laulettuna kolmasosatahdissa, Elvis onnistuu sisällyttämään tulkintaansa soul-elementtejä. Lähes tasan kymmenen vuotta taaksepäin, hän oli äänittämässä toista yksityistä asetaattilevyään Sun-studiolla, jokseenkin jäykällä ja kuivakkaalla äänellä, josta puuttui kaupallinen potentiaali. Nyt tämä ääni oli kehittynyt ihmeelliseksi instrumentiksi, kuten tämä levytys sen osoittaa, mutta sitä haaskattiin kakkos- ja kolmosluokan (tai vielä huonompaan) materiaaliin.”

It Hurts Me’ta ei kuulla Elviksen hittikokoelmilla, eikä sitä käsitetä Elvis-klassikoksi, paljolti siitä syystä, että se uhrattiin nopean käteisen alttarille. Elvis-elokuvien liukuhihnatuotanto oli jo tuolloin hyvässä vauhdissa – se, ja vain ainoastaan se seikka ajoi prioriteeteissa edelle, kun asetuttiin neuvottelemaan levyjen julkaisupolitiikasta. It Hurts Me’n kohtalona oli näissä puitteissa päätyä singlen varjoisalle puolelle.

Ernst Jorgensen kirjoittaa kirjassaan Elvis Presley – A Life In Music:

”Valitettavasti It Hurts Me’n potentiaali hukattiin lähes välittömästi. Elvis julkaisi upean esityksen Kissin’ Cousins -singlen B-puolella. Ja vaikka A-puoli onnistui kiipeämään listoilla sijalle 12, myyden kunnioitettavat 750 000 kappaletta, sen kääntöpuoli ei koskaan saavuttanut laulun ja esityksen lupaamaa klassikon asemaa.”

Nopean käteisen elokuvat ajoivat julkaisupolitiikassa kaiken edelle. Niin kävi myös It Hurts Me’n kohdalla, joka jäi sinkkurintamalla Elviksen yhden huonoimman rainan, Kissin’ Cousins (Suukottelevat serkukset, 1964), nimikappaleen jyräämäksi. Yhdysvalloissa helmikuussa 1964 julkaistu single nousi korkeimillaan sijalle 12, ja koska jenkeissä oli omituinen tapa listata myös B-puolen sijoitus, niin sille löytyi sija 29. Briteissä sinkku nousi listasijalle nro 10.

Elvis-asiantuntija ja ansiokkaan YouTube-kanavan ylläpitäjä, Leon Smith, on asian ytimessä:

”Elviksen katalogista löytyy tusinoittain kätkettyjä aarteita, joista ovat tietoisia pääsääntöisesti vain Elvis-fanit. Useimmiten nämä laulut ovat parempia kuin hitit, joita jatkuvasti kierrätetään loputtomilla kokoelmilla. Ja sillä, että nämä tuntemattomat kappaleet ovat suurelta osin edelleen tuntemattomia, on mahdollisesti tekemistä sen kanssa, että RCA/Sonyn pitäisi keskittää niihin enemmän aikaansa ja voimavarojansa, sen sijaan, että julkaisevat merkityksettömiä projekteja Royal Philharmonic Orchestra -tittelin alla.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta kätketystä helmestä on It Hurts Me, joka on myös yksi hienoimmista levytyksistä, mitä Elvis koskaan teki. Ja tarina, miksi se on jäänyt Elvis-maailman ulkopuolella tuntemattomaksi, on irvokas, mutta leimallista sille, miten Elviksen materiaalia on kohdeltu yhtiöitten taholta.

Ainoastaan viidellä otolla – joista kolmessa oli virheellinen aloitus – levytetyssä It Hurts Me’ssa, Elvis vaihtaa normaalin äänensä paikoittain lähes kuiskaukseksi, nostaen sen taas voimakkaammaksi juuri oikealla hetkellä korostamaan päähenkilön kokemaa turhautuneisuutta. Elvis vaikuttaa aina olevan parhaimmillaan, kun hän kertoo tarinaa. Ja kappaleen loppuun mennessä, kuten tässäkin tapauksessa, sinut on kertojan taholta vedetty myötätuntoisesti mukaan päähenkilön ahdinkoon.”

It Hurts Me julkaistiin singlen jälkeen ensimmäistä kertaa albumilla Elvis Gold Records Volume 4, tammikuussa 1968.

It Hurts Me oli yhden aikakauden loppu. Seuraavat kaksi ja puoli vuotta Elvis keskittyisi ainoastaan elokuvalevytyksiin. Hän ei enää koskaan levyttäisi Chet Atkinsin tai Steve Sholesin ohjauksessa. Soundi, tyyli ja ohjelmisto, jotka olivat toimineet hänellä erinomaisesti vuosikymmenen alusta lähtien, hylättiin. Kaiken kaikkiaan musiikissa ja musiikkibisneksessä jokainen osatekijä tulisi jatkossa muuttumaan. Brittein saarilta lähestyvä rockin revival-tsunami oli jo vyörymässä kohti Yhdysvaltoja, ja Elvis jäisi armotta sen alle. Vasta toukokuun lopussa, 1966, Elvis palasi gospelalbuminsa How Great Thou Art’in myötä varsinaisten studiolevytysten pariin, ja vähitellen jälleen varteenotettavaksi artistiksi.

It Hurts Me’n ovat levyttäneet ainakin Johnny Hallyday, Ronnie McDowell, Tom Green, Ricky Norton, Teddy Rune, Kevin Löhr, Jerry Jackson, Steven Pitman ja Marco Tulio Sanchez.

Suomessa kappaleen on levyttänyt englanniksi Rock-Ola, varsin onnistuneella versiollaan, ja suomenkielisillä sanoilla Aron, nimellä Koskee.

Ehkä hieman yllättäenkin Elvis otti vielä It Hurts Me’n käsittelyyn vuoden 1968 Comeback Special tv-shownsa tiimoilta. Hän levytti kappaleen uudelleen Western Records’illa, Hollywoodissa 20.–21. kesäkuuta 1968. Kappaletta käytettiin yhdessä tuotannon kohtauksessa, jossa Elvis puolustautuu karatea käyttäen häntä vastaan hyökännyttä miesjoukkoa vastaan. Kohtaus kuitenkin leikattiin pois lopullisesta versiosta, ja se nähtiin vasta tv-spesiaalin uusintajulkaisulla 1980-luvulla. Kyseinen levytys kuitenkin kuultiin jo vähän aikaisemmin, eli vuonna 1978 julkaistulla Elvis – A Legendary Performer Volume 3 -albumilla.

Elviksen vuoden 1968 alkuperäisestä tv-erikoisesta pois leikattu tuotantonumero. Tekijätiimi ilmeisesti huomasi, että Elvis ei varsinaisesti ollut mikään Bruce Lee, eikä herkkä balladi välttämättä istu luontevasti karate-akteja sisältävään kohtaukseen.

Vaikka vuoden 1968 uusversio onkin jylhä kaikessa rosoisuudessaan, niin se ei saavuta alkuperäisen aistikkaan herkkää tunnelmaa. Kaikessa pakahtuneisuudessaan kertomus rakkauden kiirastulessa riutuvasta miehestä, joka epätoivoisesti haluaa naisen, jota hän ei vaan voi saada, iskee Elviksen tulkitsemana kuulijan erityiseen emotionaaliseen kulminaatiopisteeseen. Ensilevytys on ylittämätön.

It Hurts Me (Charlie Daniels/Joy Byers)

It hurts me to see him treat you the way he does
It hurts me to see sit and cry
When I know I could be so true
If I had someone like you
It hurts me to see those tears in your eyes

The whole town is talking, they’re callin’ you a fool
For listening to his same old lies
And when I know I could be so true
If I had someone like you
It hurts me to see the way he makes you cry

You love him too much, you’re too blind to see
He’s only playing a game
But he’s never loved you
He never will
And darling, don’t you know he will never change

Oh, I know he never will set you free
Because he’s just that kind of guy
But if you ever tell him you’re through
I’ll be waiting for you
Waiting to hold you so tight
Waiting to kiss you goodnight
Yes, darling, if I had someone like you

Easter Special

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

FTD-levymerkin maaliskuussa 2001 julkaisema pääsiäismuna ei sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta laadullisesti sisältö on sitäkin herkullisempaa. Kuten levyn nimestäkin voi jo jotain päätellä, on pääsiäiskattaukseksi valittu Elviksen laadukkainta musiikillista pashaa eli hänen gospel-levytyksiään. Varsin leveällä haarukalla tätä herkkua meille syötetäänkin, sillä levy kattaa kuudentoista vuoden periodin, vuodesta 1957 aina vuoteen 1973 asti, yhteensä kahdeksasta eri sessiosta.

Gospelit edustivat Elvikselle rakkainta musiikkia. Siitä todistavat lauluihin paneutuminen ja tulkinnat, joita kuunnellessa paatuneinkin pakana saattaa heikkona hetkenään kyseenalaistaa evoluutioteorian. Omalta kohdaltani voin heti tunnustaa uskoni ja vakaumukseni kyseisiä hengentuotteita kohtaan. Uskoisin, että muutama muukin on suorittanut katumusharjoituksiaan näiden hartaitten sävelten parissa. Toki Elviksen gospelit toimivat ihan sellaisenaankin – ilman edellisiltana nautittuja ehtoollisviinejä.

Olen tällä kerralla päättänyt arvostella jokaisen kappaleen erikseen – tapa mitä en yleensä noudata, mutta mielestäni Elviksen gospelit, jos mitkä, ovat sen vaivan väärti. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ei mitään levyllä kuultavaa ottoa ole aiemmin julkaistu virallisesti. Parilla bootlegilla (lähinnä Stand By Me Vol. 1:llä ja Vol. 2:lla) on muutama otto kuitenkin jo nähnyt päivänvalon, ja niiden kappaleiden kohdalle olen sulkuihin merkinnyt, miltä julkaisulta kyseinen otto löytyy. Joten ei muuta kuin bon appétit!

Kuuntele Easter Special -levy YouTubessa.

The March Of Dimes oli kampanja, jolla kerättiin rahaa poliota sairastavien lasten hyväksi vuonna 1957. Sitä oli tukemassa monia sen ajan viihdetaiteilijoita, joista yksi oli meidän Elvis. Radion tiskijukille jaettiin kaksi levyä: Disc Jockey Interviews ja Disc for Dimes. Ensin mainittu levy sisälsi lyhyen haastattelun, minkä jälkeen artistilta soitettiin hänen kuumin hittinsä. Elviksen kohdalla se oli Love Me Tender. Muita esityksiä olivat I Love My Baby (Jill Corey), Baby Doll (Andy Williams), Your Love Is My Love (Alan Dale), Paper Doll (Mills Brothers) ja Singing The Blues (Guy Mitchell).

Joannie Wilson ja Elvis, vuoden 1957 March of Dimes -kampanjan mannekiineina.

Elviksen haastatteluosuus kesti reilut viisi minuuttia, ja nykyään sitä on suhteellisen vaikeasti saatavilla, koska radioasemille oli käynyt käsky tuhota kampanjan jälkeen kaikki levyt. Jotkut tiskijukat kuitenkin laistoivat velvollisuudestaan, ja näin ollen on haastattelu julkaistu vuosien varrella muutamalla huonotasoisella ja harvinaisella bootsilla, joista vuonna 1979 julkaistu The Rockin’ Rebel Volume 3 on laadullisesti siedettävin.

Disc for Dimes -levyllä kaksikymmentä eri julkisuuden henkilöä velvoittivat lyhyellä puheenvuorollaan kansalaisia osallistumaan keräykseen. Artistien kohdalla soitettiin myös tämän puffin jälkeen heidän hittikappaleensa. Oletettavasti juuri tältä levyltä on poimittu Easter Specialin aloittava Elviksen puheosuus. Haastattelut ja puheenvuorot nauhoitettiin itse asiassa jo vuoden 1956 puolella, eikä 1957, kuten Pääsiäisspesiaali väittää. Levy sisältää myös muitakin virheitä, joihin palaamme myöhemmin. Elviksen haastattelu on luettavissa The Man And His Music –lehden numerosta 18 vuodelta 1993.

Harvinaisen Disc for Dimes -levyn etiketti.

Levyn ensimmäinen biisi ei siis tässä tapauksessa ole Love Me Tender, koska se ei tiettävästi ole gospel, vaan kunnian saa Stuart Hamblenin kirjoittama It Is No Secret, joka sisällytettiin vuonna 1957 ilmestyneelle gospel-EP:lle Peace In The Valley. Esitys nauhoitettiin saman vuoden tammikuussa Radio Recordersin studiolla. Nyt kuultava binaural-äänitys (otto 12) on hyvin lähellä masteria, jopa niin lähellä, että se hengittää sitä jo niskaan (master-otto 13). Essential Elvis Vol. 2:lla julkaistiin aikoinaan kappaleen kolme ensimmäistä ottoa.

Levyn toinen virhe löytyy heti tämän toisen raidan kohdalla: kappaleen kestoksi on ilmoitettu 1:58, mutta todellinen kesto on tasan kaksi minuuttia pidempi. Kahden minuutin miettimisen jälkeen saamme tulokseksi 3:58.

He Knows Just What I Need johdatteleekin meidät seuraavalle vuosikymmenelle. Lokakuussa 1960 nauhoitettiin RCA:n Studio B:ssä His Hand In Mine –albumin materiaali. Näiden sessioiden tuotoksista pääsemme nautiskelemaan viiden kappaleen ajaksi.

Nashvillessä fanien ympäröimänä, Studio B:n ulkopuolella, 30. lokakuuta 1960.

The Statesmenin alun perin esittämä kappale oli kyseisen gospel-ryhmän lauluntekijä/sovittaja Mosie Listerin sävellys. Nyt kuultavan ensimmäisen oton lopussa joutuu Charlie Hodge venyttämään äänihuulensa äärimmilleen saavuttaakseen vaadittavan sävelkorkeuden. Charlien ääni melkein meni prosessissa rikki, joten masteriin (otto 10) mennessä oli lopen väsynyt herra Hodge korvattu Millie Kirkhamilla.

Liian joutuisasti etenevän ensimmäisen yrityksen päätteeksi joutuu Elvis toteamaan: ”It’s a little bit too fast”. Jo edellisellä raidalla tyrkytetty pituus 1:58 osuu tämän biisin kohdalla vihdoinkin nappiin. Lyhyestä virsi kaunis. (Julkaistu bootseilla Stand By Me Vol. 2 ja Surrender.)

The Blackwood Brothersien laulukansiosta kaivettiin esiin seuraava kappale. Mansion Over The Hilltop julkaistiin lauluryhmän toimesta ensimmäisen kerran vuonna 1954. Samana vuonna kaksi ryhmän jäsentä kuoli traagisesti lento-onnettomuudessa, vain muutamaa päivää ennen kuin Elvis äänitti ensilevytyksensä Sunilla. Tapaus järkytti Elvistä melkoisesti, ja viimeinkin näissä sessioissa hän sai tilaisuuden osoittaa kunnioitustaan yhtyeelle. Vain kolme ottoa vaadittiin laulun loppuun saattamiseksi, ja nyt kuulemme niistä sen ensimmäisen.

Elvis (keskellä) The Blackwood Brothes -gospelryhmän kanssa, vuonna 1957.

The Golden Gate Quartet oli järjestysnumeroltaan jo kolmas gospelkvartetti, jonka tuotantoa tuotiin näissä istunnoissa esille. Elvis oli nähnyt ryhmän esiintyvän Pariisissa ja jopa laulanut heidän kanssaan lavan takana. ”Here we go… hell, I need someone else to count”, tokaisee laskutaidoton artistimme ennen Joshua Fit The Battle’n aloitusta. Taisteluun lähdetään tässä ensimmäisessä otossa hieman rennommalla ja rosoisemmalla otteella kuin mitä täydellisyyttä hipovalla masterilla (otto 4) olemme tottuneet kuulemaan. Nice, very nice…

The Jordanairesien entinen bassolaulaja Colly Holt oli kirjoittanut gospelin I’m Gonna Walk Dem Golden Stairs, jonka yhtye levytti RCA:lle vuonna 1949. Elvis jammaili kaikessa rauhassa Jorkkujen kanssa, ja ennen kuin kukaan Hill & Range -musiikkikustantamon valvovista silmistä ja korvista ehti huomata, oli kappale jo purkissa. Ensimmäinen otto valittiin masteriksi, mutta kuten tämä äänitekin sen vääjäämättä todistaa, yritettiin sitä hioa vielä ainakin parin oton verran. Mutta turhaan, aivan turhaan – täydellistä on vaikea saada paremmaksi.

Known Only To Him päättää tällä erää His Hand In Mine –sessiot. Sen olivat levyttäneet molemmat, sekä The Statesmen että The Blackwood Brothers. Näissä kahdessa ensimmäisessä otossa kappale aloitetaan säkeistöstä ”In this world of fear and doubt…”, eikä siis kertosäkeistöstä kuten masterissa (otto 5). Mitään muuta havaittavaa eroa ei löydy, ei sitten niin millään. (Stand By Me Vol. 1)

Samassa studiossa ja samalla teemalla jatkettiin kuusi vuotta myöhemmin: How Great Thou Art –LP:n materiaalin äärelle kokoonnuttiin toukokuussa 1966. Jos edellinen gospelsessio oli ollut tunnelmiltaan intiimi ja musiikilliselta yleisilmeeltään kuin mummon muusi eli vahvasti kotona tehdyn makuinen, niin nyt oli vuorossa gurmee ateria parhaassa ravintolassa, kaikilla mausteilla. Pieneen studioon oli ahtautunut soittajia ja taustakuoroja enemmän kuin paloturvallisuuslaki sallii. Nyt haettiin selvästikin erilaista soundia kuin mitä aikaisemmissa gospelsessioissa.

The Jordanaires, Millie Kirkham ja Elvis, How Great Thou Art -sessioissa, Studio B:llä, toukokuussa 1966.

Run On nauhoitettiin sessioissa ensimmäiseksi. Tämä The Golden Gate Quartet –klassikko otettiin nyt uuteen käsittelyyn, ja tuloksena oli rokahtavampi ja sanoitukseltaan rohkeampi, kuin mikään aikaisempi Elviksen levyttämä gospel. Masteriin (otto 7) verrattuna ei tässä hivenen hitaammalla tempolla etenevässä kakkosotossa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Mutta kyllä sitäkin kuuntelee, aina ennemmin kuin mämmiä syö. (Stand By Me Vol. 2)

Vaikka seuraavan kappaleen, Stand By Me’n tietoihin ei tekijää ole merkitty, saa siitä kunnian musta gospelsäveltäjä Charles Tindley, joka oli piireissä ilmeisen arvostettu laulunikkari. Tiedot ovat muiltakin osiltaan puutteelliset ja virheelliset: jos levyn alkupäässä oli kappaleen kesto ilmoitettu väärin, niin nyt sitä ei ole ilmoitettu lainkaan! Sama pätee myös seuraavan kappaleen kohdalla. Joten paljastetaan tämä suuri salaisuus nyt heti: Stand By Me, kesto 2:54 ja So High, kesto 2:14.

Olisi ehkä ollut parempi, jos kappaleen ottokin olisi saman tien jätetty ilmoittamatta, koska silmillämme voimme nähdä, kuinka takakannessa lukee ”take 2”, mutta korvillamme voimme kuulla, kuinka tuottaja Felton Jarvis ilmoittaa äänitarkkaamosta ”take 7”. Ja jälleen kerran sama juttu So High’n kohdalla: kyseessä on otto 3, vaikka levyyn on printattu otto 2. No, se siitä. Stand By Me on jylhä esitys, mikä saa karskimmankin miehen hiljaiseksi. Tästä vaihtoehtoversiosta puuttuu masterilla (otto 11) kuultava kaiku. Siitä johtuen Elviksen tulkinta tulee ”lähemmäs” kuuntelijaa – aivan kuin itse Jumala puhuisi sinulle… mutta hetkinen, niinhän se puhuukin! (Stand By Me Vol. 2)

The Harmonizing Four –ryhmän bassolaulaja Jimmy Jonesin versio gospelklassikosta So High toimi esikuvana Elviksen tulkinnalle. Elvis olisi halunnut kyseisen hemmon näihin sessioihin, ja olikin kovasti harmissaan, kun Eversti Parkerin vasen käsi Tom Diskin ei kyennyt miestä löytämään. Siitä huolimatta kappaleesta tehdään selvää jälkeä jo neljännellä yrittämällä. Nyt kuultava edellinen otto ei häviä masterille kuin Buddy Harmanin symbaalin kilkutuksen verran. (Stand By Me Vol. 1)

Elvis voitti How Great Thou Art (1967) -albumista uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon.

Seuraavasta kappaleesta ei selviydyttykään enää yhtä helposti. Somebody Bigger Than You And I vaati kaikkiaan kuusitoista ottoa, ennen kuin maestro oli tyytyväinen. Elvis tunsi kappaleesta myös The Ink Spotsin ja The Statesmenin versiot, mutta jälleen kerran oli Jimmy Jonesin tulkinta se, mikä Elvistä sykähdytti. Aluksi hän yritti laulaa kappaletta samassa sävellajissa kuin Jones, mutta ei suoriutunut matalimmista kohdista aivan yhtä puhtain paperein. Bootsilla Stand By Me Vol. 2 kuullaan Elviksen tokaisevan jo parin yrityksen jälkeen: ”Nostetaanpas sävellajia vähäsen. Se tuo biisiin enemmän voimaa.” Ja voimaahan Elviksen tulkinnassa on kuin pienessä kylässä. Jos ei tietäisi, niin tämä versio (otto 12) menisi masterista kuin väärä raha. Vain kaiku puuttuu. (Stand By Me Vol. 1)

Stand By Me Vol 1:llä ja Vol. 2:lla julkaistut How Great Thou Art -sessioiden otot ovat monoversioita, mutta nyt ne kuullaan ensimmäistä kertaa stereona. Levyn jäljellä oleviin biiseihin eivät bootleggarit ole pitkine näppeineen päässeet kajoamaan, joten seuraavaksi lähdemmekin samoamaan sangen neitseelliseen maastoon.

Piipahdamme pikaisesti syyskuun 1967 Guitar Man -sessiossa, jossa levytettiin tulevaa pääsiäistä silmällä pitäen gospelsinkku You’ll Never Walk Alone/We Call On Him. Sinkun B-puolesta kuulemme otot 4-5. Elviksen kommentti ”no good” katkaisee neljännen oton heti alkuunsa, ja Pasin kommentti ”very good” päättää viidennen oton, joka olisi mielestäni kelvannut masteriksi (otto 9) jo aivan mainiosti. Amerikkalainen Time Life –levymerkki julkaisi kappaleesta muutama vuosi sitten oton kaksi.

Pääsiäissingle You’ll Never Walk Alone/We Call On Him nousi Yhdysvalloissa listasijalle 90 ja Briteissä sijalle 44.

Yhtä lyhyeksi, mutta sitäkin ytimekkäämmäksi, jää vierailu myös seuraavassa sessiossa. Kesäkuussa 1968 levytettiin Burbankissa Western Recorders -studiolla materiaalia legendaarista Comeback Specialia varten. Nauhoituksista jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi Elviksen hurjin gospelrutistus: Saved. Tästä alun perin gospelparodiaksi tarkoitetusta kappaleesta vastasi tuttu tekijätiimi: Jerry Leiber ja Mike Stoller. Elvis tapansa mukaan viis veisasi parodioista ja yltyikin saarnaamaan kappaleesta suorastaan syntisen hyvän version, jonka rinnalla Lavern Bakerin originaali kuulostaa pyhäkouluvirreltä.

Ensimmäisessä otossa on jo samankaltaista paloa, mitä kiirastulen kypsyttämässä masterissakin (otot 5 ja 6). Jos tarkkaan kuuntelee, niin parissa kohdassa Elviksen fraseeraus vielä myötäilee Bakerin tulkintaa, ja loppupuolella kuultavia ”hoh-hoita” ja ”hah-haita” ei naureskella vielä tarpeeksi räkäisesti. Taustalla laulava The Blossoms -ryhmä ujeltaa vähän ennen kappaleen loppua kuin junanpilli, mikä on myöskin uutta. Vaikka kaikki erot ovatkin hakemalla haettuja, on kuitenkin hienoa, että vihdoin tästäkin kappaleesta julkaistiin vaihtoehtoversio.

Toukokuussa 1971 pidettiin Nashvillen Studio B:ssä lähes viikon kestävät maratonsessiot, joissa levytettiin uskomattomat 33 kappaletta. Materiaali koostui lähinnä joululauluista ja gospeleista. Molemmissa kategorioissa esiteltiin perinteisemmän materiaalin rinnalla myös uudemman tekijäpolven aikaansaannoksia. Tästä kahtiajaosta toimivat hyvänä esimerkkinä seuraavat kaksi biisiä.

Toukokuussa 1971, Studio B:n kulmilla.

Mahalia Jacksonin alun perin levyttämä An Evening Prayer edustaa sitä traditionaalisempaa gospelmusiikkia. Tästä iltarukouksesta (otto 2) puuttuu masteriin (otto tuntematon) verrattuna vain Elviksen ”amen”, jonka hän jättää lopussa kiekaisematta.

Uunituoreena taas tarjoiltiin Red Westin yhdessä Glen Spreenin kanssa leipoma Seeing Is Believing. Itse asiassa sävelmä oli niinkin uusi, että Red vielä viimeisteli sitä session aikana. Aivan viimeistellyltä ei vielä kuulosta tämä neljäs ottokaan – onneksi ei, sillä versiointi on ehdottomasti levyn piristävin poikkeus. He Touched Me -albumilla julkaistu sovitus on kieltämättä hieman hengetön ja ehkä liiankin suoraviivaiseksi hiottu, mutta nyt tässä irtonaisemmalla ja letkeämmällä otteella esitetyssä gospelrokissa saavutetaan juuri se oikeanlainen fiilis, mikä masterista (otto 14) on jäänyt puuttumaan.

Ainoan miinuksen saa miksaus: aikoinaan sama otto julkaistiin Time Life -levymerkin alla, ja siinä erityisesti James Burtonin sooloilut tekivät hyvän säväyksen. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä kitara on nyt miksattu alemmas, ja tämä huomio hivenen latistaa muuten niin mainiota tunnelmaa.

Kesäkuun alussa 1971 kokoonnuttiin vielä kolmeksi illaksi levyttämään täydennyksiä tulevalle He Touched Me –albumille. Koska uudesta materiaalista tuntui jo olevan pulaa, niin sessioiden toisena iltana Elvis tyytyi vain lämmittelemään vanhoja gospelsuosikkejaan.

Seuraavan kappaleen pitäisi levyn alkuperäisen biisilistauksen mukaan olla A Thing Called Love, mutta jostakin syystä se korvattiin The Ink Spotsien jäsenen Bill Kennyn säveltämällä ja myös hänen alun perin levyttämällä kappaleella There Is No God But God, jota yleisesti pidetään Elviksen gospeltuotannon ”heittopussina”. Itse olen siitä huolimatta aina pitänyt tästä kepeästä ja iskelmällisiä vaikutteita omaavasta gospelrallista.

Kappaleen ensimmäinen otto katkeaa jo puolen minuutin kohdalla, koska Elviksen ääni ei toistu tarkkaamon monitoreista riittävällä voimakkuudella, johon Elvis tokaisee: ”Hommataan tänne yksi kaveri lisää laulamaan kanssani”. Toinen yritys kuulostaa jo valmiilta, eikä tuo mitään uutta masteriin, joka saatiin purkkiin jo viidennellä otolla.

Ennen edellistä kappaletta oltiin jo nauhoitettu Dallas Frazierin säveltämä He Is My Everything. Frazier oli alkujaan kirjoittanut kappaleeseen kahdet eri sanat: There Goes My Everything oli se maallisempi versio, jonka Elvis oli levyttänyt vuotta aikaisemmin. Ja jonkinasteisesta raaka-ainepulasta todellakin viestitti se, että nyt Elvis päätti levyttää myös tämän hengellisemmällä sanomalla sonnustetun variantin. Tunnelma studiossa tuntui olevan vielä tässä vaiheessa kohdallaan. Seuraavan päivän sessioistahan Elvis lähti kuin Annikki Tähti, kuulokkeet ja mikrofonit lennellen.

He Touched Me -albumilta irrottettu ainoa single He Touched Me/Bosom Of Abraham ei saavuttanut kotimaassaan lainkaan listasijoitusta.

Ennen kuin varsinainen biisi pääsee alkuun, saamme noin kahden minuutin ajan kuunnella, kuinka Elvis pelehtii sellaisten kappaleiden parissa kuin Farther Along, Oh Happy Day ja Mean Woman Blues. Ja koska kyseessä oli päivän sessioiden avausbiisi ja sen ensimmäinen otto, suorittavat Elvis ja Sweet Inspirations vielä tarvittavat äänenavaukset. Esitys itsessään on jälleen kerran kuin toisinto masterista (otto 5). Ainoastaan viulujen ja muiden hilavitkuttimien puuttuminen saa sen kuulostamaan raikkaammalta.

Vähiin käy kun loppuu. Vieläkin kaivattiin lisää gospeleita älppärin täytteeksi, joten Elvis joutui häthätää kaivamaan takataskustaan kaksi Johnson/McFadden/Brooks –sävelmää: I, John ja Bosom Of Abraham, joista jälkimmäinen on valittu tälle levylle. Molemmat kappaleet olivat suhteellisen vanhoja gospelhittejä: Bosom Of Abraham oli sävelletty jo 1940-luvun lopulla ja levytetty ainakin The Trumpeteersin ja The Jordanairesin toimesta.

Elvis valitsi tarkoituksella tämänkaltaiset, ainoastaan lauluharmonioihin ja yksinkertaiseen rytmilliseen poljentoon pohjautuvat kappaleet, koska ne eivät enää vaatineet sen suurempia sovituksellisia ponnisteluja. Hieman yksitotinen jolkotushan tämä Abrahamin povi on aina ollut, eikä masterin (otto 6) jälkeinen otto sitä enää siitä miksikään muuta.

Dennis Burning LoveLinden funkfiilistely I Got A Feeling In My Body aloitti Memphisin Stax-studiolla joulukuussa 1973 pidetyt kuusipäiväiset sessiot. Kappale on Elviksen laajasta gospeltuotannosta varmasti tyylillisesti poikkeavin, ja ehkä juuri sen vuoksi maestromme olikin siitä varsin innoissaan, mistä on todisteena jo Essential Elvis Vol. 5:lla julkaistu ensimmäinen otto. Elvis kulutti kappaleen parissa aikaa kaikkiaan seitsemän oton verran – ja samalla myös äänensä loppuun. Masteriksi kuitenkin valittiin aikaisempi otto 3 – edellä mainitusta syystä.

Äänen väsähtäminen ei kuitenkaan tee tästä seitsemännestä otosta yhtään huonompaa, pikemminkin päinvastoin. Elviksen draivi tuntui vain kasvavan loppua kohden, ja sitä myötäilee mukavasti potkivat rummut, jotka on nyt miksattu enemmän pintaan. Pientä rätinää on taustalla havaittavissa, mutta se ei onnistu pilaamaan yhtä tämän levyn maukkaimmista esityksistä – nam!

Levyn päättää Dottie Rambon säveltämä ja sanoittama If That Isn’t Love, joka nauhoitettiin sessioitten viimeisenä päivänä 16. joulukuuta, eikä suinkaan 16. lokakuuta, kuten levyn tiedot jälleen erheellisesti yrittävät väittää. Taas on nauhan annettu pyöriä vallan huolettomasti, ja noin minuutin ajan kuulemme harjoittelua, höpinää ja hohotusta, ennen kuin päästään itse asiaan.

Gospelit I Got A Feeling In My Body ja If That Isn’t Love julkaistiin albumilla Good Times (1974).

Toinen otto katkeaa heti alkuunsa, minkä jälkeen siirrytään kuudenteen ottoon, joka sekin lopetetaan jo parin ensimmäisen tahdin jälkeen. ”Seven”, kuuluu tarkkaamosta, mutta Elvis ehtii laulaa vain pienen hetken, kunnes tämäkin matka katkeaa. Levyn mukaan enempiä ottoja ei pitäisi tulla, mutta kappaleen täyspitkä versio on luonnollisestikin vuorossa seuraavana, joten senhän pitäisi olla otto 8. Ilmeisesti amerikkalainen laskuoppi poikkeaa omastani (?). Oli otto mikä hyvänsä, ei se taustasurinaa lukuun ottamatta tarjoile juurikaan mitään uutta masteriin (otto 4) verrattuna. Vain kaiku ja dubbaukset puuttuvat, mutta sellaisenahan se kuultiin jo Essential Elvis Vol. 5:lla (otto 1).

Easter Special on keräilijöille suunnatun FTD-levysarjan kymmenes julkaisu. Se on saanut kiitosta, mutta myös täysin kohtuutonta kritiikkiä osakseen, mistä kärjistettynä esimerkkinä toimii Elvis Is Still Active In Norway -sivujen luotsaama arvostelu. Levyn tuotantoa luonnehditaan sanoilla ”disastrous” ja ”definite looser”, kannustavaa vai mitä? Vastaavanlaisiin negatiivissävytteisiin superlatiiveihin törmää pitkin tekstiä, tosin itse sisältö saa kehuja, mutta sehän ei sinänsä ihmetytä.

Väitteiden tueksi esitellään biisistä I Got Feeling In My Body kaksi erilaista äänitystasoa kuvaavaa graafista käyrää, joista erityisesti alimmainen muistuttaa enemmänkin O. J. Simpsonin valheenpaljastuskoneen testitulosta. Tällaista arvioita, jos mitä, voi hyvällä syyllä kutsua hätävarjelun liioitteluksi. Toki rakentavaa kritiikkiä saa ja täytyykin esittää, mutta välillä tuntuu, että suhteellisuudentaju on joillakin tahoilla päässyt pahasti hämärtymään. Täytyy ymmärtää se, että FTD-levysarja on BMG:lle täysin toissijainen projekti; levyjä tehdään vain muutama tuhat kappaletta kerrallaan, joten niiden suunnitteluun, miksaukseen ynnä muuhun ei uhrata liikaa kalliita työtunteja.

Myönnän kyllä, että esimerkiksi His Hand In Mine -session kappaleet ovat soundeiltaan näin maallikon korvilla kuultuna hieman ”kovat”, ja parissa viimeisessä biisissä on lieviä taustahäiriöitä, mutta mistään suuresta maanpäällisestä katastrofista ei todellakaan ole kyse.

Lopuksi annan pienen ja vaatimattoman neuvon: sen sijaan, että stressaa itseään tuijottamalla erilaisia graafisia kuvioita, vaatimattomia kansia tai painovirhepaholaisia, kannattaa kuunnella sitä sisältöä.

Gentle On My Mind

Ei aavistanut laulaja-lauluntekijä John Hartford poistuessaan elokuvateatterin näytöksestä Doctor Zhivago (1965), että elokuvan inspiroimasta kappaleesta tulisi yksi suurimmista ja tunnetuimmista populaarimusiikin klassikoista. Kotiin saavuttuaan Hartford kirjoitti puolessa tunnissa sanat kappaleeseen Gentle On My Mind.

”Kävin katsomassa Doctor Zhivagon sinä iltana jolloin kirjoitin kappaleen. Siitä on tehty liian iso numero. Elokuva kyllä innoitti minua, mutta enpä nyt tiedä tuliko se varsinaisesti siitä. Se tuli vain kokemuksesta. Kirjoittaessani kappaletta, jos minulla olisi ollut mitään havaintoa, että siitä tulisi hitti, olisin varmasti tehnyt sen eri tavalla, ja silloin siitä ei olisi tullut hittiä. Kaikki vain tapahtui todella nopeasti, räjähdysmäisesti, sumussa.”, kertoo Hartford.

Dorothy Horstmanin kirjassa Sing Your Heart Out Country Boy, Hartford on sanonut kappaleesta seuraavaa: ”En ole oikein ikinä ymmärtänyt kaupallista musiikkia, niin kuin olisin halunnut. Minulla ei ole mitään ideaa, paitsi laulun sanoma, miksi siitä tuli hitti.”

John Hartford syntyi New Yorkissa, mutta varttui St. Louisissa, jossa hänen elinikäinen rakkautensa jokilaivoihin syttyi, jopa siinä määrin, että hänen saavuttaessaan suosiota muusikkona, hän ryhtyi osatoimiseksi jokilaivan kapteeniksi.

John Hartfordin kotisivut

Hartford on voittanut Grammy-palkintoja kolmella eri vuosikymmenellä ja on levyttänyt yli 30 albumia. Hän oli moniosaaja ja lahjakas multi-instrumentalisti, joka saavutti mainetta yhden miehen orkesterillaan. Hartford oli bluegrass-musiikin uranuurtaja ja kehitti myös oman steppitanssityylin. Mainitsemisen arvoista on myös, että John Hartford soitti (banjo, viulu, akustinen kitara) Byrds-yhtyeen klassikkoalbumilla Sweethearts of the Rodeo.

John Hartfordin originaali kappaleesta Gentle On My Mind, albumilta Earthwords & Music (1967).

Vuonna 1965 Hartford muutti Nashvilleen ja seuraavana vuonna julkaisi esikoisalbuminsa John Hartford Looks at Life. Vuonna 1967 ilmestyi toinen albumi, Earthwords & Music, joka sisälsi kappaleen Gentle On My Mind. Se julkaistiin samana vuonna singlenä, mutta mikään välitön klassikko eikä sen suurempi hittikään siitä tullut: sinkku nousi korkeimmillaan Billboardin kantrilistalla sijalle 60. Poppilistoilla sitä ei huomioitu lainkaan.

Tuolloin vielä melko tuntematon muusikko Glen Campbell oli kuullut John Hartfordin Gentle On My Mindin radiosta ja päätti levyttää sen heti tuoreeltaan. Hänen singlejulkaisunsa samannimiseltä albumilta pärjäsi alkuperäistä hieman paremmin, nousten kantrilistalla sijalle 30 ja myös Billboardin poplistalla se noteerattiin sijalla 62.

Glen Campbellin Gentle On My Mind platinaa myyneeltä albumilta Gentle On My Mind (1967).

Vaisuhkosta listamenestyksestään huolimatta Gentle On My Mind voitti vuonna 1968 kaikkiaan neljä Grammy-palkintoa. Kaksi niistä meni tekijälle itselleen (Best Folk Performance ja Best Country & Western Song) ja kaksi Glen Campbellille (Best Country & Western Solo Vocal Performance, Male ja Best Country & Western Recording).

Glen Campbell julkaisi kappaleen uudelleen singlenä (kääntöpuolellaan toinen klassikko, Wichita Lineman) vuonna 1968, Grammy-voittojen siivellä, mutta se ei edelleenkään saavuttanut sen suurempaa menestystä. Vuosien varrella Gentle On My Mind kuitenkin ikonisoitui Glen Campbellin bravuuriksi, pääsääntöisesti siksi, että hän käytti sitä televisioshownsa, The Glen Campbell Goodtime Hour, avausnumerona vuosina 1969–1972.

Kaverukset Glen Campbell ja John Hartford, The Glen Campbell Goodtime Hour -tv-showssa.

Kaikkein suurimman listamenestyksen kappaleesta nappasi kuitenkin Dean Martin (1968). Dinon versio nousi Briteissä aina kakkossijalle asti, ja pärjäsi Yhdysvalloissakin mukavasti.

Yksi erikoisemmista on varmastikin 1960-luvun Star Trek -tv-sarjasta tutun Leonard Nimoyn (Mr. Spock) tulkinta aiheesta.

Tunnetut versiot kappaleesta ovat tehneet myös amerikkalainen kantrilaulaja Patti Page (1968) ja soulin kuningatar Aretha Franklin (1969).

Suomeksi kappale löytyy myös useammalta artistilta, joista tunnetuimpiin kuuluu Jussi & The Boysin Takaa ajatusten virran (san. Jussi Raittinen/K.W. Blomqvist), vuodelta 1976. Myös Kai Lind (1969), Tapio Heinonen (1976) ja Jorma Kääriäinen (2004) ovat sen levyttäneet. Kai Lindin ja Tapio Heinosen versioon sanat on kirjoittanut Sauvo Puhtila.

Jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun The Band Perry -niminen kantriryhmä levytti kappaleen Glen Campbellista kertovan dokumenttielokuvan Glen Campbell: I’ll Be Me (2014) -soundtrackille, ja pokkasi siitä Grammyn (Best Country Duo/Group Performance) vuonna 2015.

The Band Perryn, Grammyn voittanut versio on raikas ja pirteä, ja tarjoaa taas yhdenlaisen näkemyksen tähän yhteen maailman levytetyimpään kappaleeseen.

Elviksen astuessa tammikuussa 1969 American Sound Studiolle levytyksiin, joista olisi tuleva yksi hänen tärkeimmistä, oli Gentle On My Mindista jo hyvää vauhtia tulossa kantristandardi, vaikka kyseessä oli vielä varsin uusi kappale. Elviksen ottaessa sen levytettäväkseen, hän jatkoi jo alkanutta perinnettä, joka elää vielä nykyäänkin: ei ole liioiteltua sanoa, että jokaisen oman arvonsa tuntevan kantrimuusikon on täydennettävä katalogiaan kyseisellä laulululla. Gentle On My Mind on levytetty noin 400–600 kertaa. Yksistään Glen Campbellin versiota on arvioitu soitettavan radiossa yli viisi miljoonaa kertaa. Sitä voi hyvällä syyllä pitää yhtenä länsimaisen populaarimusiikin tunnetuimmista iskusävelmistä.

Jostakin syystä Elviksen tulkinta kappaleesta on historian kirjoituksissa jätetty lapsipuolen asemaan. Sitä harvoin mainitaan tekijöiden joukossa. Yksi syy voi olla se, että Gentle On My Mindia ei Elviksen kohdalla julkaistu singlenä, joten siitä ei voinut tulla hittiä. Se jäi albumiraidaksi. Mutta sekään ei täysin oikeuta Elviksen version dissaamista. Gentle On My Mind on kuitenkin Elviksen uran vahvimpiin kokonaisuuksiin kuuluvan albumin From Elvis In Memphis ehdottomia huippuhetkiä.

Gentle On My Mind julkaistiin albumilla From Elvis In Memphis (1969) ja edustaa sen ehdottomia huippuhetkiä. Levy kuuluu Elviksen uran merkittävimpiin ja sitä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimpina kokonaisuuksina.

Elvis antaa kappaleelle saman käsittelyn, jonka hän antoi aiemmin levytyssessioiden alkaessa Long Black Limousinelle. Myös nyt on kyseessä enemmän kantriperinteisiin kallistuva sävelmä. Siinä missä Hartfordin ja Campbellin tulkinnat nojautuivat enemmän herkkyyteen ja haavoittuvuuteen, Elvis astuu laulun päälle paljon raskaammalla poljennolla. Eikä nyt liikuta minkään genren sisällä. Päinvastoin: Elvis sekoitti kantrikeitokseen annoksen rokkia ja gospelia, tehden kappaleesta täysin uniikin. Se ei kuulosta miltään aikaisemmalta tai edes tulevalta versiolta.

Heti ensimmäisestä säkeestä lähtien, kun Elvis lausuu sanat: ”It’s knowin’ that your door is always open and your path is free to walk…”, tehdään selväksi, että laulu on nyt hänen ja vain hänen omaisuuttaan. Mestari on saapunut omalle maaperälleen, eikä siellä kukaan kykene häntä horjuttamaan.

Lue myös blogi: Long Black Limousine

Bändin, tuottajan ja studion ilmapiirin vaikutusta ei voida myöskään aliarvioida. Elviksellä oli takanaan American Soundin oma rytmiryhmä, legendaarinen The Memphis Boys. Ja yksi alan tinkimättömimmistä tuottajista Chips Moman. Tämä paketti oli tahkonut hittejä huimalla tahdilla koko studion lyhyen olemassaolon (perustettu 1964) ajan. Eikä se suinkaan ollut sattumaa, vaan silkkaa ammattitaitoa.

Elviksen ympärillä The Memphis Boys, American Sound Studiolla, tammikuussa 1969. Vasemmalta oikealle: Bobby Wood (koskettimet), Mike Leech (basso), Tommy Cogbill (basso), Gene Chrisman (rummut), Elvis, Bobby Emmons (urut), Reggie Young (kitara), Ed Kollis (ääniteknikko/huuliharppu), Dan Penn (lauluntekijä).

Tuottaja Chips Momanin kiireellisestä aikataulusta ja paneutumisesta työhönsä kertoo sekin, että hän lyyhistyi uupumuksesta miksatessaan Elvis-sessioiden materiaalia.

American Sound Studiota voitiin hyvällä syyllä kutsua hittitehtaaksi, jonka tuotteet jalostuivat ajan myötä klassikoiksi, kuten esimerkiksi Dusty Springfieldin Son of a Preacher Man, Neil Diamondin Sweet Caroline, B.J. Thomasin Raindrops Keep Fallin’ on My Head, Aretha Franklinin Do Right Woman, Do Right Man ja tietenkin Elviksen omat Suspicious Minds ja In The Ghetto. Jos Gentle On My Mind olisi julkaistu singlenä, olisi se saattanut tuottaa Elvikselle yhden hitin ja klassikon lisää näistä innostusta, luovuutta, tunteen paloa ja kiihkoa kuplivista kekkereistä.

Kappaleen sanoitus on pitkälti kulkuriromantiikkaa höystettyna metaforilla ja merkityksillä. Se on kuitenkin rakkauslaulu, jossa kertoja ei kykene sitoutumaan suhteeseen, vaan vapauden tunteensa riivaamana ajautuu aina liikekannallepanolle. Siitä huolimatta, missä ikinä liikkuukin, on matkaajan mielessä aina hellästi hän. Laulu on myös tajunnanvirtaa. Tekstistä suorastaan huokuu, että se on kirjoitettu luovan olotilan vallassa, nopeasti ja kiihkeästi.

Memphisin American Sound Studiolla, 15. tammikuuta 1969, levytetty Gentle On My Mind, albumilta From Elvis In Memphis (1969).

Elviksen kohdalla kappaleesta tekee poikkeuksellisen se, että siinä on paljon sanoja. Varmasti yksi syy, miksi artisti ei enää siihen kajonnut esimerkiksi konserteissaan. Elvis selvästi heittäytyy voimakkaan tunnetilan vietäväksi, kuitenkin hyvin keskittyneesti, koska käytännössä kappale levytettiin yhdellä otolla. Vain joitakin pieniä paikkauksia tehtiin myöhemmin.

Kappaleessa soittaa dobroa American Sound Studion kitaristi Reggie Young, joka menehtyi 82-vuoden iässä, 17. tammikuuta 2019. Tapaus huomioitiin myös Suomen medioissa: Soundi-lehti.

Mark Duffett kiteyttää hienosti kirjassaan Counting Down Elvis: His 100 Finest Songs, ehkä koko Elviksen musiikin ytimen: ”Elviksen nerokkuus ei välttämättä nojautunut siihen, että hän valikoisi täysin tuntemattomia lauluja tai muokkaisi tutuista lauluista tunnistamattomia. Usein riitti vain, että hän tiedosti jonkun suositun sävelmän vetoavuuden, ja teki siitä omansa.”

Kappaleen raakaversio, joka vastikään saatiin kuultavaksemme keräilijöille suunnatulla Elvis: American Sound 1969 -FTD-julkaisulla.

Gentle On My Mind (säv./san. John Hartford)

It’s knowin’ that your door is always open
And your path is free to walk
That makes me tend to keep my sleeping bag rolled up
And stashed behind your couch

It’s knowin’ I’m not shackled
By forgotten words and bonds
And the heat stains that have dried up on some lovin’
That keeps you in the back roads
By the rivers of my memory
It keeps you ever gentle on my mind

It’s not clinging to the rocks and ivy
Planted on their columns mellowed by me
Or something that somebody said
Because they thought we’d fit together walking
It’s just knowing that the world will not be cursin’
Or forgiving when I walk along some railroad track and find
That you’re moving on the back roads
By the rivers of my memory and for hours
You’re just gentle on my mind

Though the wheat fields and the clothes lines
And the junk yards and the highways come between us
And some other woman’s cryin’ to her mother
’Cause she turned and I was gone
I still might run in silence
Till’ the join might stain my face
And the summer sun might burn me ’till I’m blind
But not to where I cannot see you
Walking in the back roads
By the rivers flowing gently on my mind

I dip my cup of soup from a gurgling,
cracking cauldron in some train yard
I’m barely runnin’ cold how
Have a dirty hat pulled low across my face
Who cupped hands around the tin cans
I pretend to hold you to my breast and find
That you’re wavin’ from the back roads
By the rivers of my memory
Ever smiling never changes on my mind