Sand Castles

Pitkitetty matkailumainos Paradise, Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi, 1966) ja sen kylkiäisenä julkaistu köykäinen koostelevy elokuvassa esitetyistä lauluista, kuuluvat Elviksen uran kehnoimpiin tuotoksiin. Niiden äärellä liikutaan hyvin lähellä Presleyn epäonnistuneen elokuvauran kulminaatiopistettä.

Kuusikymmenluvun puolessa välissä Elvis oli ajautunut taiteelliseen alennustilaan: leffarainojen liukuhihnatuotteeksi, lihakimpaleeksi, joka osasi laulaa, mutta jota ei enää huvittanut näytellä. Hollywood pyrki imemään viimeisenkin pisaran valuuttaa kelluttavasta eliksiiristä – nopeasti – ennen kuin viihdealan jättiläisen ura kuivuisi lopullisesti kokoon.

Markkinat kyllästettiin kolme kertaa vuodessa ilmestyvillä Elvis-elokuvilla ja niistä irrotetuilla soundtrack-levyillä, varsinaisten studiolevytysten jäädessä lapsipuolen asemaan. Vuonna 1966 niitä ei julkaistu lainkaan. Laskevaa myyntiä pyrittiin korvaamaan lisäämällä markkinoille vielä enemmän Elvis-levyjä. Pian Elvis oli siinä tilanteessa, että joutui kilpailemaan omien julkaisujensa kanssa.

Homma rullasi eteenpäin autopilotilla ja Elviksen manageri Eversti Parker sai työpöytänsä takana tuprutella paksua sikariaan tyytyväisenä. Ernst Jörgensenin opus, Elvis Presley: A Life In Music – The Complete Recording Sessions (1998) kertoo seuraavaa:

”Kun säännölliset studiosessiot hylättiin, RCA jätettiin ilman vaikutusvaltaa sen suurimman tähden uralla. Eversti Parkerin toimiston kontrolloidut ja ohjaamat elokuvayhtiöt lähettivät RCA:lle täydellisen paketin jokaisesta uudesta albumista – levy-yhtiön täytyi vain koordinoida jokainen uusi julkaisu sitä vastaavan elokuvan ilmestymisen yhteyteen, lähettää tuote, seurata Everstin ohjeita ja kerätä shekit.”

Samaan aikaan toisaalla taiteilija itse kärvisteli luomisen tuskissaan, kun hänen unelmaansa oltiin vetämässä vessanpöntöstä alas. Taustalauluyhtye The Jordanairesin Gordon Stoker:

”joskus hän (Elvis) perääntyi niin kauas mikrofonista, että insinöörin piti asettaa studion mikrofoni niin lähelle seinää kuin mahdollista, ja hän nojautui seinää vasten. Kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt hänen istuvan mahdollisimman kaukana mikrofonista? He rakensivat kaikupohjan hänen ympärilleen, jotta hänen äänensä saataisiin paremmin noukittua nauhalle. Materiaali oli niin huonoa, että hänestä tuntui, ettei hän kykene laulaamaan sitä.”

Elvis sai pienen tuulahduksen ulkomaailmasta, kun uuden sukupolven musiikintekijöistä, Herman’s Hermits -yhtyeen Peter Noone (vasemmalla) kävi haastattelemassa ilmeisen vaivautunutta leffastaraa Paradise, Hawaiian Style -kuvauksissa, elokuussa 1965. Tilannetta seuraa hellehatussaan Eversti Parker.

Vuonna 1965 valloittivat musiikkimaailmaa uudenlaisin kiehtovin rytmein, sanoituksin ja melodioin nimet kuten Beatles, Rolling Stones ja Bob Dylan. Ja mitä teki Elvis, tuo edellisellä vuosikymmenellä maailmaa musiikillaan mullistanut ”lannelumooja”? Sylki suustaan taustanauhojen päälle sellaisia möhköfantteja kuten Queenie Wahine’s Papaya, Datin’ ja A Dog’s Life. Jälkimmäisenä mainitun joutui pikakirjoittamaan ammattimainen lauluntekijä Ben Weisman, joka on kommentoinut: ”Minkäs voit, jos he haluavat laulun koirasta? Sinä joko teet sen, tai sitten sen tekee joku muu.”

Polynesia-vaikutteisilla sävelmillä ja Havaijin tunnelmilla pyrittiin toistamaan Blue Hawaii (Sininen Havaiji, 1961) -elokuvan jättimenestys, mutta momentum oli jo ajat sitten ohitettu, eikä tekeleestä jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa. Elvis inhosi jo edellisen Havaiji-albumin lauluja, niin voi vain kuvitella, mitä hänen päässään liikkui joutuessaan levyttämään Hula-hula Paratiisin tekeleitä.

Yleensä Elvis-elokuvien pitkäsoitoilta on löydettävissä vähintäänkin pari kolme kunnollista ja kuunneltavaa laulua, mutta kyseisen soundtrackin kohdalla etsiminen käy todella työlääksi ja haastavaksi. Usko on todennäköisesti loppunut myös tekijöiltä itseltään, sillä levyltä ei lohkaistu yhtäkään singleä. Mutta asiantilan ei välttämättä olisi pitänyt olla ihan niin.

Tarkkakorvaisimmat voivat bongata levyn viimeiseltä raidalta jotain hengeltään erilaista, jotain joka hyvällä tavalla erottuu muuten niin tylsämielisestä kokonaisuudesta. Sand Castles -nimeä kantava bonusraita poikkeaa jo tekijöidensä puolesta Giant/Baum/Kaye -tehtailusta, joita levyn kymmenestä laulusta on kuusi. Mutta se mitä kätkeytyy laulunkirjoittajien nimien taakse vasta onkin hämmästyttävää.

Sand Castles levytettiin 2. elokuuta 1965, Radio Recorders -studiolla, Hollywoodissa.

Laulun säveltäjä David Alexander Hess (19. syyskuuta 1936 – 7. lokakuuta 2011) edusti amerikkalaista viihteen moniosaajaa perinteisemmillään: hän oli sekä pätevä laulaja että laulunkirjoittaja, näyttelijä, tuottaja ja ohjaaja.

Hess aloitti uransa lauluntekijänä 1950-luvulla, kirjoittaen kappaleita muun muassa Elvikselle, Pat Boonelle ja Andy Williamsille. Kansainvälistä huomiota hän niitti elokuvadebyytillään Wes Cravenin hyväksikäyttökauhuelokuvassa The Last House on the Left (1972), johon hän sävelsi myös ääniraidan.

Hess näytteli useita kovia rooleja rikollisina ja raiskaajina italialaisissa elokuvissa Hitch-Hike (1977) ja House on the Edge of the Park (Talo puiston laidalla, 1980) sekä sivuroolissa Cravenin Swamp Thingissa (Swamp Thing – mies suolta, 1982). Ohjausdebyyttinsä hän teki slasher-elokuvalla To All a Goodnight (1980). Hess esiintyi myös monissa tv-sarjojen jaksoissa (kuten Ritari Ässä) 1970- ja -80-luvuilla.

David Hess.

Hessin suurin hitti oli yhdessä Buddy Kayen (myös Elvis-piireistä tuttu lauluntekjä) ja Ethel Leen kanssa vuonna 1962 kirjoitettu Speedy Gonzales, jonka Hess levytti ensin, mutta vasta Pat Boonen versio teki siitä top ten -hitin, jota myytiin yli kahdeksan miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.

Kaikkein ällistyttävin kohta Hessin uralta löytyy vuodelta 1956, kun hän levytti alkuperäisversion Otis Blackwellin kirjoittamasta I’m All Shook Up’ista, taiteilijanimellä David Hill. Seuraavana vuonna Elvis levytti biisistä ykköshitin nimellä All Shook Up, josta muodostui yksi hänen ikonisimmista esityksistään ja kiveen hakattu klassikko.

Hess oli myös toinen tekijä Elviksen vuonna 1958 levyttämässä klassikossa I Got Stung ja elokuvasta Frankie and Johnny (1965) tuttu avausraita Come Along oli hänen käsialaansa. Hessin tiedetään myös laulaneen demon Elviksen myydyimmälle singlelle, It’s Now Or Never.

Lauluun tekstin kirjoittanut Herb Goldberg (14. heinäkuuta 1937–5. huhtikuuta 2019), ei hänkään ollut ihan jokamies, vaan lähinnä päinvastoin: Washington Post kutsui häntä ”miestietoisuuden guruksi”. Miesten vapautusliikkeen johtajana tunnettu Goldberg oli myös yksi Amerikan myydyimmistä kirjailijoista.

Berliinissä, Saksassa syntynyt ja holokaustista selvinnyt Goldberg saapui Amerikkaan nuorena poikana. Hän valmistui yliopistosta New Yorkissa, jossa hän suoritti kandidaatin tutkinnon valtiotieteissä vuonna 1958. Goldberg hyväksyttiin Harvard Law Schooliin, mutta hän päätti valita toisen tien, ja suoritti psykologian tohtorin tutkinnon Adelphin yliopistossa vuonna 1963.

Visionäärinen ja tuottelias kirjailija mursi rajoja 1980- ja 1990-luvuilla tutkiessaan miesten psykologiaa sekä sukupuolen ja ihmissuhteiden syvempiä tiedostamattomia puolia.

Tohtori Goldbergin ensimmäisestä kirjasta Creative Aggression, joka kirjoitettiin yhdessä George Bachin kanssa, tuli kansainvälinen bestseller. Creative Aggressionin menestyksen jälkeen Goldberg kirjoitti vuonna 1977 The Hazards of Being Male, jota myytiin yli miljoona kappaletta ja joka on edelleen keskeinen ja tunnettu psykologinen kirja miehistä.

Goldberg kirjoitti useita muita näkyvästi julkaistuja kirjoja, mukaan lukien What Men Really Want, vuonna 1991, joka oli hänen ensimmäinen kirjansa yksinomaan naisille. 

Herb Goldberg.

Tohtori Goldbergin kirjoituksia ja lainauksia on nähty monissa isoissa julkaisuissa, kuten Newsweek, US News, Cosmopolitan, Men’s Health, Psychology Today, Vogue, Los Angeles Times ja USA Today. Hän oli myös haluttu vierailja tv-kanavilla, kuten CNN:ssä, Good Morning Americassa ja useiden kuuluisien mediapersoonien, kuten Oprah Winfreyn, Larry Kingin, Joan Riversin ohjelmissa.

Kaikenlaisen tekijyyden lisäksi Goldberg opetti yli neljäkymmentä vuotta psykologian osastolla Kalifornian osavaltion yliopistossa Los Angelesissa, ja eläkkeelle jäämisen jälkeen hän toimi psykologian emeritusprofessorina, sekä yksityisenä psykoterapeuttina.

Ennen psykologin uraa tohtori Goldberg kiinnostui musiikista ja haaveili urasta kitaristina ja lauluntekijänä. Unelmansa toteuttamiseksi Goldberg kirjoitti yhdessä David Hessin kanssa kappaleen Sand Castles, joka päätyi heti Elvis Presleyn levytettäväksi. Sen myötä Goldberg myös hyväksyttiin Grammy Academyn jäseneksi.

Terveyden ja ravinnon puolestapuhujana, tohtori Goldberg rakasti ja vaali luontoa, puita, auringonpaistetta, ulkoilua, päivittäistä liikuntaa. Esittävien taiteiden, elokuvien ja elävän teatterin rakastajana Goldberg uskoi, että taiteet toimivat välineenä ihmissuhteiden ja ihmisten käyttäytymisen ymmärtämisessä.

Vaikka kyseessä ei ehkä olekaan elämää suurempaa taidetta, on Sand Castles kuitenkin ajankohtaan nähden keskimääräistä laadukkaampi laulu, joka olisi voitu huoletta valita myös Presleyn studioalbumille. Sen oli aistinut myös Elvis, joka tarttui siihen epätoivoisesti, kuin hukkuva oljenkorteen.

Sand Castles erottuu myös sillä, että se on levyn ainoa kappale joka on äänitetty bändin kanssa livenä studiossa. Kaikki muut laulut on laulettu taustanauhojen päälle. Varmaa tietoa ei löydy, mutta ehkä juurikin sen takia, että Elvis oli nähnyt tässä biisissä poikkeuksellista potentiaalia, hän halusi levyttää sen hänelle ominaisella ja toimivalla tavalla.

Myös kappaletta soittamaan valitut muusikot poikkesivat linjasta. Pelimanneiksi oli valittu alansa kovimpia jazz-muusikoita: kitaristit Howard Roberts ja Alton Hendrickson, basson varressa Keith Mitchell ja rummuissa Victor Feldman.

Howard Roberts oli käytetty kitaristi myös tv-sarjoissa. Hänen soittoaan voi kuulla sellaisissa tunnareissa kuten Bonanza, The Twilight Zone, I Love Lucy ja Batman. Levytyksiä hän on tehnyt legendojen kuten Peggy Lee, Eddie Cochran, Dean Martin, The Monkees ja The Beach Boys kanssa.

Alton ”Al” Hendrickson ei ollu ihan turha jätkä hänkään. Hän soitti 1940- ja -50-luvuilla legendaarisen  jazz-klarinetistin Woody Hermanin aisaparina. Muu yhteistyölista on myös vakuuttava. Sieltä löytyy nimiä kuten Louis Prima, Bing Crosby, Doris Day, Lee Hazlewood, Eartha Kitt, Dean Martin ja Harry Nilsson. Hän työskenteli myös sovittajien kuten Quincy Jonesin ja Henry Mancinin kanssa. Hendricksonin kitarointia kuullaan myös Elvis-elokuvien soundtrackeilla Girls! Girls! Girls! (1962), Viva Las Vegas (1964) ja Spinout (1966).

Howard Roberts albumin The Swingin’ Groove of Howard Roberts (2018) kannessa. Levyltä löytyy myös Sand Castles’illa rumpuja soittanut Victor Feldman.

Keith Mitchell, joka tunnetaan myös nimellä Red Mitchell oli yhdysvaltalainen jazz-kontrabasisti, säveltäjä, sanoittaja ja runoilija. Hän on soittanut muun muassa Dizzy Gillespien orkesterissa. Mitchell asui ja työskenteli Ruotsissa vuosina 1968–1992. Hän voitti Ruotsin Grammy-palkinnon kahdesti.

Victor Feldman oli englantilainen jazzmuusikko, joka soitti pääasiassa pianoa, vibrafonia ja lyömäsoittimia. Hän aloitti esiintymisen ammattimaisesti lapsuudessa ja ansaitsi lopulta tunnustusta Iso-Britannian jazz-skenessä aikuisena. Feldman muutti Yhdysvaltoihin 1950-luvun puolivälissä, missä hän jatkoi työskentelyä jazzin parissa sekä sessiomuusikkona useiden pop- ja rock-artistien kanssa. Hänen cv:stään löytyy nimiä kuten Benny Goodman, Miles Davis, Frank Zappa, Steely Dan, Joni Mitchell ja Tom Waits.

Mainittakoon vielä, että Paradise, Hawaiian Style -levyn taustanauhasessiossa soitti perinteisten Scotty Mooren, D.J. Fontanan, Hal Blainen ynnä muiden seurassa myös sellainen legendaarinen jazz-kitaristi kuin Barney Kessell. Mitä tästä kaikkineen voimme päätellä? Jazz-muusikoidenkin on tienattava leipänsä.

Nyt kun lauluntekijät ja sen taustalla soittavat muusikot on esitelty, voidaankin siirtyä kappaleen erityislaatuiseen sanoitukseen. Herb Goldbergin hippisävyjä sisältävä teksti ennakoi jo tulevaa psykedeelistä aikakautta ja murrosta musiikissa. Sen tajuntaalaajentava sanoma, jossa vapaasti suomennettuna rapu soittaa viulua tanssivan valaan päällä, sillä aikaa kun merenneito laulaa simpukan kuoreen, lohikäärmeen johtaessa touhua heiluvalla hännällään, on Elvis-laulujen katalogissa ainutlaatuinen.

Levytysajankohtaan nähden (elokuu 1965) se on edistyksellinen poplaulu. Beatlesit olivat vasta tulossa tähän vaiheeseen. Elvis haistoi sen, sen jonkun erityisen laulua ympäröivän auran. Aina voi spekuloida, kuinka syvälle Elvis olisi saattanut uppoutua ajan henkeen musiikissaan enemmänkin, jos hänelle vain olisi sellaisia vapauksia suotu.

Olihan Elvis jo vuonna 1962 toimittaja Lloyd Shearerin haastattelussa kertonut olevansa kiinnostunut runoudesta, filosofiasta ja elämän ja kuoleman kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta.

Elvis oli perehtynyt teoksiin kuten Joogin elämäkerta, Krishnamurtin Tuntematon todellisuus ja Kahlil Gibranin Profeetta. Hän kävi noihin aikoihin myös Los Angelesissa sijaitsevassa Self-Realization Fellowshipin Lake Shrine -temppelissä, jossa hän Sri Daya Matan johdolla tutustui meditaation ja joogan saloihin – siis jo paljon ennen kuin Beatlesit ja kumppanit tekivät kyseisistä asioista trendikkäitä.

Videolla kuullaan Sand Castles -kappaleen kaikki 13 outtakea. Se paljastaa hyvin, kuinka Elvis todella halusi työskennellä kappaleen eteen. Hieman erilaisia variaatioita yritetään sekä eri tempoja kokeillaan. Sama ei onnistuisi taustanauhojen kanssa.

Howard Roberts ja Al Hendrickson aloittavat kappaleen omintakeisella ja eksoottisella dobron ja akustisen kitaran yhteissoitolla. Elvis on tulkinnassaan keskittyneempi ja paneutuu tekstiin huolellisemmin kuin yhteenkään muuhun albumin kappaleista. Kuulija kuljetetaan hetkessä lämpimien pasaatituulien syleilyyn, auringonlaskussa kylpevän meren äärelle, jossa alkaa tapahtua mielikuvituksellisia asioita.

Laulussa ei ole mitään varsinaista koukkua, mutta se vangitsee taianomaisella ja rauhallisuutta huokuvalla tunnelmallaan ja kasvaa kuuntelukertojen myötä, mikä on aina hyvän kappaleen merkki. Siihen on suorastaan pakko aina välillä palata.

Ja sitten se paradoksi: koko hienous huuhtoutui näkemyksettömyyden mereen, kun Sand Castles -esitys leikattiin elokuvasta pois.

Koska kappale on Elviksen tuotannossa melko tuntematon, ei siitä myöskään pahemmin löydy cover-versioita. Yksi sentään. Saksalaisen poikkitaiteilijan Preslisan tulkinta. Häneltä kannattaa tsekata myös mainiot live-esitykset parista muustakin Elviksen vähemmän tiedetystä leffabiisistä: City By Night (elokuvasta Double Trouble, 1967) ja Your Time Hasn’t Come Yet Baby (elokuvasta Speedway, 1968).

Preslisa on julkaissut kaksi levyllistä Elviksen leffabiisejä, ne löytyvät hänen YouTube-kanavalta (ja myös Spotifysta).

Sand Castles (David Hess/Herb Goldberg)

At night
When the sky is still
When the south wind blows
And the air is warm
There’s a world that’s born

And for every child on the beach that day
Stands a castle tall and proud
And the warm wind crawls through the castle walls
And the night folk wake as the warm wind calls

At night
When the sky is still
When the south wind blows
And the air is warm
There’s a world that’s born

Then the fiddler crab plays his violin
On the back of a dancing whale
While the mermaid sing to the shell they bring
And the dragon leads with his sweeping tail

At night
When the sky is still
When the south wind blows
And the air is warm
There’s a world that’s born

For the rosy dawn
Brings the children on to the beach that’s bright and new
And the night folk know as the castles grow
They will play once more as the children do

At night
When the sky is still
When the south wind blows
And the air is warm
There’s a world that’s born

Ger Rijff: The Hottest Thing That’s Cool

Ger ja Ria Rijff, Gracelandin kuistilla, Memphisissä, marraskuun lopussa 1976, vähän ennen kuin he lähtivät katsomaan Elvistä Las Vegasiin.

Ger Rijff oli hollantilainen sarjakuvataiteilija, piirtäjä, keräilijä ja ansioitunut Elvis-kuvakirjojen toimittaja. Häntä arvostettiin yhtä lailla asiantuntijana Elvis Presleytä koskevissa artikkeleissa, kirjoissa, elokuvissa ja levyjulkaisuissa.

Gerrit Johannes Rijff syntyi Amsterdamissa 10. joulukuuta 1951, joten tällä päivämäärällä, armon vuonna 2021, hän täyttäisi 70-vuotta, jos elinpäiviä olisi vielä suotu. Ger Rijff kuoli sairauden murtamana, 67-vuotiaana, 13. heinäkuuta 2019.

Avaan vuosipäivän kunniaksi hieman tämän Elvis-piireissä merkittävän, mutta kuitenkin monelle melko tuntemattoman toimijan taustoja, pienen historiikin ja arkistoista kaivetun kirja-arvostelun myötä.

Kuten monet hänen sukupolvensa nuoret, Rijff ihastui rock ’n’ roll -musiikkiin, ja erityisesti sen kuninkaaseen Elvis Presleyhin. Hänen veljensä – joka oli seitsemän vuotta vanhempi – oli aito teddyboy tai ”nozem”, kuten hollantilaisia ​​kapinallisia teini-ikäisiä kutsuttiin 1950-luvulla. Velipoika osti monia vinyylisinglejä, joita Rijff myös diggaili. 

Rockin lisäksi, hän tunsi suurta intohimoa Yhdysvaltoja kohtaan. Hän rakasti Hollywood-elokuvia, jukeboxeja, suuria autoja, drive-in-leffoja – americanaa yleensäkin. Hän keräsi valokuvia ja kaikenlaista materiaalia näistä aihealueista. Myös yhdysvaltalaiset sarjakuvat olivat kiinnostavia kohteita. Ystävät ja perhe kannustivat kertomalla, että hän oli lahjakas piirtäjä. Vielä koulussa ollessaan hän suoritti kahden vuoden koristemaalauskurssin ja oppi tekemään erilaisia tekstauksia kaikenlaisiin painotuotteisiin.

Vaikka Ger Rijff ja Elvis eivät koskaan tavanneet, saavutti Rijffin taide kuitenkin Elviksen. Tässä hän on signeeraamassa yhtä Rijffin piirustusta vuonna 1970. Rijff oli tehnyt kuvituksia amerikkalaiselle Elvis fan clubille, heidän uutislehteensä, ja yksi niistä eksyi Elvikselle asti, fan clubin prexyn Judy Palmerin toimesta. Tiettävästi Rijff ei koskaan kuitenkaan saanut tätä signeerattua kopiota haltuunsa.

Rijff oli vielä teini-ikäinen, kun hän loi ensimmäisen sanomalehtisarjakuvansa De Vogels (1970-1971) paikallislehdille De Dordtenaar ja Brabants Dagblad. Sarjakuvan juoni pyöri trendikkään nuorisojoukon ympärillä ja oli tyypillinen hippi-aikakauden tuote. Rijff ryhtyi freelance-taiteilijaksi vuonna 1974 , ja hänestä tuli pahamaineinen osallistumisestaan ​​suosittujen sarjakuvien, kuten Tintti, Lucky Luke ja Smurffit, seksiparodioiden kuvitukseen.

Hän työskenteli Har van Fulpenin kustantamoyhtiössä Drukwerkissä vuonna 1980 ja suunnitteli heille monia rock ’n’ roll -postikortteja, kansia ja julisteita Elviksestä sekä monista muista rokkistaroista.

Vaikka Rijff ei koskaan tavannut Elvistä henkilökohtaisesti, hän näki idolinsa esiintyvän Las Vegasissa joulukuussa 1976. Rijff kirjoitti näkemistään konserteista faniyhteisöissä kohua aiheuttaneen artikkelin Elvis – The Man And His Music -lehden numeroon 18, vuonna 1993.

Vuodesta 1976 lähtien Rijff julkaisi valtavan määrän kuvakirjoja aiheesta Elvis Presley ja 1950-luvun rock ’n’ roll.

Ger Rijff työnsä äärellä, 1990.

Vuonna 1990 hän auttoi virallista levy-yhtiötä (Entinen RCA, silloinen BMG, nykyinen Sony BMG) kartoittamaan kehnosti indeksoitua ja ylläpidettyä Elvis-katalogiaan, yhdessä Ernst Jørgensenin ja Roger Semonin kanssa. Tuon valtavan työn tuloksena alkoi Elviksen musiikillinen perintö muotoutua sellaisiksi julkaisuiksi, joiden myötä sitä voitiin taas arvostaa. Esimerkkinä vuonna 1992 julkaistu, Grammy-ehdokkuudenkin saanut cd-boksi Elvis – The King Of Rock ’N’ Roll: The Complete 50’s Masters. Siinä sivussa Ger julkaisi vähemmän virallisia Elvis-äänitteitä omilla bootleg-levymerkeillään (Bilko ja Fort Baxter), joita monia niistä arvostetaan alan harrastajien parissa ja pidetään klassikkoina.

1980-luvulla Rijff lopetti piirtämisen kokonaan, huolimatta ystäviensä yrityksistä vakuuttaa hänet toisiin ajatuksiin. Vuonna 2003 Rijff sairastui, mikä päätti hänen uransa ja teki hänestä eristäytyneemmän. Hän kuitenkin julkaisi vielä muutaman Elvis-kuvakirjan, joista viimeiseksi jäi vuonna 2016 ilmestynyt, kaiken kiteyttävä Cartoons & Rock’n’Roll Tunes, johon oli koottu hänen parhaita piirroksiaan ja varhaisia 1950-luvun Elvis-kuvia

Ger Rijff oli ajan virrasta poikkeava julkaisija Elvis-kirjoineen ja äänitteineen – pioneeri, jota ilman ei olisi olemassa Elviksen levy-yhtiön keräilijöille suunnattua FTD (Follow That Dream) -levymerkkiä, eikä saman merkin alla julkaistuja kirjoja. Rijff oli tehnyt kaiken jo ennen sitä ja näyttänyt tien. Hän oli alalla sen henkilöitymä, mitä hän lanseerasi: the hottest thing that’s cool.


Vuonna 2001 kirjoitin arvion silloin uunituoreesta Rijff-kuvakirjasta The Hottest Thing That’s Cool. Se julkaistiin aikoinaan nyt jo edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla. Herätän artikkelin jälleen henkiin, entistäkin ehompana:

Kuluvan vuoden varmasti yksi odotetuimmista uutuuksista on ollut Ger Rijff’in yhdessä Elvis Unlimited Publications’in kanssa julkaisema kuvakirja The Hottest Thing That’s Cool. Odotettu siksi, että nimi Ger Rijff yhdistetään näissä merkeissä sanaan laatu, isolla ällällä. Ja vielä kun tiedossa oli, että opus sisältäisi lähes yksinomaan legendaarisen Alfred Wertheimerin kuvagalleriasta kaivettuja otoksia, niin tuskinpa olisi tälläkään kertaa pettymystä luvassa… Vai olisiko?

Jo vuonna 1976 ensimmäisen kirjansa Elvis – Echoes of the Past julkaissut Rijff on tehnyt tähän päivään mennessä merkittävän ja uraa uurtavan työn, kartoittaessaan teoksissaan Elviksen 1950-luvun vaiheita kuvin, joita ovat aikoinaan filmille ikuistaneet monet eri valokuvaajat, joista varmasti juuri A. Wertheimer nauttii suurinta arvostusta. Muita alansa ammattilaisia, jotka ovat kameroineen päässeet tirkistelemään nuorta artistia, ovat olleet muun muassa sellaiset nimet kuin Lloyd Shearer, Bob Moreland ja Jay B. Leviton vain muutamia mainitakseni.

Alfred Wertheimer ja selfie.

Rijffin yhdeksi ansioksi onkin luettava, että hän on etsinyt käsiinsä näitä kuvaajia, jotka yleensä ovat olleet vanhoja lehtitoimittajia, ja ryhtynyt tekemään heidän kanssaan hedelmällistä yhteistyötä. Rijff tunnetaan myös kovana viiskytlukufanina ja –keräilijänä, joten kirjojen aihepiiri on langennut tekijälleen jokseenkin luontaisesti.

Vielä tuohon maailman aikaan annettiin kuvaajille mahdollisuus seurata Elviksen uraa lähes ilman mitään rajoituksia, ja joskus jopa häkellyttävänkin läheltä. Elvis nähdään milloin lavalla, lavan takana, levytys-studiossa, hotellihuoneessa, kotona perheensä tai tyttöystävänsä kanssa, baanalla, baarissa, parturissa, uima-altaalla, televisioesiintymisissä, elokuvien filmauksissa ja jopa intiimeissä pin-up kuvissa.

Kyseessä ei siis todellakaan ole missään valvotuissa oloissa Eversti Parkerin nimenomaisella luvalla otetut imagoa pönkittävät steriilit studio-potretit, vaan elämänmakuiset, karheat ja kaunistelemattomat, mutta kuitenkin elävät ja hengittävät ja joskus jopa hikeä tihkuvat pysäytetyt hetket ajasta ja sen kuuluisasta aikalaisesta. Tämä on toinen Rijffin ansioksi vai voitaisiinko sanoa jopa nerokkuudeksi luettava asia, että hän on ymmärtänyt näiden kuvien arvon.

The Hottest Thing That’s Cool -kirjan nopea läpikäynti.

Jotta tuota Alankomaiden ihmemaasta tullutta lentävää hollantilaista ei päästettäisi aivan helpolla, niin mainitaan vielä se kolmaskin ansio, joka on varmasti jo tullutkin selväksi, eli se että, kirjasarja keskittyy lähes poikkeuksetta vain yhteen aikakauteen. Juuri se tosiseikka tekeekin siitä niin tyylikkään ja näkemyksellisen, suuren, kauniin ja eheän. Ainoastaan yksi poikkeus vahvistaa tämänkin säännön: vuonna 1997 Rijff julkaisi yhteistyökumppaniensa kanssa kuvakirjan Steamrolling Over Texas, joka keskittyy 1970-luvun Elviksen kiertue-elämään. Mutta annettakoon se hänelle anteeksi.

Herra G. Rijff on siis jo kannuksensa ansainnut, tuli tulevaisuudessa sitten mitä tahansa. Ja siitä puheen ollen, uusi ”lapsi” on jälleen syntynyt, ja se on laskelmieni mukaan jo kuudestoista järjestyksessään. Mitä tällä Rijffin suurperheen kuopuksella sitten on tarjottavanaan?

Layout ei ainakaan jätä toivomisen varaa, se on taattua Rijff laatua. Upea värikuva vuodelta 1956 suorastaan pakottaa aukaisemaan kovakantisen nidoksen. Laadukas ilme säilyy jatkossakin. Sisältö on painettu korkeatasoiselle kiiltävälle paperille ja nopea silmäys paljastaa, että mustavalkokuvissa on käytetty jonkinlaista värisuodatinta. Vihertävät, sinertävät ja rusehtavat sävyt vuorottelevat kirjan sivuilla aitojen värikuvien seurassa, mutta ratkaisu on kuitenkin toteutettu hyvällä maulla, eikä se ainakaan minua häiritse.

Yksi kirjan kuvista, josta ei löydy dataa. Ne tulevat tässä: Fort Worth, Teksas, Northside Coliseum, 20. huhtikuuta 1956. Kyseisellä, ja kiertueen muutamalla muullakin keikalla Elvis esitti The Plattersien biisin Only You. Harmittavasti mitään äänitettä ei tuosta harvinaisuudesta ole koskaan löytynyt.

Tarkempi katsanto osoittaa, että kirja on jaettu kolmeen eri sektioon. Niistä ensimmäisen aloittaa Robert Wardin varsin mielenkiintoinen ja osin liikuttavakin muistelokirjoitus marraskuulta 1977, mikä julkaistiin aikoinaan Crawdaddy nimisessä lehdessä otsikolla ”Down at the End of Lonely Street”. Muuta eivät kirjan lähdetiedot paljasta, mutta ilmeisesti kyseinen Herra Ward on toiminut lehden toimittajana. Tekstin sisältöön en sen kummemmin puutu muuten kuin, että se toimii hienona johdantona kirjan viiskytlukulaiseen atmosfääriin, niille jotka sen malttavat lukea.

Tekstin kanssa rinta rinnan kulkeva kuvitus esittelee heti kättelyssä pari ennennäkemätöntä kokosivun otosta Elviksestä lavalla vuonna 1956. Tarkempi aika ja paikka ei ole tiedossa, koska sitä ei missään ilmoiteta.

Myös kirjan ihan ihka ensimmäinen kuva kärsii samoista puutteista. Harvemmin nähty potretti sekin, missä Elvis tupruttelee coolina sikaria valkoinen huivi kaulassa, on pyörinyt netissä jo jonkin aikaa, mutta nyt Elviksen vierelle on ilmestynyt oudon näköinen heppu, joka hyvien tapojen vastaisesti jätetään esittelemättä. Kuvan alalaitaan on käsin kirjoitettu nimet ”Elvis” ja ”Lloyd”.

Kirjan harvinaisilla ja harvinaisen hyvännäköisillä kuvilla varustetut ensisivut lupaavat hyvää myös jatkossa. Ironista kyllä, yksikään näistä ennennäkemättömistä kuvista ei vielä tähän mennessä ole ollut Wertheimerin ottamia.

Kirjan ensimmäinen kuva, joka on edelleenkin mysteeri.

Kirjan toinen luku ”New York and more…”, katkaisee moiset ennakko-odotukset varsin tylyllä tavalla. Leikekirjamaiseen tyyliin toteutettu osio on täytetty sinkkujen, eepeitten, lehtien ja nuottikirjojen kansikuvilla, konserttilipuilla ja –julisteilla sekä lehtileikkeillä tyyliin ”Ants in the pants of singer Elvis Presley”, ”Elvis side burns are HERE! In this magazine!” ja ”Why homos hate Elvis” (?) Mukaan on vielä ympätty tuiki tuttuja kuvia Stage show’sta ja Steve Allen show’sta… No, okei on sinne pari harvinaistakin eksynyt joukkoon, kuten esim. TV Guide Magazinen kansikuva, jossa ensimmäistä kertaa nähdään värikuva Elviksen koe-esiintymisestä The Rainmaker -elokuvaa varten.

Rijffillä on ilmeinen tarve aina silloin tällöin esitellä Elvis-kokoelmaansa kaikelle kansalle, mutta nyt hän on selvästikin valinnut väärän foorumin tähän tarkoitukseen. Harvinainen tyylirikko Hollannin omalta pojalta. Mutta, jotta shokkihoito olisi täydellinen, esitellään meille vielä kuvia New Yorkissa sijaitsevista rakennuksista ja niiden seinistä, tänä päivänä ja silloin joskus kun Elvis oli niissä piipahtanut.

Aikani CBS:n suorastaan hurmaavaa tiiliseinää ja siihen upotettua mustanpuhuvaa takaovea tuijotettuani sekä Hudson Theatre’n purkutyömaata – johon on muuten uhrattu lähes kaksi aukeamaa – ihasteltuani, olen jo vähällä pyörtää aikaisemmat sanani ”kannusten ansaitsemisista”. Parasta tässä osiossa kuitenkin on se, että se on lyhyt. En ylipäätänsä ymmärrä miksi tämä väliosa on kirjaan lykätty? Se onnistuu särkemään muuten niin tyylikkään kokonaisuuden ja sotkemaan kirjan punaisen langan.

Herkkä hetki Shrine Mosque Theater’in backstagella. Richmond, Virginia, 30. kesäkuuta 1956.

Kolmannen luvun otsikko ”Richmond, Virginia, June 30th, 1956” kertookin jo selkeästi sen minne seuraavaksi suunnistamme. Päivää ennen New Yorkissa pidettäviä Steve Allen Show’n kuvauksia, käväisi Elvis Richmondissa heittämässä kaksi keikkaa. Miehemme kameran takana eli A. Wertheimer, dokumentoi kyseisen päivän tapahtumat alusta loppuun. Näitä Richmondin kuvia olemme nähneet vuosien varrella mitä erinäisimmissä julkaisuissa. Suurin osa niistä on niin tuttuja, että katselmus nostaa esiin saman kaltaisen tunteen kuin kohtaisi vanhan ystävän.

Se tässä Wertheimerin, jo ikonimaisia piirteitä omaavassa Elvis-kuvastossa onkin ”rasitteena”, että harvemmin se enää tarjoilee mitään ihmeellistä uutta katselijalleen – varsinkaan tällaiselle vanhalle Elvis-pierulle. Hyvänä puolena voidaan kuitenkin todeta, että nämä pieninä palasina maailmalla vaeltaneet Richmondin kuvat on nyt koottu ja nidottu samojen kansien väliin.

Tyyliltään tämä kirjan viimeinen kappale edustaakin jo sitä tutumpaa Rijffiä. Kuvat kulkevat kronologisessa järjestyksessä sulavasti eteenpäin, ilman mitään turhia prameluureja. Osio kattaa 112 sivuisesta opuksesta kaikkiaan 69 sivua, joista neljä nähdään koko nelivärisessä komeudessaan (yksi niistä on sama kuin kirjan kansikuva).

Taitto on onnistunut ja hyvällä maulla toteutettu, myös kuvien taso on erinomainen. Mutta kuten edellä mainituista seikoista onkin varmasti jo käynyt selville, ei lievää pettymyksen tunnetta voi välttää. Toisaalta, kirja jatkaa samaa ideaa kuin aikaisemmat Rijffin kuvateokset eli se palapelin tavoin kokoaa yhteen ja täydentää tietyn päivän tai ajanjakson tapahtumat, jolloin koko homman juoni ja kokonaiskuva hahmottuu kirja kirjalta.

Kirjan puhutteleva takakansi.

Siinähän sitä olikin jo yhdestä kirjasta asiaa – kuvat puhukoot puolestaan. Tai, voisin minä oikeastaan yhden kuvan (taka)puolesta puhua: kirjan takakannessa nähdään nuoriherra Presley selkä kuvaajaan päin, astelemassa pitkin Richmondin rautatieaseman käytävää, mappi kainalossa ja radio kourassa. Kuvassa on jotain kiehtovaa, ensin funtsin, että mitä? Kunnes tajusin: Elviksen ympärillä ei pyöri liehittelijälaumaa, henkivartijoita eikä hysteerisiä faneja. Hän sai vielä tuossa uransa vaiheessa kävellä täysin rauhassa, yksin, kenenkään häiritsemättä… Kaiun askelten voi melkein kuulla.

Vertauskuvallisuus on myös vahvasti läsnä: tuleva suuruus ottamassa uransa ensiaskeleita kohti tuntemattoman tulevaisuuden avoinna olevia ovia, eväinään elämän vielä kirjoittamaton käsikirjoitus vasemmassa ja musiikki oikeassa kädessään… Tätä ovat Wertheimerin kuvat parhaimmillaan.

Hyviä linkkejä:

Elvis – Echoes of the Past. Ger Riffin erinomainen oma sivusto, joka edelleen on pystyssä, vaikka tekijä itse sitä ei enää päivitäkään.

Elvis Presley – A Life in Books. Ger Rijffin bibliografia, kuvineen ja taustoineen. Erinomainen Elvis-lähdekirjasivusto. Mitä täältä ei löydy, sitä ei tarvita.

Lambiek Comiclopedia. Ger Rijffin biografia. Sarjakuvantekijöiden hakemisto, jossa paras löytämäni Rijff-taustoitus.

Ger Rijff – Art & Elvis. Blogi, jossa esitellään Ger Rijffin taidetta.

The Elvis Workshop looks at The Ger Rijff legacy. YouTube-video, jolla käydään läpi Rijffin elämäntyötä, eli hänen Elvis-kirjojajaan. Kesto noin 20 min.

Cartoons & Rock’n’Roll Tunes. YouTube-video, jossa selataan läpi Rijffin viimeiseksi jäänyt Elvis-kirja. Kesto 1:45 min.

I’ll Be Home On Christmas Day

”Miksi he eivät vain kääri sitä samaa vanhaa paskaa uuteen pakettiin, niin kuin aina ennenkin?”, oli Elvis tiuskaissut turhautuneena, kun kuuli, että jälleen kerran häneltä tivataan uutta joululevyä. Eversti Parker, joka oli fetissin lailla mieltynyt sesonkijulkaisuihin, oli jo muutaman vuoden ajan taivutellut ”poikaansa” tekemään jatkoa vuoden 1957 klassikolle Elvis’ Christmas Album. Nyt elettiin vuotta 1971, eikä Elvis siinä välissä ollut levyttänyt kuin yhden joululaulun (If Every Day Was Like Christmas, 1966). Tuottaja Felton Jarvisin yhtyessä liehittelykuoroon, Elvis viimein suostui.

Nashvillen Studio B:lle oli varattu aika maaliskuulle 1971, tarkoituksena levyttää materiaalia joulu-, gospel ja pop-albumeille sekä single-julkaisuille. Edellisen vuoden Nashville-session tapaan lauluja pyrittiin äänittämään kerralla niin paljon kuin vain mahdollista, Elviksen tiukkojen keikka-aikataulujen vuoksi, jotka asettivat haasteita sessioiden järjestämiselle.

Kun maaliskuun idus vihdoin koitti, ei Elvis suinkaan ollut innostunut joululauluista, vaan hän yllättäen vetikin pakasta omia folk-suosikkejaan, joita kuitenkin ehdittiin äänittää vain neljä biisiä, kun jo valmiiksi flunssaa potevana, hänen silmänsä alkoi oirehtia kivuliaasti. Sessiot keskeytettiin ja Elvis kiidätettiin Nashvillen baptistisairaalaan, jossa todettiin, että hän kärsi värikalvontulehduksesta ja eräänlaisesta toissijaisesta glaukoomasta.

Toukokuussa Elvis palasi Nashvilleen. Nyt oli pyritty tekemään kaikki temput, jotta artisti saataisiin viritettyä joulutunnelmaan. Studioon oli tuotu täydessä tällingissä seisova joulukuusi, jonka juurella kimalteli (tyhjiä) lahjapaketteja. Lisäksi Eversti Parker oli lähettänyt Elvikselle kortin, jossa hän pönötti joulupukkina lumiukon vierellä. Kortissa toivotettiin Elvikselle onnea hyvin erityisen joulualbumin laulujen parissa, jotka vain Elvis pystyisi tekemään. Kaiken huipuksi oli Elviksen ystävä Lamar Fike pukenut päälleen joulupukin tamineet komistamaan riskiä olemustaan.

Eversti Parker lähetti Elvikselle kortin Nasvillen 1971 sessioihin. Allekirjoitus kuului: ”Kamultasi ja ystävältäsi Everstiltä”, lisäyksenä: ”Tämä on hetken mielijohteesta tehty kuva, ei myytäväksi.”

Hyvistä yrityksistä huolimatta oli Elviksen vaikea asettautua oikeaan moodiin. Urkuri Glen Spreen, joka oli työskennellyt Elviksen kanssa kaksi vuotta aikaisemmin American Sound Studiolla, Memphisissä, oli ihmeissään. Studiossa oli nyt aivan eri mies. Elvistä ei tuntunut enää kiinnostavan ja sessoista puuttui kaikenlainen suunnitelmallisuus. ”Elvis alkoi säälittää minua. Tai ehkäpä Elvis oli säälittävä – en tiedä kumpi olisi oikeampi ilmaisu. Ehkäpä minä vain näin nyt enemmän aitoa Elvistä kuin Memphisissä. Mutta en ollut odottanut tällaista ja ensimmäinen ajatukseni oli: ’Minun parasta keksiä itselleni parempaa tekemistä.'”, on Glen Spreen tilittänyt myöhemmin.

Myös Norbert Putnam oli pettynyt. Edellisenä vuonna Nashvillessa Elviksen kanssa soittanut Muschle Shoalsin basisti näki, että asiat olivat menossa huonompaan suuntaan. Putnam koki olonsa epämukavaksi ilmapiirissä, joka vaikutti epäluovalta ja muistutti enemmän kesäteatteria, kuin täysipainoista musiikin tekemistä. Kaikenlainen oheispuuhastelu tuntui kiinnostavan Elvistä enemmän. Hän esitteli aseitaan ja piti muusikoille pitkiä tarinatuokioita.

Kitaristi Chip Young on muistellut vuosia myöhemmin sessioita huomattavasti positiivisemmissa tunnelmissa, vaikka Elvis karate-esityksensä aikana tekikin Chipin kitaraan reiän myös sen takapuolelle:

”Kuinka hyvä tyyppi hän olikaan. Hän rakasti leikkimistä kaikkien kanssa. Hän kiitti aina kaikkia levytyksissä. ’Kiitos, että olet täällä ja autat minua. Arvostan panostasi’. Hän oli upea kaveri. Luulen, että se oli ensimmäinen ilta, jolloin James Burton työskenteli kanssamme. Meidän kitaramme nojasivat suojalevyä vasten bassorummun edessä RCA Studio B:ssä. Minulla oli suolikielinen soitin, jonka Harold Bradley oli ostanut Espanjasta ja tuonut mukanaan; upean kuuloinen kitara. Jamesilla ja minulla oli kuusi tai seitsemän kitaraa nojaten sitä levyä vasten. Elvis oli tuolloin timmissä karate-kunnossa. Hän näytti todella hyvältä. 

Kitaristi Chip Young kertoo tarinaa epäonnisesta kitarasta, josta näytetään myös kuva videolla.

Yksi taustalaulajista heitti kommentin: ’Hei, Elvis. Jos joku vetäisi pistoolin esiin, kuinka saisit sen pois häneltä?’ Elvis sanoi: ’Voi, se on helppoa. Red West tuo se pistooli tänne. Red kurottaa taskuunsa ja vetää esiin pistoolin. Sanoin: ’Voi luoja, onko tuo pistooli ladattu?’ Red sanoi: ’En toisi tänne lataamatonta pistoolia’. Sanoin: ’Mitä jos purkaisit sen latauksesta?’ Hän avaa aseen ja luodit putoavat matolle. Red osoittaa pistoolilla Elvistä, ja siinä minä seison katsomassa sitä näkyä. Sanoin: ’Kun hän osuu pistooliin, se lentää studion poikki ja suoraan noihin kitaroihin.’ Ja juuri sillä hetkellä kun sanoin: ”Antakaa minun siirtää kit..” Pow! Elvis löi Rediä käteen, ja ase lensi suoraan suolikielisoittimeni takaosaan. Piippu meni kitaran sisään ja ase jäi roikkumaan siihen. 

Tietenkin kaikki studiossa olivat kuolla nauruun. Sanoin: ’Eipä ole kovin hauskaa. Se on minun kitarani.’ Elvis sanoi: ’Chip, mene ostamaan toinen kitara ja tuo minulle lasku.’ Olisin voinut mennä ja hankkia Ramirezin kahdella tai kolmella tuhannella dollarilla – sillä ei olisi ollut merkitystä hänelle. Otin kitaran käteeni, otin aseen ulos ja annoin sen takaisin Redille. Sanoin: ’Itse asiassa, Elvis, mielestäni kitara on luultavasti arvokkaampi nyt kuin koskaan.’ Olin oikeassa. Lahjoitin sen Country Music Hall of Famelle. Heillä on se pleksilasivitriinissä. Siinä näkyy reikä takana ja pieni artikkeli siitä, kuinka kaikki tapahtui.”

Lopulta Elvis sai sessioiden ensimmäisenä päivänä purkkiin jo puolet joulualbumin lauluista. Kruununa, huima, noin kahdeksan minuuttinen blues-impromptu Johnny Moore’s Three Blazersin originaalista, Merry Christmas Baby.

Albumin Eurooppa-julkaisu poikkesi visuaalisesti jenkkien vastaavasta. Kanteen oli tällätty promo-otos elokuvasta The Trouble With Girls (1969). Hymyilevä, sinivalkoisiin sonnustautunut Walter Hale sopikin siihen kuin manteli joulupuuroon.

Joulualbumin kattaus noudatti samaa ideaa, kuin tulevan gospel-albumin sisältö. Molemmissa esiteltiin perinteisen materiaalin rinnalla myös uudemman tekijäpolven aikaansaannoksia. Sellainen oli myös sessioiden toisena päivänä ensimmäisenä äänitetty kappale. Kun Elvis oli ensin avannut äänensä Isä meidän rukouksella (The Lord’s Prayer), hän tarttui hanakasti tuntemattoman tekijän melankoliseen lauluun, jonka sanat erityisesti tuntuivat resonoivan Elviksen sisäisen maailman kanssa. Demossa luki ”It Happens Every Year”, tekijänä Michael Jarrett.

Lue myös blogi: I’m Leavin’

”Ennen lyhyttä suhdettani portlandilaisen tytön kanssa, viisi vuotta kestänyt avioliittoni oli juuri murentunut, ja se oli sydäntä särkevää kaikille, sillä minulla oli tytär entisen vaimoni kanssa ja olin isä hänen kolmelle lapselleen edellisestä avioliitosta. Tässä skenaario: On jouluaatto 1969 ja aiemmin sillä viikolla minulla oli pienet lähtöjuhlat asunnossani, ja seuraavana päivänä huonekaluvuokraamo tuli hakemaan tavaransa ja paikka oli täysin karu, siellä ei ollut edes sänkyä, missä nukkua. Vain minä, makuupussini, kitarani ja hiljaisuus…

Tarinan seuraava osa on ehkä hieman legendaarinen laulunkirjoittamisen aikakirjoissa (nauraa). Joidenkin mielestä tämä tarinan seuraava vaihe varmaankin saa heidät rypistämään kulmiaan ja sanomaan: ’hei, se on harmi’, kun taas muut ymmärtävät ja hymyilevät… Joten, istuin katsomassa ikkunasta ulos Portlandin jouluvaloja ja muistelin kulunutta kymmentä vuotta, jonka aikana olin enemmän tai vähemmän tehnyt duunia kaupungissa, ja tunsin taas epävarmuutta, kun huomasin pienen kiven matolla, ja ajattelin itsekseni: ’Minun on parempi siivota tämä paikka hyvin, jotta saan vuokratakuuni takaisin, koska tarvitsen ne rahat matkatessani etelään’. 

Istuin ja tuijotin sitä kiveä ja päätin ottaa sen pois, jotta en astuisi sen päälle. Ryömin sen luo ja nostin sen ylös, eikä tuo kivi ollut ollenkaan kivi, vaan mukavan kokoinen pala mustaa afganistanilaista hashia… omaani! Juuri sitä, mitä tarvitsin asenteeni säätämiseen pois masennuksen kourista, jossa ryvin. Tein itselleni piipun yhdestä vanhasta naulakkoripustimesta. Muotoilin foliosta kulhon, jossa sytytin hashin. Aina, kun pääsin pilveen, suuntasin suoraan kosketinsoittimen tai kitaran luo, soitin ja lauloin, ja tuona jouluaattona tunsin oloni vähintäänkin tunteelliseksi.

Otin kitaran käteeni ja kirjoitin alle tunnissa laulun I’ll Be Home On Christmas Day. Sisällytin lasteni nimet yhteen säköistöön, ja sain sen vain sylkäistyä pois systeemistäni yhdellä iskulla… se oli katkeransuloinen kokemus, mutta vapauttava minulle monella tapaa.”, on Michael Jarrett kertonut kappaleen synnystä.

Michael Jarrett on esittänyt biisiään muun muassa Elvis-teemaisilla kiertueillaan, joista yksi osui myös Suomen ja siellä sijaitsevan Tampereen kohdalle, toukokuussa 2019. Videon esitys on kuitenkin rakkaasta naapuristamme Ruotsista, mutta samalta kiertueelta.

Jarrett oli vastikään siirtynyt kapakkapianistin toimestaan itsenäiseksi laulunkirjoittajaksi, ja heti ensimmäisenä työnään hän sai tilaisuuden tehdä kaksi demoa Elvis Presleylle. Jarrett:

”Palasimme LA:han, jossa nyt asuin Hollywood Hillsissä Bobbyn (Stevens) kanssa ja kirjoitin lauluja hänen yritykselleen sekä tein Vegas-keikkoja hänen kanssaan. Seuraavaksi päiväksi Bobby oli varannut ajan kuuluisalle Gold Star -äänitysstudiolle Hollywoodissa, ja minä heitin I’m Leavinin kitaralla ja siirryin joululauluun, ja juuri silloin päätin soittaa biisin I’ll Be Home On Christmas pianolla, jotta voisin saada siihen enemmän blues-fiilistä. En ollut koskaan soittanut sitä pianolla ennen sitä päivää, ja tein sen yhdellä otolla, ja Bobby sanoi, että se tuntui hyvältä. Kun lähdimme studiosta, en ollut varma, annoinko joululaululle oikean käsittelyn herättämään kiinnostusta vai en, en koskaan ollut soittanut sitä pianolla…”

Jarrettin ei tarvinnut huolestua, sillä jonkun ajan päästä Bobby Stevensin sihteeri soitti hänelle ja ilmoitti, että Elvis on valinnut kappaleen uudeksi joulusinglekseen. Jarrett todennäköisesti olisi uutisen kuultuaan pudonnut persiilleen, jos häntä ei sitä ennen olisi kehoitettu istumaan. Singleä kappaleesta ei koskaan julkaistu, mutta tulevalle joulualbumille se päätyi. Jarrett:

”En koskaan unohda sitä päivää. Kuten kävi ilmi, RCA ei julkaissut I’ll Be Home On Christmas Day -kappaletta singlenä, mutta se ilmestyi Elvis sings The Wonderful World of Christmas -albumilla, ja hän käytännössä lauloi sen nuotilleen, niin kuin se oli demolla.”

Kun kappale toimitettiin Elvikselle, kantoi se nimeä It Happens Every Year. Jarrett:

”Sain selville, että Elvis muutti kappaleen nimen. Olin itse sitä mieltä, että nimen pitäisi olla I’ll Be Home On Christmas Day, mutta jotenkin se tuntui liian pitkältä ja päädyin toiseen nimeen, vaikka kappaleessa ei ollut mitään, mikä viittaisi siihen. Ei se tainnut olla Elvikseltä mikään suurikaan aivoitus muuttaa sitä, sillä hänellä oli oikeus nimetä sen miten halusi, hän oli kuningas ja on edelleen…”

Elvis levytti kappaleen I’ll Be Home On Christmas Day 16. toukokuuta 1971, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa. Masteriksi valittiin otto 8. Erikoisuutena voidaan mainita, että Elvis halusi 1970-luvulla käyttää studiossa käsimikrofonia, ja joskus sormuksista aiheutuvat kolinat ja hankausäänet päätyivät lopulliseen nauhoitteeseen. Niitä kuullaan myös kyseisen kappaleen ensimmäisten sekuntien aikana.

Elviksen laiskanoloinen ote (joka oli leimallista koko sessioille) istuu hyvin biisin ”siniseen” tunnelmaan. Chip Youngin akustinen intro käynnistää esityksen heleästi ja herättää kuuntelijan huomion. Ensimmäisten ottojen jälkeen Elvis ilmoittaa tuottaja Felton Jarvisille: ”Ennen kuin vedämme tästä kahdeksan versiota, koitetaan saada se purkkiin kolmella otolla, okei, ehkä kuudella.” Kommentti saattoi olla pilke silmäkulmassa heitetty, mutta kertoi varmasti myös jotakin Elviksen asennoitumisesta koko touhuun. Huumoria lohkesi myös Felton Jarvisin ehdotuksesta lisätä kappaleeseen hiekkapaperiefekti. Jolloin joku muusikoista huusi: ”Se haluu vain saada kyntensä kondikseen!” Johon Elvis vastasi naureskellen: ”Voit tehdä sitä paskaa vapaa-ajallasi, Felton. Hommaa manikyyri huomiseksi, hemmetti!”

Ongelmaksi muodostui myös sopivan tempon valinta. Ilmeisesti kukaan ei ollut tyytyväinen, koska uusintaversiota kokeiltiin noin kuukauden kuluttua.

Elvis palasi Nashvilleen vielä kesäkuussa äänittämään muutaman puuttuvan raidan tulevalle gospel-albumille. Samalla hän yritti saada uutta potkua Jarrettin joululauluun. Nyt sitä kokeiltiin uudella sovituksella, joka oli edellistäkin bluesahtavampi.

Huumorilta ei säästytty tälläkään kertaa. Ennen kappaleen ensimmäistä ottoa Elvis kertoo kuinka hän on kehottanut rumpali Jerry Carrigania pudottamaan painoaan, mutta ”tämä on jo naurettavaa”, hän toteaa, kun puikkoihin olikin vaihtunut Carrigania huomattavasti hoikempi Kenneth Buttrey.

Biisi lähtee rullaamaan James Burtonin sähköisellä riffillä, johon Kenneth Buttrey yhtyy rennolla biitillä, Elviksen äänen laskeutuessa luontevasti rouhealle maaperälle. Huolimatta siitä, että lopputulema oli onnistunut ja varsin verevä, valittiin levylle kuitenkin toukokuussa äänitetty versio.

Myös tekijä itse oli innoissaan Elviksen kesäkuussa äänitetystä versiosta. Jarrett:

”Vaihtoehtoinen otto 4 on erityinen suosikkini. Elvis lauloi kappaleen bluesmaisesti aivan kuten minäkin demolla, ja viimeisessä säkeistössä löin kehiin todella korkean, vahvasti lauletun nuotin. Ja kaikki nämä vuodet ajattelin, että Elvis ei laulanut sitä korkeaa nuottia, koska se vain oli liian korkea hänelle. Mutta hän veti sen, eikä siinä vielä kaikki, hän lauloi myös todella mahtavia omia blues-fraseerauksia, jotka saivat minut kananlihalle. 36 vuotta kuultuani erilaisia ​​versioita kappaleestani, tämä on se, josta pidän eniten.”

10. kesäkuuta 1971 äänitetty vaihtoehtoinen otto 4 on kappaleen tekijän Michael Jarrettin erityinen suosikki. Versio julkaistiin ensimmäisen kerran albumilla Elvis – Memories of Christmas, vuonna 1982. Sittemmin esitys on kuultu useammallakin julkaisulla vuosien varrella, viimeksi marraskuussa 2021 ilmestyneellä Back In Nashville -boksilla, jolla kuullaan myös kappaleen eri ottoja.

Kappaleen uusintakierroksella Elvis myös lisäsi laulun kahteen ottoon (remake, otot 2-3) säkeistön, jonka hän oli skipannut edellisissä sessioissa.

Jarrett peilasi usein henkilökohtaista elämäänsä teksteissään. Kun hän kirjoitti laulun jouluaattona 1969, eli hän keskellä tuskallista avioeroa – täysin yksin, kaivaten perhettään. Silloin sanat tulivat hänelle. Alkuperäisessä demossa, jonka Michael nauhoitti Elvikselle, oli säe hänen lapsistaan:

Been so long since I’ve seen little John, Michele, Christine and Kelly; And I almost forgot with all the presents, that I bought a purse for little sister to carry. If I could set aside my pride, I just be on my way. I’d catch that train tomorrow, I’ll Be Home On Christmas Day

Kun Elviksen versio kappaleesta julkaistiin joulualbumilla lokakuussa 1971, ei Jarrett ollut yllättynyt, että Elvis oli ohittanut kyseisen säkeen. Olihan se loppujen lopuksi hyvin henkilökohtainen, kertoen Michaelin lapsista, ja hän ymmärsi, ettei Elvis voinut samaistua siihen.

Kun Michael Jarrett kuuli 30 vuotta Elviksen kuoleman jälkeen hänen laulavan tuon säkeistön, oli Michael ja etenkin hänen tyttärensä Michele kuin puulla päähän lyötyjä.

Elviksen kappaleeseen laulama ylimääräinen säkeistö kuultiin ensimmäistä kertaa keräilijöille suunnatun FTD-levymerkin cd-julkaisulla I Sing All Kinds (2007). Sen jälkeen se on kuultu myös saman levymerkin julkaisulla Elvis sings The Wonderful World of Christmas (2011).

Michele Jarrett oli tuskin 10-vuotias, kun Elvis kuoli, mutta hän on kuitenkin yksi harvoista ihmisistä, jotka voivat perustellusti väittää, että Elvis todella lauloi hänestä. Sitä eivät voi ex-vaimo Priscilla, eikä edes tytär Lisa Marie sanoa. Asiasta tekee vieläkin merkittävämmän, kun tajuaa, että Elvis ei koskaan tavannut Micheleä eikä edes tiennyt hänen olemassaolostaan.

”Se oli niin hullua.”, Michele muistelee. ”Muistan, että se tapahtui pian äitini kuoleman jälkeen, ja isäni lähetti minulle siitä klipin. Ihan villiä! Soitin sen perheelleni, ja me kaikki vain tuijotimme toisiamme epäuskoisina, että kuulemmeko me todella tämän!? Olen aina ollut niin ylpeä isästäni.”, sanoo Michele kiitollisena.

Elvis takuulla nautti enemmän tämän kaltaisen materiaalin esittämisestä, kuin traditionaalisista pakkopullista, kuten Silver Bells ja Winter Wonderland, joiden hällä väliä -asennetta huokuvat ponnettomat tulkinnat pistävät kuuntelijan pohtimaan, että olisiko joulupukin lahjatoivelistalle pitänyt kirjoittaa pyyntö, ettei niitä koskaan levytettäisi. Sessioiden parasta antia edustavat juurikin uudet joululaulut, kuten On a Snowy Christmas Night, The Wonderful World of Christmas, It Won’t Seem Like Christmas (Without You), If I Get Home on Christmas Day, Holly Leaves and Christmas Trees ja tietenkin I’ll Be Home on Christmas Day.

I’ll Be Home On Christmas Day on enimmäkseen coveroitu Elvis-impersonaattoreiden taholta, joiden lähes jokaiselta Elvis-joululevyltä kappale löytyy – kyllä, heillä on omia joululevyjä. Kyseiset tuotokset on lähinnä suunnattu heille, jotka ovat vierailleet emäaluksella, ja ovat vakuuttuneita siitä, että Maa on litteä, eli ei kenellekään täysijärkiselle. Mutta pari coveria kannattaa nostaa esille. Ensimmäinen on belgialaisen bluesrock-yhtye Blue Blockin sielukas tulkinta, joka julkaistiin albumilla Bridge To Your Heart (1991), ja toinen on ihan meidän ikioman Agents & Jorma Kääriäisen alkuperäiskielellä laulettu versio, joka löytyy levyltä Agents … Is Rock (2001).

Toukokuun sessioiden toisena päivänä Elvis oli saanut levytettyä albumillisen joululauluja pois kuleksimasta, joten ainakin Eversti Parker oli varmasti tyytyväinen. Seuraavana kolmena päivänä Elvis pääsisi keskittymään hänelle niin rakkaisiin gospeleihin, mutta se onkin jo aivan toinen tarina.

Elvis-fani Bill Turner idolinsa vierellä RCA:n Studio B:n edustalla, joululaulusession jälkeen, aamuyön tunteina, toukokuussa 1971.

Kuriositeettina mainittakoon, että ilmestymisestään asti, I’ll Be Home on Christmas Day on toiminut Macy’n kiitospäivän paraatin (Macy’s Thanksgiving Day Parade) aloituskappaleena. New Yorkissa vuosittain järjestettävä paraati on maailman suurin.

Kappale on myös valittu Ruotsissa, vuonna 2008, maan suurimman sanomalehden Aftonbladetin rankkauksessa, kaikkien aikojen toiseksi parhaimmaksi joululauluksi. Perustelut kuuluivat seuraavasti:

”Todellisuudessa on mahdoton tehtävä valita vain yksi Elviksen joulukappaleista. Kuinka kukaan voi valita Blue Christmas’in ja Santa Claus Is Back In Town’in tai kauniiden balladien välillä, kuten l’ll Be Home For Christmas ja If Every Day Was Like Christmas.

Mutta valinta on I’ll Be Home On Christmas Day, koska laulu on saanut aivan liian vähän huomiota. Ja toisaalta se on jotain enemmän ja suurempaa kuin vain yksinkertainen joululaulu. Elvis kulkee junalla läpi kantrin, gospelin ja soulin, tehden tulkinnan, joka olisi hyväksytty hänen kaikkien aikojen parhaalle albumilleen, From Elvis In Memphis . Kuuntele ääntä ja empatiaa. Näin laulaa kuningas.”

Ei tuohon paljon ole lisättävää, kerrankin ruotsalaiset ovat (lähes) oikeassa.

I’ll Be Home On Christmas Day (Michael Jarrett)

Roamed the hills of Georgia
Across the plains of Tennessee
I’ve seen and I’ve done ’most everything
That a man can do or see
But if I could only borrow one dream from yesterday
I’d be on that train tomorrow
I’d be home on Christmas day

And so many times before
She left that candle burning
Oh, too many tears fell
My soul fills with yearning
If I had sense at all
I’d just be on my way
Be on that train tomorrow
Be home on Christmas day

Every time I think about her
All the love I left behind
Memories still linger in my troubled mind
I could set aside my pride
And I’d be on my way
I’d catch that train tomorrow
And be home on Christmas day

If I had any sense at all
I’d just be on my way
I’d catch that train tomorrow
I’d be home on Christmas day
I said I’d catch that train tomorrow
I’d be home on Christmas day



I’m Leavin’

Single I’m Leavin’/Heart of Rome julkaistiin Yhdysvalloissa kesäkuussa 1971, saavuttaen Billboardin listasijan 36. Briteissä sinkku julkaistiin syyskuussa, jossa se nousi listasijalle 23.

Maaliskuussa 1971 Elvis palasi Nashvilleen levyttämään reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Edellisen vuoden kesä- ja syyskuussa hän oli urakoinut siellä lähes neljänkymmenen kappaleen edestä, eikä homma helpottuisi yhtään tälläkään kertaa.

Lue myös blogi: Faded Love

Maaliskuun sessio keskeytyi jo neljän levytetyn biisin jälkeen Elviksen silmäongelmien takia. Hän joutui kesken kaiken lähteä hoidattamaan pahaksi ärtynyttä glaukoomaansa. Toukokuussa Elvis saapui takaisin ja viihtyi kaupungissa viikon verran, ahkeroiden studiossa yli 30 kappaleen edestä. Vielä kesäkuussa äänitettiin muutama täydennys, kokonaissaldon kertyessä jälleen noin neljäänkymmeneen äänitettyyn lauluun.

Suunnitelmissa oli erinäisten teema-albumien julkaiseminen. Vuoden 1970 materiaalista koostettu, varsin hyvin menestynyt pitkäsoitto, Elvis Country, kaipasi itselleen seuraa. Mahdollisesti jopa folk-vaikutteista kokonaisuutta suunniteltiin (sitä ei kuitenkaan toteutettu). Ainakin gospel- ja joululevy oli jo lyöty lukkoon. Myös popimpaa materiaalia kaivattaisiin sinkkujulkaisuja silmällä pitäen sekä vielä suunnittelun alla olevaa albumikokonaisuutta varten.

Paikka oli sama kuin edelliselläkin kerralla, tuttu ja turvallinen RCA:n Studio B. Myös miehitys pysyi lähes muuttumattomana: James Burton (kitara), Chip Young (kitara), Jerry Carrigan (rummut), David Briggs (piano), Norbert Putnam (basso) ja Charlie McCoy (urut ja huuliharppu). Ainoat poikkeukset muusikkorivistöön tekivät Carrigania välillä tuurannut rumpali Kenneth Buttrey ja uruissa Glen Spreen.

Tekniikasta ja tuottamisesta kantoivat vastuun myös jo edellisistä sessioista tuttu parivaljakko Al Pachucki ja Felton Jarvis. Tosin, päävastuu tuottamisesta näissä vapaamuotoisissa istunnoissa siirtyi hyvin nopeasti Elviksen harteille, Jarvisin lähinnä huudellessa taustalla vain kannustushuutoja, tyyliin ”that’s gas!”

Huomattavin muutos oli tapahtunut itse artistissa. Kyllästymistä ja väsymistä oli nyt havaittavissa ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten lanseeratun comebackin jälkeen, erityisesti Elviksen käyttäytymisessä ja äänessä. Vaikka levytykset pääsääntöisesti sujuivatkin hyvissä ja rennoissa merkeissä, alkoivat Elviksen mielialan vaihtelut näkyä.

Välillä Elvistä kiinnosti enemmän bändikavereile annetut karate-näytökset kuin levyttäminen. Kerran Elvis potkaisi aseen henkivartijansa Red Westin kädestä, niin että se lensi kaaressa suoraan kohti Chip Youngin kitaraa ja upposi sen kaikukoppaan. Elvis lupasi Chipille korvata soittimen.

Sopimusteknisistä syistä Elvis joutui levyttämään aina valtavan määrän biisejä kerralla, koska julkaisutahti oli hektinen. Viimeisen kahden ja puolen vuoden sisällä Elvis oli äänittänyt studiossa reilusti yli sata biisiä (mukaan lukien Memphis 1969), valtavalla musiikillisella kirjolla. Kenenkään artistin kunnianhimo ei kestä sellaista. Ja nyt samoihin sessioihin oli vielä ympätty sekä joululaulauja että gospeleita. Se ei ehkä ollut taiteellisesti se paras ratkaisu. Elvis oli jo ilmaissut vastahakoisuutensa uusien joululaulujen levyttämiseen.

Mutta siitäkin huolimatta, että ote ei ollut enää niin rautainen kuin Nashvillessa edellisenä vuonna, erinomaista materiaalia saatiin kuitenkin runsaasti kasaan.

Yksi sessioiden ehdoton helmi on Michael Jarrettin ja Sonny Charlesin yhteistyön hedelmä, I’m Leavin’.

Elvis levytti kappaleen I’m Leavin’ Nashvillessa, RCA:n Studio B:llä, 20. toukokuuta 1971 .

Michael Jarrett oli nuorena innostunut bluesista ja Elviksen luotsaamasta rockabillysta niin, että päätti ryhtyä muusikoksi. Hän jopa näki Elviksen livenä Teksasissa vuonna 1955, esiintymässä kuorma-auton lavalla, aikana jolloin Elvis oli vielä nimenä tuntematon.

Soitettuaan vuosia pianoa savuisissa kapakoissa ja Las Vegasin kasinoilla, hän kyllästyi katselemaan juoppoja ja kieroja yökerhon omistajia. Hän pakkasi kapsäkkinsä vuonna 1969 ja lähti kohti länsirannikkoa, unelmana itsenäinen ura laulajana ja laulunkirjoittajana. Jarrettin unelma sai välittömästi mitä uskomattomimman lähtölaukauksen – suoranaisen lottovoiton.

Ensitöikseen Jarrett suuntasi San Franciscoon , siellä hän törmäsi vanhaan muusikkotuttuunsa Vegasin ajoilta. Sonny Charles kuului kasinokaupungin yhden menestyneimmän yhtyeen The Checkmates’in kokoonpanoon, joka oli sittemmin hajonnut, Sonnyn musisoidessa nyt omalla nimellään. Ystävykset eivät olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan ja olivat iloisia jälleennäkemisestä. Kun Sonny kuuli toverinsa tarinan, hän ilmoitti, että bändissä olisi urkurin paikka vapaana ja tarjosi sitä ystävälleen. Jarrett suostui välittömästi ja aloitti kiertuelämän yhtenä bändin jäsenenä.

Sonny asui Laurel Canyon’issa Los Angelesissa. Paikasta oli muodostunut ”taiteilijakortteli”, jonne oli asettunut muitakin artisteja, kuten Joni Mitchell, Linda Ronstadt ja Three Dogs Night -bändin jäseniä. Jarrett punkkasi Sonnyn kämpässä jonkun aikaa, ja yhtenä päivänä hän otti Sonnyn kaksitoistakielisen akustisen kitaran mukaansa kylppäriin (luonnollisen kaiun vuoksi), ahtautuen pieneen lasiseinillä vuorattuun suihkukoppiin ja alkoi summamutikassa näppäillä soitinta.

Michael Jarrettin käsinkirjoittamat kappaleen sanat.

”Aloin lauleskella la la laata, lähinnä vain pelleilyn vuoksi”, kertoi Jarrett, Elvis – The Man and His Music -lehden vuoden 2008 maaliskuun numerossa, ja jatkoi: ”Sitten laulun ensimmäinen säe vain tuli. Silloin tajusin laulavani tytöstä, jonka olin jättänyt jälkeeni Portlandissa ja joka ei todellakaan ollut innoissaan suunnitelmistani, kun kerroin, että haluan lähteä Los Angelesiin ja saada levytyssopimuksen. Hän sanoi minulle: ’Entä jos kappaleesi eivät ole tarpeeksi hyviä?’ Ja minä funtsin: ’Hei kulta, jos olet tyttöni, miksi et voi haaveilla kanssani?’ Hän ei vain ymmärtänyt, joten sanoin: ’Minä lähden (I’m leavin’) joka tapauksessa, en enää aio hakata pianoa baareissa, ja jos et pysty haaveilemaan kanssani, niin parempi antaa sitten vaan olla…’

Tulin kylppäristä kymmenen minuuttia myöhemmin kahden ensimmäisen säkeen ja ”la la la” -koukun kanssa ja soitin sen Sonnylle. Hän ehdotti, että lisäisin toiston ennen I’m leavin’ -kohtaa, toisin sanoen, tekisin sen kahdesti, ah ah ah ah, ja sitten taas, ah ah ah- h… I’m leavin’. Ehdotus oli mielestäni koko laulun rakenteen avain ja antoi sille tarvittavaa voimaa. Idea oli niin hyvä, että merkkasin hänet laulun toiseksi tekijäksi.

Seuraavaksi oli kirjoitettava kappaleeseen ”silta” (kappaleen osa, joka eroaa kertosäkeestä ja johtaa yleensä säkeistöön). Aloimme Sonnyn kanssa heittelemään ideoita. Hän sanoi minulle asioita ja tarjosti ajatuksia, mihin sitä voisi kuljettaa. Aivoriihemme kesti noin puoli tuntia, kun yhtäkkiä sanat alkoivat pulputa minusta, ja ne kertoivat jälleen kokemuksestani tuon tytön kanssa Portlandissa. Kappale oli valmis saman päivän loppuun mennessä.

Niin pieneltä kuin Sonnyn panos joillekin ehkä vaikuttikin, minulle se oli valtava, kirjoittaessani kappaletta I’m Leavin’.”

Michael Jarrett tänään.

Loppuvuodesta 1970 Jarrett lopettti Sonnyn bändissä, koska hän ei halunnut enää matkustaa pitkiä matkoja, ja hän myös halusi jäädä LA:han työstämään laulujaan. 

Bobby Stevens, The Checkmates -bändin jäsen ja Sonnyn hyvä ystävä, halusi Jarrettin soittavan hänen big bandissään hotelli Hiltonissa Las Vegasissa, joka ei sijainnut kovin kaukana Losista, joten Jarrett tarttui hänen tarjoukseensa. Yksi asia johti toiseen. Bobby oli hyvä ystävä Joe Espositon, Elviksen läheisen ystävän kanssa. Lisäksi Elvis konsertoi samassa hotellissa kuin big band, johon Jarrett kuului.

Joe tuli eräänä iltana takahuoneeseen esityksemme jälkeen ja sanoi Bobbylle, kun seisoin siellä hänen kanssaan, (enkä koskaan unohda sitä iltaa), että Elvis oli menossa studioon äänittämään, ja oliko hänellä (Bobbylla) kappaleita, joista Elvis saattaisi pitää? Bobby esitteli minut Joelle ja kertoi hänelle, että olin hyvä laulunkirjoittaja ja että hän oli juuri ottanut minut kustannusyhtiöönsä, Oten Music.

Palasimme LA:han, jossa nyt asuin Bobbyn kanssa Hollywood Hillsissä, ja kirjoitin lauluja hänen yritykselleen sekä tein Vegas-keikkoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä Bobby varasi ajan demojen äänityksiä varten kuuluisalle Gold Star -äänitysstudiolle Hollywoodissa, ja lauloin kappleen I’m Leavin’ kitaralla säestäen ja sen jälkeen siirryin joululauluun I’ll Be Home On Christmas Day. Yritin kuulostaa mahdollisimman paljon Elvikseltä.

Vuonna 1972 Michael Jarrett levytti Hugh Hefnerin Playboy Recordsille oman komean versionsa kappaleesta. Se julkaistiin albumilla We’re All Goin Down Together.

Pian demojen lähettämisen jälkeen Bobby Stevensin sihteeri Judy Harris soitti minulle ja kysyi: ’Oletko istumassa?’ Sanoin: ’En, mutta aion.’ Sitten hän kertoi, että Elvis valitsi joululauluni ja siitä tulisi hänen seuraava joulusinglensä! En todellakaan tiedä, onko olemassa sanaa kuvaamaan sitä, miltä minusta tuntui tuona hetkenä? Olin täysin shokissa ja hoin jatkuvasti Judylle: ’Huijaatko minua’? ’Tämä ei ole vitsi.’, hän vakuutti. Minun oli vaikea saada unta sinä yönä.

Heti seuraavana päivänä puhelin soi ja se oli jälleen Judy, ja hän kikatteli, koska joutui sanomaan minulle taas kerran: ’Oletko istumassa?’, ’Kerro, kerro minulle!’, huusin. Sitten hän sanoi: ’Elvis kertakaikkiaan rakastaa I’m Leaviniä, ja se on hänen seuraava singlensä!’ Ja jälleen, ei löydy sanoja ilmaisemaan tuon hetken iloa, se oli tavallaan melkein surrealistista, eräänä päivänä istun tyhjässä asunnossa Portlandissa ja haluan ryömiä koloon ja vetää luukun perässäni kiinni, ja nyt, tämän täytyy varmasti olla unta, se ei vain voi olla totta. Hän varmasti soittaa huomenna ja kertoo, että on muuttanut mielensä, olen siitä varma… Mutta se oli totta, ja vielä tänäkin päivänä se tuntuu unelta, upealta unelta.

Felton Jarvis sanoi, että Elvis valitsee kappaleita, jotka ovat hänelle merkityksellisiä, ja olen todella ylpeä, että hän koki niin minun kappaleistani.

Kuulin ensimmäisen kerran I’m Leavinin KRLA-radiosta LA:ssa kesällä 1971. Judy juoksi Sonny Charlesin taloon, kun olin siellä kyläilemässä ja huusi: ’Se kuuluu radiosta, se on radiossa!’

Siellä Elvis lauloi kuten minä, laulamassa kuten hän.

Kun äänitin biisin Gold Starissa, elvistelin laulaessani, koska olin tulkinnut tonneittain Elvis-kappaleita vuosien varrella – aloin laulaa niitä jo 50-luvulla, joten oli todella helppoa ujuttaa biiseihin Elvis-tatsia. Judy sanoi: ’Hän kuulostaa aivan siltä kuin sinä laulaisit, kuten hän’.

Olimme kaikki hämmästyneitä, ja valvoin koko yön kuuntelemassa, kun he soittivat sitä kerran tunnissa.”

I’m Leavin’ ja I’ll Be Home On Christmas Day olivat Michael Jarrettin ensimmäiset itsenäisenä lauluntekijänä kirjoittamat kappaleet. Ne päätyivät heti levytettäväksi artistille nimeltään Elvis Presley. Sitä voi jo hyvällä syyllä kutsua lottovoitoksi.

Elvis aloitti toukokuun sessioiden toiseksi viimeisen levytyspäivän kappaleella I’m Leavin’. Äänitarkkaamon nauhoilta löytyi jo yli 30 tallennetta, mutta vielä piti kerätä motivaatiota tämän uuden, Elviksen mielenkiinnon herättäneen laulun tulkitsemiseen. ”Huh, rankkaa, mutta ehdottomasti vaivan arvoista…”, tokaisi Elvis kolmannen oton jälkeen.

Kappale oli vaativa ja erilainen, poiketen jo rakenteeltaan kaikista muista session biiseistä. Se alkaa varovaisesti ja tunnustellen, jonka jälkeen otetaan haltuun äärimmäisen herkät ja tunteisiin vetoavat sanat, niiden kautta edetään falsetin kautta siltaan, siitä rytmikkääseen väliosaan, kunnes taas pehmeästi laskeudutaan kertosäkeeseen.

Paul Simpson, joka on muun muassa kirjoittanut kirjat Rough Guide To Elvis (2002) ja Elvis Films FAQ (2013) on onnistunut löytämään esityksestä jotain oleellista:

”Kappaleen epätavallinen sekoitus hiljaista kauhua, äärimmäistä väsymystä, vääjäämätöntä surua ja aavistuksenomaista soimausta, on kunnianosoitus Jarrettin lauluntekijän taidoille.

Elvis pitää kappaleesta niin paljon, että hän muuttaa äänensä korkeutta. Kun kappale alkaa, hän johtaa lauluyhtyettä, joka pohjustaa aloituksen ”la la la” kertosäkeellä, mutta säkeiden alkaessa hänen äänensä syvenee ja hän on tunnistettavampi Elvis, kun hän kysyy pelottavia kysymyksiä: ’Minne menen? Kuka tulee vierelleni lepäämään?’ Hänen äänensä on melkein alasti, riisuttuna maneereista, joilla hänen matkijansa ovat luoneet uransa, mutta silti se on täynnä tunnetta. Siinä ei ole teatraalista liioittelua – lohduttomuus nousee esille toisen säkeen puolivälissä, mutta muutos hänen äänensä sävyssä on hienovarainen ja kertova.

Tempon kiihtyessä sillan emotionaaliseen ja äänelliseen huippukohtaan, tunnelma on intohimoisen katuva ja hämmentynyt – kaikista laulajan ponnisteluista huolimatta hän ei vain tavoita niitä. Ja sitten kun rummut signaloivat siirtymistä lempeämpään rytmiin, Elviksen ääni putoaa kauniisti I’m leavinin alistuvaan paatokseen .

Kaunis vuorovaikutus Elviksen ja taustalaulajien välillä, hienovarainen kitaratyö, melankoliset koskettimet ja Kenneth Butteryn pehmeä, mutta kuitenkin hellimätön tarkkuus rummuissa luovat unohtumattoman soundin, joka on omalla tavallaan yhtä erottuva kuin Chips Momanin Memphis-sessioissa luoma soundi.”

Viimeisen kerran Elvis esitti kappaleen Las Vegasin päätösshow’ssaan 15. joulukuuta 1975.

Kosketinsoittaja David Briggs oli varma, että kappaleesta tulee iso hitti, hän sai vakuuttuneeksi myös Elviksen, joka vaati, että se julkaistaan singlellä. Kun sinkku sitten kesäkuussa 1971 lanseerattiin markkinoille, nousi se Yhdysvalloisssa korkeimmillaan listasijalle 36. Briteissä sija oli 23. Hitit jäivät haaveeksi. Se ei kuitenkaan estänyt Elvistä esittämästä kappaletta konserteissaan. Hän piti sitä vaihtelevasti ohjelmistossaan heinäkuusta 1971 lähtien, aina joulukuuhun 1975 asti. Oli selvää, että Elvis rakasti laulua, se kosketti hänen sisintään.

Paul Simpson:

I’m Leavinin kaksi lyhyttä ja voimakasta säkeistöä olivat rivejä, ​​jotka Elvis itse olisi voinut kirjoittaa. Isänsä tavoin hän oli aina kärsinyt tuhoisan yksinäisyyden tunteesta. Hänen avioliittonsa oli jo murtumassa – hän eroaisi Priscillasta 14 kuukauden kuluessa tästä nauhoituksesta – ja hänen romanttinen elämänsä olisi myöhemmin täynnä naisia, jotka saapuivat liian myöhään, ja joilla ei ollut aikaa näyttää hänelle keitä he olivat. (Ainoa loistava poikkeus tähän sääntöön oli Linda Thompson.) Ja lopulta, huolimatta siitä, että hän oli maailman kuuluisin mies, hänet jätettäisiin yksin Gracelandiin.

Ehkä juuri se antaa I’m Leavinille sen, mitä runoilija W.B. Yeats on saattanut kutsua sen ”kauheaksi kauneudeksi”. Tässä maagisessa, autiossa kolmessa minuutissa ja 53 sekunnissa Elvis kohtaa yhden mahdollisen version tulevaisuudestaan. Tragedia – jota hän saattoi jo pelätä, kun hän viimeisteli kappaleen Nashvillessa – oli, että tämä uhkakuva toteutuisi.

Elvis Presley Boulevardista muodostui hänen yksinäinen katunsa.”

I’m Leavin’in ensimmäinen otto, marraskuussa 2021 ilmestyneeltä Back In Nashville -boksilta. Kyseessä on jatko-osa vuoden 2020 From Elvis In Nashville -julkaisulle, joka luotasasi läpi kesäkuun 1970 maratonsessiot. Tulevalla julkaisulla kuullaan vuoden 1971 materiaalia samalla idealla, eli jälkiäänityksistä vapaana, ilman jousi- ja puhallinsoitinten muodostamaa mattoa.

I’m Leavin’ on Elviksen alkuperäisesitys, mutta ainakin oheiset artistit ja yhtyeet ovat sen coveroineet: The Lettermen (syyskuu 1971), Top of the Pops (marraskuu 1971), The Alan Caddy Orchestra & Singers (1971), Daliah Lavi (1972), Stephen Ackles and The Memphis News (2007), Tom Green (2009), Joe Var Veri (2011), Lisa Dillan and Asbjørn Lerheim (2012), Eriksson Delcroix (2014).

Lopetellaan juttu, itseoikeutetusti, lauluntekijän omiin sanoihin:

”Elvis on ikoni. 50 vuoden kuluttua hän on edelleen ikoni. Luulen, että Elviksen rakkaus mustaan ​​musiikkiin ja rockabillyyn teki hänestä niin ainutlaatuisen. Hän täytti tyhjiön ja löysi kohdan, joka iski ihmisiin ja tekee niin edelleenkin. Se on vaatimatonta musiikkia. Se on konstailematonta. Se ei ole pinnallista ja ylituotettua. Siinä on rehellisyyttä, ja luulen, että ihmiset rakastavat sitä Elviksessä.” – Michael Jarrett

Vuoden 1971 levyssessiot jäivät Elviksen viimeisiksi kantrin mekassa Nashvillessa. Yli vuosikymmenen artistin toisena musiikillisena kotina toiminut kaupunki, ja etenkin sen Studio B, jossa äänitettiin lukuisia klassikoita ja merkityksellistä musiikkia, ovi sulkeutui lopullisesti Elviksen takana. Oli aika lähteä.

I’m Leavin’ (Michael Jarrett/Sonny Charles)

La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la

Well I know, if I’d arrived in time to know you
You’d have taken the time to show me
I wouldn’t be lonely

Where will I go, who will I have to lie beside me
Is it something that’s inside me
I’m so lonely

Tried so hard each time, each time I just can’t make it
Feelin’ fast vibrations and I just can’t take it
Living from day to day, chasing the dream
I’m, I’m leavin’

La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la

Tried so hard each time, each time I just can’t make it
Feelin’ fast vibrations and I just can’t take it
Living from day to day, chasing the dream
I’m, I’m leavin’

La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la

I’m, I’m leavin’

La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la
La la la la la la la la la la la la la

So High

Uudelleen muokattu juttu on julkaistu alun perin The King -jäsenlehdessä (nro 1/2004).

Uusin FTD-julkaisu, So High, on jo järjestyksessään 25. Jos tähän lisätään vielä BMG:n virallisesta myyntikatalogista eliminoidut, ja nyt FTD-sarjassa uudestisyntyneet elokuvasoundtrackit, nousee lukumäärä jo 31:een. Julkaisutahti on tänäkin vuonna hurja: 4 – 5 ”varsinaista” FTD-julkaisua, parhaimmillaan kuusi soundtrackia, vaihteleva määrä muita virallisesta katalogista poistettuja levyjä sekä uusimman ilmoituksen mukaan myös kirjoja. Kaikki tämä vuoden sisällä. Ei siis mikään ihme, että levymerkin päävastaava Ernst Jörgensen mainitsi taannoin julkaisuja riittävän enää noin 3 – 5 vuodeksi, jollei uutta materiaalia ala löytyä.

Kaukana ovat ne päivät, kun uutta ja harvinaista Elvis-tuotosta sai odotella vuositolkulla. Nyt ovat siis padot auenneet, ja levyjä tulvii sisään ovista ja ikkunoista. Sen vuoksi laitankin nyt sulun äskeiselle vuodatukselleni ja keskityn tähän viimeisimpään FTD-julkaisuun, joka vuoden vaihteessa lipui huusholliini. Pysyykö se pinnalla vai onko kyseessä pelkkä uppotukki, siitä seuraavassa.

Levy haarukoi herkkupaloja kaikkiaan neljästä eri studiosessiosta, jotka järjestettiin RCA:n Nashvillessä sijaitsevassa Studio B:ssä, vuosina 1966 –1968. Suurin osa levyn vaihtoehtoversioista on jo julkaistu erinäisillä bootleg-levyillä. Ainakin seuraavilta vähemmän virallisilta julkaisuilta löytyy samaa materiaalia: The How Great Thou Art Sessions Vol. 1 ja 2 (kaikki levyn 11 ensimmäistä biisiä), Stand By Me Vol. 1 ja 2, Unsurpassed Masters Box 3 ja 4, There’s Always Me Vol. 2 ja 4, Come What May, 24 Carat Gold ja I’m Going Home.

Ainoastaan seitsemän (ja puoli), levyn 25 raidasta, ovat täysin ennen julkaisemattomia versioita. Virallisesti ei yhtäkään versiota ole vuotanut julkisuuteen aiemmin, jos ei oteta huomioon puolivirallista amerikkalaista Time Life –levymerkin Elvis-sarjaa, jonka Gospel-nimiseltä julkaisulta löytyy We Call On Him’in otto 2. Tuo kyseinen, ainoastaan Amerikassa julkaistu sarja, on kuitenkin meidän monien tavoittamattomissa. Varsinkin, kun sarjan levyjen sisältöön on yleensä lisätty vain yksi vaihtoehto-otto per CD, on enemmän kuin reilua, että kyseisiä ennenjulkaisemattomia ottoja on alkanut putkahdella myös FTD-sarjassa.

Esille nostettava seikka on myös se, että bootlegeilla biisit ovat paria poikkeusta lukuunottamatta monoversioita, kun taas tässä tapauksessa kaikki kappaleet soivat kristallin kirkkaana stereona. Toden totta, soundit ovat heti musiikin jälkeen tämän levyn parasta antia. Jos ei harmiton nauhakohina häiritse, on vaateliainkin hifisti varmasti tyytyväinen. Sisältö on kuitenkin sen verran mehukasta, että tunnelmaan pääsisi vaikka vanhalla putkiradiollakin.

Gospelräppi ja The Golden Gate Quartet –klassikko Run On aloittaa levyn väkevästi. Kappale aloitti myös 25. toukokuuta 1966 pidetyt, neljä päivää kestäneet gospeljamboreet, RCA:n Studio B:ssä. Kaikkiaan 11 esitystä kyseisestä sessiosta on löytänyt tiensä tälle julkaisulle, joista neljä edustaa maallisempaa materiaalia.

Elvis oli pitkästä aikaa päässyt taas tekemisen makuun ja levyttämään oikeaa musiikkia, kepeiden elokuvarallatuksien sijaan, ja se myös kuuluu. Harvinaisen keskittyneen oloinen artistimme heittää kuin liukuhihnalta veret seisauttavia tulkintoja esimerkiksi sellaisista kappaleista kuten Stand By Me, Tomorrow Is A Long Time, Somebody Bigger Than You And I ja Love Letters.

Mutta kuten usein ennenkin, kuulostavat nämä, kuten myös kaikki muutkin tämän session esitykset, kutakuinkin valmiilta tuotoksilta. Hyvänä esimerkkinä siitä toimii Down In The Alley (otto 6), jota ei masterista (otto 9) erota kirveelläkään. Bootleg-julkaisu There’s Always Me Vol. 4, tarjoilee kyseisestä biisistä pari varsin hulvatonta yritystä (otot 2 – 4), joiden aikana Elvis ja Charlie Hodge kamppailevat hysteriakohtauksen kourissa. Ehkä nekin naurut joskus vielä kuullaan viralliselta taholta, mutta ei näköjään vielä tällä kertaa.

Kantrilaulaja Kitty Wells, Elvis , John Wright (Kittyn aviomies) ja heidän poikansa, RCA:n Studio B:llä, 28.5.1966.

Pieninä erikoisuuksina voitaisiin mainita kappaleet If The Lord Wasn’t Walking By My Side, joka on master-version (otto 5) jälkeinen otto 6, ja levyn nimikappale So High, jonka erikoisuus on siinä, että kappaleen loppupuolella kuullaan sekunnin murto-osan kestävä katkos, joka on BMG:n mukaan ilmaantunut vasta tehtaalla, levyn painatusvaiheessa. Ikävä moka. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Levy-yhtiö on kuitenkin luvannut korvata erheensä lähettämällä seuraavan FTD-julkaisun kylkiäisenä uuden entistä ehomman levyn viallisen tilalle.

Vaihtoehto-ottoja tämän session kappaleista on jo julkaistu BMG:n taholta kohtuullisen mukavasti, muun muassa Close Up –boksilla ja FTD:n Easter Special’illa. Mainittakoon, että jälkimmäisellä julkaisulla väitetään, että myös siltä löytyisi Stand By Me’stä kakkosotto, kuten myös arvostelun alla olevalta levyltäkin, mutta Easter Special’illa kyseessä on kuitenkin otto 7.

Lue myös blogi: Easter Special

Elvis kävi vuodattamansa äänensä valmiille taustanauhoille kesäkuun 12. päivä vuonna 1966 pidetyissä minisessiossa, jossa nauhoitettiin ainoastaan kolme kappaletta. Niistä yksi, I’ll Remember You, kuullaan tällä julkaisulla. Ensimmäistä kertaa kuulemme kappaleesta virallisesti julkaistun vaihtoehtoversion (otto 2), jonka master-versio on koostettu otoista 3 ja 1.

Uskomatonta on, että Elvis tarvitsi kolmen kappaleen levyttämiseen aikaa ainoastaan reilu puoli tuntia, ja yhteensä seitsemän (!) ottoa. Kun vielä tiedämme, että kaksi muuta sessiossa levytettyä kappaletta olivat sellaisia valiosuorituksia kuten Indescribably Blue ja If Every Day Was Like Christmas, niin voinemme pitää sitä kohtuullisen kovana tuloksena mieheltä, joka oli ennen sessiota valitellut haluttomuuttansa levyttämiseen ja kipeätä kurkkua.

Runsas vuosi oli jo ehtinyt vierähtää edellisestä studiosessiosta, kun Elvis jälleen palasi levyttämään musiikillisesti haastavampaa materiaalia Studio B:lle, syyskuussa 1967. Tässä välissä Elvis oli tuhlaillut taiteellista ambitiotaan elokuvien Double Trouble, Easy Come Easy Go ja Clambake -soundtracksessioissa, joten motivaation suhteen ei tällä kerralla varmasti aiheutuisi ongelmia. Näissä niin sanotuissa Guitar Man –sessioissa levytettiin syyskuun 10 – 11. välisenä aikana yhteensä yhdeksän kappaletta, joista tälle julkaisulle on valittu kahdeksan esitystä. Ainoastaan Big Boss Man on jätetty rannalle ruikuttamaan.

Sessioiden avausbiisi Guitar Man on tämän levyn ensimmäinen täysin ennen julkaisematon vaihtoehto-otto. Elvis oli bongannut kappaleen Los Angelesin radiotaajuuksilta, ja hän halusi siihen ehdottomasti samanlaisen kitarasoundin kuin alkuperäisessä esityksessäkin. Toteutuakseen se vaati sen, että kappaleen alkuperäinen esittäjä ja säveltäjä Jerry Reed roudattiin studioon Nashvillen ulkopuolella sijaitsevalta jokisuistolta, jossa kitaravirtuoosi oli ollut kalastusretkellä.

Hetken Reedin suoraan suolta riuhtaistua rähjäistä ulkomuotoa ihmeteltyään, Elvis sai yhteyden tähän ”Alabaman villimieheen”, ja herroilla alkoikin synkata nopeasti ja hedelmällisesti. Reed otti heti ohjat käsiinsä ja siirtyi käytännössä tuottajan rooliin, sen varsinaisen tuottajan, Felton Jarvisin jäädessä ihmettelemään touhua vierestä. ”Phuuh, en ole soittanut viikkoon”, Reed manaili, mutta pienen takkuilun jälkeen hän pikkaili taas instrumenttiansa takuuvarmalla otteella, jota on aina ilo kuunnella.

Elokuvissa ryvettynyt Elvis ei edustanut enää alkuvuodesta 1968 kaikkein kuuminta hottia. Edes tammikuussa julkaistu, varsin vahva single Guitar Man/High Heel Sneakers, ei jaksanut kiinnostaa yleisöä kuin kohtuullisesti. Yhdysvalloissa sinkku nousi korkeimmillaan sijalle 43 ja Briteissä saavutettiin listasija 19.

Tässä Guitar Man (otto 9) –versiossa ei vielä kuulla What I’d Say –lopetusta, koska Elvis otti sen käyttöönsä vasta otosta 10 lähtien. Elvis lisäsi kekseliäästi, improvisaation tuloksena, pätkän kyseisestä Ray Charles -klassikosta kappaleen loppuun. Ensimmäistä kertaa versio kuultiin vuonna 1981 postuumisti julkaistulla Guitar Man -albumilla, joka sisälsi Elviksen vanhoja kappaleita uusituilla taustoilla.

Seuraava ennenjulkaisemattomien ottojen rypäs koostuu kappaleista Singing Tree (otto 1), Just Call Me Lonesome (otot 3, 4), Hi-Heel Sneakers (otto 5) ja You Don’t Know Me (otto 2). Mitään varsinaisia yllätyksiä eivät nämäkään versiot tarjoa. Laulavan Puun hedelmät ovat jo kypsän tuntuisia poimittaviksi heti ensimmäisestä otosta lähtien. Kyseinen Elvis-originaali on toki aina ollut kaunis ja lämmin kuin pilvetön poutapäivä, mutta varsinkin tämä dubbaamaton versio tekee siitä entistäkin vetoavamman.

Bootsilta There’s Always Me Vol. 2, löytyy laulusta Singing Tree kaksikin vastaavanlaista versiota, joista toinen on dubbaamaton masteri (otto 13) ja toinen taas niin sanottu remake-versio, syyskuun 12. päivältä, jolloin Elvis jälkiäänitti kappaleeseen oman harmoniaosuutensa. Myös Close Up –boksi (otto 4) sekä FTD:n Long Lonely Highway (otto 13) on jo esitellyt biisin riisutussa muodossa.

Vuonna 1996 julkaistu Great Country Songs -cd oli varsin onnistunut suurelle yleisölle suunnattu kooste Elviksen kantrivaikutteisista kappaleista. Se sisälsi myös muutamista biiseistä ennenjulkaisemattomia ottoja.

Kuten aiemmin mainittu If The Lord Wasn’t Walkin By Side, niin myös Just Call Me Lonesome kuuluvat siihen sarjaan kappaleita, joista Elvis niittasi masterin heti ensimmäisellä otolla. Kokeilua kuitenkin jatkettiin tälläkin kertaa, ja täysipitkä otto nro 4 on hyvin, hyvin lähellä BMG:n Great Country Songs –kokoelmalla julkaistua versiota (otto 6). Masteriin verrattuna, näissä jälkimmäisissä otoissa on tempo hieman nopeampi ja steel-kitara hallitsevammassa asemassa. Lisäksi tässä neljännessä otossa on Elviksen äänessä tuhdimmin kaikua, joka tekee siitä hieman tunkkaisemman kuuloisen.

Tuntemattomaksi jääneen, mutta kuitenkin tuotteliaan kantrilaulaja-lauluntekijä Rex Griffinin kappaleen levytti ensimmäisenä Eddy Arnold, 30. joulukuuta 1953. Heti Arnoldin vanavedessä sen levytti Red Foley, 6. tammikuuta 1954. Molemmat versiot julkaistiin elokuussa 1954.

Harold Bradleyn sähköistetty-sitar aloittaa lähes viisi minuuttia kestävän Tommy Tuckerin vuoden 1963 originaalin, Hi-Heel Sneakers. Yllätysmomentti on kuitenkin jo menetetty, sillä jo kymmenen vuotta sitten, levy-yhtiön julkaisemalla boksilla, From Nashville to Memphis: The Essential ’60s Masters (1993), kappaleesta esiteltiin neljä puoli minuuttia kestävä editoimaton masteri (otto 7), joka ei juurikaan eroa tästä versiosta. Näin messevää bluesrymistelyä kuuntelee kuitenkin aina enemmän kuin mielellään. On uskomatonta ajatella, että sama mies levytti samana vuonna myös sellaisia ”klassikoita” leffoihinsa kuten Clambake, Confidence ja He’s Your Uncle Not Your Dad.

Elviksen seurassa muusikko Pete Drake, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10.9.1967. Drake soitti sessioissa steel-kitaraa.

Ja kuinkas ollakaan, siinä Clambake missä mainitaan, sillä seuraavaksi on vuorossa kyseisen leffan antia. Aikoinaan Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä balladista You Don’t Know Me, jonka itse asiassa on levyttänyt myös kappaleen toinen tekijä Eddy Arnold, kuullaan nyt ensimmäistä kertaa masterin (otto 1) jälkeinen vaihtoehtoversio. Kappaleen elokuvaversiosta on toki julkaistu vaihtoehto-ottoja useampikin, mutta ei tästä varsinaisesta studioversiosta, joka on nauhoitettu noin puoli vuotta myöhemmin. Hieman erilaista vivahdetta tähän versioon tuo Jordainersien syväkurkku Ray Walker, jonka bassopomputteluja ei kuulla masterissa.

Kolossaalinen on osuva adjektiivi kuvaamaan Elviksen tulkintaa kappaleesta You’ll Never Walk Alone (otto 1). ”Give me a little bit of an intro…”, pyytää Elvis pianon ääreltä, ja näin käynnistyy kestoltaan lähes viisi ja puoli minuuttinen jumalanpalvelus. Elvis selvästikin nauttii kappaleen ilmapiiristä, eikä malta lopettaa, vaan jatkaa kuin pakkomielteen vallassa kertosäkeen toistamista yhä uudelleen ja uudelleen… Nyt ei mies vie musiikkia, vaan musiikki miestä.

Levytys antaa varmasti hyvän käsityksen siitä, millaisia olivat Elviksen privaatit gospelsessiot. Hyvin on kotiläksyt luettu, ei voi muuta sanoa. Kyseinen otto on jo puolittain julkaistu, sillä masteri on koostettu otoista 8 ja 1. Vastaavanlainen vaihtoehtoversio (otto 2) löytyy myös vuonna 1997 julkaistulta Platinum-boksilta, mutta nyt esitys on miltei kaksi minuuttia pidempi.

Tämä Rodgers/Hammerstein -klassikko, joka sävellettiin musikaaliin Carousel (1945), on tietenkin nykyään tunnettu englantilaisen jalkapallojoukkue Liverpoolin alkoholinhuuruisena kannatuslauluna. Sekään tieto ei onneksi onnistu pilaamaan tunnelmaa Elviksen antaumuksellisesta esityksestä.

Seuraavat studioistunnot (joissa nauhoitettiin myös leffamusaa) pidettiin jälleen Studio B:llä, Nashvillessa, tammikuun 15 – 16. päivä, 1968. Sessioihin saapunut, juuri 33 vuotta täyttänyt artisti, ja pian myös tuore isä, ei ollut kaikkein motivoitunein levytyshommiin.

Heti alkuun kuulemme hillon valmistuksen hienoista vivahteista kertovan kappaleen, Jam. No, ei sentään. Kyseinen jamittelu tosin kuulostaa aikamoiselta musiikilliselta soseelta, jossa jokainen muusikko vaikuttaisi soittavan eri kappaletta, Elviksen jodlatessa taustalla. Tämä lyhyt 26 sekuntia pitkä lämmittely, jolla on ihan oikea nimikin, eli Muleskinner Blues, on julkaistu aikaisemmin sellaisilla bootseilla kuin There’s Always Me Vol. 4 ja I’m Going Home, mutta nyt siis ensimmäistä kertaa virallisesti.

Sessioissa levytettiin ainoastaan neljä kappaletta. Tarkoitus oli levyttää enemmänkin, mutta Elvis keskittyi lähinnä hauskanpitoon. Se varmasti oli vastareaktio turhautumiselle, joka aiheutui hänelle tarjotun materiaalin köykäisyydestä ja uusista tuulista, jotka jo puhalsivat ovenraosta. Asetaatti jos toinenkin lensi nurkkaan Elviksen etsiessä epätoivoisesti kunnollisia lauluja.

Tilannetta kuvaa hyvin se, kun lähes kaksi päivää oli käytetty äänityksiin, oli nauhalle tallentunut ainoastaan kolme kappaletta. Loppujen lopuksi kitaristi Chip Young ehdotti levytettäväksi Jerry Reedin – joka oli jälleen kutsuttu paikalle edelliskerran hyvien kokemusten perusteella – omatekemää testosteronipläjäystä U.S. Male, josta on nyt julkaistu masteria edeltävä otto 11.

Hurlumheimeininki jatkui tämänkin esityksen aikana, sillä heti ensimmäisen oton jälkeen Elvis aloitti kappaleen The Prisoner’s Song (tunnetaan myös nimellä Wings Of An Angel). Tämä virallisesti ennen julkaisematon jammailu jää varmasti virallisesti julkaisemattakin, sillä sen verran lapsilta kiellettyä tekstiä se Elviksen runoilemana sisältää. Kappale kuitenkin löytyy muutamalta bootlegilta, kuten esim. There’s Always Me Vol. 2:lta.

Bootleg-klassikkosarja There's Always Me Vol. 1-4, julkaistiin vuosina 1995-96. Se oli harvinaisella ja hyvätasoisella sisällöllään täysin kilpailukykyinen virallisen levy-yhtiön silloisten julkaisujen kanssa. Epäviralliset julkaisut elivät 1990-luvulla kulta-aikaansa ja niistä kehittyi yhä näyttävämpiä, mielenkiintoisempia ja erityisesti hyvin himoittuja. RCA/BMG olikin pakotettu perustamaan oma keräilijöille suunnattu sarja, hillitsemään villiintyneitä piraattimarkkinoita. Follow That Dream (FTD) -levymerkki lanseerattiin vuonna 1999, ja siitä lähtien sen alla on ilmestynyt säännöllisesti tyylikkäitä cd-, vinyyli- ja kirjajulkaisuja hc-faneille, aina tähän päivään asti.

Täysin ennen julkaisematon versio kappaleesta Too Much Monkey Business (otot 4 ja 10) on yksi levyn kohokohdista, ja se kiteyttää hyvin studiossa vallinneen tunnelman. Heti raidan alussa korvakäytävämme avataan lyhyellä Elvis-operetilla, When Irish Eyes Are Smiling. Velmuilua kestää nafti kaksi minuuttia, jonka aikana Elvis ja Jerry Reed muun muassa vitsailevat Tupelo Mississippi Flashin kustannuksella, biisin, joka oli ollut Reedin ensimmäinen top 20 -hitti edellisenä vuonna. Kaiken kaikkiaan hauska välipala, muuten niin vähän studiojutustelua sisältävässä paketissa. Esitys sinällään, on hyvin samankaltainen kuin FTD:llä Long Lonely Highway kuultu otto 9.

Elokuvaan Stay Away, Joe levytetty Going Home ei osuvasta sanoituksestaan huolimatta koskaan päätynyt itse elokuvaan, vaan se hukattiin onnistuneesti Speedway-soundtrackin täytebiisiksi. Kappaleen ottojen numerointiin liittyy niin paljon hämminkiä, että en edes harkitse alkavani sitä vyyhtiä tässä yhteydessä selvittämään. Suljen siis silmäni ja toivon hartaasti, että kyseessä on otto 29, kuten levyn sisäkannet väittävät. Asiaa puoltaa ainakin se seikka, että tämä versio ei masterista (otto 30?) paljoakaan eroa.

Going Home’sta todellakin värkättiin vähintäänkin 30 ottoa. Elvis lähinnä vain keskittyi pelleilemään biisin kustannuksella, koska ei jostakin syystä digannut sitä ollenkaan: ”Worst fucking song I ever heard”, todettiin hänen lausuvan studiossa. Mutta vuosien varrella julkaistujen ottojen myötä se kylläkin on tarjoillut monet hersyvät hetket kuulijoille.

Vaikka So High’n sisällöstä suurin osa onkin jo julkaistu bootlegeilla, eikä ennen julkaisemattomattomista otoistakaan kovin suuria yllätyksiä löydy, on tarjolla kuitenkin sen verran herkullinen keitos gospelia, folkkia ja kantrirokkia, maustettuna erinomaisilla soundeilla, että hyvällä omalla tunnolla voin sanoa levyn olevan hintansa väärti. Eikä vähiten sellaisten esitysten ansiosta kuin Hi-Heel Sneakers, You’ll Never Walk Alone ja Too Much Monkey Business. Kun CD on vielä silattu näin tyylikkäillä kansilla, on FTD:n porukka onnistunut luomaan todella toimivan kokonaisuuden.

Levyä kuunnellessani alkoi kiukkusuoneni kuitenkin sykkiä, kun tajusin jälleen kerran sen tosiasian, että monet tämän levyn hienoista esityksistä hukutettiin aikoinaan elokuvasoundtrackien bonusbiiseiksi. Jos esimerkiksi syyskuun 1967 ja tammikuun 1968 sessioiden materiaali olisi koostettu yhdelle albumille, niin kyseessä olisi ollut erittäin vahva kokonaisuus, ja ennen kaikkea se olisi toiminut mitä mainioimpana lanseerauksena tulevalle ’68 Comeback Specialille, ja koko Elviksen uudelle tulemiselle.

Joka tapauksessa tämäkin julkaisu todistaa taas sen, että ajanjaksona, jota yleisesti pidetään yhtenä Elviksen uran vähäpätöisimmistä, hän kuitenkin levytti merkittävän määrän täysipainoista musiikkia. So High’lta sitä löytyy 25 kappaleen edestä.