Totally Stung!

Tammikuussa 2001 julkaistu Totally Stung! edusti valtavaksi paisuneen Elvis-piraattiteollisuuden laadukkaampaa antia. Jo 1970-luvun alussa alkanut bootleg-levyjen tuotanto oli monenkirjavaa ja useimmiten laadultaan vähintäänkin välttävää. Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta alkoi julkaisujen laatu kuitenkin nousta harppauksin, jopa niin, että Elviksen levy-yhtiön oli syytä huolestua, jo siitäkin syystä, että bootlegit usein tarjoilivat paljon mielenkiintoisempia ja harvinaisempia sisältöjä, mitä viralliset julkaisut.

Paljolti juurikin näiden seikkojen vuoksi oli RCA/Sony pakotettu reagoimaan, ja vuonna 1999 se perustikin keräilijöille suunnatun Follow That Dream (FTD) -levymerkin, joka on toiminnassa edelleenkin, lanseeraten ahkerasti markkinoille uusia Elvis-hyödykkeitä levyjen ja kirjojen muodossa. Vaikka Elvis-piraattimarkkinat elävät edelleenkin, ovat niiden kukoistuksenpäivät kuitenkin jo auttamatta takana. Kiitos siitä kuuluu pitkälti FTD:lle.

Mutta vielä vuonna 2001 piraattimarkkinoille ilmestyi runsaasti Elvis-julkaisuja, jotka sisälsivät vuodettuja nauhoja arkistojen kätköistä, fanien ihmeteltäväksi, ja vielä erinomaisella äänentoistolla varustettuna.

Elvis oli astunut armeijan harmaisiin 24. maaliskuuta 1958. Hänelle myönnettiin ensimmäinen loma saman vuoden kesäkuussa, kun Elvis oli suorittamassa peruspalveluaan Fort Hoodissa, Teksasissa. Hän lähtisi syyskuussa Saksaan puoleksitoista vuodeksi, kuittaamaan loput sotilasvelvollisuudestaan. Sitä ennen tarvittiin uutta musiikkia varastoon, jotta materiaalia riittäisi julkaistavaksi siksi ajaksi, kun artisti itse napsi piikkejä aamukammastaan vanhalla mantereella.

Elvis saapui Nashvilleen levyttämään Yhdysvaltojen armeijan univormu päällä ja päätti musiikillisesti merkittävimmän vuosikymmenensä mitä hienoimmin. Kyseinen bootleg-klassikko asettuu kertomaan sitä tarinaa ja johdattaa kuuntelijansa studion intiimiin tunnelmaan.

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

Tuskin olisi tälle bootleg-julkaisulle voitu keksiä osuvampaa nimeä kuin Totally Stung! (Ihan pistoksissa!). Nimi heijastelee täydellisesti niitä fiiliksiä, joita sisältö aiheuttaa kuulijan korvien välissä, kun hän ensimmäistä kertaa kohtaa cd-levyltä tulvivan saundimaailman.

Madison-levymerkki, joka aikaisemmin on keskittynyt Elviksen konserttien äänipöytäjulkaisuihin, tekee nyt kulttuuriteon ja pukkaa ulos tuotoksen, jollaisia toivoisi näkevänsä ja varsinkin kuulevansa enemmänkin bootleg-rintamalla. Levyn erinomaisuus ei nojaa ennenjulkaisemattomaan materiaaliin, koska sitä ei juurikaan ole, vaan lähinnä upeaan äänentoistoon, joka kytkeytyy, ei enempää eikä vähempää, Elvis Presleyn merkittävimmän vuosikymmenen musiikillisiin saavutuksiin.

Kesäkuun 10. päivä, vuonna 1958, marssi Nashvillessä sijaitsevaan RCA:n uuteen Studio B:hen armeijan sotisopaan sonnustautunut salskea sotapoika, joka muistutti erehdyttävästi sitä pitkätukkaista ja syntisesti pukeutunutta huligaania, joka villitsi teinitytöt vielä muutama kuukausi takaperin. Vaikka sliipattu ulkoasu saattoikin ensinäkemältä hämätä, ei musiikin alkaessa ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi ollut se sama belsebuubi, joka tunsi muttei tunnustanut nimeä Elvis The Pelvis. ”Ready on the left, ready on the right, ready on the firing line!”, huutaa sotamies Presley varoituksen heti levyn alkuun – syystäkin, sillä nyt ammuttiin kovilla.

Kuuntele Totally Stung! -levy YouTubessa.

Elviksen hyökkäystä tukemaan oli valittu joukko Nashvillen parhaaseen ”A-tiimiin” kuuluvia tarkka-ampujia. Kevyempää kalustoa hoitivat sellaiset Elvis-sessioiden ensikertalaiset kuin Hank ”Sugarfoot” Garland (kitara), joka oli jo ollut tuuraamassa Scotty Moorea edellisvuoden Tupelon keikalla; Floyd Cramer (piano), tuttu hänkin Elvikselle Lousiana Hayriden ajoilta; Bob Moore, joka tuli basson varteen, oman Combo-ryhmänsä kanssa sivummalle siirtyneen Bill Blackin tilalle. Tykkiosastolla jakelivat rumputultaan sellaiset herrat kuin Murrey ”Buddy” Harman ja vanha konkari D.J. Fontana.

Olihan paikalla tietenkin myös kitaraveteraani Chet Atkins ja aina niin uskollinen taustalauluryhmä Jordanaires, jonka riveihin oli astunut uusi tulokas paikkaamaan bassolaulullaan Hugh Jarrettin kokoista aukkoa:

Gordon Stoker oli huolissaan ettei heidän uusi jäsen Ray Walker olisikaan niin matala basso kuin Hugh Jarrett. Mutta Elvis tuli heti ensimmäisen laulun (I Need Your Love Tonight) kohdalla pyytämään Ray’ltä apua… Elvis rakasti bassoääniä, eikä epäröinyt hetkeäkään Rayn kohdalla pyytäessään häntä saman mikrofonin ääreen, jotta voisi paremmin kontrolloida äänien yhteen sointuvuutta ja samalla tehdä mahdottomaksi insinöörien yritykset häivyttää bassolaulu lopullisesta miksauksesta”, (Ernst Jorgensen: Elvis Presley – A Life In Music , 1998).

Eittämättä studiossa oli nyt koolla kyvykkäin kokoonpano mitä Elvis-levytyksissä oltiin tähän mennessä nähty, ja jälki oli myös sen mukaista: tuloksena yksi kaikkien aikojen rock-sessio, musiikillinen knockout, jossa artistin luontainen vaisto ja bändin ammattitaito sulautuu saumattomasti yhteen, luoden aikakautensa merkittävintä meteliä ja klassikoita, jotka vielä tänään tässä ja nyt saavat kuuntelijan haukkomaan henkeään.

Ikuistettuja hetkiä RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10. kesäkuuta 1958.

Levyn aloittaa itseoikeutetusti sessioiden viimeisenä nauhoitettu I Got Stung. ”Holy smoke a land sakes alive!” huudahdus rikkoo äänivallin ja loput 68 minuuttia onkin silkkaa äänitemusiikin historiaa.

Levyä kuunnellessa on häkellyttävää huomata kuinka lähellä alkuperäistä masteria ollaan jo ensimmäisistä otoista lähtien. Aivan kuin sovitukset olisivat jo aika päiviä sitten työstetty valmiiksi ja lyöty lukkoon kuka tekee mitäkin, ja vielä sen jälkeen harjoiteltu päiväkausia, mutta todellisuudessa kaikki tapahtui enemmän tai vähemmän tuona samaisena iltana. Elvis kuunteli demot ja bändi tapaili samalla omia kuvioitaan, jonka jälkeen kaikki oli valmista äänitystä varten.

Olisi mielenkiintoista kuulla (tai sitten ei) mitä nykysukupolven nuoret musiikintekijät saisivat aikaan vastaavanlaisella työskentelymetodilla. Kun otetaan vielä huomioon, että studiobändin kokoonpano oli yhtä uusi kuin tilaisuuden ulkoiset puitteetkin, on suoritusta pidettävä vähintäänkin hatunnoston arvoisena.

Herra Eversti Parker ei välttämättä olisi yhtynyt mielipiteeseeni. Hän nimittäin ilmaisi taiteellisen näkemyksensä tuottaja Steve Sholesille, joka sai kuulla, että bändi oli aivan liian meluisa. Ihmiset eivät osaisi arvostaa Elviksen laulua, jos se hautautuisi musiikin alle. Nerokasta! Tästä ja myös tulevista sinkkuvalinnoista käytiin kiivasta psykologista sodankäyntiä Sholesin kanssa, mutta onneksi artistin itsensä mielipide oli se, joka loppuviimeksi painoi tässäkin asiassa. Enempää ei Parker olisi voinut olla väärässä, sillä sessio tuotti kaikkiaan kolme kärkikymppiin noussutta hittiä, joista A Big Hunk O’Love nousi ykköseksi asti.

Elvis on juuri kuullut Eversti Parkerin mielipiteen siitä, että bändi on liian meluisa, mistä syystä hän ei ainoastaan vetänyt hernettä, vaan myös rumpukapulan nenäänsä.

Nauhoitusten välissä kuultava naureskelu ja kujeilu viestittää siitä, että töitä tehtiin iloisin mielin ja hyvillä fiiliksillä – ihmekös se, olihan sotamies Presley päässyt kolmen kuukauden armeijapalveluksen jälkeen tekemään sitä mistä hänelle siviilielämässä oli myönnetty korkein mahdollinen arvonimi: ei reservin kenraali vaan rockin kuningas. Muita ”välipaloja” ei valitettavasti tuon naureskelun lisäksi juurikaan kuulla, sillä yleensä tapana näissä 1950-luvun sessioissa oli laittaa nauhoitus pyörimään kappaleen alkaessa ja vastaavasti katkaista se heti kappaleen jälkeen tai jonkun ”mokan” sattuessa. Käytäntö, joka onneksemme muuttui kahdella seuraavalla vuosikymmennellä.

Toki pari ”sammakkoa” aina joukkoon mahtuu. Ilmeisesti artistimme oli miesten koulussa oppinut uuden ruman sanan, jota nyt innokkaasti tuotiin esille kaikkien studiossa korvat punaisina olevien ihmetykseksi: Ain’t That Loving You’n otto 8:n kohdalla ei laskekaan aurinko ennen suudelmaa, vaan uuden sanoituksen myötä toteutuu jokaisen heteromiehen toiveuni: “I’m gonna kissing your lips before the fuck comes down…”

Myös I Got Stung’in otossa 18 kuullaan miehemme verbaaliakrobatiaa kun biisi lopetetaan ytimekkäästi toteamukseen ”Fucking shit!” No niin, nyt kun kaikkein oleellisin on käyty läpi voidaankin vielä mainita lyhyt keskustelu, joka käydään Elviksen ja Jordanairesien välillä, kun 17 ottoa I Got Stung’ista oli jo takana. Jorkkujen Gordon Stoker harmittelee, kun ryhmä ei oikein tahdo kuulla Elviksen laulua, johon Elvis pilke silmäkulmassa kommentoi: ”Well, tässä vaiheessa me sitten mokattiin!”

Totally Stung! -cd:n kirjasen tekstin on kirjoittanut  Johnny Savage.

Levylle on vaihtelun vuoksi siroteltu muutama mainio bonusbiisi vuoden 1956 sessioista. Jonkin aikaa sitten amerikkalaisen Time Life –levymerkin alla julkaistu I Was The One (11.1.1956), on nyt löytänyt tiensä tälle bootsille. Neljä kokonaista ottoa tarjoillaan kappaleesta Lawdy Miss Clawdy (3.2.1956). Nashvillessa, huhtikuussa 1956 nauhoitettu ainokainen I Want You, I Need You, I Love You (14.4.1956) on edustettuna kahteen eri otteeseen, ja jostakin syystä ovat levyntekijät päättäneet lisätä mukaan vielä One-Sided Love Affair’in (30.1.1956) masterin. Teon motiiviksi ei riitä se, että alussa kuullaan kappaleen lähtölaskenta. Annettakoon se heille anteeksi.

Kuten jo alussa mainitsin, ei julkaisu juurikaan juhli ”uudella” materiaalilla. Tiettävästi vain Lawdy Miss Clawdy’n otot 4-5 ja I Need Your Love Tonight’in keskeneräiset otot 16-17 ovat ennenjulkaisemattomia. Levyn painoarvo onkin aivan toisaalla. Kappaleita ja niiden eri ottoja on tätä ennen ilmestynyt usealla eri tuotoksella, joiden skaala onkin varsin kirjava. Ainakin seuraavilta bootseilta löytyy samaa materiaalia Absent Without Leave, I Got Stung, 60th Anniversary Celebration, Stay Away, Wings Of An Angel, Teenage Rage, There’s Always Me 1 ja 3, What A Wonderful Life ja viralliselta puolelta niin kutsuttu 50’s-boksi, Platinium, Treasures ’53-’58 (Time Life). Se, mikä otto miltäkin levyltä löytyy, on ansiokkaasti listattu Master & Session –nettisivuille.

Sisältö on siis pieninä palasina maailmalla, joten tämän kaltainen kokoelmalevy (jollaiseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua) on enemmän kuin tervetullut. Toinen seikka, mikä painaa vaakakupissa vieläkin enemmän, on levyn kertakaikkisen loistavat saundit. Aikaisemmat bootleg-julkaisut jäävät tässä suhteessa lapsipuolen asemaan, eikä niiden pariin enää tee juurikaan mieli palata tämän levyn kuultuaan.

Jos jotain pitää moittia, niin ainoastaan I Want You I Need You I Love You kärsii siitä samasta tuhnuisuudesta, joka sitä on aina vaivannut. Myös I Got Stung’in otossa 22 on kuultavissa pieniä häiriöitä. Muuta nipottamisen aihetta ei löydy, jos ei ota huomioon nauhakohinaa, joka kuuluu – varsinkin kuulokkeilla kuunneltaessa – kappaleiden välissä, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Ennemmin hyväksyn pienet suhinat, kuin sen, että ne leikattaisiin pois korkeitten äänien kustannuksella – tapa, johon rakas levy-yhtiömme on liiankin usein sortunut.

Totally Stung! -cd-levyn kirjasen sivulta löytyvät neljän alkuperäissinglen kansikuvat.

Ulkoisista avuista vielä sen verran, että kannet ovat toteutettu tyylillä ja sillä kuuluisalla pieteetillä. Itse kirjanen on kahdeksansivuinen, eikä sisällä kuin pari tuttua kuvaa univormuisesta idolistamme ja yhden siviiliasuisen vuodelta 1956. Kaikkien neljän singlen alkuperäiset kansikuvat, jotka julkaistiin vuoden 1958 sessioista (Ain’t That Loving You Baby, vuonna 1964) on myös lisätty mukaan. Tekstin, jonka on kirjoittanut For Elvis CD Collectors Only –sivuilta tuttu Johnny Savage, on luettavissa samaisilta sivuilta.

Silläkin uhalla, että antamani suitsutus on aiheuttanut lukijoille huimausta tai muita pahoinvointikohtauksia, päätin, että annetaan arvo välillä sille musiikille mille se kuuluu. Tosiasia on, että tämän Elviksen viimeisen 1950-luvun session myötä päättyi yksi ainutlaatuinen kausi populaarimusiikin historiassa. Armeijasta palasi mies, jonka habitus oli sekä ulkoisesti, sisäisesti, että musiikillisesti radikaalisti muuttunut:

”Apulaisäänittäjä Bones Howe tapasi nyt hyvin erilaisen Elviksen kuin se, joka oli lähtenyt Radio Recordersista pari vuotta aikaisemmin. ’Hän saapui studioon täydessä juhlaunivormussa kaikkine koristeluineen (luultavasti kyse oli elokuvan rooliasusta) ja kaikki nämä tyypit vanavedessään, ihan eri porukkaa kuin ennen. Olin ällikällä lyöty. Hän näytti upealta, hänellä oli kaikki mitä hän halusi, studiossa oli sama porukka kuin ennenkin – mutta ei se ollut enää samaa.’ Howes kiinnitti huomiota spontaaniuden puutteeseen: ’Nyt etsittiin entistä kipinää. Vähän niin kuin: Odottakaas… Mitenkäs minä tämän teinkään? Mitä minä silloin tein? Ehkäpä hänellä oli ollut poissa ollessaan liikaa aikaa miettiä tekemisiään ja yrittää selvittää mistä oikein oli kyse. Mutta jotakin oli hukassa.’” (Peter Guralnick: Elvis – Graceland, 2000).

Vaikka en täysin Bones Howenin lausuntoa allekirjoitakaan, voin kuitenkin todeta, että viimeisen kerran näissä vuoden 1958 sessioissa nousee innovatiivisuus, spontaanius ja luovuuden vimma sille tasolle, jota ei enää tämän jälkeen tultaisi yhtä puhtaalla tavalla saavuttamaan. Suosittelenkin siis, että hellitätte hetkeksi aikaa hyppysistänne ne 1970-luvun äänipöytänauhoitukset ja hankitte käsiinne tämän hienon äänitteen, joka palaa siihen aikakauteen ja niihin tunnelmiin, jolloin Elvis Presley teki merkittävintä ja aika monen mielestä myös parasta musiikkiaan. Lepo! Taakse poistu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *