It’s Midnight

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni, sitä alakuloisempaan ja sanoituksiltaan henkilökohtaisempaan suuntaan Elviksen laulut muuttuivat. Asiaan vaikutti paljon Priscillan ja Elviksen avioero, joka sinetöitiin Santa Monican tuomioistuimessa 9.10.1973.

Erolla oli selvä vaikutus Elviksen mielialaan. Pitkäaikainen ystävä Jerry Schilling muistelee Priscillan lähdön jälkeisiä aikoja: ”Elvis sulkeutui makuuhuoneeseensa. Hän ei suostunut syömään eikä vastannut puhelimeen. Aloimme todella huolestua. Ajattelimme, että hän on ottanut liikaa unilääkkeitä ja menettänyt tajuntansa. Aina välillä Joe (Esposito) ja minä hiivimme hänen makuuhuoneensa oven taakse kuuntelemaan. Joskus hän kiroili, joskus taas huusi. Mutta useimmiten kuulimme hänen itkevän. Päivä jolloin Priscilla lähti oli lopun alku sille Elvikselle, jonka olin tuntenut ja jota olin rakastanut.”

Priscilla ja Elvis poistumassa Santa Monican oikeustalolta avioeron vahvistamisen jälkeen, lokakuussa 1973.

Ehkä kysymys ei ollut enää niinkään menetetyn rakkauden tuskasta, kuin valtavasta kolauksesta, jonka se aiheutti Elviksen huumeiden vääristämälle itsetunnolle. Elvis ei yksinkertaisesti pystynyt sulattamaan sitä, että hän, joka saa kaikki maailman naiset, jotka vain haluaa, menettää vaimonsa Mike Stonen (Priscillan karateopettaja) kaltaiselle ”nartunpenikalle”.

Kerran Elvis kaivoi M16 rynnäkkökiväärin komerosta ja oli lähdössä Mr. Stonen lahtaamisreissulle Vegasin yöhön. Ja kerran Elvis käski henkivartija Red Westiä ottamaan yhteyttä palkkamurhaajaan, jonka piti hoitaa likainen tehtävä: ”Helvetti, antaa jutun toistaiseksi olla, ehkä se on vähän liian rankkaa.”, vastasi Elvis Redille, joka odotti puhelimen äärellä, antaakseen lopullisen käskyn toimeenpanijalle. Onneksi mitkään näistä ”hyvistä yrityksistä” eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta kertoivat kuitenkin siitä, että mitenkään kevytmielisesti ei Elvis avioeroon suhtautunut.

Eron jälkeen Elviksen arvaamaton käyttäytyminen ja itsetuhovimma nousivat potenssiin kaksi. Ja hengenlähtö oli lähellä useammin kuin kerran: ”Me käytännössä pidimme hänet elossa. Luulisin sen tapahtuneen ainakin viisi tai kuusi kertaa, että hän oli niin sekaisin, että oli kuolla. Ensimmäisen kerran se tapahtui Las Vegasissa, todennäköisesti vuonna 1974. Tohtori Nick joutui antamaan hänelle annoksen Ritalinia suoraan sydämeen. Me luulimme jo menettäneemme hänet. Lähtölaskenta oli jo käynnissä. Ja yks kaks Elvis vain pomppasi ylös.

Toisella kertaa, olimme Howard Johnson Motellissa, jossakin tien päällä. Silloin Elviksellä oli päinvastainen ongelma. Hän kävi niin ylikierroksilla, että Nickin täytyi ladata annos hänen niskaansa saadakseen hänet rauhoittumaan.”, kertoo lähipiirin luottomies Lamar Fike, ja jatkaa: ”Kerran Vegasissa, Elvis söi persikkaa ja nielaisi kiven, ja se juuttui hänen kurkkuunsa. Tyttöystävä Linda (Thompson) huusi Joen (Esposito) apuun, joka saapui nopeasti paikalle, Elviksen jo muuttuessa siniseksi. Joen täytyi tunkea sormensa Elviksen kurkkuun, jotta hän saisi vedettyä kiven ulos. Myöhemmin, Elvis vannoi ja vakuutti, ettei välikohtausta ollut koskaan tapahtunut. Viimeiset viisi vuotta olivat niin vaikeita, että se oli aivan uskomatonta. Luoja, se oli hirvittävää.”

Entä rakastiko Elvis vielä Priscillaa? Jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä Elviksen serkun ja ehkä hänen lähimmän ystävänsä Billy Smithin kertomuksesta: ”Ja Elvis sanoi minulle: ’Vihaan häntä. En tajua miksi nain sen nartun.’ Hän jatkoi mesoamistaan, ja kun hän lopetti hetkeksi, minä sanoin: ’Rakastat häntä yhä, vai mitä?’ Elvis pysähtyi ja painoi päänsä alas, ja yhtäkkiä näytti siltä, että hän voisi luhistua lattialle, sanoen: ’Niin rakastan.’ Ja hän katsoi minua ja sanoi: ’Sinua en pysty huijaamaan.'”

Yhdysvalloissa lokakuussa 1974 julkaistu single Promised Land/It’s Midnight menestyi kohtuullisesti, lähinnä A-pouolen rock-vetoisen Chuck Berry -klassikon vuoksi, nousten korkeimmillaan sijalle 14, ja Briteissä aina top kymppiin asti, sijalle 9.

Kulissien takana siis tapahtui. Mutta estradilla Elvis vielä kykeni antamaan musiikillisesti täysipainoisen esityksen ja valloittamaan yleisönsä täydellisesti, aina kun hänen rajusti vaihteleva terveyden- ja mielentilansa sen vain salli.

Toimittaja W. A. Harbinson, joka on myös kirjoittanut kirjat Elvis: An Illustrated Biography ja Growing Up With The Memphis Flash, näki ja koki Elviksen Vegasissa elo-syykuussa 1974. Harbinson kertoo The Man And His Music -lehdessä (23/1994), hauskasti ja elävästi retkestään Las Vegasiin. Harbinson oli tuolloin 33-vuotias ja toimi avustavana toimittajana Men Only –lehdessä. Hän suunnitteli tekevänsä kirjan Elviksestä, ja tuo johtoajatus mielessään hän lähti Englannin Fan Clubin matkassa kohti Vegasia.

Klubilaisten kohtaamisesta aiheutuneesta ensijärkytyksestä selviydyttyään, Harbinson ystävystyi hyvin nopeasti erään jäsenen kanssa, jonka hän, yllätys, yllätys löysi hotellin baaritiskiltä: ”En ole kiinnostunut nähtävyyksistä, tulin tänne katsomaan vain ja ainoastaan Elvistä.”, kommentoi Elvis-fani Bill Conroy drinkkilasinsa takaa Harbinsonille.

Pitkän ja kostean tapaamisen jälkeen he huojuivat esiintymissaliin: ”Olimme niin päissämme, että esiintymissalin istumapaikkojen sijaan, olisimme tarvinneet paikat alkoholiparantolaan.”, kertoo Harbinson, ja jatkaa: ”Also Sprach Zarathustra alkoi soida. Yleisö mylvi. Tupelon entinen köyhäpoika astui lavalle näyttäen uskomattoman komealta Aurinkokuninkaalta, ja syöksyi suoraan ilman esittelyjä See See Riderin kuplivaan versioon. Hän näytti ja kuulosti upealta. Hän näytti myös oudolta, aivan kuin hän olisi juuri tullut suihkusta – hiukset olivat sekaisin ja ne vaikuttivat märiltä. Ja laulamisen lopetettuaan, hän mumisi jotakin tähän tapaan: ”Hyvää päivää… tai iltaa… tai aamua… tai mikä hemmetin vuorokauden aika sitten onkaan.” Itse asiassa, sillä ei ollut mitään hemmetin merkitystä, me kaikki rakastimme häntä joka tapauksessa.

”Ihan armottoman kovaa seiskari-Elvistä. It’s Midnight. Elvis kuuluisassa soulin kehdossa, Stax-studiolla, ja kyllä, henki puhuu, ei voi muuta sanoa.” – Pekka Laine, musiikkitoimittaja

Hänen täytyi vain nostaa vyötään, niin yleisö alkoi huutaa. Ehkä juuri siksi, hän usein kääntyi kyynisenä bändinsä puoleen, todeten jotakin tähän tapaan: ”Jos tuossa on kaikki mitä minun pitää tehdä, niin mitäpä tässä sitten muuta!” Jotkut fanit valittivat, ettei Elvis laulanut tarpeeksi rock’n’rollia, mutta jollakin maagisella tavalla, kaikki mitä hän lauloi, muuttui tuon musiikinlajin edustajaksi. Elvis sai aina kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, aloittaessaan niinkin banaalin kappaleen kuin It’s Midnight, jonka tulkinnassa hän yhdisti mestarillisesti keskenään anovaa romantiikkaa ja seksuaalista uhkaa.”

Harbinson kamppaili itsekin omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. Hän joutui kohtaamaan ristiriitaiset tunteensa, mitä eriskummallisemmassa ilmapiirissä, ja mitä eriskummallisemmalla tavalla – kasvokkain oman idolinsa kanssa:

”Se oli vuonna 1974. Priscilla tuli katsomaan Elvistä Vegasiin. Elvis näki hänet, ja alkoi laulaa kappaletta It’s Midnight. Hän käveli lavan reunalle, katsoi Priscillaa, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli aivan rikki. Cilla oli ainoa nainen, jota hän todella rakasti.” – Charlie Hodge, ystävä ja bändin jäsen

”Hän oli sekaisin, ja noiden mahtavien tulkintojen ja outojen rönsyilevien monologien – yhdistettynä humalaisen uupuneeseen olemukseeni – vuorotellessa, luulin todellakin näkeväni näkyjä. Hän oli hauska, uhkaava, sekapäinen, charmikas, vainoharhainen ja kertakaikkisen vastustamaton. Hänen höpinänsä esitysten välillä alkoivat kuulostaa siltä, kuin olisin kuunnellut ääntä oman pääni sisällä, silloin, kun olet tulossa hulluksi. Olin sekaisin itsekin. Avioliittoni oli päreinä, imin viinaa kuin sieni, olin epävarma omasta mielenterveydestäni.

Ja altismalla itseni viisi iltaa peräkkäin Elviksen ylitsevuotaville tulkinnoille menetetyistä rakkauksista tai rikkonaisista kodeista, puhumattakaan hänen omituisista surrealistisista monologeistaan, alkoi tuntua siltä kuin kuilun reuna lähenisi entisestään. Ja se kaikki sai minut kuvittelemaan, (niin kuin olin ehkä tehnyt alitajuisesti jo vuosia – emmeköhän me kaikki ole kuvitelleet niin?) että hän oli jollakin tavalla ottanut vallan elämästäni. Niin kuin olikin, tuolla äärettömällä lahjakkuudellaan ja kasvavalla paranoiallaan, joka heijastui omaan ongelmaiseen itseeni. Elvis, Aurinkokuningas, oli peili, jonka lasin halusin rikkoa.”

”It’s midnight and I miss you…” Las Vegasin lavalla, elokuussa 1974.

Sex, drugs and rock’n’roll –elämäntyyli jatkui Harbinsonilla ja kavereilla illasta iltaan, vaikka tuo ensin mainitun harrastaminen jäikin hieman vähemmälle, sen toiseksi mainitun asian vuoksi:

”Rock’n’rolliin kuuluu myös seksi. Ja fanit, jotka emotionaalisesti ja seksuaalisesti kiihottuivat Elviksen esiintymisistä, käyttäytyivät Vegasissa uskaliaammin, kuin he olisivat ikinä käyttäytyneet kotonaan. Jos ei Hiltonin esiintymissalia oteta huomioon, niin minua harvemmin löysi mistään muualta kuin baarijakkaran päältä. Pidin taas tunnelmaa yllä, kun eräs naisfani kylmänviileästi ilmoitti, että hän haluaa sänkyyn kanssani, mihin vastasin: ”Jos kykenisin kävelemään sänkyysi asti, niin olisin ihmeissäni, ja jos vielä kykenisin siellä tekemään jotain, niin olisin todella ihmeissäni.”

Harbinson: ”Hulluus jatkui. Jokaisen show’n jälkeen löysin itseni jostakin baarista. Faneja tuli ja meni ja he flirttailivat humalapäissään, aina silloin kun eivät puhuneet Elviksestä. Hän oli suurin. Hän oli kauhea. Hän oli loistava. Hän oli hullu. Hän oli pilvessä. Hän oli täysin järjissään. Hän oli Jumala ja Paholainen. Kaikki totta. Hän oli Elvis. Ei ollut väliä kuinka hän esiintyi: hyvin, huonosti vai keskinkertaisesti, hänen vaikutuksensa yleisöön oli hämmästyttävä. Hän otti käsittelyynsä jonkin koruttoman balladin ja puristi siitä ulos jokaisen tunteen pisarankin, laulaen kuin katedraalin kuoro. Hyvä tai huono, loistava tai keskinkertainen, hän oli yksinkertaisesti: Elvis.”

Loppuvuosien konserteissa 1950-luvun hitit rullaattiin läpi rutiinilla ja puolihuolimattomasti. Esiintymiset fokusoituivat enemmän dramaattisempaan ja syvällisempään materiaaliin. Harbinson:

”Unohtakaa Elviksen hälläväliäversiot Hound Dog’ista, hän löysi totuuden It’s Midnight’ista. Ja juuri siitä rock’n’rollissa on kyse.”

It’s Midnight (säv./san. Billy Wheeler ja Jerry Chesnut)

Maybe it’s too late
Sometimes even hate myself
For loving you

Trying to be strong
Then night time comes along
And I start loving you, wanting you

Where is all my self control?
I’m burning way down in my soul
And needing you

Wishing I could be the man I try to
Hating me for wanting to be with you
Knowing you don’t love me like you used to
But it’s midnight, oh, and I miss you

It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how things have a way
Of looking so much brighter in the daylight

I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you

It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how things have a way
Of looking so much brighter in the daylight

I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you

It’s midnight and I miss you

It’s Midnight levytettiin Memphisin legendaarisella Stax-studiolla joulukuussa 1973. Se julkaistiin albumilla Promised Land (tammikuu, 1975), joka nimikappaletta lukuun ottamatta oli balladivoittoinen kokonaisuus. Albumi myi kultaan oikeuttavat lukemat. Ja saavutti sijan 47 Yhdysvaltojen myyntilistoilla ja Briteissä sijan 22.
Las Vegasin päätöshowssa (2.9.1974) Elvis esitti It’s Midnight -kappaleen ex-vaimolleen Priscillalle, joka istui yleisössä. Elvis lausuu kesken kappaleen: ”Listen Cilla.”. Kyseinen konsertti on myös (surullisen) kuuluisa siitä, kuinka Elvis yltyi kesken kaiken haukkumaan lehdistön, joka syytti häntä huumeiden käytöstä, ja samalla hän myös piikitteli Priscillan silloista poikaystävää, Mike Stonea.