Totally Stung!

Tammikuussa 2001 julkaistu Totally Stung! edusti valtavaksi paisuneen Elvis-piraattiteollisuuden laadukkaampaa antia. Jo 1970-luvun alussa alkanut bootleg-levyjen tuotanto oli monenkirjavaa ja useimmiten laadultaan vähintäänkin välttävää. Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta alkoi julkaisujen laatu kuitenkin nousta harppauksin, jopa niin, että Elviksen levy-yhtiön oli syytä huolestua, jo siitäkin syystä, että bootlegit usein tarjoilivat paljon mielenkiintoisempia ja harvinaisempia sisältöjä, mitä viralliset julkaisut.

Paljolti juurikin näiden seikkojen vuoksi oli RCA/Sony pakotettu reagoimaan, ja vuonna 1999 se perustikin keräilijöille suunnatun Follow That Dream (FTD) -levymerkin, joka on toiminnassa edelleenkin, lanseeraten ahkerasti markkinoille uusia Elvis-hyödykkeitä levyjen ja kirjojen muodossa. Vaikka Elvis-piraattimarkkinat elävät edelleenkin, ovat niiden kukoistuksenpäivät kuitenkin jo auttamatta takana. Kiitos siitä kuuluu pitkälti FTD:lle.

Mutta vielä vuonna 2001 piraattimarkkinoille ilmestyi runsaasti Elvis-julkaisuja, jotka sisälsivät vuodettuja nauhoja arkistojen kätköistä, fanien ihmeteltäväksi, ja vielä erinomaisella äänentoistolla varustettuna.

Elvis oli astunut armeijan harmaisiin 24. maaliskuuta 1958. Hänelle myönnettiin ensimmäinen loma saman vuoden kesäkuussa, kun Elvis oli suorittamassa peruspalveluaan Fort Hoodissa, Teksasissa. Hän lähtisi syyskuussa Saksaan puoleksitoista vuodeksi, kuittaamaan loput sotilasvelvollisuudestaan. Sitä ennen tarvittiin uutta musiikkia varastoon, jotta materiaalia riittäisi julkaistavaksi siksi ajaksi, kun artisti itse napsi piikkejä aamukammastaan vanhalla mantereella.

Elvis saapui Nashvilleen levyttämään Yhdysvaltojen armeijan univormu päällä ja päätti musiikillisesti merkittävimmän vuosikymmenensä mitä hienoimmin. Kyseinen bootleg-klassikko asettuu kertomaan sitä tarinaa ja johdattaa kuuntelijansa studion intiimiin tunnelmaan.

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

Tuskin olisi tälle bootleg-julkaisulle voitu keksiä osuvampaa nimeä kuin Totally Stung! (Ihan pistoksissa!). Nimi heijastelee täydellisesti niitä fiiliksiä, joita sisältö aiheuttaa kuulijan korvien välissä, kun hän ensimmäistä kertaa kohtaa cd-levyltä tulvivan saundimaailman.

Madison-levymerkki, joka aikaisemmin on keskittynyt Elviksen konserttien äänipöytäjulkaisuihin, tekee nyt kulttuuriteon ja pukkaa ulos tuotoksen, jollaisia toivoisi näkevänsä ja varsinkin kuulevansa enemmänkin bootleg-rintamalla. Levyn erinomaisuus ei nojaa ennenjulkaisemattomaan materiaaliin, koska sitä ei juurikaan ole, vaan lähinnä upeaan äänentoistoon, joka kytkeytyy, ei enempää eikä vähempää, Elvis Presleyn merkittävimmän vuosikymmenen musiikillisiin saavutuksiin.

Kesäkuun 10. päivä, vuonna 1958, marssi Nashvillessä sijaitsevaan RCA:n uuteen Studio B:hen armeijan sotisopaan sonnustautunut salskea sotapoika, joka muistutti erehdyttävästi sitä pitkätukkaista ja syntisesti pukeutunutta huligaania, joka villitsi teinitytöt vielä muutama kuukausi takaperin. Vaikka sliipattu ulkoasu saattoikin ensinäkemältä hämätä, ei musiikin alkaessa ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi ollut se sama belsebuubi, joka tunsi muttei tunnustanut nimeä Elvis The Pelvis. ”Ready on the left, ready on the right, ready on the firing line!”, huutaa sotamies Presley varoituksen heti levyn alkuun – syystäkin, sillä nyt ammuttiin kovilla.

Kuuntele Totally Stung! -levy YouTubessa.

Elviksen hyökkäystä tukemaan oli valittu joukko Nashvillen parhaaseen ”A-tiimiin” kuuluvia tarkka-ampujia. Kevyempää kalustoa hoitivat sellaiset Elvis-sessioiden ensikertalaiset kuin Hank ”Sugarfoot” Garland (kitara), joka oli jo ollut tuuraamassa Scotty Moorea edellisvuoden Tupelon keikalla; Floyd Cramer (piano), tuttu hänkin Elvikselle Lousiana Hayriden ajoilta; Bob Moore, joka tuli basson varteen, oman Combo-ryhmänsä kanssa sivummalle siirtyneen Bill Blackin tilalle. Tykkiosastolla jakelivat rumputultaan sellaiset herrat kuin Murrey ”Buddy” Harman ja vanha konkari D.J. Fontana.

Olihan paikalla tietenkin myös kitaraveteraani Chet Atkins ja aina niin uskollinen taustalauluryhmä Jordanaires, jonka riveihin oli astunut uusi tulokas paikkaamaan bassolaulullaan Hugh Jarrettin kokoista aukkoa:

Gordon Stoker oli huolissaan ettei heidän uusi jäsen Ray Walker olisikaan niin matala basso kuin Hugh Jarrett. Mutta Elvis tuli heti ensimmäisen laulun (I Need Your Love Tonight) kohdalla pyytämään Ray’ltä apua… Elvis rakasti bassoääniä, eikä epäröinyt hetkeäkään Rayn kohdalla pyytäessään häntä saman mikrofonin ääreen, jotta voisi paremmin kontrolloida äänien yhteen sointuvuutta ja samalla tehdä mahdottomaksi insinöörien yritykset häivyttää bassolaulu lopullisesta miksauksesta”, (Ernst Jorgensen: Elvis Presley – A Life In Music , 1998).

Eittämättä studiossa oli nyt koolla kyvykkäin kokoonpano mitä Elvis-levytyksissä oltiin tähän mennessä nähty, ja jälki oli myös sen mukaista: tuloksena yksi kaikkien aikojen rock-sessio, musiikillinen knockout, jossa artistin luontainen vaisto ja bändin ammattitaito sulautuu saumattomasti yhteen, luoden aikakautensa merkittävintä meteliä ja klassikoita, jotka vielä tänään tässä ja nyt saavat kuuntelijan haukkomaan henkeään.

Ikuistettuja hetkiä RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10. kesäkuuta 1958.

Levyn aloittaa itseoikeutetusti sessioiden viimeisenä nauhoitettu I Got Stung. ”Holy smoke a land sakes alive!” huudahdus rikkoo äänivallin ja loput 68 minuuttia onkin silkkaa äänitemusiikin historiaa.

Levyä kuunnellessa on häkellyttävää huomata kuinka lähellä alkuperäistä masteria ollaan jo ensimmäisistä otoista lähtien. Aivan kuin sovitukset olisivat jo aika päiviä sitten työstetty valmiiksi ja lyöty lukkoon kuka tekee mitäkin, ja vielä sen jälkeen harjoiteltu päiväkausia, mutta todellisuudessa kaikki tapahtui enemmän tai vähemmän tuona samaisena iltana. Elvis kuunteli demot ja bändi tapaili samalla omia kuvioitaan, jonka jälkeen kaikki oli valmista äänitystä varten.

Olisi mielenkiintoista kuulla (tai sitten ei) mitä nykysukupolven nuoret musiikintekijät saisivat aikaan vastaavanlaisella työskentelymetodilla. Kun otetaan vielä huomioon, että studiobändin kokoonpano oli yhtä uusi kuin tilaisuuden ulkoiset puitteetkin, on suoritusta pidettävä vähintäänkin hatunnoston arvoisena.

Herra Eversti Parker ei välttämättä olisi yhtynyt mielipiteeseeni. Hän nimittäin ilmaisi taiteellisen näkemyksensä tuottaja Steve Sholesille, joka sai kuulla, että bändi oli aivan liian meluisa. Ihmiset eivät osaisi arvostaa Elviksen laulua, jos se hautautuisi musiikin alle. Nerokasta! Tästä ja myös tulevista sinkkuvalinnoista käytiin kiivasta psykologista sodankäyntiä Sholesin kanssa, mutta onneksi artistin itsensä mielipide oli se, joka loppuviimeksi painoi tässäkin asiassa. Enempää ei Parker olisi voinut olla väärässä, sillä sessio tuotti kaikkiaan kolme kärkikymppiin noussutta hittiä, joista A Big Hunk O’Love nousi ykköseksi asti.

Elvis on juuri kuullut Eversti Parkerin mielipiteen siitä, että bändi on liian meluisa, mistä syystä Elvis ei ainoastaan vetänyt hernettä, vaan myös rumpukapulan nenäänsä.

Nauhoitusten välissä kuultava naureskelu ja kujeilu viestittää siitä, että töitä tehtiin iloisin mielin ja hyvillä fiiliksillä – ihmekös se, olihan sotamies Presley päässyt kolmen kuukauden armeijapalveluksen jälkeen tekemään sitä mistä hänelle siviilielämässä oli myönnetty korkein mahdollinen arvonimi: ei reservin kenraali vaan rockin kuningas. Muita ”välipaloja” ei valitettavasti tuon naureskelun lisäksi juurikaan kuulla, sillä yleensä tapana näissä 1950-luvun sessioissa oli laittaa nauhoitus pyörimään kappaleen alkaessa ja vastaavasti katkaista se heti kappaleen jälkeen tai jonkun ”mokan” sattuessa. Käytäntö, joka onneksemme muuttui kahdella seuraavalla vuosikymmennellä.

Toki pari ”sammakkoa” aina joukkoon mahtuu. Ilmeisesti artistimme oli miesten koulussa oppinut uuden ruman sanan, jota nyt innokkaasti tuotiin esille kaikkien studiossa korvat punaisina olevien ihmetykseksi: Ain’t That Loving You’n otto 8:n kohdalla ei laskekaan aurinko ennen suudelmaa, vaan uuden sanoituksen myötä toteutuu jokaisen heteromiehen toiveuni: “I’m gonna kissing your lips before the fuck comes down…”

Myös I Got Stung’in otossa 18 kuullaan miehemme verbaaliakrobatiaa kun biisi lopetetaan ytimekkäästi toteamukseen ”Fucking shit!” No niin, nyt kun kaikkein oleellisin on käyty läpi voidaankin vielä mainita lyhyt keskustelu, joka käydään Elviksen ja Jordanairesien välillä, kun 17 ottoa I Got Stung’ista oli jo takana. Jorkkujen Gordon Stoker harmittelee, kun ryhmä ei oikein tahdo kuulla Elviksen laulua, johon Elvis pilke silmäkulmassa kommentoi: ”Well, tässä vaiheessa me sitten mokattiin!”

Totally Stung! -cd:n kirjasen tekstin on kirjoittanut  Johnny Savage.

Levylle on vaihtelun vuoksi siroteltu muutama mainio bonusbiisi vuoden 1956 sessioista. Jonkin aikaa sitten amerikkalaisen Time Life –levymerkin alla julkaistu I Was The One (11.1.1956), on nyt löytänyt tiensä tälle bootsille. Neljä kokonaista ottoa tarjoillaan kappaleesta Lawdy Miss Clawdy (3.2.1956). Nashvillessa, huhtikuussa 1956 nauhoitettu ainokainen I Want You, I Need You, I Love You (14.4.1956) on edustettuna kahteen eri otteeseen, ja jostakin syystä ovat levyntekijät päättäneet lisätä mukaan vielä One-Sided Love Affair’in (30.1.1956) masterin. Teon motiiviksi ei riitä se, että alussa kuullaan kappaleen lähtölaskenta. Annettakoon se heille anteeksi.

Kuten jo alussa mainitsin, ei julkaisu juurikaan juhli ”uudella” materiaalilla. Tiettävästi vain Lawdy Miss Clawdy’n otot 4-5 ja I Need Your Love Tonight’in keskeneräiset otot 16-17 ovat ennenjulkaisemattomia. Levyn painoarvo onkin aivan toisaalla. Kappaleita ja niiden eri ottoja on tätä ennen ilmestynyt usealla eri tuotoksella, joiden skaala onkin varsin kirjava. Ainakin seuraavilta bootseilta löytyy samaa materiaalia Absent Without Leave, I Got Stung, 60th Anniversary Celebration, Stay Away, Wings Of An Angel, Teenage Rage, There’s Always Me 1 ja 3, What A Wonderful Life ja viralliselta puolelta niin kutsuttu 50’s-boksi, Platinium, Treasures ’53-’58 (Time Life). Se, mikä otto miltäkin levyltä löytyy, on ansiokkaasti listattu Master & Session –nettisivuille.

Sisältö on siis pieninä palasina maailmalla, joten tämän kaltainen kokoelmalevy (jollaiseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua) on enemmän kuin tervetullut. Toinen seikka, mikä painaa vaakakupissa vieläkin enemmän, on levyn kertakaikkisen loistavat saundit. Aikaisemmat bootleg-julkaisut jäävät tässä suhteessa lapsipuolen asemaan, eikä niiden pariin enää tee juurikaan mieli palata tämän levyn kuultuaan.

Jos jotain pitää moittia, niin ainoastaan I Want You I Need You I Love You kärsii siitä samasta tuhnuisuudesta, joka sitä on aina vaivannut. Myös I Got Stung’in otossa 22 on kuultavissa pieniä häiriöitä. Muuta nipottamisen aihetta ei löydy, jos ei ota huomioon nauhakohinaa, joka kuuluu – varsinkin kuulokkeilla kuunneltaessa – kappaleiden välissä, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Ennemmin hyväksyn pienet suhinat, kuin sen, että ne leikattaisiin pois korkeitten äänien kustannuksella – tapa, johon rakas levy-yhtiömme on liiankin usein sortunut.

Totally Stung! -cd-levyn kirjasen sivulta löytyvät neljän alkuperäissinglen kansikuvat.

Ulkoisista avuista vielä sen verran, että kannet ovat toteutettu tyylillä ja sillä kuuluisalla pieteetillä. Itse kirjanen on kahdeksansivuinen, eikä sisällä kuin pari tuttua kuvaa univormuisesta idolistamme ja yhden siviiliasuisen vuodelta 1956. Kaikkien neljän singlen alkuperäiset kansikuvat, jotka julkaistiin vuoden 1958 sessioista (Ain’t That Loving You Baby, vuonna 1964) on myös lisätty mukaan. Tekstin, jonka on kirjoittanut For Elvis CD Collectors Only –sivuilta tuttu Johnny Savage, on luettavissa samaisilta sivuilta.

Silläkin uhalla, että antamani suitsutus on aiheuttanut lukijoille huimausta tai muita pahoinvointikohtauksia, päätin, että annetaan arvo välillä sille musiikille mille se kuuluu. Tosiasia on, että tämän Elviksen viimeisen 1950-luvun session myötä päättyi yksi ainutlaatuinen kausi populaarimusiikin historiassa. Armeijasta palasi mies, jonka habitus oli sekä ulkoisesti, sisäisesti, että musiikillisesti radikaalisti muuttunut:

”Apulaisäänittäjä Bones Howe tapasi nyt hyvin erilaisen Elviksen kuin se, joka oli lähtenyt Radio Recordersista pari vuotta aikaisemmin. ’Hän saapui studioon täydessä juhlaunivormussa kaikkine koristeluineen (luultavasti kyse oli elokuvan rooliasusta) ja kaikki nämä tyypit vanavedessään, ihan eri porukkaa kuin ennen. Olin ällikällä lyöty. Hän näytti upealta, hänellä oli kaikki mitä hän halusi, studiossa oli sama porukka kuin ennenkin – mutta ei se ollut enää samaa.’ Howes kiinnitti huomiota spontaaniuden puutteeseen: ’Nyt etsittiin entistä kipinää. Vähän niin kuin: Odottakaas… Mitenkäs minä tämän teinkään? Mitä minä silloin tein? Ehkäpä hänellä oli ollut poissa ollessaan liikaa aikaa miettiä tekemisiään ja yrittää selvittää mistä oikein oli kyse. Mutta jotakin oli hukassa.’” (Peter Guralnick: Elvis – Graceland, 2000).

Vaikka en täysin Bones Howenin lausuntoa allekirjoitakaan, voin kuitenkin todeta, että viimeisen kerran näissä vuoden 1958 sessioissa nousee innovatiivisuus, spontaanius ja luovuuden vimma sille tasolle, jota ei enää tämän jälkeen tultaisi yhtä puhtaalla tavalla saavuttamaan. Suosittelenkin siis, että hellitätte hetkeksi aikaa hyppysistänne ne 1970-luvun äänipöytänauhoitukset ja hankitte käsiinne tämän hienon äänitteen, joka palaa siihen aikakauteen ja niihin tunnelmiin, jolloin Elvis Presley teki merkittävintä ja aika monen mielestä myös parasta musiikkiaan. Lepo! Taakse poistu!

It Hurts Me

Charlie Daniels 28.10.1936–6.7.2020.

Country- ja southern rockin ikoni, laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Charlie Daniels menehtyi aivoverenvuotoon 83-vuotiaana 6. heinäkuuta 2020. Hänet tunnetaan parhaiten kantrihiteistään The Devil Went Down to Georgia (1979) ja Simple Man (1989). Daniels aloitti muusikon uransa 1950-luvun loppupuolella perustamalla bändin ja pätevöityi studiomuusikoksi 1960-luvulla, levyttäen muun muassa Bob Dylanin ja Leonard Cohenin sessioissa. Hänet valittiin Country Music Hall of Fameen vuonna 2016.

Charlie Danielsin kotisivut

Charlie Danielsin musiikki on yhdistelmä countrya, rockia, bluesia, bluegrassia ja gospelia. Hän oli yksi amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylilajien innovatiivisimpia yhdistelijöitä. Danielsia kuvataan myös 1970-luvun etelän kapinalliseksi, joka vuosien varrella muuttui äärikonservatiiviseksi patriootiksi. Yhtymäkohtia erääseen hillbilly cat’iin siis löytyy muitakin kuin se, että Daniels kirjoitti kappaleen Elviksen musiikkikustantamolle 1960-luvun alussa.

Katso myös: Charlie Daniels – countryn viimeinen punaniska?

Joulun tienoilla, 1962, Charlie Daniels oli ajelemassa Teksasin El Pasosta itärannikolle, kun hän aikansa kuluksi alkoi kehitellä ideaa biisiin. Eikä kulunut kauhean kauan, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä, tuottaja Bob Johnston kutsui hänet Nashvilleen kirjoittamaan lauluja. He viimeistelivät yhdessä kappaleen, jota Daniels oli jo ideoinut, sen nimeksi kiteytyi It Hurts Me.

Jotta kukaan ei jäisi asiaa ihmettelemään, niin sopimusteknillisistä syistä Bob Johnston kirjoitti kappaleensa vaimonsa Joy Byersin nimellä, joten se on kirjattu myös tämän kappaleen tekijätietoihin. Joy Byersin nimissä on tehty myös sellaiset Elviksen biisit kuin

Baby If You’ll Give Me All Your Love,
C’mon Everybody,
Goin’ Home,
Hard Knocks,
Hey, Hey, Hey,
I’ve Got To Find My Baby,
Please Don’t Stop Loving Me,
She’s A Machine,
So Close, Yet So Far (From Paradise),
Stop, Look And Listen,
The Meanest Girl In Town,
There’s A Brand New Day On The Horizon,
There Ain’t Nothing Like A Song ja
Let Yourself Go.

Daniels muistelee: ”Me vain painoimme eteenpäin, ja viimeistelimme sen biisin. Bob teki siihen demon, ja tuotantoyhtiö, jolle hän kirjoitti tuohon aikaan oli Hill & Range, jonka alaisuudessa toimi Elvis Presley Music ja Gladys Music, kaksi Elvis Presleyn musiikkikustantamoa. Elvis saapui kaupunkiin ja valitsi biisin, piti sitä lähes vuoden hallussaan, hänen niin kutsutussa portfoliossaan. Tiedättehän, he valitsevat Elvikselle lauluja ja kun hän tulee levyttämään, hän käy ne läpi, ja jos hän tykkää siitä, hän tekee sen. No, joka tapauksessa, hän levytti sen, ja se oli ylivoimaisesti isoin asia mitä elämässäni oli ikinä tapahtunut.”

Katso myös Rolling Stone -lehden juttu: That Time Elvis Presley Recorded Charlie Daniels’ Song

Ennen Elvistä kappaleen ehti kuitenkin levyttää Jerry Jackson. Kapp-levymerkille (K543) 2. heinäkuuta 1963 tallennettu versio julkaistiin jostakin syystä vasta vuonna 1990, Bear Family’n kokoelmalla, joten Elviksen levytys voidaan lukea kappaleen alkuperäisversioksi. Valitettavasti Jacksonin tulkintaa ei löydy YouTubesta eikä edes Spotifysta. Pieni ote biisistä on kuultavissa Elvis Presley – The Originals -sivustolla.

Charlie Daniels ja Lisa Marie Presley, Memphisissä, vuonna 2005.

Vaikka Daniels ei ikinä tavannut Elvistä, sai hän kuitenkin vuosia myöhemmin tilaisuuden tavata Memphisissä hänen tyttärensä Lisa Marien. ”Minun oli pakko kertoa hänelle. Sanoin, tiesitkö, että isäsi levytti yhden kappaleeni? Olin iso fani.”, kertoi Daniels kohtaamisesta. Aurinkolasit päässään Lisa Marie muistutti edesmennyttä isäänsä niin paljon, että se oli ”pelottavaa”, kertoi Daniels, ja jatkoi: ”Hän näytti aivan Elvis-miniatyyrilta, varustettuna naisellisilla piirteillä, tietenkin.”

Elvis oli saapunut 12. tammikuuta 1964, kolmen kappaleen minisessioihin Nashvilleen, levy-yhtiö RCA:n Studio B:lle yrittämään uudelleen jo toukokuussa 1963 levyttämiään kappaleita Memphis Tennessee ja Ask Me, koska hän ei ollut tyytyväinen aikaisempiin laulusuorituksiinsa. Samalla hänen eteensä ojennettiin uusi kappale, It Hurts Me, jonka artisti levytti sessioiden viimeisenä.

Kirjassaan Reconsider Baby, Shane Brown kirjoittaa seuraavaa:

”Vaikkakin laulettuna kolmasosatahdissa, Elvis onnistuu sisällyttämään tulkintaansa soul-elementtejä. Lähes tasan kymmenen vuotta taaksepäin, hän oli äänittämässä toista yksityistä asetaattilevyään Sun-studiolla, jokseenkin jäykällä ja kuivakkaalla äänellä, josta puuttui kaupallinen potentiaali. Nyt tämä ääni oli kehittynyt ihmeelliseksi instrumentiksi, kuten tämä levytys sen osoittaa, mutta sitä haaskattiin kakkos- ja kolmosluokan (tai vielä huonompaan) materiaaliin.”

It Hurts Me’ta ei kuulla Elviksen hittikokoelmilla, eikä sitä käsitetä Elvis-klassikoksi, paljolti siitä syystä, että se uhrattiin nopean käteisen alttarille. Elvis-elokuvien liukuhihnatuotanto oli jo tuolloin hyvässä vauhdissa – se, ja vain ainoastaan se seikka ajoi prioriteeteissa edelle, kun asetuttiin neuvottelemaan levyjen julkaisupolitiikasta. It Hurts Me’n kohtalona oli näissä puitteissa päätyä singlen varjoisalle puolelle.

Ernst Jorgensen kirjoittaa kirjassaan Elvis Presley – A Life In Music:

”Valitettavasti It Hurts Me’n potentiaali hukattiin lähes välittömästi. Elvis julkaisi upean esityksen Kissin’ Cousins -singlen B-puolella. Ja vaikka A-puoli onnistui kiipeämään listoilla sijalle 12, myyden kunnioitettavat 750 000 kappaletta, sen kääntöpuoli ei koskaan saavuttanut laulun ja esityksen lupaamaa klassikon asemaa.”

Nopean käteisen elokuvat ajoivat julkaisupolitiikassa kaiken edelle. Niin kävi myös It Hurts Me’n kohdalla, joka jäi sinkkurintamalla Elviksen yhden huonoimman rainan, Kissin’ Cousins (Suukottelevat serkukset, 1964), nimikappaleen jyräämäksi. Yhdysvalloissa helmikuussa 1964 julkaistu single nousi korkeimillaan sijalle 12, ja koska jenkeissä oli omituinen tapa listata myös B-puolen sijoitus, niin sille löytyi sija 29. Briteissä sinkku nousi listasijalle nro 10.

Elvis-asiantuntija ja ansiokkaan YouTube-kanavan ylläpitäjä, Leon Smith, on asian ytimessä:

”Elviksen katalogista löytyy tusinoittain kätkettyjä aarteita, joista ovat tietoisia pääsääntöisesti vain Elvis-fanit. Useimmiten nämä laulut ovat parempia kuin hitit, joita jatkuvasti kierrätetään loputtomilla kokoelmilla. Ja sillä, että nämä tuntemattomat kappaleet ovat suurelta osin edelleen tuntemattomia, on mahdollisesti tekemistä sen kanssa, että RCA/Sonyn pitäisi keskittää niihin enemmän aikaansa ja voimavarojansa, sen sijaan, että julkaisevat merkityksettömiä projekteja Royal Philharmonic Orchestra -tittelin alla.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta kätketystä helmestä on It Hurts Me, joka on myös yksi hienoimmista levytyksistä, mitä Elvis koskaan teki. Ja tarina, miksi se on jäänyt Elvis-maailman ulkopuolella tuntemattomaksi, on irvokas, mutta leimallista sille, miten Elviksen materiaalia on kohdeltu yhtiöitten taholta.

Ainoastaan viidellä otolla – joista kolmessa oli virheellinen aloitus – levytetyssä It Hurts Me’ssa, Elvis vaihtaa normaalin äänensä paikoittain lähes kuiskaukseksi, nostaen sen taas voimakkaammaksi juuri oikealla hetkellä korostamaan päähenkilön kokemaa turhautuneisuutta. Elvis vaikuttaa aina olevan parhaimmillaan, kun hän kertoo tarinaa. Ja kappaleen loppuun mennessä, kuten tässäkin tapauksessa, sinut on kertojan taholta vedetty myötätuntoisesti mukaan päähenkilön ahdinkoon.”

It Hurts Me julkaistiin singlen jälkeen ensimmäistä kertaa albumilla Elvis Gold Records Volume 4, tammikuussa 1968.

It Hurts Me oli yhden aikakauden loppu. Seuraavat kaksi ja puoli vuotta Elvis keskittyisi ainoastaan elokuvalevytyksiin. Hän ei enää koskaan levyttäisi Chet Atkinsin tai Steve Sholesin ohjauksessa. Soundi, tyyli ja ohjelmisto, jotka olivat toimineet hänellä erinomaisesti vuosikymmenen alusta lähtien, hylättiin. Kaiken kaikkiaan musiikissa ja musiikkibisneksessä jokainen osatekijä tulisi jatkossa muuttumaan. Brittein saarilta lähestyvä rockin revival-tsunami oli jo vyörymässä kohti Yhdysvaltoja, ja Elvis jäisi armotta sen alle. Vasta toukokuun lopussa, 1966, Elvis palasi gospelalbuminsa How Great Thou Art’in myötä varsinaisten studiolevytysten pariin, ja vähitellen jälleen varteenotettavaksi artistiksi.

It Hurts Me’n ovat levyttäneet ainakin Johnny Hallyday, Ronnie McDowell, Tom Green, Ricky Norton, Teddy Rune, Kevin Löhr, Jerry Jackson, Steven Pitman ja Marco Tulio Sanchez.

Suomessa kappaleen on levyttänyt englanniksi Rock-Ola, varsin onnistuneella versiollaan, ja suomenkielisillä sanoilla Aron, nimellä Koskee.

Ehkä hieman yllättäenkin Elvis otti vielä It Hurts Me’n käsittelyyn vuoden 1968 Comeback Special tv-shownsa tiimoilta. Hän levytti kappaleen uudelleen Western Records’illa, Hollywoodissa 20.–21. kesäkuuta 1968. Kappaletta käytettiin yhdessä tuotannon kohtauksessa, jossa Elvis puolustautuu karatea käyttäen häntä vastaan hyökännyttä miesjoukkoa vastaan. Kohtaus kuitenkin leikattiin pois lopullisesta versiosta, ja se nähtiin vasta tv-spesiaalin uusintajulkaisulla 1980-luvulla. Kyseinen levytys kuitenkin kuultiin jo vähän aikaisemmin, eli vuonna 1978 julkaistulla Elvis – A Legendary Performer Volume 3 -albumilla.

Elviksen vuoden 1968 alkuperäisestä tv-erikoisesta pois leikattu tuotantonumero. Tekijätiimi ilmeisesti huomasi, että Elvis ei varsinaisesti ollut mikään Bruce Lee, eikä herkkä balladi välttämättä istu luontevasti karate-akteja sisältävään kohtaukseen.

Vaikka vuoden 1968 uusversio onkin jylhä kaikessa rosoisuudessaan, niin se ei saavuta alkuperäisen aistikkaan herkkää tunnelmaa. Kaikessa pakahtuneisuudessaan kertomus rakkauden kiirastulessa riutuvasta miehestä, joka epätoivoisesti haluaa naisen, jota hän ei vaan voi saada, iskee Elviksen tulkitsemana kuulijan erityiseen emotionaaliseen kulminaatiopisteeseen. Ensilevytys on ylittämätön.

It Hurts Me (Charlie Daniels/Joy Byers)

It hurts me to see him treat you the way he does
It hurts me to see sit and cry
When I know I could be so true
If I had someone like you
It hurts me to see those tears in your eyes

The whole town is talking, they’re callin’ you a fool
For listening to his same old lies
And when I know I could be so true
If I had someone like you
It hurts me to see the way he makes you cry

You love him too much, you’re too blind to see
He’s only playing a game
But he’s never loved you
He never will
And darling, don’t you know he will never change

Oh, I know he never will set you free
Because he’s just that kind of guy
But if you ever tell him you’re through
I’ll be waiting for you
Waiting to hold you so tight
Waiting to kiss you goodnight
Yes, darling, if I had someone like you