Never Been to Spain

Vuoden 1972 alkupuoli piti Elviksen kiireisenä. Se aloitettiin taas kuukauden pituisella Las Vegas -sesongilla – jo kuudennella sellaisella. Pian sen jälkeen oli varattu levytyssessio, jota seurasi seuraavan konserttikiertueen harjoitukset, jonne saapui myös kuvausryhmä tekemään dokumenttia tulevasta huhtikuun kiertueesta. Elokuva julkaistiin loppuvuodesta ja se kantaisi nimeä Elvis On Tour. Puolivuotissuunnitelmaan kuului vielä Manhattanin valloitus kesäkuussa, jolloin Elvis esiintyisi New Yorkin urheilu- ja konserttipyhätössä Madison Square Gardenissa.

Toisaalta oli myös hyvä, että Elviksellä riitti kentällä aktiviteetteja ja haasteita, sillä yksityiselämässä asiat eivät edenneet niin auvoisesti. Aviovaimo Priscilla oli edellisen vuoden joulukuussa kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa, ilmoittanut jättävänsä Elviksen ja häipynyt heidän yhteisestä kodistaan, Gracelandista. Elvis ei suhtautunut asiaan mitenkään kevyesti, se tulisi näkymään pian myös hänen urallaan ja vaikutti hänen koko loppuelämäänsä.

Elvis kuitenkin oli vielä tarpeeksi motivoitunut uudistamaan konserttiohjelmistoansa. Valitut laulut olivat enimmäkseen surumielisiä balladeja, jotka kuvastivat hänen mielentilaansa: You Gave Me A Mountain, It’s Impossible, It’s Over, Help Me Make It Through The Night, For The Good Times, Until It’s Time For You To Go ja What Now My Love.

Jos mahtipontista ja patrioottista pullistelua An American Trilogy ei oteta lukuun, tekee yksi uusi kappale piristävän poikkeuksen sydäntäsärkeviin rakkauslauluihin: Never Been To Spain.

Elviksen Never Been To Spain julkaistiin ensimmäisen kerran albumilla Elvis As Recorded at Madison Square Garden (LSP 4776), kesäkuun 18. päivä 1972. Vain noin viikko keikan (10.6.1972, iltashow) jälkeen. Kyseinen albumi sattui myös olemaan allekirjoittaneen ensimmäinen Elviksen pitkäsoitto vinyylimuodossa. Sain levyn joululahjaksi, vuonna 1978. Edelleen se on pitänyt kutinsa yhtenä kovimpana Elvis-konserttitallenteena.

Laulun kirjoittaja Hoyt Axton oli Mae Boren Axtonin poika. Mae oli yhdessä Tommy Durdenin kanssa vastuussa Elviksen ensimmäisen Billboardin listaykkösen, Heartbreak Hotel (1956) -kappaleen kirjoittamisesta.

Hoyt Axton (25. maaliskuuta 1938 – 26. lokakuuta 1999) oli lahjakas laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä. Hänet on voinut bongata tv-sarjasta Bonanza tai leffoista The Black Stallion ja Gremlins. Hoyt on kynäillyt muun muassa sellaiset klassikot, kuten Greenback Dollar (suomeksi esittänyt Four Cats, nimellä Suuret setelit), Joy to the World (suomeksi esittänyt Pepe & Paradise, nimellä Sotilaat kansat maat). Jälkimmäinen kappale oli vuonna 1971 Yhdysvaltojen ykköshitti yhtyeelle Three Dog Night, joka myös levytti Never Been To Spainin.  Kappale nousi Billboardin listan kärkikymmenikköön seuraavana vuonna. Elvis tarttui tuoreeltaan täkyyn ja noukki hitin keikkasettiinsä.

Never Been To Spain tuskin olisi eksynyt Elviksen ohjelmistoon, jos Hoyt Axton olisi päättänyt pitäytyä luonnostelemassaan tekstissä, joka kuului seuraavasti:

But I really don’t remember
in Oklahoma, born in a coma…

Eli ”En todellakaan muista, Oklahomassa, synnyin koomassa…”Säettä ei pidetty soveliaana, joten Axton muutti sen muotoon:

But I really don’t remember
in Oklahoma, not Arizona…

Hoyt Axton kärsi 1960-70-luvuilla rajuista huume- ja alkoholiongelmista, mikä laulun tarinassa kyllä välittyy jonkinmoisena psykedeelisenä kerrontana, muutenkin.

Laulu on poikkeuksellinen Elviksen katalogissa, lähinnä juurikin sanoituksen puolelta. Kyseessä kuitenkin on varsin simppeli kantrisävelmä, jonka Elvis räätälöi konserttikuosissaan rokkaavampaan ja funkahtavampaan asuun. Taustalla pauhaava iso Joe Guercion orkesteri viimeistelee kliimaksin, joka takaa sen, että esityksestä muodostui yksi tuon aikakauden Elvis-shown kohokohdista.

Myös Elviksen rytmiryhmä, TCB Band, on kyseisenä vuonna ehkä parhaimmassa vedossaan. Se oli nyt saanut työskennellä Elviksen parissa viimeiset kolme vuotta, joten kaikki toimii kuin liimattuna yhteen ja homma etenee kuin höyryjuna. Elviksellä todellakin oli käytössään huippunippu pelimanneja, jotka näyttivät lavalla parasta osaamistaan. Bändiin kuuluivat James Burton (soolokitara), John Wilkinson (komppikitara), Ronnie Tutt (rummut), Jerry Scheff (basso) ja Glen D. Hardin (piano).

Never Been To Spain on Elviksen 1970-luvun repertuaarissa luokiteltava unohdetuksi klassikoksi, joka ansaitsee noston artistin monenkirjavan live- ja muunkin tuotannon joukosta.

Never Been To Spain (säv./san. Hoyt Axton)

Well I never been to Spain
But I kinda like the music
Say the ladies are insane there
And they sure know how to use it
They don’t abuse it
Never gonna lose it
I can’t refuse i
t

Well I never been to England
But I kinda like the Beatles
Well, I headed for Las Vegas
Only made it out to Needles
Can you feel it
It must be real it 
Feels so good
Oh, feels so good

Well I never been to heaven
But I been to Oklahoma
Well they tell me I was born there
But I really don’t remember 
In Oklahoma, not Arizona
What does it matter
What does it matter

Well I never been to Spain
But I kinda like the music
Say the ladies are insane there
And they sure know how to use it
They don’t abuse it
Never gonna lose it
I can’t refuse it

Well I never been to heaven
But I been to Oklahoma
Well they tell me I was born there
But I really don’t remember 
In Oklahoma, not Arizona
What does it matter
What does it matter

Marraskuussa 1972 sai ensi-iltansa Golden Globen voittanut dokumentti Elvis On Tour, jossa Never Been To Spain heijastettiin ensimmäistä kertaa elokuvayleisön silmien eteen.
Kesäkuussa 1972 Elvis piti neljä loppuunmyytyä konserttia New Yorkin Madison Square Gardenissa. Myös siellä kuultiin Never Been To Spain. Tässä kappale iltapäiväkonsertissa, 10.6.1972.
Ensimmäisenä Never Been To Spain kappaleen levytti tekijä Hoyt Axton, albumilleen Joy To The World (Capitol SMAS-788), vuonna 1971. Hitin biisistä kuitenkin teki Three Dog Night, joka julkaisi kappaleen albumillaan Harmony (1971). Se lohkaistiin singleksi, joka nousi Billboardin listasijalle 5.

Suppose

Kuolemankielekkeellä heiluva ura, vuonna 1967, tuotti epätoivoisenoloisia taiteellisia etsintöjä ja niihin tarttumisia. Elvis riutui leffauransa pohjamudissa, hänellä ei ollut käytettävissään liikaa hyvää tulkittavaa materiaalia, joten hän tarttui kuin hukkuva oljenkorteen, kun sellaista eteen sattui. Red West, Elviksen ystävä, lauluntekijä ja henkivartija oli juuri hankkinut modernin ja laadukkaan kannettavan äänityslaitteiston, josta Elvis teknologiafriikkinä innostui välittömästi. Hän alkoi kalustoa hyväksikäyttäen harjoitella heti seuraavaa levytyssessiotaan varten.

Tuleva sessio oli jälleen kerran leffaa silmällä pitäen varattu. Ei sen enempää eikä vähempää, kuin rallikuvaelma, nimeltään Speedway. Elvis kuunteli elokuvaa varten tarjottuja demolevyjä, ja heitteli niitä seinille aina sitä mukaa, mitä kehnompi laulu eteen sattui. Mutta yksi sävelmä pysäytti tuhoamisvimman hetkeksi. Etiketissä luki Suppose. Balladi, jossa oli keskimääräistä parempi sävel ja sanoitus. Siitä hän otti kopin.

Yleensä äänitykset hoidettiin vasta studiossa, mutta nyt, Elvis varta vasten halusi harjoitella kappaletta etukäteen kotonaan.

Jossakin vaiheessa Elvis-faniyhteisö huomasi, että Suppose liikkuu hyvin lähellä John Lennonin klassikkoa Imagine. Puolustuksen puheenvuoro kuului näin: 1) molemmat kappaleet on tehty samassa sävellajissa ja niissä on samankaltainen pianointro. 2) molemmissa lauluissa kerrotaan asioista, jotka mahdollisesti eivät ole olemassa. 3) molemmissa kappaleissa artisti laulaa pianon säestyksellä, toistaen fraasia (suppose on synonyymi imagine-sanalle). 4) kappaleesta Suppose, itse asiassa, löytyy säe: ”it’s impossible to imagine”.

Ajatusleikkinä jännittävä, mutta mitään faktapohjaa sille ei löydy. John Lennonin ystävä ja ryyppykaveri Harry Nilsson, tosin, diggasi Elviksen leffa-albumeja. Ja Nilssonin kertoman mukaan, hänellä ja Johnilla oli keskenään usein kiistoja siitä, että oliko Elvis vielä 1950-luvun jälkeen merkittävä artisti. Johnin mielestä ei. Lennon tunnetusti oli Elviksen musiikin suhteen vannoutunut 50’s-fani. Nilsson on myös kertonut, kuinka Elviksen Frankie and Johnny (1966) -soundtrack-albumi toimi inspiraationa hänen Harry-albumin (1969) tietyille teemoille. Ja yhtäkkiä koko skenaario Suppose/Imagine-yhteydestä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta.

Elvis syttyi musiikista ja syntyi sävelistä, ne väreilivät odottavana hänen kehossaan ja tihkuivat viipyilevänä hänen sielussaan. Joku yksinkertainen, jopa banaali laulu, saattoi hänen kauttaan herättää vielä tuntemattomat olomuodot, saaden ne nousemaan tuhkasta, herkkänä, joka puolelta aistikkuutta ja merkityksiä sykkivänä. Kauniina.

Vuosien varrella Elviksen kunnianhimoisuus ohjastettiin erilaisille väylille, kuten keväinen puro, jolle lapsi kyntää saappaan reunalla uudet urat. Elviksen tavoitteena oli ennen kaikkea kehittyä hyväksi elokuvanäyttelijäksi, siinä kohtalo ja Hollywood päättivät toisin. Elvis leimattiin rock’n’rollin kuninkaaksi, vaikka hän vain halusi tulla hyväksi balladilaulajaksi. Se haave toteutui, kuin miljoona volttia. Ainakin meidän muutaman miljoonan kuuntelijan allekirjoittamana.

Jokainen, jonka epäonnistunut rakkaus on syössyt päin kallionseinämää, samaistuu kyseiseen tulkintaan. Ja ne jotka eivät sitä ole kokeneet, saavat kivusta hyvän aavistuksen.

Suppose (säv./san. Sylvia Dee ja George Goehring)

Suppose no rose should ever grow again
Suppose no brook should ever flow again
Suppose no star should ever glow again
Suppose you didn’t love me

Suppose there were no bees or butterflies
Suppose no bird should ever cross the skies
Suppose the sun should never never rise
Suppose you didn’t love me

It’s impossible to imagine a world without a star
But imagining no you is more impossible, by far
Suppose the Springtime never should arrive
Suppose the tall green trees should not survive
Suppose I had no wish to be alive 
Suppose you didn’t love me

Kotiäänitys, maaliskuu, 1967. Julkaistu ensimmäisen kerran A Golden Celebration (RCA ‎– CPM6-5172) -LP-boksilla, vuonna 1985.
Speedway-soundtrackilta löytyvä master-otto. Kyseinen albumi oli Elviksen surkeimmin myynyt soundtrack, joka sijoittui Billboardin listoilla korkeimmillaan sijalle 82. Joten albumin bonuskappaleeksi lisätty, yksi Elviksen kauneimmista balladeista, hukkui unohduksen suohon.

Long Black Limousine

Elvis ja tuottaja Chips Moman, American Sound Studiolla, tammikuussa 1969.

Tammikuussa 1969 Elvis palasi 14 vuoden tauon jälkeen levyttämään kotikaupunkiinsa Memphisiin,  American Sound Studiolle.  Elviksen ura oli jo pitkään vellonut pohjamudissa. Kymmenkunta vuotta kestänyt elokuvaura oli ollut taiteellinen mahalasku. Elvis oli juuri edellisenä vuonna tehnyt näyttävän ja menestyksekkään paluun tv-spesiaalissa, jossa hän mustaan nahkaan sonnustautuneena oli laulanut pääasiassa vanhoja 1950-luvun hittejään. Nyt Elviksen oli todistettava levyjä ostavalle yleisölle, että hän kykenee tekemään myös täysipainoista uutta musiikkia.

American Sound Studiolla oli legendaarinen maine, olihan siellä tahkonnut klassikkoja muun muassa sellaiset nimet kuin Aretha Franklin, Neil Diamond ja Dusty Springfield. Studiorakennuksesta oli kuitenkin hohdokkuus kaukana. Se oli parhaat päivänsä nähnyt – rähjäinen ja rapistunut, jossa rotat luikkivat nurkissa. Elvistä eivät kuitenkaan paikan nukkavierut puitteet häirinneet. Hän totesi vain: ”What a funky place!”

Studion omistaja, tuottaja Chips Moman oli nuori ajassa kiinni oleva hittiseppä, ja muusikot alansa raudanlujia ammattilaisia. Pitkästä aikaa Elvis pääsi levyttämään laadukasta materiaalia, johon hän iski kiinni lähes epätoivoisella kiihkolla ja raivolla. Näillä eväillä ei voitu epäonnistua. Sessiot muodostuivatkin yhdeksi merkittävimmistä Elviksen uralla. Tammi-helmikuun maratonistunnoissa levytettiin yhteensä 36 biisiä 12 päivän aikana. Se tuntuu käsittämättömältä määrältä nykypäivänä, eikä heikkoja lenkkejä juurikaan löydy.

Tilinpäätös ei ollut hullumpi. Hiteiksi nousivat singlet Suspicious Minds (Elviksen viimeinen ykköshitti Yhdysvalloissa), In The Ghetto, Don’t Cry Daddy ja Kentucky Rain. Ja lisäksi platinaa myivät albumit Back In Memphis ja klassikon asemaan noussut From Elvis In Memphis.

Nyt noukin jälkimmäisenä mainitulta pitkäsoitolta raidan Long Black Limousine. Siihen on kolme syytä: se aloitti nämä historialliset sessiot, laulun tarina ja tulkinta.

Aluksi hieman epävarma Elvis oli uuden tuottajan ja outojen muusikoiden parissa hermostunut, eikä artistin vilustuminen auttanut yhtään asiaa. Hyvin pian hän kuitenkin löysi itsevarmuutensa ja paneutui kappaleeseen antaumuksella – jopa niin, että piinkovat Memphisin studiomuusikot, jotka eivät tätä ennen juurikaan olleet olkapäitään notkauttaneet tälle entiselle Hollywood-tähdelle, vaikuttuivat kuulemastaan. Kaikki tajusivat, että mies oli tosissaan. Paikan asenneilmapiiri muuttui hetkessä. Jopa vilustuminen kääntyi eduksi ja toi toivottua rouheutta ja uskottavuutta Elviksen tulkintaan, joka laulun loppua kohden muuttuu lähes tuskaiseksi huudoksi.

Tämän Vern Stovallin ja Bobby Georgen kirjoittaman kappaleen ovat levyttäneet monet artisitit sekä ennen että jälkeen Elviksen, kuten esimerkiksi Glen Campbell (1962), Bobby Bare (1964), Merle Haggard (1967) ja The Grateful Dead (1969). Yleensä kappaleen sovitukset ja tulkinnat ovat olleet hyvin vahvasti kantriperinteeseen nojautuvia. Elvis kuitenkin vaistonvaraisesti noukki studiolle ominaisen soulin ja bluesin hengen ja siirsi sen tulkintaansa. Hän ikään kuin saadessaan haltuunsa oikeat työkalut, pystyi siltä istumalta muovaamaan laulun tunnelman haluamakseen ilman musiikillisia raja-aitoja. Aivan kuten uransa alussa, jolloin hän estoitta yhdisteli kantria ja rhythm and bluesia – ja päinvastoin.

Tarina kertoo tytöstä, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa, jättäen pikkukaupungin pölyt taakseen, ja joka lupaa palaavansa takaisin komealla autolla. Näin myös lopulta tapahtuu, mutta pitkä musta takavetoinen onkin ruumiiden kuljetukseen rekisteröity ajoneuvo.

laulu on ihokarvoja nostattava, erityisesti siksi, koska sen kohdalla ei voi olla ajattelematta kappaleen esittäjää: Tupelon pikkukaupungin poikaa, joka myös lähti valloittamaan maailmaa ja lopulta kyyditettiin kotikaupunkinsa multiin limusiinilla, sillä poikkeuksella, että Elvistä kuljettanut auto oli valkoinen ja saattueletka eeppinen.

Elviksen hautajaissaattue Memphisissä, 18.8.1977.

Long Black Limousine (säv./san. Vern Stovall ja Bobby George)

There’s a long line of mourners
Driving down our little street
Their fancy cars are such a sight to see, oh yeah
They’re all your rich friends who knew you in the city
And now they’ve finally brought you
Brought you home to me

When you left you know you told me
That some day you’d be returnin’
In a fancy car, all the town to see, oh yeah
Well now everyone is watching you
You finally had your dream, yeah
And you’re ridin’ in a long black limousine

You know the paper told how you lost your life, oh yeah
The party, the party and the fatal crash that night
Well the race upon a highway, oh the curve you didn’t see
Well you’re riding in that long black limousine

Through tear-filled eyes I watch as you ride by, oh yeah
A chauffeur, a chauffeur at the wheel dressed up so fine
Well I’ll never, I’ll never love another
Oh my heart, all my dreams, yeah they’re with you
In that long black limousine

Yeah, yeah, they’re with you in that long black limousine
Yeah, yeah, yeah, they’re with you in that long black limousine

Virallinen versio. Levytetty 13. tammikuuta, 1969, American Sound Studio, Memphis, Tennessee.
Vaihtoehtoinen otto 6. Levytetty 13. tammikuuta, 1969, American Sound Studio, Memphis, Tennessee.
Ensimmäisenä kappaleen julkaisi singlellä (Crest 1080) toinen tekijöistä, Vern Stovall, vuonna 1961. Se kuitenkin levytettiin Wynn Stewardin toimesta jo vuonna 1958, mutta julkaistiin vasta vuonna 2000, Bear Familyn albumilla Wishful Thinking—The Challenge Years, 1958-1963 (BFD 15261) .