Easter Special

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

FTD-levymerkin maaliskuussa 2001 julkaisema pääsiäismuna ei sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta laadullisesti sisältö on sitäkin herkullisempaa. Kuten levyn nimestäkin voi jo jotain päätellä, on pääsiäiskattaukseksi valittu Elviksen laadukkainta musiikillista pashaa eli hänen gospel-levytyksiään. Varsin leveällä haarukalla tätä herkkua meille syötetäänkin, sillä levy kattaa kuudentoista vuoden periodin, vuodesta 1957 aina vuoteen 1973 asti, yhteensä kahdeksasta eri sessiosta.

Gospelit edustivat Elvikselle rakkainta musiikkia. Siitä todistavat lauluihin paneutuminen ja tulkinnat, joita kuunnellessa paatuneinkin pakana saattaa heikkona hetkenään kyseenalaistaa evoluutioteorian. Omalta kohdaltani voin heti tunnustaa uskoni ja vakaumukseni kyseisiä hengentuotteita kohtaan. Uskoisin, että muutama muukin on suorittanut katumusharjoituksiaan näiden hartaitten sävelten parissa. Toki Elviksen gospelit toimivat ihan sellaisenaankin – ilman edellisiltana nautittuja ehtoollisviinejä.

Olen tällä kerralla päättänyt arvostella jokaisen kappaleen erikseen – tapa mitä en yleensä noudata, mutta mielestäni Elviksen gospelit, jos mitkä, ovat sen vaivan väärti. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ei mitään levyllä kuultavaa ottoa ole aiemmin julkaistu virallisesti. Parilla bootlegilla (lähinnä Stand By Me Vol. 1:llä ja Vol. 2:lla) on muutama otto kuitenkin jo nähnyt päivänvalon, ja niiden kappaleiden kohdalle olen sulkuihin merkinnyt, miltä julkaisulta kyseinen otto löytyy. Joten ei muuta kuin bon appétit!

Kuuntele Easter Special -levy YouTubessa.

The March Of Dimes oli kampanja, jolla kerättiin rahaa poliota sairastavien lasten hyväksi vuonna 1957. Sitä oli tukemassa monia sen ajan viihdetaiteilijoita, joista yksi oli meidän Elvis. Radion tiskijukille jaettiin kaksi levyä: Disc Jockey Interviews ja Disc for Dimes. Ensin mainittu levy sisälsi lyhyen haastattelun, minkä jälkeen artistilta soitettiin hänen kuumin hittinsä. Elviksen kohdalla se oli Love Me Tender. Muita esityksiä olivat I Love My Baby (Jill Corey), Baby Doll (Andy Williams), Your Love Is My Love (Alan Dale), Paper Doll (Mills Brothers) ja Singing The Blues (Guy Mitchell).

Joannie Wilson ja Elvis, vuoden 1957 March of Dimes -kampanjan mannekiineina.

Elviksen haastatteluosuus kesti reilut viisi minuuttia, ja nykyään sitä on suhteellisen vaikeasti saatavilla, koska radioasemille oli käynyt käsky tuhota kampanjan jälkeen kaikki levyt. Jotkut tiskijukat kuitenkin laistoivat velvollisuudestaan, ja näin ollen on haastattelu julkaistu vuosien varrella muutamalla huonotasoisella ja harvinaisella bootsilla, joista vuonna 1979 julkaistu The Rockin’ Rebel Volume 3 on laadullisesti siedettävin.

Disc for Dimes -levyllä kaksikymmentä eri julkisuuden henkilöä velvoittivat lyhyellä puheenvuorollaan kansalaisia osallistumaan keräykseen. Artistien kohdalla soitettiin myös tämän puffin jälkeen heidän hittikappaleensa. Oletettavasti juuri tältä levyltä on poimittu Easter Specialin aloittava Elviksen puheosuus. Haastattelut ja puheenvuorot nauhoitettiin itse asiassa jo vuoden 1956 puolella, eikä 1957, kuten Pääsiäisspesiaali väittää. Levy sisältää myös muitakin virheitä, joihin palaamme myöhemmin. Elviksen haastattelu on luettavissa The Man And His Music –lehden numerosta 18 vuodelta 1993.

Harvinaisen Disc for Dimes -levyn etiketti.

Levyn ensimmäinen biisi ei siis tässä tapauksessa ole Love Me Tender, koska se ei tiettävästi ole gospel, vaan kunnian saa Stuart Hamblenin kirjoittama It Is No Secret, joka sisällytettiin vuonna 1957 ilmestyneelle gospel-EP:lle Peace In The Valley. Esitys nauhoitettiin saman vuoden tammikuussa Radio Recordersin studiolla. Nyt kuultava binaural-äänitys (otto 12) on hyvin lähellä masteria, jopa niin lähellä, että se hengittää sitä jo niskaan (master-otto 13). Essential Elvis Vol. 2:lla julkaistiin aikoinaan kappaleen kolme ensimmäistä ottoa.

Levyn toinen virhe löytyy heti tämän toisen raidan kohdalla: kappaleen kestoksi on ilmoitettu 1:58, mutta todellinen kesto on tasan kaksi minuuttia pidempi. Kahden minuutin miettimisen jälkeen saamme tulokseksi 3:58.

He Knows Just What I Need johdatteleekin meidät seuraavalle vuosikymmenelle. Lokakuussa 1960 nauhoitettiin RCA:n Studio B:ssä His Hand In Mine –albumin materiaali. Näiden sessioiden tuotoksista pääsemme nautiskelemaan viiden kappaleen ajaksi.

Nashvillessä fanien ympäröimänä, Studio B:n ulkopuolella, 30. lokakuuta 1960.

The Statesmenin alun perin esittämä kappale oli kyseisen gospel-ryhmän lauluntekijä/sovittaja Mosie Listerin sävellys. Nyt kuultavan ensimmäisen oton lopussa joutuu Charlie Hodge venyttämään äänihuulensa äärimmilleen saavuttaakseen vaadittavan sävelkorkeuden. Charlien ääni melkein meni prosessissa rikki, joten masteriin (otto 10) mennessä oli lopen väsynyt herra Hodge korvattu Millie Kirkhamilla.

Liian joutuisasti etenevän ensimmäisen yrityksen päätteeksi joutuu Elvis toteamaan: ”It’s a little bit too fast”. Jo edellisellä raidalla tyrkytetty pituus 1:58 osuu tämän biisin kohdalla vihdoinkin nappiin. Lyhyestä virsi kaunis. (Julkaistu bootseilla Stand By Me Vol. 2 ja Surrender.)

The Blackwood Brothersien laulukansiosta kaivettiin esiin seuraava kappale. Mansion Over The Hilltop julkaistiin lauluryhmän toimesta ensimmäisen kerran vuonna 1954. Samana vuonna kaksi ryhmän jäsentä kuoli traagisesti lento-onnettomuudessa, vain muutamaa päivää ennen kuin Elvis äänitti ensilevytyksensä Sunilla. Tapaus järkytti Elvistä melkoisesti, ja viimeinkin näissä sessioissa hän sai tilaisuuden osoittaa kunnioitustaan yhtyeelle. Vain kolme ottoa vaadittiin laulun loppuun saattamiseksi, ja nyt kuulemme niistä sen ensimmäisen.

Elvis (keskellä) The Blackwood Brothes -gospelryhmän kanssa, vuonna 1957.

The Golden Gate Quartet oli järjestysnumeroltaan jo kolmas gospelkvartetti, jonka tuotantoa tuotiin näissä istunnoissa esille. Elvis oli nähnyt ryhmän esiintyvän Pariisissa ja jopa laulanut heidän kanssaan lavan takana. ”Here we go… hell, I need someone else to count”, tokaisee laskutaidoton artistimme ennen Joshua Fit The Battle’n aloitusta. Taisteluun lähdetään tässä ensimmäisessä otossa hieman rennommalla ja rosoisemmalla otteella kuin mitä täydellisyyttä hipovalla masterilla (otto 4) olemme tottuneet kuulemaan. Nice, very nice…

The Jordanairesien entinen bassolaulaja Colly Holt oli kirjoittanut gospelin I’m Gonna Walk Dem Golden Stairs, jonka yhtye levytti RCA:lle vuonna 1949. Elvis jammaili kaikessa rauhassa Jorkkujen kanssa, ja ennen kuin kukaan Hill & Range -musiikkikustantamon valvovista silmistä ja korvista ehti huomata, oli kappale jo purkissa. Ensimmäinen otto valittiin masteriksi, mutta kuten tämä äänitekin sen vääjäämättä todistaa, yritettiin sitä hioa vielä ainakin parin oton verran. Mutta turhaan, aivan turhaan – täydellistä on vaikea saada paremmaksi.

Known Only To Him päättää tällä erää His Hand In Mine –sessiot. Sen olivat levyttäneet molemmat, sekä The Statesmen että The Blackwood Brothers. Näissä kahdessa ensimmäisessä otossa kappale aloitetaan säkeistöstä ”In this world of fear and doubt…”, eikä siis kertosäkeistöstä kuten masterissa (otto 5). Mitään muuta havaittavaa eroa ei löydy, ei sitten niin millään. (Stand By Me Vol. 1)

Samassa studiossa ja samalla teemalla jatkettiin kuusi vuotta myöhemmin: How Great Thou Art –LP:n materiaalin äärelle kokoonnuttiin toukokuussa 1966. Jos edellinen gospelsessio oli ollut tunnelmiltaan intiimi ja musiikilliselta yleisilmeeltään kuin mummon muusi eli vahvasti kotona tehdyn makuinen, niin nyt oli vuorossa gurmee ateria parhaassa ravintolassa, kaikilla mausteilla. Pieneen studioon oli ahtautunut soittajia ja taustakuoroja enemmän kuin paloturvallisuuslaki sallii. Nyt haettiin selvästikin erilaista soundia kuin mitä aikaisemmissa gospelsessioissa.

The Jordanaires, Millie Kirkham ja Elvis, How Great Thou Art -sessioissa, Studio B:llä, toukokuussa 1966.

Run On nauhoitettiin sessioissa ensimmäiseksi. Tämä The Golden Gate Quartet –klassikko otettiin nyt uuteen käsittelyyn, ja tuloksena oli rokahtavampi ja sanoitukseltaan rohkeampi, kuin mikään aikaisempi Elviksen levyttämä gospel. Masteriin (otto 7) verrattuna ei tässä hivenen hitaammalla tempolla etenevässä kakkosotossa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Mutta kyllä sitäkin kuuntelee, aina ennemmin kuin mämmiä syö. (Stand By Me Vol. 2)

Vaikka seuraavan kappaleen, Stand By Me’n tietoihin ei tekijää ole merkitty, saa siitä kunnian musta gospelsäveltäjä Charles Tindley, joka oli piireissä ilmeisen arvostettu laulunikkari. Tiedot ovat muiltakin osiltaan puutteelliset ja virheelliset: jos levyn alkupäässä oli kappaleen kesto ilmoitettu väärin, niin nyt sitä ei ole ilmoitettu lainkaan! Sama pätee myös seuraavan kappaleen kohdalla. Joten paljastetaan tämä suuri salaisuus nyt heti: Stand By Me, kesto 2:54 ja So High, kesto 2:14.

Olisi ehkä ollut parempi, jos kappaleen ottokin olisi saman tien jätetty ilmoittamatta, koska silmillämme voimme nähdä, kuinka takakannessa lukee ”take 2”, mutta korvillamme voimme kuulla, kuinka tuottaja Felton Jarvis ilmoittaa äänitarkkaamosta ”take 7”. Ja jälleen kerran sama juttu So High’n kohdalla: kyseessä on otto 3, vaikka levyyn on printattu otto 2. No, se siitä. Stand By Me on jylhä esitys, mikä saa karskimmankin miehen hiljaiseksi. Tästä vaihtoehtoversiosta puuttuu masterilla (otto 11) kuultava kaiku. Siitä johtuen Elviksen tulkinta tulee ”lähemmäs” kuuntelijaa – aivan kuin itse Jumala puhuisi sinulle… mutta hetkinen, niinhän se puhuukin! (Stand By Me Vol. 2)

The Harmonizing Four –ryhmän bassolaulaja Jimmy Jonesin versio gospelklassikosta So High toimi esikuvana Elviksen tulkinnalle. Elvis olisi halunnut kyseisen hemmon näihin sessioihin, ja olikin kovasti harmissaan, kun Eversti Parkerin vasen käsi Tom Diskin ei kyennyt miestä löytämään. Siitä huolimatta kappaleesta tehdään selvää jälkeä jo neljännellä yrittämällä. Nyt kuultava edellinen otto ei häviä masterille kuin Buddy Harmanin symbaalin kilkutuksen verran. (Stand By Me Vol. 1)

Elvis voitti How Great Thou Art (1967) -albumista uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon.

Seuraavasta kappaleesta ei selviydyttykään enää yhtä helposti. Somebody Bigger Than You And I vaati kaikkiaan kuusitoista ottoa, ennen kuin maestro oli tyytyväinen. Elvis tunsi kappaleesta myös The Ink Spotsin ja The Statesmenin versiot, mutta jälleen kerran oli Jimmy Jonesin tulkinta se, mikä Elvistä sykähdytti. Aluksi hän yritti laulaa kappaletta samassa sävellajissa kuin Jones, mutta ei suoriutunut matalimmista kohdista aivan yhtä puhtain paperein. Bootsilla Stand By Me Vol. 2 kuullaan Elviksen tokaisevan jo parin yrityksen jälkeen: ”Nostetaanpas sävellajia vähäsen. Se tuo biisiin enemmän voimaa.” Ja voimaahan Elviksen tulkinnassa on kuin pienessä kylässä. Jos ei tietäisi, niin tämä versio (otto 12) menisi masterista kuin väärä raha. Vain kaiku puuttuu. (Stand By Me Vol. 1)

Stand By Me Vol 1:llä ja Vol. 2:lla julkaistut How Great Thou Art -sessioiden otot ovat monoversioita, mutta nyt ne kuullaan ensimmäistä kertaa stereona. Levyn jäljellä oleviin biiseihin eivät bootleggarit ole pitkine näppeineen päässeet kajoamaan, joten seuraavaksi lähdemmekin samoamaan sangen neitseelliseen maastoon.

Piipahdamme pikaisesti syyskuun 1967 Guitar Man -sessiossa, jossa levytettiin tulevaa pääsiäistä silmällä pitäen gospelsinkku You’ll Never Walk Alone/We Call On Him. Sinkun B-puolesta kuulemme otot 4-5. Elviksen kommentti ”no good” katkaisee neljännen oton heti alkuunsa, ja Pasin kommentti ”very good” päättää viidennen oton, joka olisi mielestäni kelvannut masteriksi (otto 9) jo aivan mainiosti. Amerikkalainen Time Life –levymerkki julkaisi kappaleesta muutama vuosi sitten oton kaksi.

Pääsiäissingle You’ll Never Walk Alone/We Call On Him nousi Yhdysvalloissa listasijalle 90 ja Briteissä sijalle 44.

Yhtä lyhyeksi, mutta sitäkin ytimekkäämmäksi, jää vierailu myös seuraavassa sessiossa. Kesäkuussa 1968 levytettiin Burbankissa Western Recorders -studiolla materiaalia legendaarista Comeback Specialia varten. Nauhoituksista jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi Elviksen hurjin gospelrutistus: Saved. Tästä alun perin gospelparodiaksi tarkoitetusta kappaleesta vastasi tuttu tekijätiimi: Jerry Leiber ja Mike Stoller. Elvis tapansa mukaan viis veisasi parodioista ja yltyikin saarnaamaan kappaleesta suorastaan syntisen hyvän version, jonka rinnalla Lavern Bakerin originaali kuulostaa pyhäkouluvirreltä.

Ensimmäisessä otossa on jo samankaltaista paloa, mitä kiirastulen kypsyttämässä masterissakin (otot 5 ja 6). Jos tarkkaan kuuntelee, niin parissa kohdassa Elviksen fraseeraus vielä myötäilee Bakerin tulkintaa, ja loppupuolella kuultavia ”hoh-hoita” ja ”hah-haita” ei naureskella vielä tarpeeksi räkäisesti. Taustalla laulava The Blossoms -ryhmä ujeltaa vähän ennen kappaleen loppua kuin junanpilli, mikä on myöskin uutta. Vaikka kaikki erot ovatkin hakemalla haettuja, on kuitenkin hienoa, että vihdoin tästäkin kappaleesta julkaistiin vaihtoehtoversio.

Toukokuussa 1971 pidettiin Nashvillen Studio B:ssä lähes viikon kestävät maratonsessiot, joissa levytettiin uskomattomat 33 kappaletta. Materiaali koostui lähinnä joululauluista ja gospeleista. Molemmissa kategorioissa esiteltiin perinteisemmän materiaalin rinnalla myös uudemman tekijäpolven aikaansaannoksia. Tästä kahtiajaosta toimivat hyvänä esimerkkinä seuraavat kaksi biisiä.

Toukokuussa 1971, Studio B:n kulmilla.

Mahalia Jacksonin alun perin levyttämä An Evening Prayer edustaa sitä traditionaalisempaa gospelmusiikkia. Tästä iltarukouksesta (otto 2) puuttuu masteriin (otto tuntematon) verrattuna vain Elviksen ”amen”, jonka hän jättää lopussa kiekaisematta.

Uunituoreena taas tarjoiltiin Red Westin yhdessä Glen Spreenin kanssa leipoma Seeing Is Believing. Itse asiassa sävelmä oli niinkin uusi, että Red vielä viimeisteli sitä session aikana. Aivan viimeistellyltä ei vielä kuulosta tämä neljäs ottokaan – onneksi ei, sillä versiointi on ehdottomasti levyn piristävin poikkeus. He Touched Me -albumilla julkaistu sovitus on kieltämättä hieman hengetön ja ehkä liiankin suoraviivaiseksi hiottu, mutta nyt tässä irtonaisemmalla ja letkeämmällä otteella esitetyssä gospelrokissa saavutetaan juuri se oikeanlainen fiilis, mikä masterista (otto 14) on jäänyt puuttumaan.

Ainoan miinuksen saa miksaus: aikoinaan sama otto julkaistiin Time Life -levymerkin alla, ja siinä erityisesti James Burtonin sooloilut tekivät hyvän säväyksen. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä kitara on nyt miksattu alemmas, ja tämä huomio hivenen latistaa muuten niin mainiota tunnelmaa.

Kesäkuun alussa 1971 kokoonnuttiin vielä kolmeksi illaksi levyttämään täydennyksiä tulevalle He Touched Me –albumille. Koska uudesta materiaalista tuntui jo olevan pulaa, niin sessioiden toisena iltana Elvis tyytyi vain lämmittelemään vanhoja gospelsuosikkejaan.

Seuraavan kappaleen pitäisi levyn alkuperäisen biisilistauksen mukaan olla A Thing Called Love, mutta jostakin syystä se korvattiin The Ink Spotsien jäsenen Bill Kennyn säveltämällä ja myös hänen alun perin levyttämällä kappaleella There Is No God But God, jota yleisesti pidetään Elviksen gospeltuotannon ”heittopussina”. Itse olen siitä huolimatta aina pitänyt tästä kepeästä ja iskelmällisiä vaikutteita omaavasta gospelrallista.

Kappaleen ensimmäinen otto katkeaa jo puolen minuutin kohdalla, koska Elviksen ääni ei toistu tarkkaamon monitoreista riittävällä voimakkuudella, johon Elvis tokaisee: ”Hommataan tänne yksi kaveri lisää laulamaan kanssani”. Toinen yritys kuulostaa jo valmiilta, eikä tuo mitään uutta masteriin, joka saatiin purkkiin jo viidennellä otolla.

Ennen edellistä kappaletta oltiin jo nauhoitettu Dallas Frazierin säveltämä He Is My Everything. Frazier oli alkujaan kirjoittanut kappaleeseen kahdet eri sanat: There Goes My Everything oli se maallisempi versio, jonka Elvis oli levyttänyt vuotta aikaisemmin. Ja jonkinasteisesta raaka-ainepulasta todellakin viestitti se, että nyt Elvis päätti levyttää myös tämän hengellisemmällä sanomalla sonnustetun variantin. Tunnelma studiossa tuntui olevan vielä tässä vaiheessa kohdallaan. Seuraavan päivän sessioistahan Elvis lähti kuin Annikki Tähti, kuulokkeet ja mikrofonit lennellen.

He Touched Me -albumilta irrottettu ainoa single He Touched Me/Bosom Of Abraham ei saavuttanut kotimaassaan lainkaan listasijoitusta.

Ennen kuin varsinainen biisi pääsee alkuun, saamme noin kahden minuutin ajan kuunnella, kuinka Elvis pelehtii sellaisten kappaleiden parissa kuin Farther Along, Oh Happy Day ja Mean Woman Blues. Ja koska kyseessä oli päivän sessioiden avausbiisi ja sen ensimmäinen otto, suorittavat Elvis ja Sweet Inspirations vielä tarvittavat äänenavaukset. Esitys itsessään on jälleen kerran kuin toisinto masterista (otto 5). Ainoastaan viulujen ja muiden hilavitkuttimien puuttuminen saa sen kuulostamaan raikkaammalta.

Vähiin käy kun loppuu. Vieläkin kaivattiin lisää gospeleita älppärin täytteeksi, joten Elvis joutui häthätää kaivamaan takataskustaan kaksi Johnson/McFadden/Brooks –sävelmää: I, John ja Bosom Of Abraham, joista jälkimmäinen on valittu tälle levylle. Molemmat kappaleet olivat suhteellisen vanhoja gospelhittejä: Bosom Of Abraham oli sävelletty jo 1940-luvun lopulla ja levytetty ainakin The Trumpeteersin ja The Jordanairesin toimesta.

Elvis valitsi tarkoituksella tämänkaltaiset, ainoastaan lauluharmonioihin ja yksinkertaiseen rytmilliseen poljentoon pohjautuvat kappaleet, koska ne eivät enää vaatineet sen suurempia sovituksellisia ponnisteluja. Hieman yksitotinen jolkotushan tämä Abrahamin povi on aina ollut, eikä masterin (otto 6) jälkeinen otto sitä enää siitä miksikään muuta.

Dennis Burning LoveLinden funkfiilistely I Got A Feeling In My Body aloitti Memphisin Stax-studiolla joulukuussa 1973 pidetyt kuusipäiväiset sessiot. Kappale on Elviksen laajasta gospeltuotannosta varmasti tyylillisesti poikkeavin, ja ehkä juuri sen vuoksi maestromme olikin siitä varsin innoissaan, mistä on todisteena jo Essential Elvis Vol. 5:lla julkaistu ensimmäinen otto. Elvis kulutti kappaleen parissa aikaa kaikkiaan seitsemän oton verran – ja samalla myös äänensä loppuun. Masteriksi kuitenkin valittiin aikaisempi otto 3 – edellä mainitusta syystä.

Äänen väsähtäminen ei kuitenkaan tee tästä seitsemännestä otosta yhtään huonompaa, pikemminkin päinvastoin. Elviksen draivi tuntui vain kasvavan loppua kohden, ja sitä myötäilee mukavasti potkivat rummut, jotka on nyt miksattu enemmän pintaan. Pientä rätinää on taustalla havaittavissa, mutta se ei onnistu pilaamaan yhtä tämän levyn maukkaimmista esityksistä – nam!

Levyn päättää Dottie Rambon säveltämä ja sanoittama If That Isn’t Love, joka nauhoitettiin sessioitten viimeisenä päivänä 16. joulukuuta, eikä suinkaan 16. lokakuuta, kuten levyn tiedot jälleen erheellisesti yrittävät väittää. Taas on nauhan annettu pyöriä vallan huolettomasti, ja noin minuutin ajan kuulemme harjoittelua, höpinää ja hohotusta, ennen kuin päästään itse asiaan.

Gospelit I Got A Feeling In My Body ja If That Isn’t Love julkaistiin albumilla Good Times (1974).

Toinen otto katkeaa heti alkuunsa, minkä jälkeen siirrytään kuudenteen ottoon, joka sekin lopetetaan jo parin ensimmäisen tahdin jälkeen. ”Seven”, kuuluu tarkkaamosta, mutta Elvis ehtii laulaa vain pienen hetken, kunnes tämäkin matka katkeaa. Levyn mukaan enempiä ottoja ei pitäisi tulla, mutta kappaleen täyspitkä versio on luonnollisestikin vuorossa seuraavana, joten senhän pitäisi olla otto 8. Ilmeisesti amerikkalainen laskuoppi poikkeaa omastani (?). Oli otto mikä hyvänsä, ei se taustasurinaa lukuun ottamatta tarjoile juurikaan mitään uutta masteriin (otto 4) verrattuna. Vain kaiku ja dubbaukset puuttuvat, mutta sellaisenahan se kuultiin jo Essential Elvis Vol. 5:lla (otto 1).

Easter Special on keräilijöille suunnatun FTD-levysarjan kymmenes julkaisu. Se on saanut kiitosta, mutta myös täysin kohtuutonta kritiikkiä osakseen, mistä kärjistettynä esimerkkinä toimii Elvis Is Still Active In Norway -sivujen luotsaama arvostelu. Levyn tuotantoa luonnehditaan sanoilla ”disastrous” ja ”definite looser”, kannustavaa vai mitä? Vastaavanlaisiin negatiivissävytteisiin superlatiiveihin törmää pitkin tekstiä, tosin itse sisältö saa kehuja, mutta sehän ei sinänsä ihmetytä.

Väitteiden tueksi esitellään biisistä I Got Feeling In My Body kaksi erilaista äänitystasoa kuvaavaa graafista käyrää, joista erityisesti alimmainen muistuttaa enemmänkin O. J. Simpsonin valheenpaljastuskoneen testitulosta. Tällaista arvioita, jos mitä, voi hyvällä syyllä kutsua hätävarjelun liioitteluksi. Toki rakentavaa kritiikkiä saa ja täytyykin esittää, mutta välillä tuntuu, että suhteellisuudentaju on joillakin tahoilla päässyt pahasti hämärtymään. Täytyy ymmärtää se, että FTD-levysarja on BMG:lle täysin toissijainen projekti; levyjä tehdään vain muutama tuhat kappaletta kerrallaan, joten niiden suunnitteluun, miksaukseen ynnä muuhun ei uhrata liikaa kalliita työtunteja.

Myönnän kyllä, että esimerkiksi His Hand In Mine -session kappaleet ovat soundeiltaan näin maallikon korvilla kuultuna hieman ”kovat”, ja parissa viimeisessä biisissä on lieviä taustahäiriöitä, mutta mistään suuresta maanpäällisestä katastrofista ei todellakaan ole kyse.

Lopuksi annan pienen ja vaatimattoman neuvon: sen sijaan, että stressaa itseään tuijottamalla erilaisia graafisia kuvioita, vaatimattomia kansia tai painovirhepaholaisia, kannattaa kuunnella sitä sisältöä.

Gentle On My Mind

Ei aavistanut laulaja-lauluntekijä John Hartford poistuessaan elokuvateatterin näytöksestä Doctor Zhivago (1965), että elokuvan inspiroimasta kappaleesta tulisi yksi suurimmista ja tunnetuimmista populaarimusiikin klassikoista. Kotiin saavuttuaan Hartford kirjoitti puolessa tunnissa sanat kappaleeseen Gentle On My Mind.

”Kävin katsomassa Doctor Zhivagon sinä iltana jolloin kirjoitin kappaleen. Siitä on tehty liian iso numero. Elokuva kyllä innoitti minua, mutta enpä nyt tiedä tuliko se varsinaisesti siitä. Se tuli vain kokemuksesta. Kirjoittaessani kappaletta, jos minulla olisi ollut mitään havaintoa, että siitä tulisi hitti, olisin varmasti tehnyt sen eri tavalla, ja silloin siitä ei olisi tullut hittiä. Kaikki vain tapahtui todella nopeasti, räjähdysmäisesti, sumussa.”, kertoo Hartford.

Dorothy Horstmanin kirjassa Sing Your Heart Out Country Boy, Hartford on sanonut kappaleesta seuraavaa: ”En ole oikein ikinä ymmärtänyt kaupallista musiikkia, niin kuin olisin halunnut. Minulla ei mitään ideaa, paitsi laulun sanoma, miksi siitä tuli hitti.”

John Hartford syntyi New Yorkissa, mutta varttui St. Louisissa, jossa hänen elinikäinen rakkautensa jokilaivoihin syttyi, jopa siinä määrin, että hänen saavuttaessaan suosiota muusikkona, hän ryhtyi osatoimiseksi jokilaivan kapteeniksi.

John Hartfordin kotisivut

Hartford on voittanut Grammy-palkintoja kolmella eri vuosikymmenellä ja on levyttänyt yli 30 albumia. Hän oli moniosaaja ja lahjakas multi-instrumentalisti, joka saavutti mainetta yhden miehen orkesterillaan. Hartford oli bluegrass-musiikin uranuurtaja ja kehitti myös oman steppitanssityylin. Mainitsemisen arvoista on myös, että John Hartford soitti (banjo, viulu, akustinen kitara) Byrds-yhtyeen klassikkoalbumilla Sweethearts of the Rodeo.

John Hartfordin originaali kappaleesta Gentle On My Mind, albumilta Earthwords & Music (1967).

Vuonna 1965 Hartford muutti Nashvilleen ja seuraavana vuonna julkaisi esikoisalbuminsa John Hartford Looks at Life. Vuonna 1967 ilmestyi toinen albumi, Earthwords & Music, joka sisälsi kappaleen Gentle On My Mind. Se julkaistiin samana vuonna singlenä, mutta mikään välitön klassikko eikä sen suurempi hittikään siitä tullut: sinkku nousi korkeimmillaan Billboardin kantrilistalla sijalle 60. Poppilistoilla sitä ei huomioitu lainkaan.

Tuolloin vielä melko tuntematon muusikko Glen Campbell oli kuullut John Hartfordin Gentle On My Mindin radiosta ja päätti levyttää sen heti tuoreeltaan. Hänen singlejulkaisunsa samannimiseltä albumilta pärjäsi alkuperäistä hieman paremmin, nousten kantrilistalla sijalle 30 ja myös Billboardin poplistalla se noteerattiin sijalla 62.

Glen Campbellin Gentle On My Mind platinaa myyneeltä albumilta Gentle On My Mind (1967).

Vaisuhkosta listamenestyksestään huolimatta Gentle On My Mind voitti vuonna 1968 kaikkiaan neljä Grammy-palkintoa. Kaksi niistä meni tekijälle itselleen (Best Folk Performance ja Best Country & Western Song) ja kaksi Glen Campbellille (Best Country & Western Solo Vocal Performance, Male ja Best Country & Western Recording).

Glen Campbell julkaisi kappaleen uudelleen singlenä (kääntöpuolellaan toinen klassikko, Wichita Lineman) vuonna 1968, Grammy-voittojen siivellä, mutta se ei edelleenkään saavuttanut sen suurempaa menestystä. Vuosien varrella Gentle On My Mind kuitenkin ikonisoitui Glen Campbellin bravuuriksi, pääsääntöisesti siksi, että hän käytti sitä televisioshownsa, The Glen Campbell Goodtime Hour, avausnumerona vuosina 1969–1972.

Kaverukset Glen Campbell ja John Hartford, The Glen Campbell Goodtime Hour -tv-showssa.

Kaikkein suurimman listamenestyksen kappaleesta nappasi kuitenkin Dean Martin (1968). Dinon versio nousi Briteissä aina kakkossijalle asti, ja pärjäsi Yhdysvalloissakin mukavasti.

Yksi erikoisemmista on varmastikin 1960-luvun Star Trek -tv-sarjasta tutun Leonard Nimoyn (Mr. Spock) tulkinta aiheesta.

Tunnetut versiot kappaleesta ovat tehneet myös amerikkalainen kantrilaulaja Patti Page (1968) ja soulin kuningatar Aretha Franklin (1969).

Suomeksi kappale löytyy myös useammalta artistilta, joista tunnetuimpiin kuuluu Jussi & The Boysin Takaa ajatusten virran (san. Jussi Raittinen/K.W. Blomqvist), vuodelta 1976. Myös Kai Lind (1969), Tapio Heinonen (1976) ja Jorma Kääriäinen (2004) ovat sen levyttäneet. Kai Lindin ja Tapio Heinosen versioon sanat on kirjoittanut Sauvo Puhtila.

Jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun The Band Perry -niminen kantriryhmä levytti kappaleen Glen Campbellista kertovan dokumenttielokuvan Glen Campbell: I’ll Be Me (2014) -soundtrackille, ja pokkasi siitä Grammyn (Best Country Duo/Group Performance) vuonna 2015.

The Band Perryn, Grammyn voittanut versio on raikas ja pirteä, ja tarjoaa taas yhdenlaisen näkemyksen tähän yhteen maailman levytetyimpään kappaleeseen.

Elviksen astuessa tammikuussa 1969 American Sound Studiolle levytyksiin, joista olisi tuleva yksi hänen tärkeimmistä, oli Gentle On My Mindista jo hyvää vauhtia tulossa kantristandardi, vaikka kyseessä oli vielä varsin uusi kappale. Elviksen ottaessa sen levytettäväkseen, hän jatkoi jo alkanutta perinnettä, joka elää vielä nykyäänkin: ei ole liioiteltua sanoa, että jokaisen oman arvonsa tuntevan kantrimuusikon on täydennettävä katalogiaan kyseisellä laulululla. Gentle On My Mind on levytetty noin 400–600 kertaa. Yksistään Glen Campbellin versiota on arvioitu soitettavan radiossa yli viisi miljoonaa kertaa. Sitä voi hyvällä syyllä pitää yhtenä länsimaisen populaarimusiikin tunnetuimmista iskusävelmistä.

Jostakin syystä Elviksen tulkinta kappaleesta on historian kirjoituksissa jätetty lapsipuolen asemaan. Sitä harvoin mainitaan tekijöiden joukossa. Yksi syy voi olla se, että Gentle On My Mindia ei Elviksen kohdalla julkaistu singlenä, joten siitä ei voinut tulla hittiä. Se jäi albumiraidaksi. Mutta sekään ei täysin oikeuta Elviksen version dissaamista. Gentle On My Mind on kuitenkin Elviksen uran tärkeimpiin ja parhaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvan albumin From Elvis In Memphis ehdottomia huippuhetkiä.

Gentle On My Mind julkaistiin albumilla From Elvis In Memphis (1969) ja edustaa sen ehdottomia huippuhetkiä. Levy kuuluu Elviksen uran merkittävimpiin ja sitä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimpina kokonaisuuksina.

Elvis antaa kappaleelle saman käsittelyn, jonka hän antoi aiemmin levytyssessioiden alkaessa Long Black Limousinelle. Myös nyt on kyseessä enemmän kantriperinteisiin kallistuva sävelmä. Siinä missä Hartfordin ja Campbellin tulkinnat nojautuivat enemmän herkkyyteen ja haavoittuvuuteen, Elvis astuu laulun päälle paljon raskaammalla poljennolla. Eikä nyt liikuta minkään genren sisällä. Päinvastoin: Elvis sekoitti kantrikeitokseen annoksen rokkia ja gospelia, tehden kappaleesta täysin uniikin. Se ei kuulosta miltään aikaisemmalta tai edes tulevalta versiolta.

Heti ensimmäisestä säkeestä lähtien, kun Elvis lausuu sanat: ”It’s knowin’ that your door is always open and your path is free to walk…”, tehdään selväksi, että laulu on nyt hänen ja vain hänen omaisuuttaan. Mestari on saapunut omalle maaperälleen, eikä siellä kukaan kykene häntä horjuttamaan.

Lue myös blogi: Long Black Limousine

Bändin, tuottajan ja studion ilmapiirin vaikutusta ei voida myöskään aliarvioida. Elviksellä oli takanaan American Soundin oma rytmiryhmä, legendaarinen The Memphis Boys. Ja yksi alan tinkimättömimmistä tuottajista Chips Moman. Tämä paketti oli tahkonut hittejä huimalla tahdilla koko studion lyhyen olemassaolon (perustettu 1964) ajan. Eikä se suinkaan ollut sattumaa, vaan silkkaa ammattitaitoa.

Elviksen ympärillä The Memphis Boys, American Sound Studiolla, tammikuussa 1969. Vasemmalta oikealle: Bobby Wood (koskettimet), Mike Leech (basso), Tommy Cogbill (basso), Gene Chrisman (rummut), Elvis, Bobby Emmons (urut), Reggie Young (kitara), Ed Kollis (ääniteknikko/huuliharppu), Dan Penn (lauluntekijä).

Tuottaja Chips Momanin kiireellisestä aikataulusta ja paneutumisesta työhönsä kertoo sekin, että hän lyyhistyi uupumuksesta miksatessaan Elvis-sessioiden materiaalia.

American Sound Studiota voitiin hyvällä syyllä kutsua hittitehtaaksi, jonka tuotteet jalostuivat ajan myötä klassikoiksi, kuten esimerkiksi Dusty Springfieldin Son of a Preacher Man, Neil Diamondin Sweet Caroline, B.J. Thomasin Raindrops Keep Fallin’ on My Head, Aretha Franklinin Do Right Woman, Do Right Man ja tietenkin Elviksen omat Suspicious Minds ja In The Ghetto. Jos Gentle On My Mind olisi julkaistu singlenä, olisi se saattanut tuottaa Elvikselle yhden hitin ja klassikon lisää näistä innostusta, luovuutta, tunteen paloa ja kiihkoa kuplivista kekkereistä.

Kappaleen sanoitus on pitkälti kulkuriromantiikkaa höystettyna metaforilla ja merkityksillä. Se on kuitenkin rakkauslaulu, jossa kertoja ei kykene sitoutumaan suhteeseen, vaan vapauden tunteensa riivaamana ajautuu aina liikekannallepanolle. Siitä huolimatta, missä ikinä liikkuukin, on matkaajan mielessä aina hellästi hän. Laulu on myös tajunnanvirtaa. Tekstistä suorastaan huokuu, että se on kirjoitettu luovan olotilan vallassa, nopeasti ja kiihkeästi.

Memphisin American Sound Studiolla, 15. tammikuuta 1969, levytetty Gentle On My Mind, albumilta From Elvis In Memphis (1969).

Elviksen kohdalla kappaleesta tekee poikkeuksellisen se, että siinä on paljon sanoja. Varmasti yksi syy, miksi artisti ei enää siihen kajonnut esimerkiksi konserteissaan. Elvis selvästi heittäytyy voimakkaan tunnetilan vietäväksi, kuitenkin hyvin keskittyneesti, koska käytännössä kappale levytettiin yhdellä otolla. Vain joitakin pieniä paikkauksia tehtiin myöhemmin.

Kappaleessa soittaa dobroa American Sound Studion kitaristi Reggie Young, joka menehtyi 82-vuoden iässä, 17. tammikuuta 2019. Tapaus huomioitiin myös Suomen medioissa: Soundi-lehti.

Mark Duffett kiteyttää hienosti kirjassaan Counting Down Elvis: His 100 Finest Songs, ehkä koko Elviksen musiikin ytimen: ”Elviksen nerokkuus ei välttämättä nojautunut siihen, että hän valikoisi täysin tuntemattomia lauluja tai muokkaisi tutuista lauluista tunnistamattomia. Usein riitti vain, että hän tiedosti jonkun suositun sävelmän vetoavuuden, ja teki siitä omansa.”

Kappaleen raakaversio, joka vastikään saatiin kuultavaksemme keräilijöille suunnatulla Elvis: American Sound 1969 -FTD-julkaisulla.

Gentle On My Mind (säv./san. John Hartford)

It’s knowin’ that your door is always open
And your path is free to walk
That makes me tend to keep my sleeping bag rolled up
And stashed behind your couch

It’s knowin’ I’m not shackled
By forgotten words and bonds
And the heat stains that have dried up on some lovin’
That keeps you in the back roads
By the rivers of my memory
It keeps you ever gentle on my mind

It’s not clinging to the rocks and ivy
Planted on their columns mellowed by me
Or something that somebody said
Because they thought we’d fit together walking
It’s just knowing that the world will not be cursin’
Or forgiving when I walk along some railroad track and find
That you’re moving on the back roads
By the rivers of my memory and for hours
You’re just gentle on my mind

Though the wheat fields and the clothes lines
And the junk yards and the highways come between us
And some other woman’s cryin’ to her mother
’Cause she turned and I was gone
I still might run in silence
Till’ the join might stain my face
And the summer sun might burn me ’till I’m blind
But not to where I cannot see you
Walking in the back roads
By the rivers flowing gently on my mind

I dip my cup of soup from a gurgling,
cracking cauldron in some train yard
I’m barely runnin’ cold how
Have a dirty hat pulled low across my face
Who cupped hands around the tin cans
I pretend to hold you to my breast and find
That you’re wavin’ from the back roads
By the rivers of my memory
Ever smiling never changes on my mind

Too Much Monkey Business

Too Much Monkey Business -cd-julkaisu, vuodelta 2000.

Kirjoitin vuonna 2000 arvion tuolloin juuri ilmestyneestä Too Much Monkey Business -levystä, Elvismaan nettisivuille (nykyään Facebook-ryhmä). Julkaisusta oli vastuussa keräilijöille suunnattu FTD-levymerkki, joka elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä. Käytännössä kyse oli vuonna 1981 ilmestyneen Guitar Man -albumin uudelleenjulkaisusta – ensimmäistä kertaa cd-formaatissa ja ennenjulkaisemattomilla bonusbiiseillä ryyditettynä.

Päätin kaivaa vanhan juttuni naftaliinista, muokattuna ja päivitettynä, koska viime aikoina on YouTube-palveluun vuotanut epävirallisista lähteistä runsaasti kyseisten sessioiden harvinaista materiaalia. Joten on aiheellista luoda taas katsaus siihen, mistä tässä kaikessa oikeastaan olikaan kysymys. Siitä seuraavassa:

Vuonna 1980 Elviksen entinen tuottaja Felton Jarvis sai idean levyttää vanhoja Elvis-kappaleita, kolme vuotta artistin kuoleman jälkeen, uusilla ja ajanmukaisemmilla taustoilla kuorrutettuna. Ajatus ei ollut uusi, sillä samaa ideaa oltiin jo käytetty ainakin Patsy Clinen ja Jim Reevesin kohdalla, joista jälkimmäinen antoi inspiraation myös tähän tuotantoon.

Itse asiassa alun perin Feltonin oli tarkoitus tehdä duettolevy, jota varten paikalle kutsuttaisiin sen ajan viihdetaivaan tähtiä, kuten muun muassa Dolly Parton, Neil Diamond, Tony Joe White ja Carl Perkins laulamaan Elviksen äänen kera. Joe Tunzin Elvis Sessions I ja II –opuksissa, tiedetään kertoa, että ainakin Tony Joe White, Carl Perkins ja Larry Gatlin olivat vierailleet studiolla levyttämässä omat osuutensa. Myös The Man And His Music –lehden (nro:t 16-17/1992) toimittajan Gordon Minton tutkimustyön tulokset olivat samansuuntaisia.

Wayon Jenningsin, You Asked Me To, kuuluu sessioiden onnistuneimpiin tuotoksiin.

Levy-yhtiö RCA oli pyytänyt myös artistiaan Waylon Jenningsiä laulamaan duettoa Jenningsin omaan biisiin, You Asked Me To. Waylon oli vain tokaissut, että soittakaa Elvikselle, jos se käy hänelle, se sopii minullekin.

Mutta mitä sanoikaan Ernst Jørgensen (Elvis-uutuusjulkaisujen vastaava tuottaja) Elvis Unlimited –lehdessä (nro 9/2000): ”Blue Suede Shoes ei ole duetto Carl Perkinsin kanssa. Se oli ainoastaan ehdotus. Felton kirjoitti muistiinpanoihinsa alustavia suunnitelmia siitä mitä albumi pitäisi sisällään: duettoja ja sen sellaista. Myöskään For Ol’ Times Sake ei ole duetto Tony Joe Whiten kanssa. Kappale ei valitettavasti ole uudella cd:llä, koska nauha oli vahingoittunut”.

Mutta niin kuin nyt on käynyt ilmi, projekti ehdittiin jo osittain laittaa vireille. Ernst Jørgensenin vuosia vanha lausunto todistettiin äskettäin vääräksi, kun Tony Joe Whiten ja Elviksen duetto ilmestyi kuin ilmestyikin YouTubeen, muutaman muun dueton lisäksi. Levy-yhtiössä ei selvästikään tuolloin tiedetty, mitä näissä sessioissa oikeasti oli tehty ja ketä siellä oli käynyt levyttämässä.

Elviksen ja Tony Joe Whiten duetto näki päivänvalon lähes 40 vuotta äänitysten jälkeen.

Ilmeisesti osa alkuperäisistä masternauhoista on hävinnyt. Se ainakin osittain selittäisi Jørgensenin ”tietämättömyyden”. Nyt YouTubeen levinnyt materiaali on peräisin Felton Jarvisin jäämistöstä, ja on tiettävästi c-kaseteilta purettu, mistä kertoo niiden vaihteleva laatu.

Suunnitelma duettolevystä kuitenkin haudattiin, mahdollisesti sen vuoksi, että Felton Jarvis kuoli ennen levyn valmistumista.

Näin Felton tiivisti ajatuksensa alkuperäisen Guitar Man –albumin takakanteen: ”Nämä Elviksen esitykset ovat kaikki julkaistu aikaisemmin, mutta niissä hänen äänensä oli enemmän tai vähemmän taustalla, jousien ja taustakuorojen toimiessa hallitsevana elementtinä. Siksi onkin hienoa, että saan mahdollisuuden tuoda kuultavaksi nämä Elviksen upeat vokaali-osuudet, teille kaikille jotka häntä rakastitte. Kun kuuntelette tätä LP:tä, saattaa kuullostaa siltä, kuin Elvis olisi levyttänyt kappaleet uudelleen, mutta itse asiassa ainoastaan Elviksen laulu on siirretty alkuperäisistä esityksistä. Tiedän, että Elvis olisi rakastanut tätä levyä, ja todella toivomme, että sinä myös.”

Alkuperäinen Guitar Man -albumi, vuodelta 1981.

On totta, että Felton Jarvis saa yleensä syyt niskaansa Elvis-sessioiden ylituottamisesta, mutta totta on myös, että mitään ei päästetty julkisuuteen ilman Presleyn suostumusta. Felton tiesi asiakkaansa maun ja myötäilikin sitä kuuliaisesti: ”Elvis ajatteli, että suuri joukko toisi voimaa ja vahvuutta esityksiin. Hän halusi lisää ääniä ja jousia jne. Mutta joskus homma voi mennä liiallisuuksiin ja siksi yksinkertaisemmat jutut tuntuvat todella mukavilta sillöin tällöin”, kertoi Felton vuonna 1980 tehdyssä haastattelussa.

En tiedä, yrittikö Felton näillä uusilla levytyksillä saada jonkinlaisen synninpäästön aikaisemmista tekemisistään, vai oliko tarkoituksena ainoastaan syntinen rahastus. Ensimmäisen vaihtoehdon toteutumiselle eivät nämä leyvytykset ainakaan täysin anna aihetta. Ideana projekti ei välttämättä ollut kaikkein hullumpia, mutta suunnittelu ja toteutus jäivät valitettavasti hieman puolitiehen ja on suurimmalta osaltaan myös sen kuuloista.

Taustavoimien suhteen olisi homman ainakin luullut luonnistuvan, sillä tammi-helmikuussa ja vielä loka-marraskuussa 1980 kokoontui Chip Youngin Young’un Sound –studiolle Nashvilleen joukko asiansa osaavia muusikoita, joista osa oli tuttuja jo alkuperäisistä Elvis-sessioista: Jerry Reed (kitara), Chip Young ja Ray Edenton (komppikitara), Jerry Carrigan ja Larrie Londin (rummut), Mike Leech (basso) ja David Briggs (piano).

Muita hieman tuntemattomampia nimiä olivat: Larry Byrom (soolokitara), Jerry Shook (kitara), Dale Sellars (sähkökitara), Richard Shook (basso), Sonny Garrish (steel-kitara), Robert Thompson (banjo), Billy Puett (saksofoni & huilu) ja Terry McMillan (lyömäsoittimet). Taustalaulajat koostuivat sellaisista nimistä kuin: Leah Jane Berinati, Jackie Cusic, James Cason, Bruce Dees ja Chip Young. Muuta ei enää puuttunut, kuin elävä solisti.

Felton Jarvis ja Elvis, 10. syyskuuta 1967, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, jossa muun muassa nauhoitettiin kappaleet Guitar Man ja Just Call Me Lonesome, joiden vokaaliraitoja käytettiin vuoden 1980 Guitar Man -sessioissa.

Tämän tasoisella porukalla ei yksinkertaisesti voida mennä aivan metsään, ja joitain ihan onnistuneita tekeleitä sessioissa saatiinkin aikaan, jotka jolkuttavat mukavasti eteenpäin vielä tänäkin päivänä: Just Call Me Lonesome, Loving Arms, You Asked Me To, Faded Love ja She Thinks I Still Care kuuluvat vahvimpiin esityksiin. Kokonaisuuskin alkuperäisellä albumilla pysyy vielä ihan mukavasti kasassa, vaikka yleisvaikutelma onkin eittämättä vähän halpa ja jälkimaku muovinen.

Mitään syvyyttä sovituksista on myöskään turha hakea. Mutta, jos levyä vertaa samoihin aikoihin julkaistuihin hengenheimolaisiin, eli David Briggsin kyhäämiin I Was The One ja The Elvis Medley –tuotoksiin, niin se nouseekin arvoon arvaamattomaan. Asioita pitää suhteuttaa ja aikoinaan älppäri on varmasti kuulostanut hyvinkin verevältä, ja potkii se paikka paikoin vieläkin, vaikka taustojen parasta ennen -päiväys onkin jo ohitettu.

Alkuperäinen Guitar Man -albumi täyttää kohta 40 vuotta, joten jo pelkästään nostalgian siipien kannattelemana se jaksaa yhä viihdyttää. Muistan, että näin ja kuulin levyn ensimmäistä kertaa serkkuni luona 1980-luvun alussa. Sekavin tuntein kuuntelin tuota uutta ja outoa ”disco”-Elvistä ilman sen suurempia väristyksiä. Hankin levyn itselleni vuotta myöhemmin, edelleen siinä uskossa, että kyseessä oli ”oikea” Elvis-äänite. Ja kun totuus jossain vaiheessa varhaispuberteettiani vihdoin paljastui, koin ehkä pienen helpotuksen: eihän se meidän Elvis nyt sentään tällaista jytkettä menisi levyttämään.

Yksi herkullisimmista nyt löydetyistä duetoista on Elviksen ja Jerry Reedin kimppakiva, jollaista ei todellakaan tiedetty olevan olemassa. Tiedettiin vain, että Reed on ollut sessioissa kitaristina, mutta lauluraita on ollut pimennossa näihin päiviin asti.

Alkuperäisellä albumilla kuultiin kolme ennenjulkaisematonta vaihtoehtoista vokaaliraitaa kappaleissa Just Call Me Lonesome, She Thinks I Still Care ja After Loving You, jotka ovat sittemmin julkaistu myös alkuperäisillä taustoilla. Ei pidä myöskään unohtaa aikoinaan ihmetystä aiheuttanutta Guitar Man –biisissä olevaa What’d I Say –lopetusta, joka tuolloin kuultiin ensimmäistä kertaa. Kummastusta sen sijaan Too Much Monkey Business -levyllä aiheuttaa Loving Armsin kitaraintro: sen pituus on jostakin syystä tuplattu ja editointikohta napsahtaa mukavasti korvaan. Miten tällainen virhe on voinut jäädä lopulliseen tuotteeseen?

Originaalijulkaisun kaupallinen menestys oli tyydyttävää tasoa. Itse albumi nousi Billboardin Hot 100 -listalla korkeimmillaan sijalle nro 49. Myös kaksi sinkkulohkaisua julkaistiin: Guitar Man/Faded Love saavutti listapaikan nro 28 ja Loving Arms/You Asked Me To –sinkkua ei noteerattu pörssissä lainkaan. Kantri-jyrit sen sijaan innostuivat asiasta kovastikin: Guitar Man/Faded Love nousi jopa Hot Country –listan ykköseksi ja toinen sinkkulohkaisu nousi sijalle nro 8. Albumi löysi listapaikkansa sijalta nro 6.

Too Much Monkey Business -levyllä kuullaan kymmenen aikaisemmin julkaisematonta sovitusta. Mutta nyt ei edes nostalgian armollinen läsnäolo ole pelastamassa näitä tekeleitä. Selvästikin alkuperäiselle levylle oli valittu ne onnistuneimmat sovitukset, eikä kaikkia kappaleita ollut alun perinkään suunniteltu julkaistavaksi, niin valtava määrä niitä äänitettiin (33 kpl). Osa jäi puolitekeleiksi ja osan kohdalla haluttiin ilmeisesti vain kokeilla homman toimivuutta. Kokeilun maku näissä onkin vahvasti läsnä. Miksi ylipäätänsä on edes lähdetty yrittämään sellaisia kappaleita kuten esimerkiksi If You Talk In Your Sleep tai Hey Jude, jotka liikkuvat kuitenkin aika kaukana Guitar Man -albumikokonaisuuden kantrilinjasta. Myös kajoaminen mestarillisiin levytyksiin, kuten Long Black Limousine ja In The Ghetto, lähentelee jo pyhäinhäväistystä.

If You Talk In Sleep, FTD-levymerkin, vuonna 2017, julkaisemalta Too Much Monkey Business -tuplavinyylialbumilta.

Kentucky Rain on ehdottomasti sieltä toimivimmasta päästä sovituksia. Se tosin oli jo julkaistu RCA:n Golden Country Oldies -promootio-cd:llä, vuonna 1990, ihan silkasta erehdyksestä. Siitä otti kopin bootleg-levyjen levittäjät ja julkaisivat kappaleen The Other Side Of Memphis -nimisellä cd:llä, välittömästi samana vuonna. Yllätyskortti tämänkin biisin kohdalla oli siis jo käytetty. Niukin naukin päänsä pinnan yläpuolella pitävät I’ll Be There, reggae-vaikutteisine taustoineen ja edellä mainittu If You Talk In Your Sleep, joka jollain oudolla tavalla toimii, eksoottisesta huilusta huolimatta.

Vaikka Elviksen ja Carl Perkinsin duettoa ei julkaistu, tallattiin hänen sinisten mokkakenkiensä päälle kuitenkin. Elviksen vuoden 1969 –live versio kappaleesta Blue Suede Shoes sai taakseen studiobändin, ja tulos on nyt kaikkien kuultavissa. Se on karmea.

Usealta biisiltä evättiin pääsy cd:lle. Sessioissa nauhoitettiin uudet taustat vielä seuraaviin esityksiin:

Help Me Make It Through The Night
And I Love You So
Shake A Hand
(That’s What You Get) For Lovin’ Me
Funny How Time Slips Away
Blue Eyes Crying In The Rain
Help Me
Susan When She Tried
The Fool
You Don’t Know Me
Bitter They Are, Harder They Fall
For Ol’ Times Sake

Suurin osa edellä luetelluista kappaleista on nyt siis vuotanut YouTubeen. Jotkut niistä toimivat ihan mukavasti, mutta jotkut ovat selkeästi keskeneräisiä raakamiksauksia. Julkaistun materiaalin myötä, on myös paljastunut, että yksittäisistä kappaleista löytyy erilaisia versioita, niin sanottuja vaihtoehtoisia ottoja. On sinällään harmi, jos virallinen levy-yhtiö on hukannut sessionauhoja, sillä niistä olisi saanut koostettua varsin kattavan paketin uudelleenjulkaisua varten.

Funny How Time Slips Away on yksi paremmista YouTubeen ilmestyneistä uusista versioista.

Kyseiset sessiot jakavat fanit yleensä kahteen leiriin: toiset tykkää, toiset ei. Myös netistä löytyy arvosteluja sekä puolesta että vastaan. Omasta puolestani voin sanoa, että oli hienoa saada tämäkin levykummajainen aikoinaan cd:lle, vaikka päivitystä julkaisuun jo pikaisesti kaivattaisiinkin. Jos levy olisi suunnattu suurelle yleisölle, olisin ehkä itsekin hieman hämmästellyt, mutta tälläisena FTD-hyödykkeenä se toimii kuin stetson Elviksen päässä. Kun touhua ei ota turhan vakavasti, tuottaa levy iloa moniin pimeisiin iltoihin ja -Elvis-pippaloihin. Täysin vakavissaan ei todennäköisesti ole tekijäporraskaan ollut valitessaan levyn nimeä: Too Much Monkey Business kuvaa varmasti hyvin Ernst Jørgensenin ”kiintymystä” näitä sessioita kohtaan. Hän tunnetusti kuuluu siihen leiriin, joka ei tykkää.

Sittemmin näitä jälkiäänitystuotantoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella. On ollut jouluduettolevyä, on ollut nykypoppareiden remiksaamia tuotoksia – menestynein niistä tietenkin Junkie XL:n A Little Less Conversation (2002). Ja on ollut Royal Philharmonic Orchestran kanssa tehtyä levyä, jotka nekin, etenkin Briteissä menestyivät erinomaisesti, luotsaten Elvikselle lisää listaykkösiä. Idea on viety jopa konserttilavoille asti, milloin Elviksen alkuperäisen 1970-luvun livebändin, milloin sinfoniaorkesterin soittaessa taustalla, aidon Elviksen ilmestyessä valkokankaalle laulamaan. Mutta vuoden 1980 Guitar Man -sessiot olivat ensin, toimien tienraivaajana tuleville vastaaville projekteille. Oli se sitten hyvä asia, tai sitten ei.

Guitar Man -sessiot jäivät Felton Jarvisin viimeiseksi tuotannoksi. Hän kuoli tammikuussa 1981, ainoastaan 46-vuotiaana, juuri ennen levyn ilmestymistä. Näin ollen, näitä levytyksiä voidaan pitää hänen musiikillisena testamenttinaan.

Change of Habit

Change of Habit -leffan kaappikuvassa Mary Tyler Moore ja Elvis.
Change of Habit -leffan kaappikuvassa Mary Tyler Moore ja Elvis.

Joulukuun 3. päivänä vuonna 1968 yhdysvaltalainen tv-yleisö näki pitkästä aikaa Elvis Presleyn omana itsenään: poikkeuksellisen karismaattisena, rajat ylittävänä ja elinvoimaisena laulajana. Yksinkertaisesti Elvikseksi nimetyn televisiokonsertin vaikutus oli suuri ja välitön: se näytti käynnistävän ketjureaktion, joka johti Elviksen elokuvauran loppumiseen ja musiikkuran uudelleenkäynnistymiseen. Artisti sai jälleen keskittyä siihen, minkä parhaiten osasi.

Televisiokonserttia koskeva sopimus oli solmittu NBC-televisiokanavan ja Elviksen edustajien välillä jo alkuvuodesta 1968. Samassa yhteydessä sovittiin myös valkokangaselokuvasta, jonka NBC:n kanssa samaan konserniin kuuluva Universal Pictures tuottaisi. Siinä vaiheessa kukaan tuskin vielä uskoi, että näytelmäelokuva jäisi Elviksen viimeiseksi. Tähdellä oli ikää vasta 33 vuotta.

Tv-konsertin esityksien jälkeen, tammi–helmikuussa 1969, Elviksen oli aika palata levytysstudioon. Nyt materiaali oli aivan toista kuin viimeisten vuosien elokuvarallit: nauhoitettavien laulujen joukossa oli Suspicious Mindsin ja In the Ghetton kaltaisia merkkiteoksia.

Artistin kotikaupungissa Memphisissä nauhoitettu From Elvis in Memphis -pitkäsoitto ilmestyi kauppoihin kesäkuussa 1969 ja osoittautui menestykseksi monellakin eri tavalla. Ennen kaikkea se oli Elvikselle taiteellinen voitto, ja se sama voittokulkue jatkui heinäkuun viimeisenä päivänä Las Vegasissa. Elvis oli kiinnitetty neljäksi viikoksi International-hotellin vetonaulaksi, ja elämänsä kunnossa olleen laulajan paluu konserttilavalle oli juuri sitä.

Näiden kahden tapahtuman välissä Elvis suuntasi Los Angelesiin Universalin studioille kuvaamaan Change of Habitin, kolmannenkymmenenensimmäisen elokuvansa. Jo vuosia suunnitelmissa ollut tuotanto koki matkalla monia muutoksia, ja lopulta käsikirjoituksesta kreditoitiin viisi eri henkilöä. Tämä oli yleistä etenkin niissä tuotannoissa, jossa studio, tuottajat tai tähdet vaativat jatkuvia muutoksia käsikirjoitukseen.

Jane Elliot ja Elvis, elokuvan kuvauksissa Los Angelesissa.
Jane Elliot ja Elvis, elokuvan kuvauksissa Los Angelesissa. Äärimmäisenä vasemmalla, ohjaaja William A. Graham.

Change of Habitin juoneen viitattiin jo sen nimessä, jonka voi käsittää kahdellakin eri tavalla: tapojen muutoksena tai nunnakaavun vaihtamisena. Nyt se tarkoitti molempia, sillä suurkaupungin ghettoon sijoittuvassa filmissä kolme nuorta nunnaa vaihtaa kaapunsa siviilivaatteisiin ja ilmoittautuu vapaaehtoisiksi pienelle klinikalle. Siellä nuori ja komea tohtori John Carpenter hoitaa heikompiosaisiaan. Nunnakolmikon johtaja, sisar Michelle, rakastuu tohtoriin ja joutuu elämänsä suurimman valinnan eteen.

Michellen roolissa nähty Mary Tyler Moore oli kiinnitetty projektiin jo ennen Elvistä. Huippuluokan palkkion kuitanneen Elviksen mukaantulo taisi johtaa jälleen huomattaviin muutoksiin käsikirjoituksessa, vaikkakin Elviksen hahmo ei lopullisessa elokuvassa olekaan päähenkilö – sisar Michelle on sitä yhä. Moore oli jo tuolloin yhdysvaltalaisten hyvin tuntema tv-tähti, ja nyt hän yritti siirtää suosionsa valkokangaselokuvien puolelle. Sivuosa George Roy Hillin menestysmusikaalissa Moderni Millie (1967) jo ounasteli onnistumista, mutta pian Moore palasi jo television pariin.

Kahden muun nunnan rooleissa nähtiin käytännössä tuntemattomat Barbara McNair ja Jane Elliot, joiden urat eivät koskaan lähteneet lentoon. McNair teki eräänlaista historiaa: hän oli ainoa mustaihoinen näyttelijä, joka nähtiin vähänkään suuremmassa roolissa Elviksen elokuvissa. Aika oli kuitenkin muuttumassa. Erityisen värisokealta vaikutti Change of Habitin ohjaajaksi värvätty William A. Graham, joka ohjasi pari vuotta myöhemmin kaksi valkokangaselokuvaa, joissa erirotuiset nuoret rakastavaiset löytävät toisensa. Change of Habitissa tällaista ei nähdä.

Mahalia Jackson, Elvis ja Barbara McNair.
Filmausten aikana kävi vierailulla gospel-laulajalegenda Mahalia Jackson (vasemmalla). Elviksen kainalossa, yksi elokuvan nunnista, Barbara McNair.

Change of Habitin naisnäyttelijöiden tapaan myös ohjaajalla oli vahva tv-tausta. Nelikymppinen Graham oli jo siihen mennessä ohjannut lukuisia eri tv-tuotantoja, mutta myöskin kokeillut siipiään valkokangaselokuvan ohjaajana. Grahamin ensimmäinen elokuvaohjaustyö oli Villi, villi, villi länsi -komedia (1967), joka myös jäi ohjaajansa elokuvauran arvostetuimmaksi teokseksi. Erityisen tunnettu, suosittu tai arvostettu sekään ei ollut.

Graham toi Change of Habitiin mukanaan ikävän televisiotuotannon stigman, josta ei päästy eroon tinkimällä kaikissa kustannuksissa. 1960-luvun lopulla valtaosa elokuvista kuvattiin jo lokaatioissa, eritoten tietysti ulkokuvien osalta, mutta usein myös isommat sisätilat kuvattiin aidoissa paikoissa. Change of Habit sen sijaan kuvattiin liki kaikkien ulkokuvienkin osalta Universalin studioalueella.

Mary Tyler Moore ja Elvis, kuuntelemassa ohjaaja William A. Grahamin neuvoja.
Mary Tyler Moore ja Elvis, kuuntelemassa ohjaaja William A. Grahamin neuvoja.

Studiossa kuvaaminen oli varmempaa, nopeampaa, helpompaa ja halvempaa, mutta kun elokuvassa muuten pyrittiin nykyaikaisuuteen, oli sen toteutustapa auttamattoman vanhanaikainen. Muodoltaan ja tematiikaltaanhan Change of Habit on erikoinen yhdistelmä kantaaottavaa yhteiskunnallista elokuvaa, romanttista draamakomediaa, uskonnollista paatosta ja ”swinging sixties”-tyyppistä nuorison musiikki-iloittelua.

Change of Habitilla on omat ansionsa, mutta jos teosta katsoo muusta kuin armottoman Elvis-diggarin näkökulmasta, huomaa kyllä, että ne ansiot ovat vähäisiä. Itse filmin sisältöä kiinnostavampi on sen päähenkilön nimi, John Carpenter. Elvis piti yksinkertaisesta puusepän nimestä sen verran, että käytti sitä myöhemmin salanimenään hotellivarauksia teettäessään.

Pian Elviksen kuoleman jälkeen Dick Clark tuotti Elviksen elämästä kertovan tv-elokuvan, jonka ohjaajaksi palkattiin John Carpenter. Elvis-nimen saaneen filmin kuvaukset alkoivat ennen kuin Carpenterin läpimurtoelokuva Halloween naamioiden yö (1978) oli saanut ensi-iltansa. Elokuvansa Elvikseksi Carpenter valitsi Kurt Russellin, joka oli päässyt näyttelemään oikean Elviksen kanssa Sydän tarjolla -elokuvassa (1963). Ympyrä sulkeutui.

Change of Habit sai maailmanensi-iltansa New Yorkissa marraskuun 10. päivänä 1969. Mikään menestys se ei ollut, eikä Universalilla näytä olleen uskoa elokuvan mahdollisuuksiin muuallakaan: Change of Habit ei käytännössä saanut teatterilevitystä missään Euroopan maassa. Suomessakin oli nähty kaikki Elviksen siihenastiset elokuvat, ja Universalin täkäläinen edustaja ehti jo mainostaa Change of Habitiakin tulevana ohjelmistonaan, ennen kuin suunnitelmat muuttuivat.

Elvistä hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa vähäinen menestys tuskin haittasi. Hän oli kuitannut työstään korkean palkkionsa ja eli nyt uutta aikaa urallaan.

Change of Habit -elokuvan traileri.

Suspicion

Suspicion, on kappale, jonka pitäisi löytyä jokaiselta Elviksen hittikokoelmalta. No, miksi sitä ei sitten niiltä löydy? Se johtuu paljolti siitä, että Suspicion oli vain yksi albumiraita muiden joukossa, kesäkuussa 1962 julkaistulla Pot Luck -pitkäsoitolla.

Jotenkin biisin hittipotentiaalia ei vain levy-yhtiön taholta osattu haistaa. Elvis itse ei juurikaan puuttunut levyjensä sisältö- ja julkaisupolitiikkaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Sen kaltainen taiteellinen osallistuminen ja vastuunkanto ei kuulunut Elviksen agendaan. Hän kävi vain levyttämässä kappaleet studiossa, jonka jälkeen vuoro siirtyi levy-yhtiölle ja manageritaholle, jotka vapaasti saivat päättää, mitä tulevat julkaisut sisältäisivät ja miltä ne näyttäisivät. On tosin olemassa allekirjoittamaton tieto, että Elvis olisi valinnut kappaleen She’s Not You singlejulkaisuksi, Suspicionin sijaan.

Toisaalta, kaikki mihin Elvis tuolloin koski, muuttui kullaksi. Hänellä riitti sinkkurintamalla menestystä muutenkin. Sota ei yhtä hittiä kaipaa.

Helmikuussa 1962 julkaistu single, Good Luck Charm/Anything That’s Part Of You, nousi ykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Briteissä. Heinäkuun kesähitti She’s Not You/Just Tell Her Jim Said Hello pärjäsi myös ihan mukavasti, nousten kotimaan listoilla viidenneksi ja saarivaltakunnassa ykköseksi asti. Syysunelmaa, lokakuussa, tarjoili leffasta Girls! Girls! Girls! irrotettu sinkku Return To Sender/Where Do You Come From, jonka sijoitukset olivat näissä kahdessa maailman musiikkikeskuksessa kolmonen ja ykkönen.

Kesäkuun 5. päivä, 1962, julkaistu Pot Luck -albumi pärjäsi listoilla mukavasti, ottaen huomioon, että Elvis joutui kilpailemaan omien elokuvista julkaistavien soundtrack-levyjen kanssa. Yhdysvalloissa pitkäsoitto nousi korkeimmillaan sijalle 4. ja Briteissä ykköseksi asti.

Vuoden 1964 keväällä elettiin jo Yhdysvalloissakin Beatles-manian keskellä. Huhtikuussa moppipäät valtasivat Billboardin singlelistan kaikki viisi ensimmäistä sijaa. Hienon kärkipään rivistön kuitenkin rikkoi kappale Suspicion, joka kiilasi suoraan Twist and Shoutin ja She Loves Youn väliin. Mutta ylllättäen levyn etiketissä esittäjän kohdalla ei lukenutkaan Elvis Presley vaan Terry Stafford, jonka ääni jopa vähän kuulosti Elvikseltä. Kuka siis oli tämä mysteerimies, josta kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään? Elvis, salanimellä? Ei todellakaan.

Terry Stafford syntyi 22. marraskuuta, vuonna 1941, Hollisissa, Oklahomassa. Ollessaan 7-vuotias, hänen perheensä muutti Amarilloon, Teksasiin. Urheilusta innostunut nuori mies oli myös kiinnostunut musiikista: ”Isäni soitti jonkin verran kitaraa, joten yritin myös aina soittaa ja laulaa varttuessani. Tein debyyttini, kun olin vain kymmenenvuotias esiintyen paikallisessa Moose Hallissa. Lauloin pari Hank Williams -biisiä, You’re Cheatin’ Heart ja You Win Win. Myöhemmin liityin kantriyhtyeeseen ja altistuin jonkin verran Teksasin swing-musiikille Roy Terry and Pioneer Playboysin kanssa . ”, kertoo Stafford.

Terry sai vaikutteita myös The Rhythm Orchids -yhtyeeltä, jota johtivat Länsi-Teksasin osavaltion yliopisto-opiskelijat, Buddy Know ja Jimmy Bowen, jotka olivat fiksoituneet rockabilly-saundiin, nähtyään Elviksen esiintyvän Amarillon Munipical Auditoriumissa, vuonna 1955.

Terry oli myös selvillä siitä, mitä oli menossa musiikillisesti Länsi-Teksasin rajojen tuolla puolen: ”Minä todella pidin Buddy Hollysta ja Elviksestä. Heillä molemmilla oli suuri vaikutus laulutyyliini.” Stafford on myös sanonut seuraavaa: ”Olen aina ollut suuri Elvis-fani, siitä lähtien, kun kuulin hänen ensimmäisen levynsä. Vietin paljon aikaa hänen levyjen parissa, joten olen saattanut poimia joitain hänen fraseerauksiaan.”

Valmistuttuaan yliopistosta, Terry muutti Los Angelesiin tavoitteenaan aloittaa musiikkiura Losissa asuvan serkkunsa Ted Bevanin kansssa, joka johti surffibändiä, nimeltään The Lively Ones. Ja usein bändi kutsuikin Terryn laulamaan heidän keikoilleen. Se johti mahdollisuuteen äänittää demonauha, vuonna 1962.

Stafford kertoo: ”The Lively Ones levytti Sound House Studiolla, El Montessa, studion omistajan Bob Summersin kanssa. Halusin päästä myös levyttämään Sound Houselle, joten valitsin biisin Elviksen albumilta, se oli Suspicion. Bob Summers soitti kaikki instrumentit, paitsi bassoa. Veimme nauhan kaikille kaupungin suurille levy-yhtiöille, mutta niistä jokainen hylkäsi sen.”

Lopulta, lähes vuotta myöhemmin Suspicion löysi tiensä losangelilaisen radioaseman KFWB:n tiskijukan Gene Weedin käsiin, ja tie menestykseen alkoi avautua. Weed kiikutti levyn seuraavaan kerrokseen vastaperustetun Crusade Recordsin johtajalle, John Fisherille. Fisher piti siitä, teki originaalinauhalle pientä remiksausta ja remasterointia, ja lupasi julkaista sen tammikuussa 1964. Näin myös tapahtui. Helmikuussa single nousi Billboardin Hot 100 -listalle, sijalle 99. Ja seitsemän viikkoa myöhemmin se mursi historiallisen Beatles-monopolin top vitosessa, nousten listasijalle kolme.

Terry Staffordin Amerikan menestyksen myötä single huomioitiin myös Briteissä, jonka sinkkulistalla kappale nousi korkeimmillaan sijalle 31. Kanadassa sijoitus oli sama kuin naapurimaassa, eli nro 3. Elvis ei jäänyt menestyksestä osattomaksi. Hänen managerinsa Eversti Parkerin perustama julkaisuyhtiö Elvis Presley Music nappasi myynnistä oman osuutensa.

Terry Staffordin versiossa kiinnittää huomion taustalla kuuluva trumpettimainen sointi, joka syntyy Ondioline-uruista. Kyseessä on ranskalaisen Georges Jennyn, vuonna 1941, kehittelemä elektroninen kosketinsoitin, joka oli nykyisten syntetisaattoreiden edeltäjä.

Soitin on hyvin harvinainen, joten se, miten instrumentti on päätynyt levyn tuottaneelle Bob Summersille on jo sinällään ihmeellistä, puhumattakaan siitä, että hän on päättänyt käyttää sitä tällä nimenomaisella kappaleella, on vielä ihmeellisempää. Joka tapauksessa Summers oli tehnyt osuvan valinnan persoonallisen ominaissoundin aikaansaamiseksi. Siltä osin Staffordin Suspicion erottuu Elviksen versiosta täysin. Myös naistaustalaulajat ovat sellaista, mitä ei Elviksen levyllä kuulla. Niistä taas oli vastuussa John Fisher, kuten myös tyhjästä paperipussista, joka oli asetettu Ondiolinen kaiuttimen päälle, tehostamaan omaperäistä säestystä.

Elviksen levy-yhtiö RCA heräsi viimein Staffordin menestyksen myötä ja irrotti Pot Luck -albumilta, kaksi vuotta sen ilmestymisen jälkeen, singlen Kiss Me Quick/Suspicion, huhtikuussa 1964. Mutta maito oli jo kaatunut. Sinkku ei saavuttanut sen suurempaa menestystä, myyden USA:ssa ”vain” 200 tuhatta kappaletta, mikä oli noina aikoina Elvikseltä kehno tulos.

Elviksen single näki päivänvalon 16.4.1964, Gold Standard Series -nimikkeen alla, kaksi vuotta Pot Luck -albumin ilmestymisen jälkeen. Jostakin syystä Suspicion, Terry Staffordin menestyksestä huolimatta, oli jätetty sinkun b-puolelle. Menestys ei Elviksen mittapuun mukaan ollut kummoinen: Yhdysvalloissa single nousi korkeimmillaan sijalle 34 ja Briteissä sijalle 14. Olisiko kansikuvaksi valittu vähemmän ”ankea” Elvis ryydittänyt myyntiä?

Suspicion on siitä harvinainen poikkeus säännöstä, että se on Presleyn alkuperäislevytys, mutta joku muu on tehnyt siitä hitin ja originaaliesitystä tunnetumman. Yleensä kaava on Elviksen kohdalla noudattanut päinvastaista linjaa. Lähes poikkeuksetta, kaikki myöhemmin kappaleesta tehdyt versiot, nojautuvat Terry Staffordin sovitukseen.

Staffordin lisäksi biisin on levyttänyt Bobby G. Rice, jolle se oli hitti kantrilistoilla, vuonna 1971. Hongkongilainen laulaja Rebecca Pan versioi kappaleen vuonna 1964, ja vuonna 2005 bahamalainen laulaja-lauluntekijä Diana Hamilton julkaisi kappaleen albumillaan A Bahamian in Paris. Vuodelta 1970 löytyy Vivian Stanshallin anarkistishumoristinen versio. Myös Jimmy London, Millicent Martin, Delroy Wilson ja Ronnie McDowell ovat coveroineet biisin.

Suomeksi kappaleen on levyttänyt Badding Rockers, nimellä Pahat tunteet. Albumilta Rock’n’roll keijukainen. Sanoitus Marko Haavisto & Petri Hokka.

Elvis levytti kappaleen Nashvillessa, RCA:n Studio B:llä, maaliskuun 19. päivä, 1962, ympärillään kantrimekan muusikkokerma, niin kutsuttu The Nashville A-Team, joka tällä kerralla koostui sellaisista nimistä kuin Grady Martin (kitara/vibrafoni), Harold Bradley (kitara), Bob Moore (rummut), Floyd Cramer (piano/urut), Boots Randolph (saksofoni/vibrafoni), Millie Kirham ja The Jordanaires (taustalaulu). Mukana olivat tietenkin myös vakiojäsenet Scotty Moore (kitara) ja D.J. Fontana (rummut).

Yksi vakiokaartilainen kuitenkin oli poissa rivistöstä, nimittäin kitaristi Hank Garland. Hän oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen edellisvuoden syyskuussa ja kärsi aivovammasta. Garlandin jättämää aukkoa tarvittiin paikkaamaan kaksi Nashvillen huippumuusikkoa, juurikin edellä mainitut, Grady Martin ja Harold Bradley. Hank Garland ei koskaan kunnolla toipunut onnettomuudesta, eikä enää soittanut Elviksen sessioissa.

Suspicionin kirjoitti lauluntekijäkaksikko Doc Pomus ja Mort Shuman. He tekivät Elvikselle yhteensä 25 biisiä. Sellaiset hitit kuin Surrender, (Marie’s The Name of) His Latest Flame, Little Sister ja Viva Las Vegas ovat heidän käsialaansa. Yksi tunnetuimmista Pomus/Shuman -kappaleista on The Driftersien Save The Last Dance For Me.

Doc Pomus on sanonut: ”Kun kirjoitat Elvikselle, tiedät, että saat varmasti ensiluokkaisen esityksen. Yleensä saat myös paljon rahaa, koska Presleyn levyt myyvät hyvin.”

Näissä sessioissa Elvis oli erinomaisessa äänessä. Se yhdistettynä huippumuusikoiden ammattitaitoiseen ja näkemykselliseen soitantaan, tuotti lyömätöntä iskusävelmää. Siinä missä Terry Staffordin versio edustaa hauskaa ajankuvaa, pirteine sovituksineen, Elvis vie esityksen jonnekin aivan eri maailmaan. Sen lisäksi, että Elvis on selvästi Staffordia parempi laulaja, on hän myös ilmaisultaan ulottuvampi artisti, kyeten luomaan tulkinnallisia tasoja. Kuten myös nyt. Esitys on verhottu keveällä ja kauniilla hunnulla, jonka alta kuitenkin kumpuaa jotain synkeää, varjojen kätköissä lymyilevää raskasmielisyyttä. Se erottaa mestarin kisälleistä.

Laulun henkilöstä on tehty helposti samaistuttava, hän anelee epäilystä päästämään pois sen kiduttavasta otteesta ja toivoo tilalle ymmärrystä. Ei jää epäselväksi, mistä tässä lauletaan. Mustasukkaisuus, tuo myrkyllinen tunnetila ja rakkauden vähämielinen velipuoli, joka on vuosisatojen ajan rikkonut ihmissuhteita, ja joka edelleen, vanhaa Raid-mainosta lainaten, tappaa talossa ja puutarhassa. Jotain tuosta ilmapiiristä on tarttunut erityisesti kappaleen viimeiseen säkeistöön, jossa epätoivoinen rakkaudessaan riutunut yrittää uskotella itselleen ja kumppanilleen, että vielä on toivoa, vaikka käärme on jo luikerrellut paratiisiin, ja kaikki on käytännössä jo ohi.

Darling, if you love me, I beg you wait a little longer
Wait until I drive all these foolish fears out of my mind
How I hope and pray that our love will keep on growing stronger
Maybe I’m suspicious ’cause true love is so hard to find

Terry Staffordin ura ei Suspcion-menestyksen jälkeen enää noussut vastaavaan lentoon. Sitä seuraavaa isoa hittiä ei enää ikinä tullut. Muutama pienempi kylläkin, erityisesti toisten artistien tulkitsemana, kuten esimerkiksi Buck Owensin Big In Vegas, joka nousi Billboardin kantrilistalla sijalle viisi, joulukuussa 1969. Ja Amarillo By Morning, josta kantritähti George Strait levytti erittäin suositun version, vuonna 1982. Country Music Television nimesi kappaleen 12:n kaikkien aikojen kantrilaulun joukkoon (12 Country Song of All-Time).

Stafford jatkoi levyttämistä ja keikkailua pitkin 1970- ja 80-lukua. Hän kuoli maksan petettyä 17. maaliskuuta, vuonna 1996, vain 54-vuotiaana.

Elvis sai eräänlaisen revanssin, kun Suspicion (kääntöpuolella toinen Pomus/Shuman -kappale It’s A Long Lonely Highway) uudelleenjulkaistiin singlenä Englannissa joulukuussa 1976. Siitä tuli yllättäen top ten -hitti, nousten seuraavan vuoden helmikuussa Brittilistan sijalle 9.

Tammikuussa 1977, Elviksen Suspcion-singleä promottiin näin vetävästi, brittien tv-ohjelmassa Top Of The Pops. Esiintyjänä ohjelman vakiotanssiryhmä Legs & Co.

Suspicionin tarina sai varsin erikoisen jälkikirjoituksen, vuonna 2002, kun tuottajalegenda Phil Spector kertoi journalisti Mick Brownin haastattelussa, että hän kirjoitti ja tuotti kyseisen kappaleen, mutta ei saanut siitä tunnustusta: ”Tein Suspicionin Terry Staffordille, mutta mitään kunniaa en siitä saanut, enkä rahaa. Sillä ei ollut mitään väliä. Minä vain rakastin levyjen tekemistä.”, kertoi Spector. Samassa haastattelussa Spector nostaa esille myös toisen mielenkiintoisen asian, hän väitti, että olisi tuottanut levyjä myös Elvikselle, ilman mitään merkintää, ja että olisi teini-ikäisenä toiminut YK:ssa tulkkina.

Spectorin puheet on yleensä pistetty hänen hieman eksentrisen luonteensa piikkiin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että Spector tuotti 1960-luvulla joitakin Elviksen demolevyjä. Tästähän herää… arvasit oikein, epäilys.

Suspicion (säv./san. Doc Pomus ja Mort Shuman)

Ev’ry time you hold me
I’m still not certain that you care
Though you keep on saying
you really, really, really love me
do you speak the same words
To someone else when I’m not there

Suspicion torments my heart
Suspicion keeps us apart
Suspicion why torture me

Ev’rytime you call me
and tell me we should meet tomorrow
I can’t help but think that
you’re meeting someone else tonight
Why should our romance just
keep on causing me such sorrow?
Why am I so doubtful
whenever you’re out of sight?

Darling, if you love me,
I beg you wait a little longer
Wait until I drive all
these foolish fears out of my mind
How I hope and pray that
our love will keep on growing stronger
Maybe I’m suspicious
’cause true love is so hard to find

Elvis levytti kappaleen alkuperäisen version 19.3.1962, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa.