Päivä jolloin musiikki kuoli

The Daily Tribune -lehden uutisointi Buddy Hollyn, J. P. ”The Big Bopper” Richardsonin ja Ritchie Valensin kuolemasta.

On kulunut 60 vuotta siitä, jolloin pienkone putosi ja murskaantui iowalaiselle maissipellolle, 3. helmikuuta 1959. Onnettomuudesta teki poikkeuksellisen se, että kone kuljetti mukanaan kolmea nuorta miestä, jotka olivat juuri nousseet populaarimusiikin etulinjaan. Heidän maallinen vaelluksensa päättyi tuolle pellolle, mutta nimet muistettaisiin vielä pitkään: Big Bobber, Rithcie Valens ja Buddy Holly.

Kaikkia kolmea on vuosien varrella muistettu elokuvissa, kirjallisuudessa ja äänilevyillä, mutta erityisesti 22-vuotiaana menehtynyt ja Lubbockissa, Teksasissa 7. syyskuuta 1936 syntynyt Buddy Holly on saanut eniten huomiota osakseen. Siihen on syynsä. Buddyn ura kesti vain puolitoista vuotta, mutta siinä ajassa hän ehti jo levyttää melkoisen kehityskaaren läpikäyneen musiikkikatalogin.

Buddy Holly oli kuten Elviskin, hän teki asioita eri lailla. Buddy suurimmaksi osaksi kirjoitti omat laulunsa, mikä oli poikkeuksellista 1950-luvun uuden sukupolven artisteilla. Hän loi omanlaisensa saundin soittamalla itse soolokitaraa (Fender Stratocaster, instrumentti, joka oli tuohon aikaan outo näky jo sinällään) ja lisäämällä bändiin toisen kitaristin tukevoittamaan yleissointia. Buddy myös käytti studiossa enemmän aikaa kokeiluihin, ja persoonallinen nikotteleva laulutyyli kruunasi koko kattauksen.

Buddy Holly ja hänen bändinsä The Crickets toimivat suurena vaikuttaja myös tulevalle brittiyhtyeiden invaasiolle. Esimerkiksi The Beatlesille, jonka nimi oli johdettu Buddyn kokoonpanosta (cricket tarkoittaa heinäsirkkaa, kun taas beetles on koppakuoriainen). John Lennonille tyypillisen sanaleikin jälkeen beetles taipui muotoon beatles (rytmitön). Myös se, että Buddy teki omat biisinsä, eikä näyttänyt perinteiseltä rocktähdeltä, kokosi yhteen finninaamaiset pojat pitkin saarivaltakuntaa kokeilemaan onneaan muusikkouden saralla.

Kun Buddy oli nähnyt Elviksen esiintymisen kotikaupungissaan Lubbockissa, Teksasissa, hän päätti siirtyä kokonaan rock’n’roll-uralle.

The Crickets -yhtyeen kitaristi Sonny Curtis: ”Kun Elvis tuli kaupunkiin, menimme tietenkin katsomaan. Emme olleet ikinä nähneet vastaavaa. Silloin minulle valkeni ensimmäisen kerran, että musiikki saattoi olla enemmän kuin pelkkää musiikkia. Siinä musassa oli seksiä. Elvis sekoitti tyttöjen päät. Lauloimme enimmäkseen päivän countryhittejä. Heti seuraavana päivänä, kun hän oli lähtenyt kaupungista, aloimme soittaa rokkia.”

Thr Crickets -yhtyeen rumpali Jerry Allison: ”Elvis teki valtavan vaikutuksen Buddyyn. Buddy alkoi jäljitellä Scotty Mooren kitarointia. Don Guess matki Bill Blackia. Buddy lauloi kuin Elvis.”

Buddy Hollyn uran alkuaikojen basisti Larry Welborn: ”Elvis oli loistotyyppi, mukava kuin mikä. Hän oli luonnollinen. Kun hän tuli ensi kertaa Lubbockiin, menimme hänelle lämppäriksi Fair Park Coliseumissa. Menimme motelliinkin, jossa hän majaili, kuulimme kun Elvis lauloi suihkussa. Hän oli lähdössä ulos.”

Ainoa kuva Elviksestä ja Buddy Hollysta yhdessä. Äärimmäisenä oikealla näkyvä silmälasipäinen Buddy seuraa huomion keskipisteenä olevaa Elvistä, Lubbockissa, Teksasissa, vuonna 1955.

Sellaiset Buddy Hollyn klassikot kuin That’ll Be The Day, Peggy Sue, Words of Love, Not Fade Away, Rave On, It’s So Easy, Heartbeat, Oh Boy, True Love Ways, It Doesn’t Matter Anymore ja Raining In My Heart tullaan muistamaan niin kauan kuin musiikkia kuuntelevia sukupolvia on olemassa.

Elvistä ja Buddya yhdistää sellainenkin seikka, että oli hyvin lähellä, etteikö myös Elviksen taru olisi päättynyt heti uran alkuvaiheessa. Huhtikuun 13. päivä (joka muuten oli perjantai) 1956, olivat Elvis, Scotty Moore, Bill Black ja D.J. Fontana lähdössä kesken kiertueen Nashvilleen yhden päivän sessioihin levyttämään. Joten he ottivat keikkapaikaltaan Amarillosta tilauskoneen, jonka pilotti ensin hukkasi reitin ja joutui tekemään välilaskun uudelleentankkauksen vuoksi. Sen jälkeen lentokoneen moottorit sammuivat kahden kilometrin korkeudessa, koska lentäjä oli todennäköisesti unohtanut vaihtaa polttoaineen syötön takaisin pääsäiliöön .

Nashvilleen kuitenkin selvittiin ehjin nahoin. Kalpeana ja vapisevana koneesta ulos kömpinyt Elvis ilmoitti, että ”en taida tämän jälkeen lentää enää koskaan”.

Nashvillen sessioissa äänitettiin vain yksi biisi, todennäköisesti Elvistä järkyttäneen tapauksen vuoksi. Hermostuneisuus kieltämättä on kuultavissa levytetyssä kappaleessa I Want You, I Need You, I Love You. Elvis kärsi jatkossa lentopelosta, eikä Buddy Hollyn ja kumppanien onnettomuus sitä ainakaan helpottanut.

Elvis, D.J. Fontana ja Scotty Moore nousemassa koneeseen Nashvillessa 14. huhtikuuta 1956. Elvis joutui vielä lentämään Nashvillesta takaisin Memphisiin samalla koneella, jolla oli tullutkin.

Kun Elvis aloitti seuraavalla vuosikymmenellä elokuvien filmaukset Hollywoodissa, matkusti hän pitkän matkan Memphisistä Los Angelesiin aina omalla henkilökohtaisella bussilla. Vasta 1960-luvun loppupuolella hän pääsi eroon lentopelostaan, ja 1970-luvulla kiertuelämän taas alkaessa, lennoista tuli säännöllisiä. Vuonna 1975 hän osti oman jettinsä ja nimesi sen Lisa Marieksi, tyttärensä mukaan.

Buddyn hautajaisiin osallistui noin 1000 surijaa. Vaimo María Elena Holly oli estynyt tulemasta, suuren järkytyksen ja surun vuoksi. Elvis palveli tuolloin Saksassa armeijassa. Hän pyysi manageriansa Eversti Parkeria toimittamaan hautajaisiin suuren keltaisilla ruusuilla koristellun seppeleen.

Vuonna 1971 Don McLean levytti kappaleen American Pie, joka on kunnianosoitus näille kolmelle lento-onnettomuudessa menehtyneelle artistille.

Faded Love

Mammutti – tuo esihistoriallinen eläin, on ehkä paras kuvaamaan sessioita, jotka aloitettiin RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, kesäkuun 4. päivä 1970, ja päättyivät neljä päivää ja uskomattomat 34 levytettyä kappaletta myöhemmin.

Elviksellä oli takanaan menestyksekäs levytyssessio kotikaupungissaan Memphisissä. Edellisen vuoden tammi-helmikuussa oli Chip Momanin hallinnoima American Sound Studio toiminut hittihautomona sellaisille Elvis-klassikoille kuin Suspicious Minds ja In The Ghetto. Funk’n’soul-soundi oli uutta ja ennen kuulematonta Elviksen tuotannossa.

Lue myös blogi: Long Black Limousine

Momanin tapa tuottaa musiikkia oli kuitenkin nojautunut vahvasti hänen omiin visioihin ja normeihin. Artisti oli sidottu näihin puitteisiin, jopa niin, että Moman katsoi halveksuen Elvikselle tavanomaisia jammailuhetkiä ennen äänitysten alkua. Tuolloin, turruttavien elokuvavuosien jälkeen, Elvis tarvitsi jämerää ohjausta. Eikä tulos ollut huono, ehkä jopa uran paras.

Elvis kuitenkin kaipasi hänelle luontaista vapautta toimia itse musiikkinsa arkkitehtina – erityisesti sitä, että sai jammailla bändin kanssa ”livenä” studiossa. Se oli hedelmällinen kasvumaa, josta Elviksen ollessa parhaimmassa terässä, saattoi syntyä mitä tahansa yllättävää. Nyt hänellä oli siihen taas tilaisuus.

Felton Jarvis, joka oli aiemmin toiminut osa-aikaisena tuottajana Elviksen levytyksissä oli nyt palkattu työhön kokopäiväisesti. Ensimmäinen siirto Jarvisilta oli varsin järkevä. Elvis ei ollut levyttänyt Nashvillessa kahteen ja puoleen vuoteen. Homma oli polkenut enemmän tai vähemmän paikallaan, joten entinen 1960-luvun Nashvillen kokoonpano sivuutettiin, ja Felton kokosi kasaan kaupungin kuuminta hottia olevat nuoret muusikot. Näin hän nerokkaasti käänsi ummehtuneen ilmapiirin inspiroituneeksi.

Yksi maailman lahjakkaimmista vokalisteista, luottokitaristi James Burton rinnallaan, sai taakseen tasavertaisen ryhmän, legendaarisen Muscle Shoals -rytmisektion: Chip Young (kitara), David Briggs (piano), Charlie McCoy (urut ja huuliharppu), Jerry Carrigan (rummut) ja Norbert Putnam (basso).

RCA:n Studio B:n uusi kokoonpano, kesäkuussa 1970. Vasemmalta oikealle: David Briggs (piano), Norbert Putnam (basso), Elvis, Al Pachuki (ääniteknikko), Jerry Carrigan (rummut), Felton Jarvis (tuottaja), Chip Young (kitara), Charlie McCoy (urut ja huuliharppu) ja James Burton (kitara).

Jos edellisellä levytyskerralla soi musiikissa Memphisin soul, niin selvääkin selvempää oli, että nyt yleissoundi pohjautui enemmän country-vaikutteisiin.

Talkoitten anti oli monenkirjava. Neljän päivän aikana musisoitiin vaivattoman oloisesti läpi populaarimusiikin eri teemat valssista rokkiin, kantrin ja popahtavan iskelmän kautta mahtiballadeihin. Tekeminen ei ollut liian harkittua eikä hiottua.

Takana olivat ajat jolloin yhtä biisiä hierottiin ottokaupalla. Nyt ei jääty pitkään ihmettelemään yhden sävelmän parissa, vaan seuraavaan siirryttiin suhteellisen rivakasti. Tunnelma oli spontaani, rento ja rosoinen. Elvis saattoi yhtäkkiä tarttua johonkin muusikon veivaamaan nuotin pätkään ja alkoi jamitella sen parissa.

Kesäkuun 7. päivä, 1970, äänitetty Faded Love oli juurikin sellainen kokeilu ja kuvastaa hyvin sessioiden henkeä. Aluksi kappaletta harjoiteltiin traditionaalisemmalla otteella, kunnes perinteille päätettiin sanoa piupaut ja lyötiin rokkivaihde silmään. Setti heitettiin ykkösotolla sisään ja tuloksena oli hallittu kaaos, aggressiivinen sovitus, joka poikkesi joka suhteessa kappaleen aiemmista levytetyistä versioista. Elvis teki taas vanhasta tottumuksesta sitä, mikä oli hänelle luontaista: maalasi valkoistakin valkoisempaa musiikkia mustalla pensselillä. Näistä hän tosin ei koskaan joutunut tuomiolle, toisin kuin kajotessaan värillisten virkaveljiensä alkuperäisiin teoksiin, ja muokkaamalla niitä uuteen uskoon.

”Hän oli peloton”, muisteli basisti Norbert Putnam myöhemmin. ”Hän ei tuntenut mitään rajoja.”

Faded Love julkaistiin albumilla Elvis Country (1971), joka oli Elviksen ainoa tietyn teeman ympärille rakennettu kokoelma lauluja, jos ei oteta lukuun leffa- ja gospel-albumeita. Levy oli myös eräänlainen kunnianosoitus Elviksen esikuville kantrimusiikin saralla, sellaisille kuten Eddy Arnold, Ernest Tubb ja Bill Monroe. Elvis Country -albumia ei turhaan pidetä yhtenä Elviksen uran vahvimmista kokonaisuuksista.

Elvikselle ominainen työskentelytapa studiossa oli toimia tiiviissä yhteistyössä bändin kanssa. Hän oli koko paletin kapellimestari ja loi karismaattisella olemuksellaan studion ilmapiirin ja fiiliksen, oli se sitten hyvä tai huono, päivästä riippuen. Bändin ja solistin välillä vallitsi elintärkeä symbioosi, joka parhaimmillaan tuotti kuolemattomia levytyksiä.

”Muistan kun näin hänet ensimmäisen kerran”, Putnam kertoo. ”Hän saapui syöksyen studioon, pukeutuneena pitkään mustaan viittaan, kantaen kävelykeppiä, jossa oli leijonanpääkoriste rubiinisilmineen. Ja hän käveli sisään kuin prinssi Leopold, otti viittaansa pois ja viskasi sen menemään. Hän seisahti ja sanoi: ’Funtsin tässä, että jeesaisitteko jätkät minua tekemään pari fonografista levyä?’ Sitten hän purskahti nauruun. Hän kertoi meille neljä tai viisi tarinaa, ja sai meidät kaikki nauramaan. Hän muistutti lukioaikaisia kavereitani. Eikä hän käyttänyt sitä viittaa enää koskaan. Ehkä hän halusi vain näyttää uusille pojille studiossa. Vuonna 1970 Elvis oli erinomaisessa fyysisessä kondiksessa. Tuolloin hän vielä harjoitteli karatea joka päivä. Katsoin häntä kun hän astui sisään, ja ajattelin, että siinä on kyllä kaunein mies, mitä olen ikinä nähnyt.”

Bob ja John Willsin sanoittamasta ja säveltämästä Faded Love -kappaleesta on vuosien varrella muodostunut kantristandardi, jonka lähes jokainen itseään kunnoittava genren edustaja on levyttänyt tai esittänyt. Varmasti yksi tunnetuimmista versioista on Patsy Clinen sydäntäriipaiseva tulkinta, vuodelta 1963. Erityisen traagisen Clinen levytyksestä tekee se seikka, että hän kuoli pian äänitysten jälkeen lento-onnettomuudessa, vain 30-vuotiaana, juuri läpimurtonsa kynnyksellä.

Faded Love (säv./san. Bob ja John Wills)

As I read the letters that you wrote to me
Well it’s you, it’s you that I’m thinking of
As I read the lines that to me were so sweet
I remember our faded love

I miss you darlin’ more and more everyday
As heaven would miss the stars above
With every heartbeat, I still think of you
And remember our faded love

As I think of the past, all the pleasures that we had
As I watch the mating of the doves
It was in the springtime that you said goodbye
I remember our faded love

I miss you darlin’ more and more everyday
As heaven would miss the stars above
With every heartbeat, I still think of you
And remember our faded love

Elvis Country -albumille oli raitojen väliin lisätty soimaan kappale I Was Born About Ten Thousand Years Ago, joka ikään kuin antoi fiiliksen katkeamattomasta soinnista. Persoonallinen ratkaisu, joka ei ole miellyttänyt kaikkia. Tässä kuitenkin The Essential ’70s Masters -boksilta versio, jossa Faded Love julkaistiin ensimmäistä kertaa ”puhtaana”, ilman välisoittoa. Lisäksi kappaletta ei feidata, joten se kuullaan loppuun asti.
Elviksen kuoleman jälkeen, vuoden 1980 joulukuussa, kokoontui ryhmä muusikoita Nashvillen Young’un Sound -studiolle äänittämään uudet taustat Elviksen vokaaliraitojen päälle. Alkuperäisistä vuoden 1970 Nashvillen muusikoista oli paikalla kitaristi Chip Young (studion omistaja), pianisti David Briggs ja rumpali Jerry Carrigan. Myös Faded Love sai uuden käsittelyn. Lauluraita upposi taianomaisesti uusittuun taustaan, ikään kuin se olisi siinä aina ollutkin. Guitar Man -nimeä kantanut albumi jäi tuottaja Felton Jarvisin viimeiseksi tuotannoksi. Hän kuoli tammikuussa 1981, ainoastaan 46-vuotiaana, juuri ennen levyn ilmestymistä.
Bob Wills And His Texas Playboysien alkuperäinen levytys vuodelta 1950.