Easter Special

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

FTD-levymerkin maaliskuussa 2001 julkaisema pääsiäismuna ei sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta laadullisesti sisältö on sitäkin herkullisempaa. Kuten levyn nimestäkin voi jo jotain päätellä, on pääsiäiskattaukseksi valittu Elviksen laadukkainta musiikillista pashaa eli hänen gospel-levytyksiään. Varsin leveällä haarukalla tätä herkkua meille syötetäänkin, sillä levy kattaa kuudentoista vuoden periodin, vuodesta 1957 aina vuoteen 1973 asti, yhteensä kahdeksasta eri sessiosta.

Gospelit edustivat Elvikselle rakkainta musiikkia. Siitä todistavat lauluihin paneutuminen ja tulkinnat, joita kuunnellessa paatuneinkin pakana saattaa heikkona hetkenään kyseenalaistaa evoluutioteorian. Omalta kohdaltani voin heti tunnustaa uskoni ja vakaumukseni kyseisiä hengentuotteita kohtaan. Uskoisin, että muutama muukin on suorittanut katumusharjoituksiaan näiden hartaitten sävelten parissa. Toki Elviksen gospelit toimivat ihan sellaisenaankin – ilman edellisiltana nautittuja ehtoollisviinejä.

Olen tällä kerralla päättänyt arvostella jokaisen kappaleen erikseen – tapa mitä en yleensä noudata, mutta mielestäni Elviksen gospelit, jos mitkä, ovat sen vaivan väärti. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ei mitään levyllä kuultavaa ottoa ole aiemmin julkaistu virallisesti. Parilla bootlegilla (lähinnä Stand By Me Vol. 1:llä ja Vol. 2:lla) on muutama otto kuitenkin jo nähnyt päivänvalon, ja niiden kappaleiden kohdalle olen sulkuihin merkinnyt, miltä julkaisulta kyseinen otto löytyy. Joten ei muuta kuin bon appétit!

Kuuntele Easter Special -levy YouTubessa.

The March Of Dimes oli kampanja, jolla kerättiin rahaa poliota sairastavien lasten hyväksi vuonna 1957. Sitä oli tukemassa monia sen ajan viihdetaiteilijoita, joista yksi oli meidän Elvis. Radion tiskijukille jaettiin kaksi levyä: Disc Jockey Interviews ja Disc for Dimes. Ensin mainittu levy sisälsi lyhyen haastattelun, minkä jälkeen artistilta soitettiin hänen kuumin hittinsä. Elviksen kohdalla se oli Love Me Tender. Muita esityksiä olivat I Love My Baby (Jill Corey), Baby Doll (Andy Williams), Your Love Is My Love (Alan Dale), Paper Doll (Mills Brothers) ja Singing The Blues (Guy Mitchell).

Joannie Wilson ja Elvis, vuoden 1957 March of Dimes -kampanjan mannekiineina.

Elviksen haastatteluosuus kesti reilut viisi minuuttia, ja nykyään sitä on suhteellisen vaikeasti saatavilla, koska radioasemille oli käynyt käsky tuhota kampanjan jälkeen kaikki levyt. Jotkut tiskijukat kuitenkin laistoivat velvollisuudestaan, ja näin ollen on haastattelu julkaistu vuosien varrella muutamalla huonotasoisella ja harvinaisella bootsilla, joista vuonna 1979 julkaistu The Rockin’ Rebel Volume 3 on laadullisesti siedettävin.

Disc for Dimes -levyllä kaksikymmentä eri julkisuuden henkilöä velvoittivat lyhyellä puheenvuorollaan kansalaisia osallistumaan keräykseen. Artistien kohdalla soitettiin myös tämän puffin jälkeen heidän hittikappaleensa. Oletettavasti juuri tältä levyltä on poimittu Easter Specialin aloittava Elviksen puheosuus. Haastattelut ja puheenvuorot nauhoitettiin itse asiassa jo vuoden 1956 puolella, eikä 1957, kuten Pääsiäisspesiaali väittää. Levy sisältää myös muitakin virheitä, joihin palaamme myöhemmin. Elviksen haastattelu on luettavissa The Man And His Music –lehden numerosta 18 vuodelta 1993.

Harvinaisen Disc for Dimes -levyn etiketti.

Levyn ensimmäinen biisi ei siis tässä tapauksessa ole Love Me Tender, koska se ei tiettävästi ole gospel, vaan kunnian saa Stuart Hamblenin kirjoittama It Is No Secret, joka sisällytettiin vuonna 1957 ilmestyneelle gospel-EP:lle Peace In The Valley. Esitys nauhoitettiin saman vuoden tammikuussa Radio Recordersin studiolla. Nyt kuultava binaural-äänitys (otto 12) on hyvin lähellä masteria, jopa niin lähellä, että se hengittää sitä jo niskaan (master-otto 13). Essential Elvis Vol. 2:lla julkaistiin aikoinaan kappaleen kolme ensimmäistä ottoa.

Levyn toinen virhe löytyy heti tämän toisen raidan kohdalla: kappaleen kestoksi on ilmoitettu 1:58, mutta todellinen kesto on tasan kaksi minuuttia pidempi. Kahden minuutin miettimisen jälkeen saamme tulokseksi 3:58.

He Knows Just What I Need johdatteleekin meidät seuraavalle vuosikymmenelle. Lokakuussa 1960 nauhoitettiin RCA:n Studio B:ssä His Hand In Mine –albumin materiaali. Näiden sessioiden tuotoksista pääsemme nautiskelemaan viiden kappaleen ajaksi.

Nashvillessä fanien ympäröimänä, Studio B:n ulkopuolella, 30. lokakuuta 1960.

The Statesmenin alun perin esittämä kappale oli kyseisen gospel-ryhmän lauluntekijä/sovittaja Mosie Listerin sävellys. Nyt kuultavan ensimmäisen oton lopussa joutuu Charlie Hodge venyttämään äänihuulensa äärimmilleen saavuttaakseen vaadittavan sävelkorkeuden. Charlien ääni melkein meni prosessissa rikki, joten masteriin (otto 10) mennessä oli lopen väsynyt herra Hodge korvattu Millie Kirkhamilla.

Liian joutuisasti etenevän ensimmäisen yrityksen päätteeksi joutuu Elvis toteamaan: ”It’s a little bit too fast”. Jo edellisellä raidalla tyrkytetty pituus 1:58 osuu tämän biisin kohdalla vihdoinkin nappiin. Lyhyestä virsi kaunis. (Julkaistu bootseilla Stand By Me Vol. 2 ja Surrender.)

The Blackwood Brothersien laulukansiosta kaivettiin esiin seuraava kappale. Mansion Over The Hilltop julkaistiin lauluryhmän toimesta ensimmäisen kerran vuonna 1954. Samana vuonna kaksi ryhmän jäsentä kuoli traagisesti lento-onnettomuudessa, vain muutamaa päivää ennen kuin Elvis äänitti ensilevytyksensä Sunilla. Tapaus järkytti Elvistä melkoisesti, ja viimeinkin näissä sessioissa hän sai tilaisuuden osoittaa kunnioitustaan yhtyeelle. Vain kolme ottoa vaadittiin laulun loppuun saattamiseksi, ja nyt kuulemme niistä sen ensimmäisen.

Elvis (keskellä) The Blackwood Brothes -gospelryhmän kanssa, vuonna 1957.

The Golden Gate Quartet oli järjestysnumeroltaan jo kolmas gospelkvartetti, jonka tuotantoa tuotiin näissä istunnoissa esille. Elvis oli nähnyt ryhmän esiintyvän Pariisissa ja jopa laulanut heidän kanssaan lavan takana. ”Here we go… hell, I need someone else to count”, tokaisee laskutaidoton artistimme ennen Joshua Fit The Battle’n aloitusta. Taisteluun lähdetään tässä ensimmäisessä otossa hieman rennommalla ja rosoisemmalla otteella kuin mitä täydellisyyttä hipovalla masterilla (otto 4) olemme tottuneet kuulemaan. Nice, very nice…

The Jordanairesien entinen bassolaulaja Colly Holt oli kirjoittanut gospelin I’m Gonna Walk Dem Golden Stairs, jonka yhtye levytti RCA:lle vuonna 1949. Elvis jammaili kaikessa rauhassa Jorkkujen kanssa, ja ennen kuin kukaan Hill & Range -musiikkikustantamon valvovista silmistä ja korvista ehti huomata, oli kappale jo purkissa. Ensimmäinen otto valittiin masteriksi, mutta kuten tämä äänitekin sen vääjäämättä todistaa, yritettiin sitä hioa vielä ainakin parin oton verran. Mutta turhaan, aivan turhaan – täydellistä on vaikea saada paremmaksi.

Known Only To Him päättää tällä erää His Hand In Mine –sessiot. Sen olivat levyttäneet molemmat, sekä The Statesmen että The Blackwood Brothers. Näissä kahdessa ensimmäisessä otossa kappale aloitetaan säkeistöstä ”In this world of fear and doubt…”, eikä siis kertosäkeistöstä kuten masterissa (otto 5). Mitään muuta havaittavaa eroa ei löydy, ei sitten niin millään. (Stand By Me Vol. 1)

Samassa studiossa ja samalla teemalla jatkettiin kuusi vuotta myöhemmin: How Great Thou Art –LP:n materiaalin äärelle kokoonnuttiin toukokuussa 1966. Jos edellinen gospelsessio oli ollut tunnelmiltaan intiimi ja musiikilliselta yleisilmeeltään kuin mummon muusi eli vahvasti kotona tehdyn makuinen, niin nyt oli vuorossa gurmee ateria parhaassa ravintolassa, kaikilla mausteilla. Pieneen studioon oli ahtautunut soittajia ja taustakuoroja enemmän kuin paloturvallisuuslaki sallii. Nyt haettiin selvästikin erilaista soundia kuin mitä aikaisemmissa gospelsessioissa.

The Jordanaires, Millie Kirkham ja Elvis, How Great Thou Art -sessioissa, Studio B:llä, toukokuussa 1966.

Run On nauhoitettiin sessioissa ensimmäiseksi. Tämä The Golden Gate Quartet –klassikko otettiin nyt uuteen käsittelyyn, ja tuloksena oli rokahtavampi ja sanoitukseltaan rohkeampi, kuin mikään aikaisempi Elviksen levyttämä gospel. Masteriin (otto 7) verrattuna ei tässä hivenen hitaammalla tempolla etenevässä kakkosotossa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Mutta kyllä sitäkin kuuntelee, aina ennemmin kuin mämmiä syö. (Stand By Me Vol. 2)

Vaikka seuraavan kappaleen, Stand By Me’n tietoihin ei tekijää ole merkitty, saa siitä kunnian musta gospelsäveltäjä Charles Tindley, joka oli piireissä ilmeisen arvostettu laulunikkari. Tiedot ovat muiltakin osiltaan puutteelliset ja virheelliset: jos levyn alkupäässä oli kappaleen kesto ilmoitettu väärin, niin nyt sitä ei ole ilmoitettu lainkaan! Sama pätee myös seuraavan kappaleen kohdalla. Joten paljastetaan tämä suuri salaisuus nyt heti: Stand By Me, kesto 2:54 ja So High, kesto 2:14.

Olisi ehkä ollut parempi, jos kappaleen ottokin olisi saman tien jätetty ilmoittamatta, koska silmillämme voimme nähdä, kuinka takakannessa lukee ”take 2”, mutta korvillamme voimme kuulla, kuinka tuottaja Felton Jarvis ilmoittaa äänitarkkaamosta ”take 7”. Ja jälleen kerran sama juttu So High’n kohdalla: kyseessä on otto 3, vaikka levyyn on printattu otto 2. No, se siitä. Stand By Me on jylhä esitys, mikä saa karskimmankin miehen hiljaiseksi. Tästä vaihtoehtoversiosta puuttuu masterilla (otto 11) kuultava kaiku. Siitä johtuen Elviksen tulkinta tulee ”lähemmäs” kuuntelijaa – aivan kuin itse Jumala puhuisi sinulle… mutta hetkinen, niinhän se puhuukin! (Stand By Me Vol. 2)

The Harmonizing Four –ryhmän bassolaulaja Jimmy Jonesin versio gospelklassikosta So High toimi esikuvana Elviksen tulkinnalle. Elvis olisi halunnut kyseisen hemmon näihin sessioihin, ja olikin kovasti harmissaan, kun Eversti Parkerin vasen käsi Tom Diskin ei kyennyt miestä löytämään. Siitä huolimatta kappaleesta tehdään selvää jälkeä jo neljännellä yrittämällä. Nyt kuultava edellinen otto ei häviä masterille kuin Buddy Harmanin symbaalin kilkutuksen verran. (Stand By Me Vol. 1)

Elvis voitti How Great Thou Art (1967) -albumista uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon.

Seuraavasta kappaleesta ei selviydyttykään enää yhtä helposti. Somebody Bigger Than You And I vaati kaikkiaan kuusitoista ottoa, ennen kuin maestro oli tyytyväinen. Elvis tunsi kappaleesta myös The Ink Spotsin ja The Statesmenin versiot, mutta jälleen kerran oli Jimmy Jonesin tulkinta se, mikä Elvistä sykähdytti. Aluksi hän yritti laulaa kappaletta samassa sävellajissa kuin Jones, mutta ei suoriutunut matalimmista kohdista aivan yhtä puhtain paperein. Bootsilla Stand By Me Vol. 2 kuullaan Elviksen tokaisevan jo parin yrityksen jälkeen: ”Nostetaanpas sävellajia vähäsen. Se tuo biisiin enemmän voimaa.” Ja voimaahan Elviksen tulkinnassa on kuin pienessä kylässä. Jos ei tietäisi, niin tämä versio (otto 12) menisi masterista kuin väärä raha. Vain kaiku puuttuu. (Stand By Me Vol. 1)

Stand By Me Vol 1:llä ja Vol. 2:lla julkaistut How Great Thou Art -sessioiden otot ovat monoversioita, mutta nyt ne kuullaan ensimmäistä kertaa stereona. Levyn jäljellä oleviin biiseihin eivät bootleggarit ole pitkine näppeineen päässeet kajoamaan, joten seuraavaksi lähdemmekin samoamaan sangen neitseelliseen maastoon.

Piipahdamme pikaisesti syyskuun 1967 Guitar Man -sessiossa, jossa levytettiin tulevaa pääsiäistä silmällä pitäen gospelsinkku You’ll Never Walk Alone/We Call On Him. Sinkun B-puolesta kuulemme otot 4-5. Elviksen kommentti ”no good” katkaisee neljännen oton heti alkuunsa, ja Pasin kommentti ”very good” päättää viidennen oton, joka olisi mielestäni kelvannut masteriksi (otto 9) jo aivan mainiosti. Amerikkalainen Time Life –levymerkki julkaisi kappaleesta muutama vuosi sitten oton kaksi.

Pääsiäissingle You’ll Never Walk Alone/We Call On Him nousi Yhdysvalloissa listasijalle 90 ja Briteissä sijalle 44.

Yhtä lyhyeksi, mutta sitäkin ytimekkäämmäksi, jää vierailu myös seuraavassa sessiossa. Kesäkuussa 1968 levytettiin Burbankissa Western Recorders -studiolla materiaalia legendaarista Comeback Specialia varten. Nauhoituksista jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi Elviksen hurjin gospelrutistus: Saved. Tästä alun perin gospelparodiaksi tarkoitetusta kappaleesta vastasi tuttu tekijätiimi: Jerry Leiber ja Mike Stoller. Elvis tapansa mukaan viis veisasi parodioista ja yltyikin saarnaamaan kappaleesta suorastaan syntisen hyvän version, jonka rinnalla Lavern Bakerin originaali kuulostaa pyhäkouluvirreltä.

Ensimmäisessä otossa on jo samankaltaista paloa, mitä kiirastulen kypsyttämässä masterissakin (otot 5 ja 6). Jos tarkkaan kuuntelee, niin parissa kohdassa Elviksen fraseeraus vielä myötäilee Bakerin tulkintaa, ja loppupuolella kuultavia ”hoh-hoita” ja ”hah-haita” ei naureskella vielä tarpeeksi räkäisesti. Taustalla laulava The Blossoms -ryhmä ujeltaa vähän ennen kappaleen loppua kuin junanpilli, mikä on myöskin uutta. Vaikka kaikki erot ovatkin hakemalla haettuja, on kuitenkin hienoa, että vihdoin tästäkin kappaleesta julkaistiin vaihtoehtoversio.

Toukokuussa 1971 pidettiin Nashvillen Studio B:ssä lähes viikon kestävät maratonsessiot, joissa levytettiin uskomattomat 33 kappaletta. Materiaali koostui lähinnä joululauluista ja gospeleista. Molemmissa kategorioissa esiteltiin perinteisemmän materiaalin rinnalla myös uudemman tekijäpolven aikaansaannoksia. Tästä kahtiajaosta toimivat hyvänä esimerkkinä seuraavat kaksi biisiä.

Toukokuussa 1971, Studio B:n kulmilla.

Mahalia Jacksonin alun perin levyttämä An Evening Prayer edustaa sitä traditionaalisempaa gospelmusiikkia. Tästä iltarukouksesta (otto 2) puuttuu masteriin (otto tuntematon) verrattuna vain Elviksen ”amen”, jonka hän jättää lopussa kiekaisematta.

Uunituoreena taas tarjoiltiin Red Westin yhdessä Glen Spreenin kanssa leipoma Seeing Is Believing. Itse asiassa sävelmä oli niinkin uusi, että Red vielä viimeisteli sitä session aikana. Aivan viimeistellyltä ei vielä kuulosta tämä neljäs ottokaan – onneksi ei, sillä versiointi on ehdottomasti levyn piristävin poikkeus. He Touched Me -albumilla julkaistu sovitus on kieltämättä hieman hengetön ja ehkä liiankin suoraviivaiseksi hiottu, mutta nyt tässä irtonaisemmalla ja letkeämmällä otteella esitetyssä gospelrokissa saavutetaan juuri se oikeanlainen fiilis, mikä masterista (otto 14) on jäänyt puuttumaan.

Ainoan miinuksen saa miksaus: aikoinaan sama otto julkaistiin Time Life -levymerkin alla, ja siinä erityisesti James Burtonin sooloilut tekivät hyvän säväyksen. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä kitara on nyt miksattu alemmas, ja tämä huomio hivenen latistaa muuten niin mainiota tunnelmaa.

Kesäkuun alussa 1971 kokoonnuttiin vielä kolmeksi illaksi levyttämään täydennyksiä tulevalle He Touched Me –albumille. Koska uudesta materiaalista tuntui jo olevan pulaa, niin sessioiden toisena iltana Elvis tyytyi vain lämmittelemään vanhoja gospelsuosikkejaan.

Seuraavan kappaleen pitäisi levyn alkuperäisen biisilistauksen mukaan olla A Thing Called Love, mutta jostakin syystä se korvattiin The Ink Spotsien jäsenen Bill Kennyn säveltämällä ja myös hänen alun perin levyttämällä kappaleella There Is No God But God, jota yleisesti pidetään Elviksen gospeltuotannon ”heittopussina”. Itse olen siitä huolimatta aina pitänyt tästä kepeästä ja iskelmällisiä vaikutteita omaavasta gospelrallista.

Kappaleen ensimmäinen otto katkeaa jo puolen minuutin kohdalla, koska Elviksen ääni ei toistu tarkkaamon monitoreista riittävällä voimakkuudella, johon Elvis tokaisee: ”Hommataan tänne yksi kaveri lisää laulamaan kanssani”. Toinen yritys kuulostaa jo valmiilta, eikä tuo mitään uutta masteriin, joka saatiin purkkiin jo viidennellä otolla.

Ennen edellistä kappaletta oltiin jo nauhoitettu Dallas Frazierin säveltämä He Is My Everything. Frazier oli alkujaan kirjoittanut kappaleeseen kahdet eri sanat: There Goes My Everything oli se maallisempi versio, jonka Elvis oli levyttänyt vuotta aikaisemmin. Ja jonkinasteisesta raaka-ainepulasta todellakin viestitti se, että nyt Elvis päätti levyttää myös tämän hengellisemmällä sanomalla sonnustetun variantin. Tunnelma studiossa tuntui olevan vielä tässä vaiheessa kohdallaan. Seuraavan päivän sessioistahan Elvis lähti kuin Annikki Tähti, kuulokkeet ja mikrofonit lennellen.

He Touched Me -albumilta irrottettu ainoa single He Touched Me/Bosom Of Abraham ei saavuttanut kotimaassaan lainkaan listasijoitusta.

Ennen kuin varsinainen biisi pääsee alkuun, saamme noin kahden minuutin ajan kuunnella, kuinka Elvis pelehtii sellaisten kappaleiden parissa kuin Farther Along, Oh Happy Day ja Mean Woman Blues. Ja koska kyseessä oli päivän sessioiden avausbiisi ja sen ensimmäinen otto, suorittavat Elvis ja Sweet Inspirations vielä tarvittavat äänenavaukset. Esitys itsessään on jälleen kerran kuin toisinto masterista (otto 5). Ainoastaan viulujen ja muiden hilavitkuttimien puuttuminen saa sen kuulostamaan raikkaammalta.

Vähiin käy kun loppuu. Vieläkin kaivattiin lisää gospeleita älppärin täytteeksi, joten Elvis joutui häthätää kaivamaan takataskustaan kaksi Johnson/McFadden/Brooks –sävelmää: I, John ja Bosom Of Abraham, joista jälkimmäinen on valittu tälle levylle. Molemmat kappaleet olivat suhteellisen vanhoja gospelhittejä: Bosom Of Abraham oli sävelletty jo 1940-luvun lopulla ja levytetty ainakin The Trumpeteersin ja The Jordanairesin toimesta.

Elvis valitsi tarkoituksella tämänkaltaiset, ainoastaan lauluharmonioihin ja yksinkertaiseen rytmilliseen poljentoon pohjautuvat kappaleet, koska ne eivät enää vaatineet sen suurempia sovituksellisia ponnisteluja. Hieman yksitotinen jolkotushan tämä Abrahamin povi on aina ollut, eikä masterin (otto 6) jälkeinen otto sitä enää siitä miksikään muuta.

Dennis Burning LoveLinden funkfiilistely I Got A Feeling In My Body aloitti Memphisin Stax-studiolla joulukuussa 1973 pidetyt kuusipäiväiset sessiot. Kappale on Elviksen laajasta gospeltuotannosta varmasti tyylillisesti poikkeavin, ja ehkä juuri sen vuoksi maestromme olikin siitä varsin innoissaan, mistä on todisteena jo Essential Elvis Vol. 5:lla julkaistu ensimmäinen otto. Elvis kulutti kappaleen parissa aikaa kaikkiaan seitsemän oton verran – ja samalla myös äänensä loppuun. Masteriksi kuitenkin valittiin aikaisempi otto 3 – edellä mainitusta syystä.

Äänen väsähtäminen ei kuitenkaan tee tästä seitsemännestä otosta yhtään huonompaa, pikemminkin päinvastoin. Elviksen draivi tuntui vain kasvavan loppua kohden, ja sitä myötäilee mukavasti potkivat rummut, jotka on nyt miksattu enemmän pintaan. Pientä rätinää on taustalla havaittavissa, mutta se ei onnistu pilaamaan yhtä tämän levyn maukkaimmista esityksistä – nam!

Levyn päättää Dottie Rambon säveltämä ja sanoittama If That Isn’t Love, joka nauhoitettiin sessioitten viimeisenä päivänä 16. joulukuuta, eikä suinkaan 16. lokakuuta, kuten levyn tiedot jälleen erheellisesti yrittävät väittää. Taas on nauhan annettu pyöriä vallan huolettomasti, ja noin minuutin ajan kuulemme harjoittelua, höpinää ja hohotusta, ennen kuin päästään itse asiaan.

Gospelit I Got A Feeling In My Body ja If That Isn’t Love julkaistiin albumilla Good Times (1974).

Toinen otto katkeaa heti alkuunsa, minkä jälkeen siirrytään kuudenteen ottoon, joka sekin lopetetaan jo parin ensimmäisen tahdin jälkeen. ”Seven”, kuuluu tarkkaamosta, mutta Elvis ehtii laulaa vain pienen hetken, kunnes tämäkin matka katkeaa. Levyn mukaan enempiä ottoja ei pitäisi tulla, mutta kappaleen täyspitkä versio on luonnollisestikin vuorossa seuraavana, joten senhän pitäisi olla otto 8. Ilmeisesti amerikkalainen laskuoppi poikkeaa omastani (?). Oli otto mikä hyvänsä, ei se taustasurinaa lukuun ottamatta tarjoile juurikaan mitään uutta masteriin (otto 4) verrattuna. Vain kaiku ja dubbaukset puuttuvat, mutta sellaisenahan se kuultiin jo Essential Elvis Vol. 5:lla (otto 1).

Easter Special on keräilijöille suunnatun FTD-levysarjan kymmenes julkaisu. Se on saanut kiitosta, mutta myös täysin kohtuutonta kritiikkiä osakseen, mistä kärjistettynä esimerkkinä toimii Elvis Is Still Active In Norway -sivujen luotsaama arvostelu. Levyn tuotantoa luonnehditaan sanoilla ”disastrous” ja ”definite looser”, kannustavaa vai mitä? Vastaavanlaisiin negatiivissävytteisiin superlatiiveihin törmää pitkin tekstiä, tosin itse sisältö saa kehuja, mutta sehän ei sinänsä ihmetytä.

Väitteiden tueksi esitellään biisistä I Got Feeling In My Body kaksi erilaista äänitystasoa kuvaavaa graafista käyrää, joista erityisesti alimmainen muistuttaa enemmänkin O. J. Simpsonin valheenpaljastuskoneen testitulosta. Tällaista arvioita, jos mitä, voi hyvällä syyllä kutsua hätävarjelun liioitteluksi. Toki rakentavaa kritiikkiä saa ja täytyykin esittää, mutta välillä tuntuu, että suhteellisuudentaju on joillakin tahoilla päässyt pahasti hämärtymään. Täytyy ymmärtää se, että FTD-levysarja on BMG:lle täysin toissijainen projekti; levyjä tehdään vain muutama tuhat kappaletta kerrallaan, joten niiden suunnitteluun, miksaukseen ynnä muuhun ei uhrata liikaa kalliita työtunteja.

Myönnän kyllä, että esimerkiksi His Hand In Mine -session kappaleet ovat soundeiltaan näin maallikon korvilla kuultuna hieman ”kovat”, ja parissa viimeisessä biisissä on lieviä taustahäiriöitä, mutta mistään suuresta maanpäällisestä katastrofista ei todellakaan ole kyse.

Lopuksi annan pienen ja vaatimattoman neuvon: sen sijaan, että stressaa itseään tuijottamalla erilaisia graafisia kuvioita, vaatimattomia kansia tai painovirhepaholaisia, kannattaa kuunnella sitä sisältöä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *