Totally Stung!

Tammikuussa 2001 julkaistu Totally Stung! edusti valtavaksi paisuneen Elvis-piraattiteollisuuden laadukkaampaa antia. Jo 1970-luvun alussa alkanut bootleg-levyjen tuotanto oli monenkirjavaa ja useimmiten laadultaan vähintäänkin välttävää. Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta alkoi julkaisujen laatu kuitenkin nousta harppauksin, jopa niin, että Elviksen levy-yhtiön oli syytä huolestua, jo siitäkin syystä, että bootlegit usein tarjoilivat paljon mielenkiintoisempia ja harvinaisempia sisältöjä, mitä viralliset julkaisut.

Paljolti juurikin näiden seikkojen vuoksi oli RCA/Sony pakotettu reagoimaan, ja vuonna 1999 se perustikin keräilijöille suunnatun Follow That Dream (FTD) -levymerkin, joka on toiminnassa edelleenkin, lanseeraten ahkerasti markkinoille uusia Elvis-hyödykkeitä levyjen ja kirjojen muodossa. Vaikka Elvis-piraattimarkkinat elävät edelleenkin, ovat niiden kukoistuksenpäivät kuitenkin jo auttamatta takana. Kiitos siitä kuuluu pitkälti FTD:lle.

Mutta vielä vuonna 2001 piraattimarkkinoille ilmestyi runsaasti Elvis-julkaisuja, jotka sisälsivät vuodettuja nauhoja arkistojen kätköistä, fanien ihmeteltäväksi, ja vielä erinomaisella äänentoistolla varustettuna.

Elvis oli astunut armeijan harmaisiin 24. maaliskuuta 1958. Hänelle myönnettiin ensimmäinen loma saman vuoden kesäkuussa, kun Elvis oli suorittamassa peruspalveluaan Fort Hoodissa, Teksasissa. Hän lähtisi syyskuussa Saksaan puoleksitoista vuodeksi, kuittaamaan loput sotilasvelvollisuudestaan. Sitä ennen tarvittiin uutta musiikkia varastoon, jotta materiaalia riittäisi julkaistavaksi siksi ajaksi, kun artisti itse napsi piikkejä aamukammastaan vanhalla mantereella.

Elvis saapui Nashvilleen levyttämään Yhdysvaltojen armeijan univormu päällä ja päätti musiikillisesti merkittävimmän vuosikymmenensä mitä hienoimmin. Kyseinen bootleg-klassikko asettuu kertomaan sitä tarinaa ja johdattaa kuuntelijansa studion intiimiin tunnelmaan.

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

Tuskin olisi tälle bootleg-julkaisulle voitu keksiä osuvampaa nimeä kuin Totally Stung! (Ihan pistoksissa!). Nimi heijastelee täydellisesti niitä fiiliksiä, joita sisältö aiheuttaa kuulijan korvien välissä, kun hän ensimmäistä kertaa kohtaa cd-levyltä tulvivan saundimaailman.

Madison-levymerkki, joka aikaisemmin on keskittynyt Elviksen konserttien äänipöytäjulkaisuihin, tekee nyt kulttuuriteon ja pukkaa ulos tuotoksen, jollaisia toivoisi näkevänsä ja varsinkin kuulevansa enemmänkin bootleg-rintamalla. Levyn erinomaisuus ei nojaa ennenjulkaisemattomaan materiaaliin, koska sitä ei juurikaan ole, vaan lähinnä upeaan äänentoistoon, joka kytkeytyy, ei enempää eikä vähempää, Elvis Presleyn merkittävimmän vuosikymmenen musiikillisiin saavutuksiin.

Kesäkuun 10. päivä, vuonna 1958, marssi Nashvillessä sijaitsevaan RCA:n uuteen Studio B:hen armeijan sotisopaan sonnustautunut salskea sotapoika, joka muistutti erehdyttävästi sitä pitkätukkaista ja syntisesti pukeutunutta huligaania, joka villitsi teinitytöt vielä muutama kuukausi takaperin. Vaikka sliipattu ulkoasu saattoikin ensinäkemältä hämätä, ei musiikin alkaessa ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi ollut se sama belsebuubi, joka tunsi muttei tunnustanut nimeä Elvis The Pelvis. ”Ready on the left, ready on the right, ready on the firing line!”, huutaa sotamies Presley varoituksen heti levyn alkuun – syystäkin, sillä nyt ammuttiin kovilla.

Kuuntele Totally Stung! -levy YouTubessa.

Elviksen hyökkäystä tukemaan oli valittu joukko Nashvillen parhaaseen ”A-tiimiin” kuuluvia tarkka-ampujia. Kevyempää kalustoa hoitivat sellaiset Elvis-sessioiden ensikertalaiset kuin Hank ”Sugarfoot” Garland (kitara), joka oli jo ollut tuuraamassa Scotty Moorea edellisvuoden Tupelon keikalla; Floyd Cramer (piano), tuttu hänkin Elvikselle Lousiana Hayriden ajoilta; Bob Moore, joka tuli basson varteen, oman Combo-ryhmänsä kanssa sivummalle siirtyneen Bill Blackin tilalle. Tykkiosastolla jakelivat rumputultaan sellaiset herrat kuin Murrey ”Buddy” Harman ja vanha konkari D.J. Fontana.

Olihan paikalla tietenkin myös kitaraveteraani Chet Atkins ja aina niin uskollinen taustalauluryhmä Jordanaires, jonka riveihin oli astunut uusi tulokas paikkaamaan bassolaulullaan Hugh Jarrettin kokoista aukkoa:

Gordon Stoker oli huolissaan ettei heidän uusi jäsen Ray Walker olisikaan niin matala basso kuin Hugh Jarrett. Mutta Elvis tuli heti ensimmäisen laulun (I Need Your Love Tonight) kohdalla pyytämään Ray’ltä apua… Elvis rakasti bassoääniä, eikä epäröinyt hetkeäkään Rayn kohdalla pyytäessään häntä saman mikrofonin ääreen, jotta voisi paremmin kontrolloida äänien yhteen sointuvuutta ja samalla tehdä mahdottomaksi insinöörien yritykset häivyttää bassolaulu lopullisesta miksauksesta”, (Ernst Jorgensen: Elvis Presley – A Life In Music , 1998).

Eittämättä studiossa oli nyt koolla kyvykkäin kokoonpano mitä Elvis-levytyksissä oltiin tähän mennessä nähty, ja jälki oli myös sen mukaista: tuloksena yksi kaikkien aikojen rock-sessio, musiikillinen knockout, jossa artistin luontainen vaisto ja bändin ammattitaito sulautuu saumattomasti yhteen, luoden aikakautensa merkittävintä meteliä ja klassikoita, jotka vielä tänään tässä ja nyt saavat kuuntelijan haukkomaan henkeään.

Ikuistettuja hetkiä RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10. kesäkuuta 1958.

Levyn aloittaa itseoikeutetusti sessioiden viimeisenä nauhoitettu I Got Stung. ”Holy smoke a land sakes alive!” huudahdus rikkoo äänivallin ja loput 68 minuuttia onkin silkkaa äänitemusiikin historiaa.

Levyä kuunnellessa on häkellyttävää huomata kuinka lähellä alkuperäistä masteria ollaan jo ensimmäisistä otoista lähtien. Aivan kuin sovitukset olisivat jo aika päiviä sitten työstetty valmiiksi ja lyöty lukkoon kuka tekee mitäkin, ja vielä sen jälkeen harjoiteltu päiväkausia, mutta todellisuudessa kaikki tapahtui enemmän tai vähemmän tuona samaisena iltana. Elvis kuunteli demot ja bändi tapaili samalla omia kuvioitaan, jonka jälkeen kaikki oli valmista äänitystä varten.

Olisi mielenkiintoista kuulla (tai sitten ei) mitä nykysukupolven nuoret musiikintekijät saisivat aikaan vastaavanlaisella työskentelymetodilla. Kun otetaan vielä huomioon, että studiobändin kokoonpano oli yhtä uusi kuin tilaisuuden ulkoiset puitteetkin, on suoritusta pidettävä vähintäänkin hatunnoston arvoisena.

Herra Eversti Parker ei välttämättä olisi yhtynyt mielipiteeseeni. Hän nimittäin ilmaisi taiteellisen näkemyksensä tuottaja Steve Sholesille, joka sai kuulla, että bändi oli aivan liian meluisa. Ihmiset eivät osaisi arvostaa Elviksen laulua, jos se hautautuisi musiikin alle. Nerokasta! Tästä ja myös tulevista sinkkuvalinnoista käytiin kiivasta psykologista sodankäyntiä Sholesin kanssa, mutta onneksi artistin itsensä mielipide oli se, joka loppuviimeksi painoi tässäkin asiassa. Enempää ei Parker olisi voinut olla väärässä, sillä sessio tuotti kaikkiaan kolme kärkikymppiin noussutta hittiä, joista A Big Hunk O’Love nousi ykköseksi asti.

Elvis on juuri kuullut Eversti Parkerin mielipiteen siitä, että bändi on liian meluisa, mistä syystä hän ei ainoastaan vetänyt hernettä, vaan myös rumpukapulan nenäänsä.

Nauhoitusten välissä kuultava naureskelu ja kujeilu viestittää siitä, että töitä tehtiin iloisin mielin ja hyvillä fiiliksillä – ihmekös se, olihan sotamies Presley päässyt kolmen kuukauden armeijapalveluksen jälkeen tekemään sitä mistä hänelle siviilielämässä oli myönnetty korkein mahdollinen arvonimi: ei reservin kenraali vaan rockin kuningas. Muita ”välipaloja” ei valitettavasti tuon naureskelun lisäksi juurikaan kuulla, sillä yleensä tapana näissä 1950-luvun sessioissa oli laittaa nauhoitus pyörimään kappaleen alkaessa ja vastaavasti katkaista se heti kappaleen jälkeen tai jonkun ”mokan” sattuessa. Käytäntö, joka onneksemme muuttui kahdella seuraavalla vuosikymmennellä.

Toki pari ”sammakkoa” aina joukkoon mahtuu. Ilmeisesti artistimme oli miesten koulussa oppinut uuden ruman sanan, jota nyt innokkaasti tuotiin esille kaikkien studiossa korvat punaisina olevien ihmetykseksi: Ain’t That Loving You’n otto 8:n kohdalla ei laskekaan aurinko ennen suudelmaa, vaan uuden sanoituksen myötä toteutuu jokaisen heteromiehen toiveuni: “I’m gonna kissing your lips before the fuck comes down…”

Myös I Got Stung’in otossa 18 kuullaan miehemme verbaaliakrobatiaa kun biisi lopetetaan ytimekkäästi toteamukseen ”Fucking shit!” No niin, nyt kun kaikkein oleellisin on käyty läpi voidaankin vielä mainita lyhyt keskustelu, joka käydään Elviksen ja Jordanairesien välillä, kun 17 ottoa I Got Stung’ista oli jo takana. Jorkkujen Gordon Stoker harmittelee, kun ryhmä ei oikein tahdo kuulla Elviksen laulua, johon Elvis pilke silmäkulmassa kommentoi: ”Well, tässä vaiheessa me sitten mokattiin!”

Totally Stung! -cd:n kirjasen tekstin on kirjoittanut  Johnny Savage.

Levylle on vaihtelun vuoksi siroteltu muutama mainio bonusbiisi vuoden 1956 sessioista. Jonkin aikaa sitten amerikkalaisen Time Life –levymerkin alla julkaistu I Was The One (11.1.1956), on nyt löytänyt tiensä tälle bootsille. Neljä kokonaista ottoa tarjoillaan kappaleesta Lawdy Miss Clawdy (3.2.1956). Nashvillessa, huhtikuussa 1956 nauhoitettu ainokainen I Want You, I Need You, I Love You (14.4.1956) on edustettuna kahteen eri otteeseen, ja jostakin syystä ovat levyntekijät päättäneet lisätä mukaan vielä One-Sided Love Affair’in (30.1.1956) masterin. Teon motiiviksi ei riitä se, että alussa kuullaan kappaleen lähtölaskenta. Annettakoon se heille anteeksi.

Kuten jo alussa mainitsin, ei julkaisu juurikaan juhli ”uudella” materiaalilla. Tiettävästi vain Lawdy Miss Clawdy’n otot 4-5 ja I Need Your Love Tonight’in keskeneräiset otot 16-17 ovat ennenjulkaisemattomia. Levyn painoarvo onkin aivan toisaalla. Kappaleita ja niiden eri ottoja on tätä ennen ilmestynyt usealla eri tuotoksella, joiden skaala onkin varsin kirjava. Ainakin seuraavilta bootseilta löytyy samaa materiaalia Absent Without Leave, I Got Stung, 60th Anniversary Celebration, Stay Away, Wings Of An Angel, Teenage Rage, There’s Always Me 1 ja 3, What A Wonderful Life ja viralliselta puolelta niin kutsuttu 50’s-boksi, Platinium, Treasures ’53-’58 (Time Life). Se, mikä otto miltäkin levyltä löytyy, on ansiokkaasti listattu Master & Session –nettisivuille.

Sisältö on siis pieninä palasina maailmalla, joten tämän kaltainen kokoelmalevy (jollaiseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua) on enemmän kuin tervetullut. Toinen seikka, mikä painaa vaakakupissa vieläkin enemmän, on levyn kertakaikkisen loistavat saundit. Aikaisemmat bootleg-julkaisut jäävät tässä suhteessa lapsipuolen asemaan, eikä niiden pariin enää tee juurikaan mieli palata tämän levyn kuultuaan.

Jos jotain pitää moittia, niin ainoastaan I Want You I Need You I Love You kärsii siitä samasta tuhnuisuudesta, joka sitä on aina vaivannut. Myös I Got Stung’in otossa 22 on kuultavissa pieniä häiriöitä. Muuta nipottamisen aihetta ei löydy, jos ei ota huomioon nauhakohinaa, joka kuuluu – varsinkin kuulokkeilla kuunneltaessa – kappaleiden välissä, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Ennemmin hyväksyn pienet suhinat, kuin sen, että ne leikattaisiin pois korkeitten äänien kustannuksella – tapa, johon rakas levy-yhtiömme on liiankin usein sortunut.

Totally Stung! -cd-levyn kirjasen sivulta löytyvät neljän alkuperäissinglen kansikuvat.

Ulkoisista avuista vielä sen verran, että kannet ovat toteutettu tyylillä ja sillä kuuluisalla pieteetillä. Itse kirjanen on kahdeksansivuinen, eikä sisällä kuin pari tuttua kuvaa univormuisesta idolistamme ja yhden siviiliasuisen vuodelta 1956. Kaikkien neljän singlen alkuperäiset kansikuvat, jotka julkaistiin vuoden 1958 sessioista (Ain’t That Loving You Baby, vuonna 1964) on myös lisätty mukaan. Tekstin, jonka on kirjoittanut For Elvis CD Collectors Only –sivuilta tuttu Johnny Savage, on luettavissa samaisilta sivuilta.

Silläkin uhalla, että antamani suitsutus on aiheuttanut lukijoille huimausta tai muita pahoinvointikohtauksia, päätin, että annetaan arvo välillä sille musiikille mille se kuuluu. Tosiasia on, että tämän Elviksen viimeisen 1950-luvun session myötä päättyi yksi ainutlaatuinen kausi populaarimusiikin historiassa. Armeijasta palasi mies, jonka habitus oli sekä ulkoisesti, sisäisesti, että musiikillisesti radikaalisti muuttunut:

”Apulaisäänittäjä Bones Howe tapasi nyt hyvin erilaisen Elviksen kuin se, joka oli lähtenyt Radio Recordersista pari vuotta aikaisemmin. ’Hän saapui studioon täydessä juhlaunivormussa kaikkine koristeluineen (luultavasti kyse oli elokuvan rooliasusta) ja kaikki nämä tyypit vanavedessään, ihan eri porukkaa kuin ennen. Olin ällikällä lyöty. Hän näytti upealta, hänellä oli kaikki mitä hän halusi, studiossa oli sama porukka kuin ennenkin – mutta ei se ollut enää samaa.’ Howes kiinnitti huomiota spontaaniuden puutteeseen: ’Nyt etsittiin entistä kipinää. Vähän niin kuin: Odottakaas… Mitenkäs minä tämän teinkään? Mitä minä silloin tein? Ehkäpä hänellä oli ollut poissa ollessaan liikaa aikaa miettiä tekemisiään ja yrittää selvittää mistä oikein oli kyse. Mutta jotakin oli hukassa.’” (Peter Guralnick: Elvis – Graceland, 2000).

Vaikka en täysin Bones Howenin lausuntoa allekirjoitakaan, voin kuitenkin todeta, että viimeisen kerran näissä vuoden 1958 sessioissa nousee innovatiivisuus, spontaanius ja luovuuden vimma sille tasolle, jota ei enää tämän jälkeen tultaisi yhtä puhtaalla tavalla saavuttamaan. Suosittelenkin siis, että hellitätte hetkeksi aikaa hyppysistänne ne 1970-luvun äänipöytänauhoitukset ja hankitte käsiinne tämän hienon äänitteen, joka palaa siihen aikakauteen ja niihin tunnelmiin, jolloin Elvis Presley teki merkittävintä ja aika monen mielestä myös parasta musiikkiaan. Lepo! Taakse poistu!

Easter Special

Juttu on julkaistu alun perin edesmenneellä Elvismaa-nettisivustolla, vuonna 2001.

FTD-levymerkin maaliskuussa 2001 julkaisema pääsiäismuna ei sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta laadullisesti sisältö on sitäkin herkullisempaa. Kuten levyn nimestäkin voi jo jotain päätellä, on pääsiäiskattaukseksi valittu Elviksen laadukkainta musiikillista pashaa eli hänen gospel-levytyksiään. Varsin leveällä haarukalla tätä herkkua meille syötetäänkin, sillä levy kattaa kuudentoista vuoden periodin, vuodesta 1957 aina vuoteen 1973 asti, yhteensä kahdeksasta eri sessiosta.

Gospelit edustivat Elvikselle rakkainta musiikkia. Siitä todistavat lauluihin paneutuminen ja tulkinnat, joita kuunnellessa paatuneinkin pakana saattaa heikkona hetkenään kyseenalaistaa evoluutioteorian. Omalta kohdaltani voin heti tunnustaa uskoni ja vakaumukseni kyseisiä hengentuotteita kohtaan. Uskoisin, että muutama muukin on suorittanut katumusharjoituksiaan näiden hartaitten sävelten parissa. Toki Elviksen gospelit toimivat ihan sellaisenaankin – ilman edellisiltana nautittuja ehtoollisviinejä.

Olen tällä kerralla päättänyt arvostella jokaisen kappaleen erikseen – tapa mitä en yleensä noudata, mutta mielestäni Elviksen gospelit, jos mitkä, ovat sen vaivan väärti. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ei mitään levyllä kuultavaa ottoa ole aiemmin julkaistu virallisesti. Parilla bootlegilla (lähinnä Stand By Me Vol. 1:llä ja Vol. 2:lla) on muutama otto kuitenkin jo nähnyt päivänvalon, ja niiden kappaleiden kohdalle olen sulkuihin merkinnyt, miltä julkaisulta kyseinen otto löytyy. Joten ei muuta kuin bon appétit!

Kuuntele Easter Special -levy YouTubessa.

The March Of Dimes oli kampanja, jolla kerättiin rahaa poliota sairastavien lasten hyväksi vuonna 1957. Sitä oli tukemassa monia sen ajan viihdetaiteilijoita, joista yksi oli meidän Elvis. Radion tiskijukille jaettiin kaksi levyä: Disc Jockey Interviews ja Disc for Dimes. Ensin mainittu levy sisälsi lyhyen haastattelun, minkä jälkeen artistilta soitettiin hänen kuumin hittinsä. Elviksen kohdalla se oli Love Me Tender. Muita esityksiä olivat I Love My Baby (Jill Corey), Baby Doll (Andy Williams), Your Love Is My Love (Alan Dale), Paper Doll (Mills Brothers) ja Singing The Blues (Guy Mitchell).

Joannie Wilson ja Elvis, vuoden 1957 March of Dimes -kampanjan mannekiineina.

Elviksen haastatteluosuus kesti reilut viisi minuuttia, ja nykyään sitä on suhteellisen vaikeasti saatavilla, koska radioasemille oli käynyt käsky tuhota kampanjan jälkeen kaikki levyt. Jotkut tiskijukat kuitenkin laistoivat velvollisuudestaan, ja näin ollen on haastattelu julkaistu vuosien varrella muutamalla huonotasoisella ja harvinaisella bootsilla, joista vuonna 1979 julkaistu The Rockin’ Rebel Volume 3 on laadullisesti siedettävin.

Disc for Dimes -levyllä kaksikymmentä eri julkisuuden henkilöä velvoittivat lyhyellä puheenvuorollaan kansalaisia osallistumaan keräykseen. Artistien kohdalla soitettiin myös tämän puffin jälkeen heidän hittikappaleensa. Oletettavasti juuri tältä levyltä on poimittu Easter Specialin aloittava Elviksen puheosuus. Haastattelut ja puheenvuorot nauhoitettiin itse asiassa jo vuoden 1956 puolella, eikä 1957, kuten Pääsiäisspesiaali väittää. Levy sisältää myös muitakin virheitä, joihin palaamme myöhemmin. Elviksen haastattelu on luettavissa The Man And His Music –lehden numerosta 18 vuodelta 1993.

Harvinaisen Disc for Dimes -levyn etiketti.

Levyn ensimmäinen biisi ei siis tässä tapauksessa ole Love Me Tender, koska se ei tiettävästi ole gospel, vaan kunnian saa Stuart Hamblenin kirjoittama It Is No Secret, joka sisällytettiin vuonna 1957 ilmestyneelle gospel-EP:lle Peace In The Valley. Esitys nauhoitettiin saman vuoden tammikuussa Radio Recordersin studiolla. Nyt kuultava binaural-äänitys (otto 12) on hyvin lähellä masteria, jopa niin lähellä, että se hengittää sitä jo niskaan (master-otto 13). Essential Elvis Vol. 2:lla julkaistiin aikoinaan kappaleen kolme ensimmäistä ottoa.

Levyn toinen virhe löytyy heti tämän toisen raidan kohdalla: kappaleen kestoksi on ilmoitettu 1:58, mutta todellinen kesto on tasan kaksi minuuttia pidempi. Kahden minuutin miettimisen jälkeen saamme tulokseksi 3:58.

He Knows Just What I Need johdatteleekin meidät seuraavalle vuosikymmenelle. Lokakuussa 1960 nauhoitettiin RCA:n Studio B:ssä His Hand In Mine –albumin materiaali. Näiden sessioiden tuotoksista pääsemme nautiskelemaan viiden kappaleen ajaksi.

Nashvillessä fanien ympäröimänä, Studio B:n ulkopuolella, 30. lokakuuta 1960.

The Statesmenin alun perin esittämä kappale oli kyseisen gospel-ryhmän lauluntekijä/sovittaja Mosie Listerin sävellys. Nyt kuultavan ensimmäisen oton lopussa joutuu Charlie Hodge venyttämään äänihuulensa äärimmilleen saavuttaakseen vaadittavan sävelkorkeuden. Charlien ääni melkein meni prosessissa rikki, joten masteriin (otto 10) mennessä oli lopen väsynyt herra Hodge korvattu Millie Kirkhamilla.

Liian joutuisasti etenevän ensimmäisen yrityksen päätteeksi joutuu Elvis toteamaan: ”It’s a little bit too fast”. Jo edellisellä raidalla tyrkytetty pituus 1:58 osuu tämän biisin kohdalla vihdoinkin nappiin. Lyhyestä virsi kaunis. (Julkaistu bootseilla Stand By Me Vol. 2 ja Surrender.)

The Blackwood Brothersien laulukansiosta kaivettiin esiin seuraava kappale. Mansion Over The Hilltop julkaistiin lauluryhmän toimesta ensimmäisen kerran vuonna 1954. Samana vuonna kaksi ryhmän jäsentä kuoli traagisesti lento-onnettomuudessa, vain muutamaa päivää ennen kuin Elvis äänitti ensilevytyksensä Sunilla. Tapaus järkytti Elvistä melkoisesti, ja viimeinkin näissä sessioissa hän sai tilaisuuden osoittaa kunnioitustaan yhtyeelle. Vain kolme ottoa vaadittiin laulun loppuun saattamiseksi, ja nyt kuulemme niistä sen ensimmäisen.

Elvis (keskellä) The Blackwood Brothes -gospelryhmän kanssa, vuonna 1957.

The Golden Gate Quartet oli järjestysnumeroltaan jo kolmas gospelkvartetti, jonka tuotantoa tuotiin näissä istunnoissa esille. Elvis oli nähnyt ryhmän esiintyvän Pariisissa ja jopa laulanut heidän kanssaan lavan takana. ”Here we go… hell, I need someone else to count”, tokaisee laskutaidoton artistimme ennen Joshua Fit The Battle’n aloitusta. Taisteluun lähdetään tässä ensimmäisessä otossa hieman rennommalla ja rosoisemmalla otteella kuin mitä täydellisyyttä hipovalla masterilla (otto 4) olemme tottuneet kuulemaan. Nice, very nice…

The Jordanairesien entinen bassolaulaja Colly Holt oli kirjoittanut gospelin I’m Gonna Walk Dem Golden Stairs, jonka yhtye levytti RCA:lle vuonna 1949. Elvis jammaili kaikessa rauhassa Jorkkujen kanssa, ja ennen kuin kukaan Hill & Range -musiikkikustantamon valvovista silmistä ja korvista ehti huomata, oli kappale jo purkissa. Ensimmäinen otto valittiin masteriksi, mutta kuten tämä äänitekin sen vääjäämättä todistaa, yritettiin sitä hioa vielä ainakin parin oton verran. Mutta turhaan, aivan turhaan – täydellistä on vaikea saada paremmaksi.

Known Only To Him päättää tällä erää His Hand In Mine –sessiot. Sen olivat levyttäneet molemmat, sekä The Statesmen että The Blackwood Brothers. Näissä kahdessa ensimmäisessä otossa kappale aloitetaan säkeistöstä ”In this world of fear and doubt…”, eikä siis kertosäkeistöstä kuten masterissa (otto 5). Mitään muuta havaittavaa eroa ei löydy, ei sitten niin millään. (Stand By Me Vol. 1)

Samassa studiossa ja samalla teemalla jatkettiin kuusi vuotta myöhemmin: How Great Thou Art –LP:n materiaalin äärelle kokoonnuttiin toukokuussa 1966. Jos edellinen gospelsessio oli ollut tunnelmiltaan intiimi ja musiikilliselta yleisilmeeltään kuin mummon muusi eli vahvasti kotona tehdyn makuinen, niin nyt oli vuorossa gurmee ateria parhaassa ravintolassa, kaikilla mausteilla. Pieneen studioon oli ahtautunut soittajia ja taustakuoroja enemmän kuin paloturvallisuuslaki sallii. Nyt haettiin selvästikin erilaista soundia kuin mitä aikaisemmissa gospelsessioissa.

The Jordanaires, Millie Kirkham ja Elvis, How Great Thou Art -sessioissa, Studio B:llä, toukokuussa 1966.

Run On nauhoitettiin sessioissa ensimmäiseksi. Tämä The Golden Gate Quartet –klassikko otettiin nyt uuteen käsittelyyn, ja tuloksena oli rokahtavampi ja sanoitukseltaan rohkeampi, kuin mikään aikaisempi Elviksen levyttämä gospel. Masteriin (otto 7) verrattuna ei tässä hivenen hitaammalla tempolla etenevässä kakkosotossa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Mutta kyllä sitäkin kuuntelee, aina ennemmin kuin mämmiä syö. (Stand By Me Vol. 2)

Vaikka seuraavan kappaleen, Stand By Me’n tietoihin ei tekijää ole merkitty, saa siitä kunnian musta gospelsäveltäjä Charles Tindley, joka oli piireissä ilmeisen arvostettu laulunikkari. Tiedot ovat muiltakin osiltaan puutteelliset ja virheelliset: jos levyn alkupäässä oli kappaleen kesto ilmoitettu väärin, niin nyt sitä ei ole ilmoitettu lainkaan! Sama pätee myös seuraavan kappaleen kohdalla. Joten paljastetaan tämä suuri salaisuus nyt heti: Stand By Me, kesto 2:54 ja So High, kesto 2:14.

Olisi ehkä ollut parempi, jos kappaleen ottokin olisi saman tien jätetty ilmoittamatta, koska silmillämme voimme nähdä, kuinka takakannessa lukee ”take 2”, mutta korvillamme voimme kuulla, kuinka tuottaja Felton Jarvis ilmoittaa äänitarkkaamosta ”take 7”. Ja jälleen kerran sama juttu So High’n kohdalla: kyseessä on otto 3, vaikka levyyn on printattu otto 2. No, se siitä. Stand By Me on jylhä esitys, mikä saa karskimmankin miehen hiljaiseksi. Tästä vaihtoehtoversiosta puuttuu masterilla (otto 11) kuultava kaiku. Siitä johtuen Elviksen tulkinta tulee ”lähemmäs” kuuntelijaa – aivan kuin itse Jumala puhuisi sinulle… mutta hetkinen, niinhän se puhuukin! (Stand By Me Vol. 2)

The Harmonizing Four –ryhmän bassolaulaja Jimmy Jonesin versio gospelklassikosta So High toimi esikuvana Elviksen tulkinnalle. Elvis olisi halunnut kyseisen hemmon näihin sessioihin, ja olikin kovasti harmissaan, kun Eversti Parkerin vasen käsi Tom Diskin ei kyennyt miestä löytämään. Siitä huolimatta kappaleesta tehdään selvää jälkeä jo neljännellä yrittämällä. Nyt kuultava edellinen otto ei häviä masterille kuin Buddy Harmanin symbaalin kilkutuksen verran. (Stand By Me Vol. 1)

Elvis voitti How Great Thou Art (1967) -albumista uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon.

Seuraavasta kappaleesta ei selviydyttykään enää yhtä helposti. Somebody Bigger Than You And I vaati kaikkiaan kuusitoista ottoa, ennen kuin maestro oli tyytyväinen. Elvis tunsi kappaleesta myös The Ink Spotsin ja The Statesmenin versiot, mutta jälleen kerran oli Jimmy Jonesin tulkinta se, mikä Elvistä sykähdytti. Aluksi hän yritti laulaa kappaletta samassa sävellajissa kuin Jones, mutta ei suoriutunut matalimmista kohdista aivan yhtä puhtain paperein. Bootsilla Stand By Me Vol. 2 kuullaan Elviksen tokaisevan jo parin yrityksen jälkeen: ”Nostetaanpas sävellajia vähäsen. Se tuo biisiin enemmän voimaa.” Ja voimaahan Elviksen tulkinnassa on kuin pienessä kylässä. Jos ei tietäisi, niin tämä versio (otto 12) menisi masterista kuin väärä raha. Vain kaiku puuttuu. (Stand By Me Vol. 1)

Stand By Me Vol 1:llä ja Vol. 2:lla julkaistut How Great Thou Art -sessioiden otot ovat monoversioita, mutta nyt ne kuullaan ensimmäistä kertaa stereona. Levyn jäljellä oleviin biiseihin eivät bootleggarit ole pitkine näppeineen päässeet kajoamaan, joten seuraavaksi lähdemmekin samoamaan sangen neitseelliseen maastoon.

Piipahdamme pikaisesti syyskuun 1967 Guitar Man -sessiossa, jossa levytettiin tulevaa pääsiäistä silmällä pitäen gospelsinkku You’ll Never Walk Alone/We Call On Him. Sinkun B-puolesta kuulemme otot 4-5. Elviksen kommentti ”no good” katkaisee neljännen oton heti alkuunsa, ja Pasin kommentti ”very good” päättää viidennen oton, joka olisi mielestäni kelvannut masteriksi (otto 9) jo aivan mainiosti. Amerikkalainen Time Life –levymerkki julkaisi kappaleesta muutama vuosi sitten oton kaksi.

Pääsiäissingle You’ll Never Walk Alone/We Call On Him nousi Yhdysvalloissa listasijalle 90 ja Briteissä sijalle 44.

Yhtä lyhyeksi, mutta sitäkin ytimekkäämmäksi, jää vierailu myös seuraavassa sessiossa. Kesäkuussa 1968 levytettiin Burbankissa Western Recorders -studiolla materiaalia legendaarista Comeback Specialia varten. Nauhoituksista jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi Elviksen hurjin gospelrutistus: Saved. Tästä alun perin gospelparodiaksi tarkoitetusta kappaleesta vastasi tuttu tekijätiimi: Jerry Leiber ja Mike Stoller. Elvis tapansa mukaan viis veisasi parodioista ja yltyikin saarnaamaan kappaleesta suorastaan syntisen hyvän version, jonka rinnalla Lavern Bakerin originaali kuulostaa pyhäkouluvirreltä.

Ensimmäisessä otossa on jo samankaltaista paloa, mitä kiirastulen kypsyttämässä masterissakin (otot 5 ja 6). Jos tarkkaan kuuntelee, niin parissa kohdassa Elviksen fraseeraus vielä myötäilee Bakerin tulkintaa, ja loppupuolella kuultavia ”hoh-hoita” ja ”hah-haita” ei naureskella vielä tarpeeksi räkäisesti. Taustalla laulava The Blossoms -ryhmä ujeltaa vähän ennen kappaleen loppua kuin junanpilli, mikä on myöskin uutta. Vaikka kaikki erot ovatkin hakemalla haettuja, on kuitenkin hienoa, että vihdoin tästäkin kappaleesta julkaistiin vaihtoehtoversio.

Toukokuussa 1971 pidettiin Nashvillen Studio B:ssä lähes viikon kestävät maratonsessiot, joissa levytettiin uskomattomat 33 kappaletta. Materiaali koostui lähinnä joululauluista ja gospeleista. Molemmissa kategorioissa esiteltiin perinteisemmän materiaalin rinnalla myös uudemman tekijäpolven aikaansaannoksia. Tästä kahtiajaosta toimivat hyvänä esimerkkinä seuraavat kaksi biisiä.

Toukokuussa 1971, Studio B:n kulmilla.

Mahalia Jacksonin alun perin levyttämä An Evening Prayer edustaa sitä traditionaalisempaa gospelmusiikkia. Tästä iltarukouksesta (otto 2) puuttuu masteriin (otto tuntematon) verrattuna vain Elviksen ”amen”, jonka hän jättää lopussa kiekaisematta.

Uunituoreena taas tarjoiltiin Red Westin yhdessä Glen Spreenin kanssa leipoma Seeing Is Believing. Itse asiassa sävelmä oli niinkin uusi, että Red vielä viimeisteli sitä session aikana. Aivan viimeistellyltä ei vielä kuulosta tämä neljäs ottokaan – onneksi ei, sillä versiointi on ehdottomasti levyn piristävin poikkeus. He Touched Me -albumilla julkaistu sovitus on kieltämättä hieman hengetön ja ehkä liiankin suoraviivaiseksi hiottu, mutta nyt tässä irtonaisemmalla ja letkeämmällä otteella esitetyssä gospelrokissa saavutetaan juuri se oikeanlainen fiilis, mikä masterista (otto 14) on jäänyt puuttumaan.

Ainoan miinuksen saa miksaus: aikoinaan sama otto julkaistiin Time Life -levymerkin alla, ja siinä erityisesti James Burtonin sooloilut tekivät hyvän säväyksen. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä kitara on nyt miksattu alemmas, ja tämä huomio hivenen latistaa muuten niin mainiota tunnelmaa.

Kesäkuun alussa 1971 kokoonnuttiin vielä kolmeksi illaksi levyttämään täydennyksiä tulevalle He Touched Me –albumille. Koska uudesta materiaalista tuntui jo olevan pulaa, niin sessioiden toisena iltana Elvis tyytyi vain lämmittelemään vanhoja gospelsuosikkejaan.

Seuraavan kappaleen pitäisi levyn alkuperäisen biisilistauksen mukaan olla A Thing Called Love, mutta jostakin syystä se korvattiin The Ink Spotsien jäsenen Bill Kennyn säveltämällä ja myös hänen alun perin levyttämällä kappaleella There Is No God But God, jota yleisesti pidetään Elviksen gospeltuotannon ”heittopussina”. Itse olen siitä huolimatta aina pitänyt tästä kepeästä ja iskelmällisiä vaikutteita omaavasta gospelrallista.

Kappaleen ensimmäinen otto katkeaa jo puolen minuutin kohdalla, koska Elviksen ääni ei toistu tarkkaamon monitoreista riittävällä voimakkuudella, johon Elvis tokaisee: ”Hommataan tänne yksi kaveri lisää laulamaan kanssani”. Toinen yritys kuulostaa jo valmiilta, eikä tuo mitään uutta masteriin, joka saatiin purkkiin jo viidennellä otolla.

Ennen edellistä kappaletta oltiin jo nauhoitettu Dallas Frazierin säveltämä He Is My Everything. Frazier oli alkujaan kirjoittanut kappaleeseen kahdet eri sanat: There Goes My Everything oli se maallisempi versio, jonka Elvis oli levyttänyt vuotta aikaisemmin. Ja jonkinasteisesta raaka-ainepulasta todellakin viestitti se, että nyt Elvis päätti levyttää myös tämän hengellisemmällä sanomalla sonnustetun variantin. Tunnelma studiossa tuntui olevan vielä tässä vaiheessa kohdallaan. Seuraavan päivän sessioistahan Elvis lähti kuin Annikki Tähti, kuulokkeet ja mikrofonit lennellen.

He Touched Me -albumilta irrottettu ainoa single He Touched Me/Bosom Of Abraham ei saavuttanut kotimaassaan lainkaan listasijoitusta.

Ennen kuin varsinainen biisi pääsee alkuun, saamme noin kahden minuutin ajan kuunnella, kuinka Elvis pelehtii sellaisten kappaleiden parissa kuin Farther Along, Oh Happy Day ja Mean Woman Blues. Ja koska kyseessä oli päivän sessioiden avausbiisi ja sen ensimmäinen otto, suorittavat Elvis ja Sweet Inspirations vielä tarvittavat äänenavaukset. Esitys itsessään on jälleen kerran kuin toisinto masterista (otto 5). Ainoastaan viulujen ja muiden hilavitkuttimien puuttuminen saa sen kuulostamaan raikkaammalta.

Vähiin käy kun loppuu. Vieläkin kaivattiin lisää gospeleita älppärin täytteeksi, joten Elvis joutui häthätää kaivamaan takataskustaan kaksi Johnson/McFadden/Brooks –sävelmää: I, John ja Bosom Of Abraham, joista jälkimmäinen on valittu tälle levylle. Molemmat kappaleet olivat suhteellisen vanhoja gospelhittejä: Bosom Of Abraham oli sävelletty jo 1940-luvun lopulla ja levytetty ainakin The Trumpeteersin ja The Jordanairesin toimesta.

Elvis valitsi tarkoituksella tämänkaltaiset, ainoastaan lauluharmonioihin ja yksinkertaiseen rytmilliseen poljentoon pohjautuvat kappaleet, koska ne eivät enää vaatineet sen suurempia sovituksellisia ponnisteluja. Hieman yksitotinen jolkotushan tämä Abrahamin povi on aina ollut, eikä masterin (otto 6) jälkeinen otto sitä enää siitä miksikään muuta.

Dennis Burning LoveLinden funkfiilistely I Got A Feeling In My Body aloitti Memphisin Stax-studiolla joulukuussa 1973 pidetyt kuusipäiväiset sessiot. Kappale on Elviksen laajasta gospeltuotannosta varmasti tyylillisesti poikkeavin, ja ehkä juuri sen vuoksi maestromme olikin siitä varsin innoissaan, mistä on todisteena jo Essential Elvis Vol. 5:lla julkaistu ensimmäinen otto. Elvis kulutti kappaleen parissa aikaa kaikkiaan seitsemän oton verran – ja samalla myös äänensä loppuun. Masteriksi kuitenkin valittiin aikaisempi otto 3 – edellä mainitusta syystä.

Äänen väsähtäminen ei kuitenkaan tee tästä seitsemännestä otosta yhtään huonompaa, pikemminkin päinvastoin. Elviksen draivi tuntui vain kasvavan loppua kohden, ja sitä myötäilee mukavasti potkivat rummut, jotka on nyt miksattu enemmän pintaan. Pientä rätinää on taustalla havaittavissa, mutta se ei onnistu pilaamaan yhtä tämän levyn maukkaimmista esityksistä – nam!

Levyn päättää Dottie Rambon säveltämä ja sanoittama If That Isn’t Love, joka nauhoitettiin sessioitten viimeisenä päivänä 16. joulukuuta, eikä suinkaan 16. lokakuuta, kuten levyn tiedot jälleen erheellisesti yrittävät väittää. Taas on nauhan annettu pyöriä vallan huolettomasti, ja noin minuutin ajan kuulemme harjoittelua, höpinää ja hohotusta, ennen kuin päästään itse asiaan.

Gospelit I Got A Feeling In My Body ja If That Isn’t Love julkaistiin albumilla Good Times (1974).

Toinen otto katkeaa heti alkuunsa, minkä jälkeen siirrytään kuudenteen ottoon, joka sekin lopetetaan jo parin ensimmäisen tahdin jälkeen. ”Seven”, kuuluu tarkkaamosta, mutta Elvis ehtii laulaa vain pienen hetken, kunnes tämäkin matka katkeaa. Levyn mukaan enempiä ottoja ei pitäisi tulla, mutta kappaleen täyspitkä versio on luonnollisestikin vuorossa seuraavana, joten senhän pitäisi olla otto 8. Ilmeisesti amerikkalainen laskuoppi poikkeaa omastani (?). Oli otto mikä hyvänsä, ei se taustasurinaa lukuun ottamatta tarjoile juurikaan mitään uutta masteriin (otto 4) verrattuna. Vain kaiku ja dubbaukset puuttuvat, mutta sellaisenahan se kuultiin jo Essential Elvis Vol. 5:lla (otto 1).

Easter Special on keräilijöille suunnatun FTD-levysarjan kymmenes julkaisu. Se on saanut kiitosta, mutta myös täysin kohtuutonta kritiikkiä osakseen, mistä kärjistettynä esimerkkinä toimii Elvis Is Still Active In Norway -sivujen luotsaama arvostelu. Levyn tuotantoa luonnehditaan sanoilla ”disastrous” ja ”definite looser”, kannustavaa vai mitä? Vastaavanlaisiin negatiivissävytteisiin superlatiiveihin törmää pitkin tekstiä, tosin itse sisältö saa kehuja, mutta sehän ei sinänsä ihmetytä.

Väitteiden tueksi esitellään biisistä I Got Feeling In My Body kaksi erilaista äänitystasoa kuvaavaa graafista käyrää, joista erityisesti alimmainen muistuttaa enemmänkin O. J. Simpsonin valheenpaljastuskoneen testitulosta. Tällaista arvioita, jos mitä, voi hyvällä syyllä kutsua hätävarjelun liioitteluksi. Toki rakentavaa kritiikkiä saa ja täytyykin esittää, mutta välillä tuntuu, että suhteellisuudentaju on joillakin tahoilla päässyt pahasti hämärtymään. Täytyy ymmärtää se, että FTD-levysarja on BMG:lle täysin toissijainen projekti; levyjä tehdään vain muutama tuhat kappaletta kerrallaan, joten niiden suunnitteluun, miksaukseen ynnä muuhun ei uhrata liikaa kalliita työtunteja.

Myönnän kyllä, että esimerkiksi His Hand In Mine -session kappaleet ovat soundeiltaan näin maallikon korvilla kuultuna hieman ”kovat”, ja parissa viimeisessä biisissä on lieviä taustahäiriöitä, mutta mistään suuresta maanpäällisestä katastrofista ei todellakaan ole kyse.

Lopuksi annan pienen ja vaatimattoman neuvon: sen sijaan, että stressaa itseään tuijottamalla erilaisia graafisia kuvioita, vaatimattomia kansia tai painovirhepaholaisia, kannattaa kuunnella sitä sisältöä.

Too Much Monkey Business

Too Much Monkey Business -cd-julkaisu, vuodelta 2000.

Kirjoitin vuonna 2000 arvion tuolloin juuri ilmestyneestä Too Much Monkey Business -levystä, Elvismaan nettisivuille (nykyään Facebook-ryhmä). Julkaisusta oli vastuussa keräilijöille suunnattu FTD-levymerkki, joka elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä. Käytännössä kyse oli vuonna 1981 ilmestyneen Guitar Man -albumin uudelleenjulkaisusta – ensimmäistä kertaa cd-formaatissa ja ennenjulkaisemattomilla bonusbiiseillä ryyditettynä.

Päätin kaivaa vanhan juttuni naftaliinista, muokattuna ja päivitettynä, koska viime aikoina on YouTube-palveluun vuotanut epävirallisista lähteistä runsaasti kyseisten sessioiden harvinaista materiaalia. Joten on aiheellista luoda taas katsaus siihen, mistä tässä kaikessa oikeastaan olikaan kysymys. Siitä seuraavassa:

Vuonna 1980 Elviksen entinen tuottaja Felton Jarvis sai idean levyttää vanhoja Elvis-kappaleita, kolme vuotta artistin kuoleman jälkeen, uusilla ja ajanmukaisemmilla taustoilla kuorrutettuna. Ajatus ei ollut uusi, sillä samaa ideaa oltiin jo käytetty ainakin Patsy Clinen ja Jim Reevesin kohdalla, joista jälkimmäinen antoi inspiraation myös tähän tuotantoon.

Itse asiassa alun perin Feltonin oli tarkoitus tehdä duettolevy, jota varten paikalle kutsuttaisiin sen ajan viihdetaivaan tähtiä, kuten muun muassa Dolly Parton, Neil Diamond, Tony Joe White ja Carl Perkins laulamaan Elviksen äänen kera. Joe Tunzin Elvis Sessions I ja II –opuksissa, tiedetään kertoa, että ainakin Tony Joe White, Carl Perkins ja Larry Gatlin olivat vierailleet studiolla levyttämässä omat osuutensa. Myös The Man And His Music –lehden (nro:t 16-17/1992) toimittajan Gordon Minton tutkimustyön tulokset olivat samansuuntaisia.

Wayon Jenningsin, You Asked Me To, kuuluu sessioiden onnistuneimpiin tuotoksiin.

Levy-yhtiö RCA oli pyytänyt myös artistiaan Waylon Jenningsiä laulamaan duettoa Jenningsin omaan biisiin, You Asked Me To. Waylon oli vain tokaissut, että soittakaa Elvikselle, jos se käy hänelle, se sopii minullekin.

Mutta mitä sanoikaan Ernst Jørgensen (Elvis-uutuusjulkaisujen vastaava tuottaja) Elvis Unlimited –lehdessä (nro 9/2000): ”Blue Suede Shoes ei ole duetto Carl Perkinsin kanssa. Se oli ainoastaan ehdotus. Felton kirjoitti muistiinpanoihinsa alustavia suunnitelmia siitä mitä albumi pitäisi sisällään: duettoja ja sen sellaista. Myöskään For Ol’ Times Sake ei ole duetto Tony Joe Whiten kanssa. Kappale ei valitettavasti ole uudella cd:llä, koska nauha oli vahingoittunut”.

Mutta niin kuin nyt on käynyt ilmi, projekti ehdittiin jo osittain laittaa vireille. Ernst Jørgensenin vuosia vanha lausunto todistettiin äskettäin vääräksi, kun Tony Joe Whiten ja Elviksen duetto ilmestyi kuin ilmestyikin YouTubeen, muutaman muun dueton lisäksi. Levy-yhtiössä ei selvästikään tuolloin tiedetty, mitä näissä sessioissa oikeasti oli tehty ja ketä siellä oli käynyt levyttämässä.

Elviksen ja Tony Joe Whiten duetto näki päivänvalon lähes 40 vuotta äänitysten jälkeen.

Ilmeisesti osa alkuperäisistä masternauhoista on hävinnyt. Se ainakin osittain selittäisi Jørgensenin ”tietämättömyyden”. Nyt YouTubeen levinnyt materiaali on peräisin Felton Jarvisin jäämistöstä, ja on tiettävästi c-kaseteilta purettu, mistä kertoo niiden vaihteleva laatu.

Suunnitelma duettolevystä kuitenkin haudattiin, mahdollisesti sen vuoksi, että Felton Jarvis kuoli ennen levyn valmistumista.

Näin Felton tiivisti ajatuksensa alkuperäisen Guitar Man –albumin takakanteen: ”Nämä Elviksen esitykset ovat kaikki julkaistu aikaisemmin, mutta niissä hänen äänensä oli enemmän tai vähemmän taustalla, jousien ja taustakuorojen toimiessa hallitsevana elementtinä. Siksi onkin hienoa, että saan mahdollisuuden tuoda kuultavaksi nämä Elviksen upeat vokaali-osuudet, teille kaikille jotka häntä rakastitte. Kun kuuntelette tätä LP:tä, saattaa kuullostaa siltä, kuin Elvis olisi levyttänyt kappaleet uudelleen, mutta itse asiassa ainoastaan Elviksen laulu on siirretty alkuperäisistä esityksistä. Tiedän, että Elvis olisi rakastanut tätä levyä, ja todella toivomme, että sinä myös.”

Alkuperäinen Guitar Man -albumi, vuodelta 1981.

On totta, että Felton Jarvis saa yleensä syyt niskaansa Elvis-sessioiden ylituottamisesta, mutta totta on myös, että mitään ei päästetty julkisuuteen ilman Presleyn suostumusta. Felton tiesi asiakkaansa maun ja myötäilikin sitä kuuliaisesti: ”Elvis ajatteli, että suuri joukko toisi voimaa ja vahvuutta esityksiin. Hän halusi lisää ääniä ja jousia jne. Mutta joskus homma voi mennä liiallisuuksiin ja siksi yksinkertaisemmat jutut tuntuvat todella mukavilta sillöin tällöin”, kertoi Felton vuonna 1980 tehdyssä haastattelussa.

En tiedä, yrittikö Felton näillä uusilla levytyksillä saada jonkinlaisen synninpäästön aikaisemmista tekemisistään, vai oliko tarkoituksena ainoastaan syntinen rahastus. Ensimmäisen vaihtoehdon toteutumiselle eivät nämä leyvytykset ainakaan täysin anna aihetta. Ideana projekti ei välttämättä ollut kaikkein hullumpia, mutta suunnittelu ja toteutus jäivät valitettavasti hieman puolitiehen ja on suurimmalta osaltaan myös sen kuuloista.

Taustavoimien suhteen olisi homman ainakin luullut luonnistuvan, sillä tammi-helmikuussa ja vielä loka-marraskuussa 1980 kokoontui Chip Youngin Young’un Sound –studiolle Nashvilleen joukko asiansa osaavia muusikoita, joista osa oli tuttuja jo alkuperäisistä Elvis-sessioista: Jerry Reed (kitara), Chip Young ja Ray Edenton (komppikitara), Jerry Carrigan ja Larrie Londin (rummut), Mike Leech (basso) ja David Briggs (piano).

Muita hieman tuntemattomampia nimiä olivat: Larry Byrom (soolokitara), Jerry Shook (kitara), Dale Sellars (sähkökitara), Richard Shook (basso), Sonny Garrish (steel-kitara), Robert Thompson (banjo), Billy Puett (saksofoni & huilu) ja Terry McMillan (lyömäsoittimet). Taustalaulajat koostuivat sellaisista nimistä kuin: Leah Jane Berinati, Jackie Cusic, James Cason, Bruce Dees ja Chip Young. Muuta ei enää puuttunut, kuin elävä solisti.

Felton Jarvis ja Elvis, 10. syyskuuta 1967, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, jossa muun muassa nauhoitettiin kappaleet Guitar Man ja Just Call Me Lonesome, joiden vokaaliraitoja käytettiin vuoden 1980 Guitar Man -sessioissa.

Tämän tasoisella porukalla ei yksinkertaisesti voida mennä aivan metsään, ja joitain ihan onnistuneita tekeleitä sessioissa saatiinkin aikaan, jotka jolkuttavat mukavasti eteenpäin vielä tänäkin päivänä: Just Call Me Lonesome, Loving Arms, You Asked Me To, Faded Love ja She Thinks I Still Care kuuluvat vahvimpiin esityksiin. Kokonaisuuskin alkuperäisellä albumilla pysyy vielä ihan mukavasti kasassa, vaikka yleisvaikutelma onkin eittämättä vähän halpa ja jälkimaku muovinen.

Mitään syvyyttä sovituksista on myöskään turha hakea. Mutta, jos levyä vertaa samoihin aikoihin julkaistuihin hengenheimolaisiin, eli David Briggsin kyhäämiin I Was The One ja The Elvis Medley –tuotoksiin, niin se nouseekin arvoon arvaamattomaan. Asioita pitää suhteuttaa ja aikoinaan älppäri on varmasti kuulostanut hyvinkin verevältä, ja potkii se paikka paikoin vieläkin, vaikka taustojen parasta ennen -päiväys onkin jo ohitettu.

Alkuperäinen Guitar Man -albumi täyttää kohta 40 vuotta, joten jo pelkästään nostalgian siipien kannattelemana se jaksaa yhä viihdyttää. Muistan, että näin ja kuulin levyn ensimmäistä kertaa serkkuni luona 1980-luvun alussa. Sekavin tuntein kuuntelin tuota uutta ja outoa ”disco”-Elvistä ilman sen suurempia väristyksiä. Hankin levyn itselleni vuotta myöhemmin, edelleen siinä uskossa, että kyseessä oli ”oikea” Elvis-äänite. Ja kun totuus jossain vaiheessa varhaispuberteettiani vihdoin paljastui, koin ehkä pienen helpotuksen: eihän se meidän Elvis nyt sentään tällaista jytkettä menisi levyttämään.

Yksi herkullisimmista nyt löydetyistä duetoista on Elviksen ja Jerry Reedin kimppakiva, jollaista ei todellakaan tiedetty olevan olemassa. Tiedettiin vain, että Reed on ollut sessioissa kitaristina, mutta lauluraita on ollut pimennossa näihin päiviin asti.

Alkuperäisellä albumilla kuultiin kolme ennenjulkaisematonta vaihtoehtoista vokaaliraitaa kappaleissa Just Call Me Lonesome, She Thinks I Still Care ja After Loving You, jotka ovat sittemmin julkaistu myös alkuperäisillä taustoilla. Ei pidä myöskään unohtaa aikoinaan ihmetystä aiheuttanutta Guitar Man –biisissä olevaa What’d I Say –lopetusta, joka tuolloin kuultiin ensimmäistä kertaa. Kummastusta sen sijaan Too Much Monkey Business -levyllä aiheuttaa Loving Armsin kitaraintro: sen pituus on jostakin syystä tuplattu ja editointikohta napsahtaa mukavasti korvaan. Miten tällainen virhe on voinut jäädä lopulliseen tuotteeseen?

Originaalijulkaisun kaupallinen menestys oli tyydyttävää tasoa. Itse albumi nousi Billboardin Hot 100 -listalla korkeimmillaan sijalle nro 49. Myös kaksi sinkkulohkaisua julkaistiin: Guitar Man/Faded Love saavutti listapaikan nro 28 ja Loving Arms/You Asked Me To –sinkkua ei noteerattu pörssissä lainkaan. Kantri-jyrit sen sijaan innostuivat asiasta kovastikin: Guitar Man/Faded Love nousi jopa Hot Country –listan ykköseksi ja toinen sinkkulohkaisu nousi sijalle nro 8. Albumi löysi listapaikkansa sijalta nro 6.

Too Much Monkey Business -levyllä kuullaan kymmenen aikaisemmin julkaisematonta sovitusta. Mutta nyt ei edes nostalgian armollinen läsnäolo ole pelastamassa näitä tekeleitä. Selvästikin alkuperäiselle levylle oli valittu ne onnistuneimmat sovitukset, eikä kaikkia kappaleita ollut alun perinkään suunniteltu julkaistavaksi, niin valtava määrä niitä äänitettiin (33 kpl). Osa jäi puolitekeleiksi ja osan kohdalla haluttiin ilmeisesti vain kokeilla homman toimivuutta. Kokeilun maku näissä onkin vahvasti läsnä. Miksi ylipäätänsä on edes lähdetty yrittämään sellaisia kappaleita kuten esimerkiksi If You Talk In Your Sleep tai Hey Jude, jotka liikkuvat kuitenkin aika kaukana Guitar Man -albumikokonaisuuden kantrilinjasta. Myös kajoaminen mestarillisiin levytyksiin, kuten Long Black Limousine ja In The Ghetto, lähentelee jo pyhäinhäväistystä.

If You Talk In Sleep, FTD-levymerkin, vuonna 2017, julkaisemalta Too Much Monkey Business -tuplavinyylialbumilta.

Kentucky Rain on ehdottomasti sieltä toimivimmasta päästä sovituksia. Se tosin oli jo julkaistu RCA:n Golden Country Oldies -promootio-cd:llä, vuonna 1990, ihan silkasta erehdyksestä. Siitä otti kopin bootleg-levyjen levittäjät ja julkaisivat kappaleen The Other Side Of Memphis -nimisellä cd:llä, välittömästi samana vuonna. Yllätyskortti tämänkin biisin kohdalla oli siis jo käytetty. Niukin naukin päänsä pinnan yläpuolella pitävät I’ll Be There, reggae-vaikutteisine taustoineen ja edellä mainittu If You Talk In Your Sleep, joka jollain oudolla tavalla toimii, eksoottisesta huilusta huolimatta.

Vaikka Elviksen ja Carl Perkinsin duettoa ei julkaistu, tallattiin hänen sinisten mokkakenkiensä päälle kuitenkin. Elviksen vuoden 1969 –live versio kappaleesta Blue Suede Shoes sai taakseen studiobändin, ja tulos on nyt kaikkien kuultavissa. Se on karmea.

Usealta biisiltä evättiin pääsy cd:lle. Sessioissa nauhoitettiin uudet taustat vielä seuraaviin esityksiin:

Help Me Make It Through The Night
And I Love You So
Shake A Hand
(That’s What You Get) For Lovin’ Me
Funny How Time Slips Away
Blue Eyes Crying In The Rain
Help Me
Susan When She Tried
The Fool
You Don’t Know Me
Bitter They Are, Harder They Fall
For Ol’ Times Sake

Suurin osa edellä luetelluista kappaleista on nyt siis vuotanut YouTubeen. Jotkut niistä toimivat ihan mukavasti, mutta jotkut ovat selkeästi keskeneräisiä raakamiksauksia. Julkaistun materiaalin myötä, on myös paljastunut, että yksittäisistä kappaleista löytyy erilaisia versioita, niin sanottuja vaihtoehtoisia ottoja. On sinällään harmi, jos virallinen levy-yhtiö on hukannut sessionauhoja, sillä niistä olisi saanut koostettua varsin kattavan paketin uudelleenjulkaisua varten.

Funny How Time Slips Away on yksi paremmista YouTubeen ilmestyneistä uusista versioista.

Kyseiset sessiot jakavat fanit yleensä kahteen leiriin: toiset tykkää, toiset ei. Myös netistä löytyy arvosteluja sekä puolesta että vastaan. Omasta puolestani voin sanoa, että oli hienoa saada tämäkin levykummajainen aikoinaan cd:lle, vaikka päivitystä julkaisuun jo pikaisesti kaivattaisiinkin. Jos levy olisi suunnattu suurelle yleisölle, olisin ehkä itsekin hieman hämmästellyt, mutta tälläisena FTD-hyödykkeenä se toimii kuin stetson Elviksen päässä. Kun touhua ei ota turhan vakavasti, tuottaa levy iloa moniin pimeisiin iltoihin ja -Elvis-pippaloihin. Täysin vakavissaan ei todennäköisesti ole tekijäporraskaan ollut valitessaan levyn nimeä: Too Much Monkey Business kuvaa varmasti hyvin Ernst Jørgensenin ”kiintymystä” näitä sessioita kohtaan. Hän tunnetusti kuuluu siihen leiriin, joka ei tykkää.

Sittemmin näitä jälkiäänitystuotantoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella. On ollut jouluduettolevyä, on ollut nykypoppareiden remiksaamia tuotoksia – menestynein niistä tietenkin Junkie XL:n A Little Less Conversation (2002). Ja on ollut Royal Philharmonic Orchestran kanssa tehtyä levyä, jotka nekin, etenkin Briteissä menestyivät erinomaisesti, luotsaten Elvikselle lisää listaykkösiä. Idea on viety jopa konserttilavoille asti, milloin Elviksen alkuperäisen 1970-luvun livebändin, milloin sinfoniaorkesterin soittaessa taustalla, aidon Elviksen ilmestyessä valkokankaalle laulamaan. Mutta vuoden 1980 Guitar Man -sessiot olivat ensin, toimien tienraivaajana tuleville vastaaville projekteille. Oli se sitten hyvä asia, tai sitten ei.

Guitar Man -sessiot jäivät Felton Jarvisin viimeiseksi tuotannoksi. Hän kuoli tammikuussa 1981, ainoastaan 46-vuotiaana, juuri ennen levyn ilmestymistä. Näin ollen, näitä levytyksiä voidaan pitää hänen musiikillisena testamenttinaan.

Change of Habit

Change of Habit -leffan kaappikuvassa Mary Tyler Moore ja Elvis.
Change of Habit -leffan kaappikuvassa Mary Tyler Moore ja Elvis.

Joulukuun 3. päivänä vuonna 1968 yhdysvaltalainen tv-yleisö näki pitkästä aikaa Elvis Presleyn omana itsenään: poikkeuksellisen karismaattisena, rajat ylittävänä ja elinvoimaisena laulajana. Yksinkertaisesti Elvikseksi nimetyn televisiokonsertin vaikutus oli suuri ja välitön: se näytti käynnistävän ketjureaktion, joka johti Elviksen elokuvauran loppumiseen ja musiikkuran uudelleenkäynnistymiseen. Artisti sai jälleen keskittyä siihen, minkä parhaiten osasi.

Televisiokonserttia koskeva sopimus oli solmittu NBC-televisiokanavan ja Elviksen edustajien välillä jo alkuvuodesta 1968. Samassa yhteydessä sovittiin myös valkokangaselokuvasta, jonka NBC:n kanssa samaan konserniin kuuluva Universal Pictures tuottaisi. Siinä vaiheessa kukaan tuskin vielä uskoi, että näytelmäelokuva jäisi Elviksen viimeiseksi. Tähdellä oli ikää vasta 33 vuotta.

Tv-konsertin esityksien jälkeen, tammi–helmikuussa 1969, Elviksen oli aika palata levytysstudioon. Nyt materiaali oli aivan toista kuin viimeisten vuosien elokuvarallit: nauhoitettavien laulujen joukossa oli Suspicious Mindsin ja In the Ghetton kaltaisia merkkiteoksia.

Artistin kotikaupungissa Memphisissä nauhoitettu From Elvis in Memphis -pitkäsoitto ilmestyi kauppoihin kesäkuussa 1969 ja osoittautui menestykseksi monellakin eri tavalla. Ennen kaikkea se oli Elvikselle taiteellinen voitto, ja se sama voittokulkue jatkui heinäkuun viimeisenä päivänä Las Vegasissa. Elvis oli kiinnitetty neljäksi viikoksi International-hotellin vetonaulaksi, ja elämänsä kunnossa olleen laulajan paluu konserttilavalle oli juuri sitä.

Näiden kahden tapahtuman välissä Elvis suuntasi Los Angelesiin Universalin studioille kuvaamaan Change of Habitin, kolmannenkymmenenensimmäisen elokuvansa. Jo vuosia suunnitelmissa ollut tuotanto koki matkalla monia muutoksia, ja lopulta käsikirjoituksesta kreditoitiin viisi eri henkilöä. Tämä oli yleistä etenkin niissä tuotannoissa, jossa studio, tuottajat tai tähdet vaativat jatkuvia muutoksia käsikirjoitukseen.

Jane Elliot ja Elvis, elokuvan kuvauksissa Los Angelesissa.
Jane Elliot ja Elvis, elokuvan kuvauksissa Los Angelesissa. Äärimmäisenä vasemmalla, ohjaaja William A. Graham.

Change of Habitin juoneen viitattiin jo sen nimessä, jonka voi käsittää kahdellakin eri tavalla: tapojen muutoksena tai nunnakaavun vaihtamisena. Nyt se tarkoitti molempia, sillä suurkaupungin ghettoon sijoittuvassa filmissä kolme nuorta nunnaa vaihtaa kaapunsa siviilivaatteisiin ja ilmoittautuu vapaaehtoisiksi pienelle klinikalle. Siellä nuori ja komea tohtori John Carpenter hoitaa heikompiosaisiaan. Nunnakolmikon johtaja, sisar Michelle, rakastuu tohtoriin ja joutuu elämänsä suurimman valinnan eteen.

Michellen roolissa nähty Mary Tyler Moore oli kiinnitetty projektiin jo ennen Elvistä. Huippuluokan palkkion kuitanneen Elviksen mukaantulo taisi johtaa jälleen huomattaviin muutoksiin käsikirjoituksessa, vaikkakin Elviksen hahmo ei lopullisessa elokuvassa olekaan päähenkilö – sisar Michelle on sitä yhä. Moore oli jo tuolloin yhdysvaltalaisten hyvin tuntema tv-tähti, ja nyt hän yritti siirtää suosionsa valkokangaselokuvien puolelle. Sivuosa George Roy Hillin menestysmusikaalissa Moderni Millie (1967) jo ounasteli onnistumista, mutta pian Moore palasi jo television pariin.

Kahden muun nunnan rooleissa nähtiin käytännössä tuntemattomat Barbara McNair ja Jane Elliot, joiden urat eivät koskaan lähteneet lentoon. McNair teki eräänlaista historiaa: hän oli ainoa mustaihoinen näyttelijä, joka nähtiin vähänkään suuremmassa roolissa Elviksen elokuvissa. Aika oli kuitenkin muuttumassa. Erityisen värisokealta vaikutti Change of Habitin ohjaajaksi värvätty William A. Graham, joka ohjasi pari vuotta myöhemmin kaksi valkokangaselokuvaa, joissa erirotuiset nuoret rakastavaiset löytävät toisensa. Change of Habitissa tällaista ei nähdä.

Mahalia Jackson, Elvis ja Barbara McNair.
Filmausten aikana kävi vierailulla gospel-laulajalegenda Mahalia Jackson (vasemmalla). Elviksen kainalossa, yksi elokuvan nunnista, Barbara McNair.

Change of Habitin naisnäyttelijöiden tapaan myös ohjaajalla oli vahva tv-tausta. Nelikymppinen Graham oli jo siihen mennessä ohjannut lukuisia eri tv-tuotantoja, mutta myöskin kokeillut siipiään valkokangaselokuvan ohjaajana. Grahamin ensimmäinen elokuvaohjaustyö oli Villi, villi, villi länsi -komedia (1967), joka myös jäi ohjaajansa elokuvauran arvostetuimmaksi teokseksi. Erityisen tunnettu, suosittu tai arvostettu sekään ei ollut.

Graham toi Change of Habitiin mukanaan ikävän televisiotuotannon stigman, josta ei päästy eroon tinkimällä kaikissa kustannuksissa. 1960-luvun lopulla valtaosa elokuvista kuvattiin jo lokaatioissa, eritoten tietysti ulkokuvien osalta, mutta usein myös isommat sisätilat kuvattiin aidoissa paikoissa. Change of Habit sen sijaan kuvattiin liki kaikkien ulkokuvienkin osalta Universalin studioalueella.

Mary Tyler Moore ja Elvis, kuuntelemassa ohjaaja William A. Grahamin neuvoja.
Mary Tyler Moore ja Elvis, kuuntelemassa ohjaaja William A. Grahamin neuvoja.

Studiossa kuvaaminen oli varmempaa, nopeampaa, helpompaa ja halvempaa, mutta kun elokuvassa muuten pyrittiin nykyaikaisuuteen, oli sen toteutustapa auttamattoman vanhanaikainen. Muodoltaan ja tematiikaltaanhan Change of Habit on erikoinen yhdistelmä kantaaottavaa yhteiskunnallista elokuvaa, romanttista draamakomediaa, uskonnollista paatosta ja ”swinging sixties”-tyyppistä nuorison musiikki-iloittelua.

Change of Habitilla on omat ansionsa, mutta jos teosta katsoo muusta kuin armottoman Elvis-diggarin näkökulmasta, huomaa kyllä, että ne ansiot ovat vähäisiä. Itse filmin sisältöä kiinnostavampi on sen päähenkilön nimi, John Carpenter. Elvis piti yksinkertaisesta puusepän nimestä sen verran, että käytti sitä myöhemmin salanimenään hotellivarauksia teettäessään.

Pian Elviksen kuoleman jälkeen Dick Clark tuotti Elviksen elämästä kertovan tv-elokuvan, jonka ohjaajaksi palkattiin John Carpenter. Elvis-nimen saaneen filmin kuvaukset alkoivat ennen kuin Carpenterin läpimurtoelokuva Halloween naamioiden yö (1978) oli saanut ensi-iltansa. Elokuvansa Elvikseksi Carpenter valitsi Kurt Russellin, joka oli päässyt näyttelemään oikean Elviksen kanssa Sydän tarjolla -elokuvassa (1963). Ympyrä sulkeutui.

Change of Habit sai maailmanensi-iltansa New Yorkissa marraskuun 10. päivänä 1969. Mikään menestys se ei ollut, eikä Universalilla näytä olleen uskoa elokuvan mahdollisuuksiin muuallakaan: Change of Habit ei käytännössä saanut teatterilevitystä missään Euroopan maassa. Suomessakin oli nähty kaikki Elviksen siihenastiset elokuvat, ja Universalin täkäläinen edustaja ehti jo mainostaa Change of Habitiakin tulevana ohjelmistonaan, ennen kuin suunnitelmat muuttuivat.

Elvistä hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa vähäinen menestys tuskin haittasi. Hän oli kuitannut työstään korkean palkkionsa ja eli nyt uutta aikaa urallaan.

Change of Habit -elokuvan traileri.

Päivä jolloin musiikki kuoli

The Daily Tribune -lehden uutisointi Buddy Hollyn, J. P. ”The Big Bopper” Richardsonin ja Ritchie Valensin kuolemasta.

On kulunut 60 vuotta siitä, jolloin pienkone putosi ja murskaantui iowalaiselle maissipellolle, 3. helmikuuta 1959. Onnettomuudesta teki poikkeuksellisen se, että kone kuljetti mukanaan kolmea nuorta miestä, jotka olivat juuri nousseet populaarimusiikin etulinjaan. Heidän maallinen vaelluksensa päättyi tuolle pellolle, mutta nimet muistettaisiin vielä pitkään: Big Bobber, Rithcie Valens ja Buddy Holly.

Kaikkia kolmea on vuosien varrella muistettu elokuvissa, kirjallisuudessa ja äänilevyillä, mutta erityisesti 22-vuotiaana menehtynyt ja Lubbockissa, Teksasissa 7. syyskuuta 1936 syntynyt Buddy Holly on saanut eniten huomiota osakseen. Siihen on syynsä. Buddyn ura kesti vain puolitoista vuotta, mutta siinä ajassa hän ehti jo levyttää melkoisen kehityskaaren läpikäyneen musiikkikatalogin.

Buddy Holly oli kuten Elviskin, hän teki asioita eri lailla. Buddy suurimmaksi osaksi kirjoitti omat laulunsa, mikä oli poikkeuksellista 1950-luvun uuden sukupolven artisteilla. Hän loi omanlaisensa saundin soittamalla itse soolokitaraa (Fender Stratocaster, instrumentti, joka oli tuohon aikaan outo näky jo sinällään) ja lisäämällä bändiin toisen kitaristin tukevoittamaan yleissointia. Buddy myös käytti studiossa enemmän aikaa kokeiluihin, ja persoonallinen nikotteleva laulutyyli kruunasi koko kattauksen.

Buddy Holly ja hänen bändinsä The Crickets toimivat suurena vaikuttaja myös tulevalle brittiyhtyeiden invaasiolle. Esimerkiksi The Beatlesille, jonka nimi oli johdettu Buddyn kokoonpanosta (cricket tarkoittaa heinäsirkkaa, kun taas beetles on koppakuoriainen). John Lennonille tyypillisen sanaleikin jälkeen beetles taipui muotoon beatles (rytmitön). Myös se, että Buddy teki omat biisinsä, eikä näyttänyt perinteiseltä rocktähdeltä, kokosi yhteen finninaamaiset pojat pitkin saarivaltakuntaa kokeilemaan onneaan muusikkouden saralla.

Kun Buddy oli nähnyt Elviksen esiintymisen kotikaupungissaan Lubbockissa, Teksasissa, hän päätti siirtyä kokonaan rock’n’roll-uralle.

The Crickets -yhtyeen kitaristi Sonny Curtis: ”Kun Elvis tuli kaupunkiin, menimme tietenkin katsomaan. Emme olleet ikinä nähneet vastaavaa. Silloin minulle valkeni ensimmäisen kerran, että musiikki saattoi olla enemmän kuin pelkkää musiikkia. Siinä musassa oli seksiä. Elvis sekoitti tyttöjen päät. Lauloimme enimmäkseen päivän countryhittejä. Heti seuraavana päivänä, kun hän oli lähtenyt kaupungista, aloimme soittaa rokkia.”

Thr Crickets -yhtyeen rumpali Jerry Allison: ”Elvis teki valtavan vaikutuksen Buddyyn. Buddy alkoi jäljitellä Scotty Mooren kitarointia. Don Guess matki Bill Blackia. Buddy lauloi kuin Elvis.”

Buddy Hollyn uran alkuaikojen basisti Larry Welborn: ”Elvis oli loistotyyppi, mukava kuin mikä. Hän oli luonnollinen. Kun hän tuli ensi kertaa Lubbockiin, menimme hänelle lämppäriksi Fair Park Coliseumissa. Menimme motelliinkin, jossa hän majaili, kuulimme kun Elvis lauloi suihkussa. Hän oli lähdössä ulos.”

Ainoa kuva Elviksestä ja Buddy Hollysta yhdessä. Äärimmäisenä oikealla näkyvä silmälasipäinen Buddy seuraa huomion keskipisteenä olevaa Elvistä, Lubbockissa, Teksasissa, vuonna 1955.

Sellaiset Buddy Hollyn klassikot kuin That’ll Be The Day, Peggy Sue, Words of Love, Not Fade Away, Rave On, It’s So Easy, Heartbeat, Oh Boy, True Love Ways, It Doesn’t Matter Anymore ja Raining In My Heart tullaan muistamaan niin kauan kuin musiikkia kuuntelevia sukupolvia on olemassa.

Elvistä ja Buddya yhdistää sellainenkin seikka, että oli hyvin lähellä, etteikö myös Elviksen taru olisi päättynyt heti uran alkuvaiheessa. Huhtikuun 13. päivä (joka muuten oli perjantai) 1956, olivat Elvis, Scotty Moore, Bill Black ja D.J. Fontana lähdössä kesken kiertueen Nashvilleen yhden päivän sessioihin levyttämään. Joten he ottivat keikkapaikaltaan Amarillosta tilauskoneen, jonka pilotti ensin hukkasi reitin ja joutui tekemään välilaskun uudelleentankkauksen vuoksi. Sen jälkeen lentokoneen moottorit sammuivat kahden kilometrin korkeudessa, koska lentäjä oli todennäköisesti unohtanut vaihtaa polttoaineen syötön takaisin pääsäiliöön .

Nashvilleen kuitenkin selvittiin ehjin nahoin. Kalpeana ja vapisevana koneesta ulos kömpinyt Elvis ilmoitti, että ”en taida tämän jälkeen lentää enää koskaan”.

Nashvillen sessioissa äänitettiin vain yksi biisi, todennäköisesti Elvistä järkyttäneen tapauksen vuoksi. Hermostuneisuus kieltämättä on kuultavissa levytetyssä kappaleessa I Want You, I Need You, I Love You. Elvis kärsi jatkossa lentopelosta, eikä Buddy Hollyn ja kumppanien onnettomuus sitä ainakaan helpottanut.

Elvis, D.J. Fontana ja Scotty Moore nousemassa koneeseen Nashvillessa 14. huhtikuuta 1956. Elvis joutui vielä lentämään Nashvillesta takaisin Memphisiin samalla koneella, jolla oli tullutkin.

Kun Elvis aloitti seuraavalla vuosikymmenellä elokuvien filmaukset Hollywoodissa, matkusti hän pitkän matkan Memphisistä Los Angelesiin aina omalla henkilökohtaisella bussilla. Vasta 1960-luvun loppupuolella hän pääsi eroon lentopelostaan, ja 1970-luvulla kiertuelämän taas alkaessa, lennoista tuli säännöllisiä. Vuonna 1975 hän osti oman jettinsä ja nimesi sen Lisa Marieksi, tyttärensä mukaan.

Buddyn hautajaisiin osallistui noin 1000 surijaa. Vaimo María Elena Holly oli estynyt tulemasta, suuren järkytyksen ja surun vuoksi. Elvis palveli tuolloin Saksassa armeijassa. Hän pyysi manageriansa Eversti Parkeria toimittamaan hautajaisiin suuren keltaisilla ruusuilla koristellun seppeleen.

Vuonna 1971 Don McLean levytti kappaleen American Pie, joka on kunnianosoitus näille kolmelle lento-onnettomuudessa menehtyneelle artistille.