It Hurts Me

Charlie Daniels 28.10.1936–6.7.2020.

Country- ja southern rockin ikoni, laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Charlie Daniels menehtyi aivoverenvuotoon 83-vuotiaana 6. heinäkuuta 2020. Hänet tunnetaan parhaiten kantrihiteistään The Devil Went Down to Georgia (1979) ja Simple Man (1989). Daniels aloitti muusikon uransa 1950-luvun loppupuolella perustamalla bändin ja pätevöityi studiomuusikoksi 1960-luvulla, levyttäen muun muassa Bob Dylanin ja Leonard Cohenin sessioissa. Hänet valittiin Country Music Hall of Fameen vuonna 2016.

Charlie Danielsin kotisivut

Charlie Danielsin musiikki on yhdistelmä countrya, rockia, bluesia, bluegrassia ja gospelia. Hän oli yksi amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylilajien innovatiivisimpia yhdistelijöitä. Danielsia kuvataan myös 1970-luvun etelän kapinalliseksi, joka vuosien varrella muuttui äärikonservatiiviseksi patriootiksi. Yhtymäkohtia erääseen hillbilly cat’iin siis löytyy muitakin kuin se, että Daniels kirjoitti kappaleen Elviksen musiikkikustantamolle 1960-luvun alussa.

Katso myös: Charlie Daniels – countryn viimeinen punaniska?

Joulun tienoilla, 1962, Charlie Daniels oli ajelemassa Teksasin El Pasosta itärannikolle, kun hän aikansa kuluksi alkoi kehitellä ideaa biisiin. Eikä kulunut kauhean kauan, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä, tuottaja Bob Johnston kutsui hänet Nashvilleen kirjoittamaan lauluja. He viimeistelivät yhdessä kappaleen, jota Daniels oli jo ideoinut, sen nimeksi kiteytyi It Hurts Me.

Jotta kukaan ei jäisi asiaa ihmettelemään, niin sopimusteknillisistä syistä Bob Johnston kirjoitti kappaleensa vaimonsa Joy Byersin nimellä, joten se on kirjattu myös tämän kappaleen tekijätietoihin. Joy Byersin nimissä on tehty myös sellaiset Elviksen biisit kuin

Baby If You’ll Give Me All Your Love,
C’mon Everybody,
Goin’ Home,
Hard Knocks,
Hey, Hey, Hey,
I’ve Got To Find My Baby,
Please Don’t Stop Loving Me,
She’s A Machine,
So Close, Yet So Far (From Paradise),
Stop, Look And Listen,
The Meanest Girl In Town,
There’s A Brand New Day On The Horizon,
There Ain’t Nothing Like A Song ja
Let Yourself Go.

Daniels muistelee: ”Me vain painoimme eteenpäin, ja viimeistelimme sen biisin. Bob teki siihen demon, ja tuotantoyhtiö, jolle hän kirjoitti tuohon aikaan oli Hill & Range, jonka alaisuudessa toimi Elvis Presley Music ja Gladys Music, kaksi Elvis Presleyn musiikkikustantamoa. Elvis saapui kaupunkiin ja valitsi biisin, piti sitä lähes vuoden hallussaan, hänen niin kutsutussa portfoliossaan. Tiedättehän, he valitsevat Elvikselle lauluja ja kun hän tulee levyttämään, hän käy ne läpi, ja jos hän tykkää siitä, hän tekee sen. No, joka tapauksessa, hän levytti sen, ja se oli ylivoimaisesti isoin asia mitä elämässäni oli ikinä tapahtunut.”

Katso myös Rolling Stone -lehden juttu: That Time Elvis Presley Recorded Charlie Daniels’ Song

Ennen Elvistä kappaleen ehti kuitenkin levyttää Jerry Jackson. Kapp-levymerkille (K543) 2. heinäkuuta 1963 tallennettu versio julkaistiin jostakin syystä vasta vuonna 1990, Bear Family’n kokoelmalla, joten Elviksen levytys voidaan lukea kappaleen alkuperäisversioksi. Valitettavasti Jacksonin tulkintaa ei löydy YouTubesta eikä edes Spotifysta. Pieni ote biisistä on kuultavissa Elvis Presley – The Originals -sivustolla.

Charlie Daniels ja Lisa Marie Presley, Memphisissä, vuonna 2005.

Vaikka Daniels ei ikinä tavannut Elvistä, sai hän kuitenkin vuosia myöhemmin tilaisuuden tavata Memphisissä hänen tyttärensä Lisa Marien. ”Minun oli pakko kertoa hänelle. Sanoin, tiesitkö, että isäsi levytti yhden kappaleeni? Olin iso fani.”, kertoi Daniels kohtaamisesta. Aurinkolasit päässään Lisa Marie muistutti edesmennyttä isäänsä niin paljon, että se oli ”pelottavaa”, kertoi Daniels, ja jatkoi: ”Hän näytti aivan Elvis-miniatyyrilta, varustettuna naisellisilla piirteillä, tietenkin.”

Elvis oli saapunut 12. tammikuuta 1964, kolmen kappaleen minisessioihin Nashvilleen, levy-yhtiö RCA:n Studio B:lle yrittämään uudelleen jo toukokuussa 1963 levyttämiään kappaleita Memphis Tennessee ja Ask Me, koska hän ei ollut tyytyväinen aikaisempiin laulusuorituksiinsa. Samalla hänen eteensä ojennettiin uusi kappale, It Hurts Me, jonka artisti levytti sessioiden viimeisenä.

Kirjassaan Reconsider Baby, Shane Brown kirjoittaa seuraavaa:

”Vaikkakin laulettuna kolmasosatahdissa, Elvis onnistuu sisällyttämään tulkintaansa soul-elementtejä. Lähes tasan kymmenen vuotta taaksepäin, hän oli äänittämässä toista yksityistä asetaattilevyään Sun-studiolla, jokseenkin jäykällä ja kuivakkaalla äänellä, josta puuttui kaupallinen potentiaali. Nyt tämä ääni oli kehittynyt ihmeelliseksi instrumentiksi, kuten tämä levytys sen osoittaa, mutta sitä haaskattiin kakkos- ja kolmosluokan (tai vielä huonompaan) materiaaliin.”

It Hurts Me’ta ei kuulla Elviksen hittikokoelmilla, eikä sitä käsitetä Elvis-klassikoksi, paljolti siitä syystä, että se uhrattiin nopean käteisen alttarille. Elvis-elokuvien liukuhihnatuotanto oli jo tuolloin hyvässä vauhdissa – se, ja vain ainoastaan se seikka ajoi prioriteeteissa edelle, kun asetuttiin neuvottelemaan levyjen julkaisupolitiikasta. It Hurts Me’n kohtalona oli näissä puitteissa päätyä singlen varjoisalle puolelle.

Ernst Jorgensen kirjoittaa kirjassaan Elvis Presley – A Life In Music:

”Valitettavasti It Hurts Me’n potentiaali hukattiin lähes välittömästi. Elvis julkaisi upean esityksen Kissin’ Cousins -singlen B-puolella. Ja vaikka A-puoli onnistui kiipeämään listoilla sijalle 12, myyden kunnioitettavat 750 000 kappaletta, sen kääntöpuoli ei koskaan saavuttanut laulun ja esityksen lupaamaa klassikon asemaa.”

Nopean käteisen elokuvat ajoivat julkaisupolitiikassa kaiken edelle. Niin kävi myös It Hurts Me’n kohdalla, joka jäi sinkkurintamalla Elviksen yhden huonoimman rainan, Kissin’ Cousins (Suukottelevat serkukset, 1964), nimikappaleen jyräämäksi. Yhdysvalloissa helmikuussa 1964 julkaistu single nousi korkeimillaan sijalle 12, ja koska jenkeissä oli omituinen tapa listata myös B-puolen sijoitus, niin sille löytyi sija 29. Briteissä sinkku nousi listasijalle nro 10.

Elvis-asiantuntija ja ansiokkaan YouTube-kanavan ylläpitäjä, Leon Smith, on asian ytimessä:

”Elviksen katalogista löytyy tusinoittain kätkettyjä aarteita, joista ovat tietoisia pääsääntöisesti vain Elvis-fanit. Useimmiten nämä laulut ovat parempia kuin hitit, joita jatkuvasti kierrätetään loputtomilla kokoelmilla. Ja sillä, että nämä tuntemattomat kappaleet ovat suurelta osin edelleen tuntemattomia, on mahdollisesti tekemistä sen kanssa, että RCA/Sonyn pitäisi keskittää niihin enemmän aikaansa ja voimavarojansa, sen sijaan, että julkaisevat merkityksettömiä projekteja Royal Philharmonic Orchestra -tittelin alla.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta kätketystä helmestä on It Hurts Me, joka on myös yksi hienoimmista levytyksistä, mitä Elvis koskaan teki. Ja tarina, miksi se on jäänyt Elvis-maailman ulkopuolella tuntemattomaksi, on irvokas, mutta leimallista sille, miten Elviksen materiaalia on kohdeltu yhtiöitten taholta.

Ainoastaan viidellä otolla – joista kolmessa oli virheellinen aloitus – levytetyssä It Hurts Me’ssa, Elvis vaihtaa normaalin äänensä paikoittain lähes kuiskaukseksi, nostaen sen taas voimakkaammaksi juuri oikealla hetkellä korostamaan päähenkilön kokemaa turhautuneisuutta. Elvis vaikuttaa aina olevan parhaimmillaan, kun hän kertoo tarinaa. Ja kappaleen loppuun mennessä, kuten tässäkin tapauksessa, sinut on kertojan taholta vedetty myötätuntoisesti mukaan päähenkilön ahdinkoon.”

It Hurts Me julkaistiin singlen jälkeen ensimmäistä kertaa albumilla Elvis Gold Records Volume 4, tammikuussa 1968.

It Hurts Me oli yhden aikakauden loppu. Seuraavat kaksi ja puoli vuotta Elvis keskittyisi ainoastaan elokuvalevytyksiin. Hän ei enää koskaan levyttäisi Chet Atkinsin tai Steve Sholesin ohjauksessa. Soundi, tyyli ja ohjelmisto, jotka olivat toimineet hänellä erinomaisesti vuosikymmenen alusta lähtien, hylättiin. Kaiken kaikkiaan musiikissa ja musiikkibisneksessä jokainen osatekijä tulisi jatkossa muuttumaan. Brittein saarilta lähestyvä rockin revival-tsunami oli jo vyörymässä kohti Yhdysvaltoja, ja Elvis jäisi armotta sen alle. Vasta toukokuun lopussa, 1966, Elvis palasi gospelalbuminsa How Great Thou Art’in myötä varsinaisten studiolevytysten pariin, ja vähitellen jälleen varteenotettavaksi artistiksi.

It Hurts Me’n ovat levyttäneet ainakin Johnny Hallyday, Ronnie McDowell, Tom Green, Ricky Norton, Teddy Rune, Kevin Löhr, Jerry Jackson, Steven Pitman ja Marco Tulio Sanchez.

Suomessa kappaleen on levyttänyt englanniksi Rock-Ola, varsin onnistuneella versiollaan, ja suomenkielisillä sanoilla Aron, nimellä Koskee.

Ehkä hieman yllättäenkin Elvis otti vielä It Hurts Me’n käsittelyyn vuoden 1968 Comeback Special tv-shownsa tiimoilta. Hän levytti kappaleen uudelleen Western Records’illa, Hollywoodissa 20.–21. kesäkuuta 1968. Kappaletta käytettiin yhdessä tuotannon kohtauksessa, jossa Elvis puolustautuu karatea käyttäen häntä vastaan hyökännyttä miesjoukkoa vastaan. Kohtaus kuitenkin leikattiin pois lopullisesta versiosta, ja se nähtiin vasta tv-spesiaalin uusintajulkaisulla 1980-luvulla. Kyseinen levytys kuitenkin kuultiin jo vähän aikaisemmin, eli vuonna 1978 julkaistulla Elvis – A Legendary Performer Volume 3 -albumilla.

Elviksen vuoden 1968 alkuperäisestä tv-erikoisesta pois leikattu tuotantonumero. Tekijätiimi ilmeisesti huomasi, että Elvis ei varsinaisesti ollut mikään Bruce Lee, eikä herkkä balladi välttämättä istu luontevasti karate-akteja sisältävään kohtaukseen.

Vaikka vuoden 1968 uusversio onkin jylhä kaikessa rosoisuudessaan, niin se ei saavuta alkuperäisen aistikkaan herkkää tunnelmaa. Kaikessa pakahtuneisuudessaan kertomus rakkauden kiirastulessa riutuvasta miehestä, joka epätoivoisesti haluaa naisen, jota hän ei vaan voi saada, iskee Elviksen tulkitsemana kuulijan erityiseen emotionaaliseen kulminaatiopisteeseen. Ensilevytys on ylittämätön.

It Hurts Me (Charlie Daniels/Joy Byers)

It hurts me to see him treat you the way he does
It hurts me to see sit and cry
When I know I could be so true
If I had someone like you
It hurts me to see those tears in your eyes

The whole town is talking, they’re callin’ you a fool
For listening to his same old lies
And when I know I could be so true
If I had someone like you
It hurts me to see the way he makes you cry

You love him too much, you’re too blind to see
He’s only playing a game
But he’s never loved you
He never will
And darling, don’t you know he will never change

Oh, I know he never will set you free
Because he’s just that kind of guy
But if you ever tell him you’re through
I’ll be waiting for you
Waiting to hold you so tight
Waiting to kiss you goodnight
Yes, darling, if I had someone like you

Gentle On My Mind

Ei aavistanut laulaja-lauluntekijä John Hartford poistuessaan elokuvateatterin näytöksestä Doctor Zhivago (1965), että elokuvan inspiroimasta kappaleesta tulisi yksi suurimmista ja tunnetuimmista populaarimusiikin klassikoista. Kotiin saavuttuaan Hartford kirjoitti puolessa tunnissa sanat kappaleeseen Gentle On My Mind.

”Kävin katsomassa Doctor Zhivagon sinä iltana jolloin kirjoitin kappaleen. Siitä on tehty liian iso numero. Elokuva kyllä innoitti minua, mutta enpä nyt tiedä tuliko se varsinaisesti siitä. Se tuli vain kokemuksesta. Kirjoittaessani kappaletta, jos minulla olisi ollut mitään havaintoa, että siitä tulisi hitti, olisin varmasti tehnyt sen eri tavalla, ja silloin siitä ei olisi tullut hittiä. Kaikki vain tapahtui todella nopeasti, räjähdysmäisesti, sumussa.”, kertoo Hartford.

Dorothy Horstmanin kirjassa Sing Your Heart Out Country Boy, Hartford on sanonut kappaleesta seuraavaa: ”En ole oikein ikinä ymmärtänyt kaupallista musiikkia, niin kuin olisin halunnut. Minulla ei mitään ideaa, paitsi laulun sanoma, miksi siitä tuli hitti.”

John Hartford syntyi New Yorkissa, mutta varttui St. Louisissa, jossa hänen elinikäinen rakkautensa jokilaivoihin syttyi, jopa siinä määrin, että hänen saavuttaessaan suosiota muusikkona, hän ryhtyi osatoimiseksi jokilaivan kapteeniksi.

John Hartfordin kotisivut

Hartford on voittanut Grammy-palkintoja kolmella eri vuosikymmenellä ja on levyttänyt yli 30 albumia. Hän oli moniosaaja ja lahjakas multi-instrumentalisti, joka saavutti mainetta yhden miehen orkesterillaan. Hartford oli bluegrass-musiikin uranuurtaja ja kehitti myös oman steppitanssityylin. Mainitsemisen arvoista on myös, että John Hartford soitti (banjo, viulu, akustinen kitara) Byrds-yhtyeen klassikkoalbumilla Sweethearts of the Rodeo.

John Hartfordin originaali kappaleesta Gentle On My Mind, albumilta Earthwords & Music (1967).

Vuonna 1965 Hartford muutti Nashvilleen ja seuraavana vuonna julkaisi esikoisalbuminsa John Hartford Looks at Life. Vuonna 1967 ilmestyi toinen albumi, Earthwords & Music, joka sisälsi kappaleen Gentle On My Mind. Se julkaistiin samana vuonna singlenä, mutta mikään välitön klassikko eikä sen suurempi hittikään siitä tullut: sinkku nousi korkeimmillaan Billboardin kantrilistalla sijalle 60. Poppilistoilla sitä ei huomioitu lainkaan.

Tuolloin vielä melko tuntematon muusikko Glen Campbell oli kuullut John Hartfordin Gentle On My Mindin radiosta ja päätti levyttää sen heti tuoreeltaan. Hänen singlejulkaisunsa samannimiseltä albumilta pärjäsi alkuperäistä hieman paremmin, nousten kantrilistalla sijalle 30 ja myös Billboardin poplistalla se noteerattiin sijalla 62.

Glen Campbellin Gentle On My Mind platinaa myyneeltä albumilta Gentle On My Mind (1967).

Vaisuhkosta listamenestyksestään huolimatta Gentle On My Mind voitti vuonna 1968 kaikkiaan neljä Grammy-palkintoa. Kaksi niistä meni tekijälle itselleen (Best Folk Performance ja Best Country & Western Song) ja kaksi Glen Campbellille (Best Country & Western Solo Vocal Performance, Male ja Best Country & Western Recording).

Glen Campbell julkaisi kappaleen uudelleen singlenä (kääntöpuolellaan toinen klassikko, Wichita Lineman) vuonna 1968, Grammy-voittojen siivellä, mutta se ei edelleenkään saavuttanut sen suurempaa menestystä. Vuosien varrella Gentle On My Mind kuitenkin ikonisoitui Glen Campbellin bravuuriksi, pääsääntöisesti siksi, että hän käytti sitä televisioshownsa, The Glen Campbell Goodtime Hour, avausnumerona vuosina 1969–1972.

Kaverukset Glen Campbell ja John Hartford, The Glen Campbell Goodtime Hour -tv-showssa.

Kaikkein suurimman listamenestyksen kappaleesta nappasi kuitenkin Dean Martin (1968). Dinon versio nousi Briteissä aina kakkossijalle asti, ja pärjäsi Yhdysvalloissakin mukavasti.

Yksi erikoisemmista on varmastikin 1960-luvun Star Trek -tv-sarjasta tutun Leonard Nimoyn (Mr. Spock) tulkinta aiheesta.

Tunnetut versiot kappaleesta ovat tehneet myös amerikkalainen kantrilaulaja Patti Page (1968) ja soulin kuningatar Aretha Franklin (1969).

Suomeksi kappale löytyy myös useammalta artistilta, joista tunnetuimpiin kuuluu Jussi & The Boysin Takaa ajatusten virran (san. Jussi Raittinen/K.W. Blomqvist), vuodelta 1976. Myös Kai Lind (1969), Tapio Heinonen (1976) ja Jorma Kääriäinen (2004) ovat sen levyttäneet. Kai Lindin ja Tapio Heinosen versioon sanat on kirjoittanut Sauvo Puhtila.

Jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun The Band Perry -niminen kantriryhmä levytti kappaleen Glen Campbellista kertovan dokumenttielokuvan Glen Campbell: I’ll Be Me (2014) -soundtrackille, ja pokkasi siitä Grammyn (Best Country Duo/Group Performance) vuonna 2015.

The Band Perryn, Grammyn voittanut versio on raikas ja pirteä, ja tarjoaa taas yhdenlaisen näkemyksen tähän yhteen maailman levytetyimpään kappaleeseen.

Elviksen astuessa tammikuussa 1969 American Sound Studiolle levytyksiin, joista olisi tuleva yksi hänen tärkeimmistä, oli Gentle On My Mindista jo hyvää vauhtia tulossa kantristandardi, vaikka kyseessä oli vielä varsin uusi kappale. Elviksen ottaessa sen levytettäväkseen, hän jatkoi jo alkanutta perinnettä, joka elää vielä nykyäänkin: ei ole liioiteltua sanoa, että jokaisen oman arvonsa tuntevan kantrimuusikon on täydennettävä katalogiaan kyseisellä laulululla. Gentle On My Mind on levytetty noin 400–600 kertaa. Yksistään Glen Campbellin versiota on arvioitu soitettavan radiossa yli viisi miljoonaa kertaa. Sitä voi hyvällä syyllä pitää yhtenä länsimaisen populaarimusiikin tunnetuimmista iskusävelmistä.

Jostakin syystä Elviksen tulkinta kappaleesta on historian kirjoituksissa jätetty lapsipuolen asemaan. Sitä harvoin mainitaan tekijöiden joukossa. Yksi syy voi olla se, että Gentle On My Mindia ei Elviksen kohdalla julkaistu singlenä, joten siitä ei voinut tulla hittiä. Se jäi albumiraidaksi. Mutta sekään ei täysin oikeuta Elviksen version dissaamista. Gentle On My Mind on kuitenkin Elviksen uran tärkeimpiin ja parhaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvan albumin From Elvis In Memphis ehdottomia huippuhetkiä.

Gentle On My Mind julkaistiin albumilla From Elvis In Memphis (1969) ja edustaa sen ehdottomia huippuhetkiä. Levy kuuluu Elviksen uran merkittävimpiin ja sitä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimpina kokonaisuuksina.

Elvis antaa kappaleelle saman käsittelyn, jonka hän antoi aiemmin levytyssessioiden alkaessa Long Black Limousinelle. Myös nyt on kyseessä enemmän kantriperinteisiin kallistuva sävelmä. Siinä missä Hartfordin ja Campbellin tulkinnat nojautuivat enemmän herkkyyteen ja haavoittuvuuteen, Elvis astuu laulun päälle paljon raskaammalla poljennolla. Eikä nyt liikuta minkään genren sisällä. Päinvastoin: Elvis sekoitti kantrikeitokseen annoksen rokkia ja gospelia, tehden kappaleesta täysin uniikin. Se ei kuulosta miltään aikaisemmalta tai edes tulevalta versiolta.

Heti ensimmäisestä säkeestä lähtien, kun Elvis lausuu sanat: ”It’s knowin’ that your door is always open and your path is free to walk…”, tehdään selväksi, että laulu on nyt hänen ja vain hänen omaisuuttaan. Mestari on saapunut omalle maaperälleen, eikä siellä kukaan kykene häntä horjuttamaan.

Lue myös blogi: Long Black Limousine

Bändin, tuottajan ja studion ilmapiirin vaikutusta ei voida myöskään aliarvioida. Elviksellä oli takanaan American Soundin oma rytmiryhmä, legendaarinen The Memphis Boys. Ja yksi alan tinkimättömimmistä tuottajista Chips Moman. Tämä paketti oli tahkonut hittejä huimalla tahdilla koko studion lyhyen olemassaolon (perustettu 1964) ajan. Eikä se suinkaan ollut sattumaa, vaan silkkaa ammattitaitoa.

Elviksen ympärillä The Memphis Boys, American Sound Studiolla, tammikuussa 1969. Vasemmalta oikealle: Bobby Wood (koskettimet), Mike Leech (basso), Tommy Cogbill (basso), Gene Chrisman (rummut), Elvis, Bobby Emmons (urut), Reggie Young (kitara), Ed Kollis (ääniteknikko/huuliharppu), Dan Penn (lauluntekijä).

Tuottaja Chips Momanin kiireellisestä aikataulusta ja paneutumisesta työhönsä kertoo sekin, että hän lyyhistyi uupumuksesta miksatessaan Elvis-sessioiden materiaalia.

American Sound Studiota voitiin hyvällä syyllä kutsua hittitehtaaksi, jonka tuotteet jalostuivat ajan myötä klassikoiksi, kuten esimerkiksi Dusty Springfieldin Son of a Preacher Man, Neil Diamondin Sweet Caroline, B.J. Thomasin Raindrops Keep Fallin’ on My Head, Aretha Franklinin Do Right Woman, Do Right Man ja tietenkin Elviksen omat Suspicious Minds ja In The Ghetto. Jos Gentle On My Mind olisi julkaistu singlenä, olisi se saattanut tuottaa Elvikselle yhden hitin ja klassikon lisää näistä innostusta, luovuutta, tunteen paloa ja kiihkoa kuplivista kekkereistä.

Kappaleen sanoitus on pitkälti kulkuriromantiikkaa höystettyna metaforilla ja merkityksillä. Se on kuitenkin rakkauslaulu, jossa kertoja ei kykene sitoutumaan suhteeseen, vaan vapauden tunteensa riivaamana ajautuu aina liikekannallepanolle. Siitä huolimatta, missä ikinä liikkuukin, on matkaajan mielessä aina hellästi hän. Laulu on myös tajunnanvirtaa. Tekstistä suorastaan huokuu, että se on kirjoitettu luovan olotilan vallassa, nopeasti ja kiihkeästi.

Memphisin American Sound Studiolla, 15. tammikuuta 1969, levytetty Gentle On My Mind, albumilta From Elvis In Memphis (1969).

Elviksen kohdalla kappaleesta tekee poikkeuksellisen se, että siinä on paljon sanoja. Varmasti yksi syy, miksi artisti ei enää siihen kajonnut esimerkiksi konserteissaan. Elvis selvästi heittäytyy voimakkaan tunnetilan vietäväksi, kuitenkin hyvin keskittyneesti, koska käytännössä kappale levytettiin yhdellä otolla. Vain joitakin pieniä paikkauksia tehtiin myöhemmin.

Kappaleessa soittaa dobroa American Sound Studion kitaristi Reggie Young, joka menehtyi 82-vuoden iässä, 17. tammikuuta 2019. Tapaus huomioitiin myös Suomen medioissa: Soundi-lehti.

Mark Duffett kiteyttää hienosti kirjassaan Counting Down Elvis: His 100 Finest Songs, ehkä koko Elviksen musiikin ytimen: ”Elviksen nerokkuus ei välttämättä nojautunut siihen, että hän valikoisi täysin tuntemattomia lauluja tai muokkaisi tutuista lauluista tunnistamattomia. Usein riitti vain, että hän tiedosti jonkun suositun sävelmän vetoavuuden, ja teki siitä omansa.”

Kappaleen raakaversio, joka vastikään saatiin kuultavaksemme keräilijöille suunnatulla Elvis: American Sound 1969 -FTD-julkaisulla.

Gentle On My Mind (säv./san. John Hartford)

It’s knowin’ that your door is always open
And your path is free to walk
That makes me tend to keep my sleeping bag rolled up
And stashed behind your couch

It’s knowin’ I’m not shackled
By forgotten words and bonds
And the heat stains that have dried up on some lovin’
That keeps you in the back roads
By the rivers of my memory
It keeps you ever gentle on my mind

It’s not clinging to the rocks and ivy
Planted on their columns mellowed by me
Or something that somebody said
Because they thought we’d fit together walking
It’s just knowing that the world will not be cursin’
Or forgiving when I walk along some railroad track and find
That you’re moving on the back roads
By the rivers of my memory and for hours
You’re just gentle on my mind

Though the wheat fields and the clothes lines
And the junk yards and the highways come between us
And some other woman’s cryin’ to her mother
’Cause she turned and I was gone
I still might run in silence
Till’ the join might stain my face
And the summer sun might burn me ’till I’m blind
But not to where I cannot see you
Walking in the back roads
By the rivers flowing gently on my mind

I dip my cup of soup from a gurgling,
cracking cauldron in some train yard
I’m barely runnin’ cold how
Have a dirty hat pulled low across my face
Who cupped hands around the tin cans
I pretend to hold you to my breast and find
That you’re wavin’ from the back roads
By the rivers of my memory
Ever smiling never changes on my mind

Suspicion

Suspicion, on kappale, jonka pitäisi löytyä jokaiselta Elviksen hittikokoelmalta. No, miksi sitä ei sitten niiltä löydy? Se johtuu paljolti siitä, että Suspicion oli vain yksi albumiraita muiden joukossa, kesäkuussa 1962 julkaistulla Pot Luck -pitkäsoitolla.

Jotenkin biisin hittipotentiaalia ei vain levy-yhtiön taholta osattu haistaa. Elvis itse ei juurikaan puuttunut levyjensä sisältö- ja julkaisupolitiikkaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Sen kaltainen taiteellinen osallistuminen ja vastuunkanto ei kuulunut Elviksen agendaan. Hän kävi vain levyttämässä kappaleet studiossa, jonka jälkeen vuoro siirtyi levy-yhtiölle ja manageritaholle, jotka vapaasti saivat päättää, mitä tulevat julkaisut sisältäisivät ja miltä ne näyttäisivät. On tosin olemassa allekirjoittamaton tieto, että Elvis olisi valinnut kappaleen She’s Not You singlejulkaisuksi, Suspicionin sijaan.

Toisaalta, kaikki mihin Elvis tuolloin koski, muuttui kullaksi. Hänellä riitti sinkkurintamalla menestystä muutenkin. Sota ei yhtä hittiä kaipaa.

Helmikuussa 1962 julkaistu single, Good Luck Charm/Anything That’s Part Of You, nousi ykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Briteissä. Heinäkuun kesähitti She’s Not You/Just Tell Her Jim Said Hello pärjäsi myös ihan mukavasti, nousten kotimaan listoilla viidenneksi ja saarivaltakunnassa ykköseksi asti. Syysunelmaa, lokakuussa, tarjoili leffasta Girls! Girls! Girls! irrotettu sinkku Return To Sender/Where Do You Come From, jonka sijoitukset olivat näissä kahdessa maailman musiikkikeskuksessa kolmonen ja ykkönen.

Kesäkuun 5. päivä, 1962, julkaistu Pot Luck -albumi pärjäsi listoilla mukavasti, ottaen huomioon, että Elvis joutui kilpailemaan omien elokuvista julkaistavien soundtrack-levyjen kanssa. Yhdysvalloissa pitkäsoitto nousi korkeimmillaan sijalle 4. ja Briteissä ykköseksi asti.

Vuoden 1964 keväällä elettiin jo Yhdysvalloissakin Beatles-manian keskellä. Huhtikuussa moppipäät valtasivat Billboardin singlelistan kaikki viisi ensimmäistä sijaa. Hienon kärkipään rivistön kuitenkin rikkoi kappale Suspicion, joka kiilasi suoraan Twist and Shoutin ja She Loves Youn väliin. Mutta ylllättäen levyn etiketissä esittäjän kohdalla ei lukenutkaan Elvis Presley vaan Terry Stafford, jonka ääni jopa vähän kuulosti Elvikseltä. Kuka siis oli tämä mysteerimies, josta kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään? Elvis, salanimellä? Ei todellakaan.

Terry Stafford syntyi 22. marraskuuta, vuonna 1941, Hollisissa, Oklahomassa. Ollessaan 7-vuotias, hänen perheensä muutti Amarilloon, Teksasiin. Urheilusta innostunut nuori mies oli myös kiinnostunut musiikista: ”Isäni soitti jonkin verran kitaraa, joten yritin myös aina soittaa ja laulaa varttuessani. Tein debyyttini, kun olin vain kymmenenvuotias esiintyen paikallisessa Moose Hallissa. Lauloin pari Hank Williams -biisiä, You’re Cheatin’ Heart ja You Win Win. Myöhemmin liityin kantriyhtyeeseen ja altistuin jonkin verran Teksasin swing-musiikille Roy Terry and Pioneer Playboysin kanssa . ”, kertoo Stafford.

Terry sai vaikutteita myös The Rhythm Orchids -yhtyeeltä, jota johtivat Länsi-Teksasin osavaltion yliopisto-opiskelijat, Buddy Know ja Jimmy Bowen, jotka olivat fiksoituneet rockabilly-saundiin, nähtyään Elviksen esiintyvän Amarillon Munipical Auditoriumissa, vuonna 1955.

Terry oli myös selvillä siitä, mitä oli menossa musiikillisesti Länsi-Teksasin rajojen tuolla puolen: ”Minä todella pidin Buddy Hollysta ja Elviksestä. Heillä molemmilla oli suuri vaikutus laulutyyliini.” Stafford on myös sanonut seuraavaa: ”Olen aina ollut suuri Elvis-fani, siitä lähtien, kun kuulin hänen ensimmäisen levynsä. Vietin paljon aikaa hänen levyjen parissa, joten olen saattanut poimia joitain hänen fraseerauksiaan.”

Valmistuttuaan yliopistosta, Terry muutti Los Angelesiin tavoitteenaan aloittaa musiikkiura Losissa asuvan serkkunsa Ted Bevanin kansssa, joka johti surffibändiä, nimeltään The Lively Ones. Ja usein bändi kutsuikin Terryn laulamaan heidän keikoilleen. Se johti mahdollisuuteen äänittää demonauha, vuonna 1962.

Stafford kertoo: ”The Lively Ones levytti Sound House Studiolla, El Montessa, studion omistajan Bob Summersin kanssa. Halusin päästä myös levyttämään Sound Houselle, joten valitsin biisin Elviksen albumilta, se oli Suspicion. Bob Summers soitti kaikki instrumentit, paitsi bassoa. Veimme nauhan kaikille kaupungin suurille levy-yhtiöille, mutta niistä jokainen hylkäsi sen.”

Lopulta, lähes vuotta myöhemmin Suspicion löysi tiensä losangelilaisen radioaseman KFWB:n tiskijukan Gene Weedin käsiin, ja tie menestykseen alkoi avautua. Weed kiikutti levyn seuraavaan kerrokseen vastaperustetun Crusade Recordsin johtajalle, John Fisherille. Fisher piti siitä, teki originaalinauhalle pientä remiksausta ja remasterointia, ja lupasi julkaista sen tammikuussa 1964. Näin myös tapahtui. Helmikuussa single nousi Billboardin Hot 100 -listalle, sijalle 99. Ja seitsemän viikkoa myöhemmin se mursi historiallisen Beatles-monopolin top vitosessa, nousten listasijalle kolme.

Terry Staffordin Amerikan menestyksen myötä single huomioitiin myös Briteissä, jonka sinkkulistalla kappale nousi korkeimmillaan sijalle 31. Kanadassa sijoitus oli sama kuin naapurimaassa, eli nro 3. Elvis ei jäänyt menestyksestä osattomaksi. Hänen managerinsa Eversti Parkerin perustama julkaisuyhtiö Elvis Presley Music nappasi myynnistä oman osuutensa.

Terry Staffordin versiossa kiinnittää huomion taustalla kuuluva trumpettimainen sointi, joka syntyy Ondioline-uruista. Kyseessä on ranskalaisen Georges Jennyn, vuonna 1941, kehittelemä elektroninen kosketinsoitin, joka oli nykyisten syntetisaattoreiden edeltäjä.

Soitin on hyvin harvinainen, joten se, miten instrumentti on päätynyt levyn tuottaneelle Bob Summersille on jo sinällään ihmeellistä, puhumattakaan siitä, että hän on päättänyt käyttää sitä tällä nimenomaisella kappaleella, on vielä ihmeellisempää. Joka tapauksessa Summers oli tehnyt osuvan valinnan persoonallisen ominaissoundin aikaansaamiseksi. Siltä osin Staffordin Suspicion erottuu Elviksen versiosta täysin. Myös naistaustalaulajat ovat sellaista, mitä ei Elviksen levyllä kuulla. Niistä taas oli vastuussa John Fisher, kuten myös tyhjästä paperipussista, joka oli asetettu Ondiolinen kaiuttimen päälle, tehostamaan omaperäistä säestystä.

Elviksen levy-yhtiö RCA heräsi viimein Staffordin menestyksen myötä ja irrotti Pot Luck -albumilta, kaksi vuotta sen ilmestymisen jälkeen, singlen Kiss Me Quick/Suspicion, huhtikuussa 1964. Mutta maito oli jo kaatunut. Sinkku ei saavuttanut sen suurempaa menestystä, myyden USA:ssa ”vain” 200 tuhatta kappaletta, mikä oli noina aikoina Elvikseltä kehno tulos.

Elviksen single näki päivänvalon 16.4.1964, Gold Standard Series -nimikkeen alla, kaksi vuotta Pot Luck -albumin ilmestymisen jälkeen. Jostakin syystä Suspicion, Terry Staffordin menestyksestä huolimatta, oli jätetty sinkun b-puolelle. Menestys ei Elviksen mittapuun mukaan ollut kummoinen: Yhdysvalloissa single nousi korkeimmillaan sijalle 34 ja Briteissä sijalle 14. Olisiko kansikuvaksi valittu vähemmän ”ankea” Elvis ryydittänyt myyntiä?

Suspicion on siitä harvinainen poikkeus säännöstä, että se on Presleyn alkuperäislevytys, mutta joku muu on tehnyt siitä hitin ja originaaliesitystä tunnetumman. Yleensä kaava on Elviksen kohdalla noudattanut päinvastaista linjaa. Lähes poikkeuksetta, kaikki myöhemmin kappaleesta tehdyt versiot, nojautuvat Terry Staffordin sovitukseen.

Staffordin lisäksi biisin on levyttänyt Bobby G. Rice, jolle se oli hitti kantrilistoilla, vuonna 1971. Hongkongilainen laulaja Rebecca Pan versioi kappaleen vuonna 1964, ja vuonna 2005 bahamalainen laulaja-lauluntekijä Diana Hamilton julkaisi kappaleen albumillaan A Bahamian in Paris. Vuodelta 1970 löytyy Vivian Stanshallin anarkistishumoristinen versio. Myös Jimmy London, Millicent Martin, Delroy Wilson ja Ronnie McDowell ovat coveroineet biisin.

Suomeksi kappaleen on levyttänyt Badding Rockers, nimellä Pahat tunteet. Albumilta Rock’n’roll keijukainen. Sanoitus Marko Haavisto & Petri Hokka.

Elvis levytti kappaleen Nashvillessa, RCA:n Studio B:llä, maaliskuun 19. päivä, 1962, ympärillään kantrimekan muusikkokerma, niin kutsuttu The Nashville A-Team, joka tällä kerralla koostui sellaisista nimistä kuin Grady Martin (kitara/vibrafoni), Harold Bradley (kitara), Bob Moore (rummut), Floyd Cramer (piano/urut), Boots Randolph (saksofoni/vibrafoni), Millie Kirham ja The Jordanaires (taustalaulu). Mukana olivat tietenkin myös vakiojäsenet Scotty Moore (kitara) ja D.J. Fontana (rummut).

Yksi vakiokaartilainen kuitenkin oli poissa rivistöstä, nimittäin kitaristi Hank Garland. Hän oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen edellisvuoden syyskuussa ja kärsi aivovammasta. Garlandin jättämää aukkoa tarvittiin paikkaamaan kaksi Nashvillen huippumuusikkoa, juurikin edellä mainitut, Grady Martin ja Harold Bradley. Hank Garland ei koskaan kunnolla toipunut onnettomuudesta, eikä enää soittanut Elviksen sessioissa.

Suspicionin kirjoitti lauluntekijäkaksikko Doc Pomus ja Mort Shuman. He tekivät Elvikselle yhteensä 25 biisiä. Sellaiset hitit kuin Surrender, (Marie’s The Name of) His Latest Flame, Little Sister ja Viva Las Vegas ovat heidän käsialaansa. Yksi tunnetuimmista Pomus/Shuman -kappaleista on The Driftersien Save The Last Dance For Me.

Doc Pomus on sanonut: ”Kun kirjoitat Elvikselle, tiedät, että saat varmasti ensiluokkaisen esityksen. Yleensä saat myös paljon rahaa, koska Presleyn levyt myyvät hyvin.”

Näissä sessioissa Elvis oli erinomaisessa äänessä. Se yhdistettynä huippumuusikoiden ammattitaitoiseen ja näkemykselliseen soitantaan, tuotti lyömätöntä iskusävelmää. Siinä missä Terry Staffordin versio edustaa hauskaa ajankuvaa, pirteine sovituksineen, Elvis vie esityksen jonnekin aivan eri maailmaan. Sen lisäksi, että Elvis on selvästi Staffordia parempi laulaja, on hän myös ilmaisultaan ulottuvampi artisti, kyeten luomaan tulkinnallisia tasoja. Kuten myös nyt. Esitys on verhottu keveällä ja kauniilla hunnulla, jonka alta kuitenkin kumpuaa jotain synkeää, varjojen kätköissä lymyilevää raskasmielisyyttä. Se erottaa mestarin kisälleistä.

Laulun henkilöstä on tehty helposti samaistuttava, hän anelee epäilystä päästämään pois sen kiduttavasta otteesta ja toivoo tilalle ymmärrystä. Ei jää epäselväksi, mistä tässä lauletaan. Mustasukkaisuus, tuo myrkyllinen tunnetila ja rakkauden vähämielinen velipuoli, joka on vuosisatojen ajan rikkonut ihmissuhteita, ja joka edelleen, vanhaa Raid-mainosta lainaten, tappaa talossa ja puutarhassa. Jotain tuosta ilmapiiristä on tarttunut erityisesti kappaleen viimeiseen säkeistöön, jossa epätoivoinen rakkaudessaan riutunut yrittää uskotella itselleen ja kumppanilleen, että vielä on toivoa, vaikka käärme on jo luikerrellut paratiisiin, ja kaikki on käytännössä jo ohi.

Darling, if you love me, I beg you wait a little longer
Wait until I drive all these foolish fears out of my mind
How I hope and pray that our love will keep on growing stronger
Maybe I’m suspicious ’cause true love is so hard to find

Terry Staffordin ura ei Suspcion-menestyksen jälkeen enää noussut vastaavaan lentoon. Sitä seuraavaa isoa hittiä ei enää ikinä tullut. Muutama pienempi kylläkin, erityisesti toisten artistien tulkitsemana, kuten esimerkiksi Buck Owensin Big In Vegas, joka nousi Billboardin kantrilistalla sijalle viisi, joulukuussa 1969. Ja Amarillo By Morning, josta kantritähti George Strait levytti erittäin suositun version, vuonna 1982. Country Music Television nimesi kappaleen 12:n kaikkien aikojen kantrilaulun joukkoon (12 Country Song of All-Time).

Stafford jatkoi levyttämistä ja keikkailua pitkin 1970- ja 80-lukua. Hän kuoli maksan petettyä 17. maaliskuuta, vuonna 1996, vain 54-vuotiaana.

Elvis sai eräänlaisen revanssin, kun Suspicion (kääntöpuolella toinen Pomus/Shuman -kappale It’s A Long Lonely Highway) uudelleenjulkaistiin singlenä Englannissa joulukuussa 1976. Siitä tuli yllättäen top ten -hitti, nousten seuraavan vuoden helmikuussa Brittilistan sijalle 9.

Tammikuussa 1977, Elviksen Suspcion-singleä promottiin näin vetävästi, brittien tv-ohjelmassa Top Of The Pops. Esiintyjänä ohjelman vakiotanssiryhmä Legs & Co.

Suspicionin tarina sai varsin erikoisen jälkikirjoituksen, vuonna 2002, kun tuottajalegenda Phil Spector kertoi journalisti Mick Brownin haastattelussa, että hän kirjoitti ja tuotti kyseisen kappaleen, mutta ei saanut siitä tunnustusta: ”Tein Suspicionin Terry Staffordille, mutta mitään kunniaa en siitä saanut, enkä rahaa. Sillä ei ollut mitään väliä. Minä vain rakastin levyjen tekemistä.”, kertoi Spector. Samassa haastattelussa Spector nostaa esille myös toisen mielenkiintoisen asian, hän väitti, että olisi tuottanut levyjä myös Elvikselle, ilman mitään merkintää, ja että olisi teini-ikäisenä toiminut YK:ssa tulkkina.

Spectorin puheet on yleensä pistetty hänen hieman eksentrisen luonteensa piikkiin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että Spector tuotti 1960-luvulla joitakin Elviksen demolevyjä. Tästähän herää… arvasit oikein, epäilys.

Suspicion (säv./san. Doc Pomus ja Mort Shuman)

Ev’ry time you hold me
I’m still not certain that you care
Though you keep on saying
you really, really, really love me
do you speak the same words
To someone else when I’m not there

Suspicion torments my heart
Suspicion keeps us apart
Suspicion why torture me

Ev’rytime you call me
and tell me we should meet tomorrow
I can’t help but think that
you’re meeting someone else tonight
Why should our romance just
keep on causing me such sorrow?
Why am I so doubtful
whenever you’re out of sight?

Darling, if you love me,
I beg you wait a little longer
Wait until I drive all
these foolish fears out of my mind
How I hope and pray that
our love will keep on growing stronger
Maybe I’m suspicious
’cause true love is so hard to find

Elvis levytti kappaleen alkuperäisen version 19.3.1962, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa.

Snowbird

Syyskuun 22. päivä 1970 Elvis levytti RCA:n studiolla Nashvillessä vielä neljä biisiä tulevaa kantrialbumia (Elvis Country) sekä sinkkujulkaisuja varten. Takana oli jo kesäkuussa pidetty maratonsessio, jossa oli äänitetty kaikkiaan 34 laulua. Ja elokuussa oli vielä ehditty käydä Las Vegasissa kuukauden mittaisella esiintymissesongilla, josta osa filmattiin tulevaan That’s The Way It Is -dokumenttielokuvaan.

Lue myös blogi: Faded Love

Elviksen olisi pitänyt aloittaa levytykset jo edellisenä päivänä, mutta artistia ei studiolla näkynyt. Kun hän vihdoin saapui paikalle, oli hän ärtynyt ja kyllästyneen oloinen. Mukana ollut Elviksen vaimo Priscilla kommentoi paikalla olleille ihmettelijöille, että siihen on ”syynsä”. Elviksen lääkkeiden väärinkäyttö alkoi jo värittää heidän jokapäiväistä elämäänsä.

Heti aluksi Elvis alkoi hiillostaa tuottaja Felton Jarvisia, vedoten kiireeseen, koska Elviksen oli lennettävä Los Angelesiin jo saman päivän iltana.

Sessio aloitettiin kanadalaisen laulaja-lauluntekijä Gene MacLellanin kappaleella Snowbird, joka oli julkaistu vuonna 1969 MacLellanin maannaisen Anne Murrayn albumilla This Way Is My Way. Seuraavan vuoden kesäkuussa se päätyi singlen b-puolelle (a-puolella kappale Just Biding My Time). Kääntöpuolen kappale kuitenkin osoittautui paljon suositummaksi, ja siitä tulikin nopeasti kansainvälinen hitti. Single oli Yhdysvalloissa ensimmäinen kanadalaisen naisartistin julkaisu, joka myi kultaan oikeuttavat lukemat.

Anne Murrayn originaaliesitys kappaleesta Snowbird.

Elviksen repertuaarista löytyy myös toinen MacLellan-levytys: gospel-kappale Put Your Hand In The Hand, joka äänitettiin 8. kesäkuuta 1971.

Snowbirdin ovat levyttäneet useat artistit, kuten esimerkiksi Bing Crosby (Count Basien orkesterin kanssa), Andy Williams ja Lynn Anderson, mutta Murray on kuitenkin kappaleen tunnetuin esittäjä ja siitä onkin muodostunut hänen bravuurinsa.

Kitaristilegenda Chet Atkinsin instrumentaaliversio voitti Grammy-palkinnon (Best Country Instrumental Performance) vuonna 1971.

Elvis tarttui kappaleeseen nopeasti, purkitti sen kuudella otolla, sovituksen noudatellessa lähes täsmälleen Murrayn alkuperäistä. Elviksen vakituinen sessiokitaristi James Burton oli estynyt tulemasta levytyksiin, joten häntä tuuraamaan pyydettiin Muscle Shoals -studioiden kitaristi Eddie Hinton. Hän oli kuitenkin niin hermostunut kuninkaan kohtaamisesta, että myöhemmin katsottiin paremmaksi äänittää Hintonin osuus uudelleen kitaristi Harold Bradleyn toimesta.

Vaikka Elvis ei tuolloin mahdollisesti ollutkaan kovin innostunut levyttämään, niin se ei kuulunut lopputuotteessa. Taika oli edelleen läsnä.

Muusikko J. Karjalaisen Elviksen esitys ainakin lumosi. Hän kertoi äskettäin Radio Suomen ohjelmassa, Näistä levyistä en luovu, mielenkiintoisen tarinan valinnastaan:

”Elviksen Snowbird. Siis aivan mieletön biisi jälleen kerran. Kylmät väreet. Ja tästä on semmonen stoori, että ’vähäpoikana’ eli kymmenvuotiaana kävin enon luona Apollon kadulla. Se asu siellä sillon. Rami-eno. Sillä oli levysoitin ja muutamia levyjä, ja yks niistä oli tää Elviksen semmonen kokoelma, Elvis Country. Siinä oli kuva Elviksestä. Mustavalkonen kuva väritettynä, missä sillä oli semmonen joku stetson päässä ja haalarit. Tosi hieno. Ja sitten mä löysin sieltä tän biisin, ja sen jälkeen joka kerta kun mä menin sinne Ramin luokse, niin mä aina otin sen Elviksen levyn ja soitin tän biisin. Ja mä aattelin, että ’wau, tää on hieno biisi!’ Ja jälkeenpäin ajateltuna, niin jonkunlainen niinku Hän-biisin esi-isä. Ihan selvästi on, tossa muudissa.

Ja sitten vielä kolmas tämmönen pikkutarina tästä kappaleesta, että kun mä tein Kari Tapiolle sillon niitä kantribiisejä, niin se Kari kun se harjotteli niitä, se soitteli mulle aina, ja se tykkäs niistä, se oli kiva saada palautetta. Ja joka puhelun jälkeen: ’Tee mulle vielä yks biisi, tee vähän semmonen kun Snowbird’. Se oli ihan semmonen kun joku Graalin malja, tai semmonen joku haave, että mä saisin tämmösen biisin. Eikä mikään ihme, koska toi on todella vaikuttava ja hieno, se kuulostaa aina niin todella hyvältä.”

”Siinä oli kuva Elviksestä. Mustavalkonen kuva väritettynä, missä sillä oli semmonen joku stetson päässä ja haalarit. Tosi hieno. ”, kuvaili muusikko J. Karjalainen äskettäisessä haastattelussaan Elvis Country -albumin kantta. Kansikuva on otettu vuonna 1937 Lee Countyn vankilassa Tupelossa, jossa Elviksen isä kärsi vankilatuomiota sekkipetoksesta.

Prinssi Edwardin saarella, josta lauluntekijä Gene MacLellan on kotoisin, kiertää kappaleen synnystä yhtä monta tarinaa kuin on kertojaakin. Anne Murray kuitenkin kertoo seuraavaa: ”Gene sanoi minulle, että hän kirjoitti laulun 20 minuutissa, kun hän käveli Prinssi Edwardin saaren rannalla. Se on jotenkin niin nähtävissä. Gene, tuo pieni ja hentoinen kaveri biitsillä, keskellä talvea, näkee nuo linnut ja loihtii eteensä kuvan.” Yksinkertaisin tarina on usein se todennäköisin.

Tekijä itse on myös levyttänyt kappaleen, albumilleen Street Corner Preacher (1970). MacLellanin versiossa kuullaan jopa yksi ylimääräinen säkeistö:

My mind says that I only want to be
A wanderer and just like you I’m longing to be free
But in my hearth I know it just a lie
For without her love the vision of my happiness will die

Cd-julkaisun Elvis – Today, Tomorrow & Forever (2002) sisältämä vihkonen tietää kertoa, että Snowbird, joka sen lisäksi, että on ihan oikea lintu, tarkoittaa Kanadan slangissa henkilöä, joka matkustaa etelään talvea pakoon, ja Amerikan slangissa kokaiiniaddiktia. Jälkimmäinen tuskin kuitenkaan on ollut lauluntekijällä mielessä. Laulun lopullista merkitystä ei koskaan saada selville: Gene MacLellan kärsi masennuksesta koko ikänsä ja teki itsemurhan vuonna 1995.

Yleisesti laulu käsitetään metaforana vapaudelle, kertojan kykenemättömyyteen jättää kaikki mennyt sydänsuruineen, kontrastina linnun mahdollisuus vain lentää pois.

Snowbird (säv./san. Gene MacLellan

Beneath this snowy mantle cold and clean
The unborn grass lies waiting
for its coat to turn to green
The snowbird sings a song he always sings
And speaks to me of flowers
that will bloom again in spring

When I was young my heart was young then too
Anything that it would tell me,
that’s the thing that I would do
But now I feel such emptiness within
For the thing that I want most in life
Is the thing I can’t win

Spread your tiny wings and fly away
And take the snow back with you
Where it came from on that day
The one I love forever is untrue
And if I could you know
that I would fly away with you

The breeze along the river seems to say
That she’ll only break my heart again
should I decide to stay
So little snowbird take me with you when you go
To that land of gentle breezes
where the peaceful waters flow

Syyskuun 22. päivä 1970 äänitetty Snowbird on Elvis Country -albumin avausbiisi.
Kappaleen ensimmäisessä otossa kuullaan Eddie Hintonin kitarointia, mikä myöhemmin korvattiin Harold Bradleyn soitolla. Tässä vaihtoehtoisessa otossa on ehkä vielä enemmän J. Karjalaisen mainitseman Hän-kappaleen tunnelmaa.
Elvis esitti Snowbird-kappaleen vain kerran konsertissa, Las Vegasissa 29.1.1971 (Dinner Show).

It’s Midnight

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni, sitä alakuloisempaan ja sanoituksiltaan henkilökohtaisempaan suuntaan Elviksen laulut muuttuivat. Asiaan vaikutti paljon Priscillan ja Elviksen avioero, joka sinetöitiin Santa Monican tuomioistuimessa 9.10.1973.

Erolla oli selvä vaikutus Elviksen mielialaan. Pitkäaikainen ystävä Jerry Schilling muistelee Priscillan lähdön jälkeisiä aikoja: ”Elvis sulkeutui makuuhuoneeseensa. Hän ei suostunut syömään eikä vastannut puhelimeen. Aloimme todella huolestua. Ajattelimme, että hän on ottanut liikaa unilääkkeitä ja menettänyt tajuntansa. Aina välillä Joe (Esposito) ja minä hiivimme hänen makuuhuoneensa oven taakse kuuntelemaan. Joskus hän kiroili, joskus taas huusi. Mutta useimmiten kuulimme hänen itkevän. Päivä jolloin Priscilla lähti oli lopun alku sille Elvikselle, jonka olin tuntenut ja jota olin rakastanut.”

Priscilla ja Elvis poistumassa Santa Monican oikeustalolta avioeron vahvistamisen jälkeen, lokakuussa 1973.

Ehkä kysymys ei ollut enää niinkään menetetyn rakkauden tuskasta, kuin valtavasta kolauksesta, jonka se aiheutti Elviksen huumeiden vääristämälle itsetunnolle. Elvis ei yksinkertaisesti pystynyt sulattamaan sitä, että hän, joka saa kaikki maailman naiset, jotka vain haluaa, menettää vaimonsa Mike Stonen (Priscillan karateopettaja) kaltaiselle ”nartunpenikalle”.

Kerran Elvis kaivoi M16 rynnäkkökiväärin komerosta ja oli lähdössä Mr. Stonen lahtaamisreissulle Vegasin yöhön. Ja kerran Elvis käski henkivartija Red Westiä ottamaan yhteyttä palkkamurhaajaan, jonka piti hoitaa likainen tehtävä: ”Helvetti, antaa jutun toistaiseksi olla, ehkä se on vähän liian rankkaa.”, vastasi Elvis Redille, joka odotti puhelimen äärellä, antaakseen lopullisen käskyn toimeenpanijalle. Onneksi mitkään näistä ”hyvistä yrityksistä” eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta kertoivat kuitenkin siitä, että mitenkään kevytmielisesti ei Elvis avioeroon suhtautunut.

Eron jälkeen Elviksen arvaamaton käyttäytyminen ja itsetuhovimma nousivat potenssiin kaksi. Ja hengenlähtö oli lähellä useammin kuin kerran: ”Me käytännössä pidimme hänet elossa. Luulisin sen tapahtuneen ainakin viisi tai kuusi kertaa, että hän oli niin sekaisin, että oli kuolla. Ensimmäisen kerran se tapahtui Las Vegasissa, todennäköisesti vuonna 1974. Tohtori Nick joutui antamaan hänelle annoksen Ritalinia suoraan sydämeen. Me luulimme jo menettäneemme hänet. Lähtölaskenta oli jo käynnissä. Ja yks kaks Elvis vain pomppasi ylös.

Toisella kertaa, olimme Howard Johnson Motellissa, jossakin tien päällä. Silloin Elviksellä oli päinvastainen ongelma. Hän kävi niin ylikierroksilla, että Nickin täytyi ladata annos hänen niskaansa saadakseen hänet rauhoittumaan.”, kertoo lähipiirin luottomies Lamar Fike, ja jatkaa: ”Kerran Vegasissa, Elvis söi persikkaa ja nielaisi kiven, ja se juuttui hänen kurkkuunsa. Tyttöystävä Linda (Thompson) huusi Joen (Esposito) apuun, joka saapui nopeasti paikalle, Elviksen jo muuttuessa siniseksi. Joen täytyi tunkea sormensa Elviksen kurkkuun, jotta hän saisi vedettyä kiven ulos. Myöhemmin, Elvis vannoi ja vakuutti, ettei välikohtausta ollut koskaan tapahtunut. Viimeiset viisi vuotta olivat niin vaikeita, että se oli aivan uskomatonta. Luoja, se oli hirvittävää.”

Entä rakastiko Elvis vielä Priscillaa? Jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä Elviksen serkun ja ehkä hänen lähimmän ystävänsä Billy Smithin kertomuksesta: ”Ja Elvis sanoi minulle: ’Vihaan häntä. En tajua miksi nain sen nartun.’ Hän jatkoi mesoamistaan, ja kun hän lopetti hetkeksi, minä sanoin: ’Rakastat häntä yhä, vai mitä?’ Elvis pysähtyi ja painoi päänsä alas, ja yhtäkkiä näytti siltä, että hän voisi luhistua lattialle, sanoen: ’Niin rakastan.’ Ja hän katsoi minua ja sanoi: ’Sinua en pysty huijaamaan.'”

Yhdysvalloissa lokakuussa 1974 julkaistu single Promised Land/It’s Midnight menestyi kohtuullisesti, lähinnä A-pouolen rock-vetoisen Chuck Berry -klassikon vuoksi, nousten korkeimmillaan sijalle 14, ja Briteissä aina top kymppiin asti, sijalle 9.

Kulissien takana siis tapahtui. Mutta estradilla Elvis vielä kykeni antamaan musiikillisesti täysipainoisen esityksen ja valloittamaan yleisönsä täydellisesti, aina kun hänen rajusti vaihteleva terveyden- ja mielentilansa sen vain salli.

Toimittaja W. A. Harbinson, joka on myös kirjoittanut kirjat Elvis: An Illustrated Biography ja Growing Up With The Memphis Flash, näki ja koki Elviksen Vegasissa elo-syykuussa 1974. Harbinson kertoo The Man And His Music -lehdessä (23/1994), hauskasti ja elävästi retkestään Las Vegasiin. Harbinson oli tuolloin 33-vuotias ja toimi avustavana toimittajana Men Only –lehdessä. Hän suunnitteli tekevänsä kirjan Elviksestä, ja tuo johtoajatus mielessään hän lähti Englannin Fan Clubin matkassa kohti Vegasia.

Klubilaisten kohtaamisesta aiheutuneesta ensijärkytyksestä selviydyttyään, Harbinson ystävystyi hyvin nopeasti erään jäsenen kanssa, jonka hän, yllätys, yllätys löysi hotellin baaritiskiltä: ”En ole kiinnostunut nähtävyyksistä, tulin tänne katsomaan vain ja ainoastaan Elvistä.”, kommentoi Elvis-fani Bill Conroy drinkkilasinsa takaa Harbinsonille.

Pitkän ja kostean tapaamisen jälkeen he huojuivat esiintymissaliin: ”Olimme niin päissämme, että esiintymissalin istumapaikkojen sijaan, olisimme tarvinneet paikat alkoholiparantolaan.”, kertoo Harbinson, ja jatkaa: ”Also Sprach Zarathustra alkoi soida. Yleisö mylvi. Tupelon entinen köyhäpoika astui lavalle näyttäen uskomattoman komealta Aurinkokuninkaalta, ja syöksyi suoraan ilman esittelyjä See See Riderin kuplivaan versioon. Hän näytti ja kuulosti upealta. Hän näytti myös oudolta, aivan kuin hän olisi juuri tullut suihkusta – hiukset olivat sekaisin ja ne vaikuttivat märiltä. Ja laulamisen lopetettuaan, hän mumisi jotakin tähän tapaan: ”Hyvää päivää… tai iltaa… tai aamua… tai mikä hemmetin vuorokauden aika sitten onkaan.” Itse asiassa, sillä ei ollut mitään hemmetin merkitystä, me kaikki rakastimme häntä joka tapauksessa.

”Ihan armottoman kovaa seiskari-Elvistä. It’s Midnight. Elvis kuuluisassa soulin kehdossa, Stax-studiolla, ja kyllä, henki puhuu, ei voi muuta sanoa.” – Pekka Laine, musiikkitoimittaja

Hänen täytyi vain nostaa vyötään, niin yleisö alkoi huutaa. Ehkä juuri siksi, hän usein kääntyi kyynisenä bändinsä puoleen, todeten jotakin tähän tapaan: ”Jos tuossa on kaikki mitä minun pitää tehdä, niin mitäpä tässä sitten muuta!” Jotkut fanit valittivat, ettei Elvis laulanut tarpeeksi rock’n’rollia, mutta jollakin maagisella tavalla, kaikki mitä hän lauloi, muuttui tuon musiikinlajin edustajaksi. Elvis sai aina kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, aloittaessaan niinkin banaalin kappaleen kuin It’s Midnight, jonka tulkinnassa hän yhdisti mestarillisesti keskenään anovaa romantiikkaa ja seksuaalista uhkaa.”

Harbinson kamppaili itsekin omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. Hän joutui kohtaamaan ristiriitaiset tunteensa, mitä eriskummallisemmassa ilmapiirissä, ja mitä eriskummallisemmalla tavalla – kasvokkain oman idolinsa kanssa:

”Se oli vuonna 1974. Priscilla tuli katsomaan Elvistä Vegasiin. Elvis näki hänet, ja alkoi laulaa kappaletta It’s Midnight. Hän käveli lavan reunalle, katsoi Priscillaa, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli aivan rikki. Cilla oli ainoa nainen, jota hän todella rakasti.” – Charlie Hodge, ystävä ja bändin jäsen

”Hän oli sekaisin, ja noiden mahtavien tulkintojen ja outojen rönsyilevien monologien – yhdistettynä humalaisen uupuneeseen olemukseeni – vuorotellessa, luulin todellakin näkeväni näkyjä. Hän oli hauska, uhkaava, sekapäinen, charmikas, vainoharhainen ja kertakaikkisen vastustamaton. Hänen höpinänsä esitysten välillä alkoivat kuulostaa siltä, kuin olisin kuunnellut ääntä oman pääni sisällä, silloin, kun olet tulossa hulluksi. Olin sekaisin itsekin. Avioliittoni oli päreinä, imin viinaa kuin sieni, olin epävarma omasta mielenterveydestäni.

Ja altismalla itseni viisi iltaa peräkkäin Elviksen ylitsevuotaville tulkinnoille menetetyistä rakkauksista tai rikkonaisista kodeista, puhumattakaan hänen omituisista surrealistisista monologeistaan, alkoi tuntua siltä kuin kuilun reuna lähenisi entisestään. Ja se kaikki sai minut kuvittelemaan, (niin kuin olin ehkä tehnyt alitajuisesti jo vuosia – emmeköhän me kaikki ole kuvitelleet niin?) että hän oli jollakin tavalla ottanut vallan elämästäni. Niin kuin olikin, tuolla äärettömällä lahjakkuudellaan ja kasvavalla paranoiallaan, joka heijastui omaan ongelmaiseen itseeni. Elvis, Aurinkokuningas, oli peili, jonka lasin halusin rikkoa.”

”It’s midnight and I miss you…” Las Vegasin lavalla, elokuussa 1974.

Sex, drugs and rock’n’roll –elämäntyyli jatkui Harbinsonilla ja kavereilla illasta iltaan, vaikka tuo ensin mainitun harrastaminen jäikin hieman vähemmälle, sen toiseksi mainitun asian vuoksi:

”Rock’n’rolliin kuuluu myös seksi. Ja fanit, jotka emotionaalisesti ja seksuaalisesti kiihottuivat Elviksen esiintymisistä, käyttäytyivät Vegasissa uskaliaammin, kuin he olisivat ikinä käyttäytyneet kotonaan. Jos ei Hiltonin esiintymissalia oteta huomioon, niin minua harvemmin löysi mistään muualta kuin baarijakkaran päältä. Pidin taas tunnelmaa yllä, kun eräs naisfani kylmänviileästi ilmoitti, että hän haluaa sänkyyn kanssani, mihin vastasin: ”Jos kykenisin kävelemään sänkyysi asti, niin olisin ihmeissäni, ja jos vielä kykenisin siellä tekemään jotain, niin olisin todella ihmeissäni.”

Harbinson: ”Hulluus jatkui. Jokaisen show’n jälkeen löysin itseni jostakin baarista. Faneja tuli ja meni ja he flirttailivat humalapäissään, aina silloin kun eivät puhuneet Elviksestä. Hän oli suurin. Hän oli kauhea. Hän oli loistava. Hän oli hullu. Hän oli pilvessä. Hän oli täysin järjissään. Hän oli Jumala ja Paholainen. Kaikki totta. Hän oli Elvis. Ei ollut väliä kuinka hän esiintyi: hyvin, huonosti vai keskinkertaisesti, hänen vaikutuksensa yleisöön oli hämmästyttävä. Hän otti käsittelyynsä jonkin koruttoman balladin ja puristi siitä ulos jokaisen tunteen pisarankin, laulaen kuin katedraalin kuoro. Hyvä tai huono, loistava tai keskinkertainen, hän oli yksinkertaisesti: Elvis.”

Loppuvuosien konserteissa 1950-luvun hitit rullaattiin läpi rutiinilla ja puolihuolimattomasti. Esiintymiset fokusoituivat enemmän dramaattisempaan ja syvällisempään materiaaliin. Harbinson:

”Unohtakaa Elviksen hälläväliäversiot Hound Dog’ista, hän löysi totuuden It’s Midnight’ista. Ja juuri siitä rock’n’rollissa on kyse.”

It’s Midnight (säv./san. Billy Wheeler ja Jerry Chesnut)

Maybe it’s too late
Sometimes even hate myself
For loving you

Trying to be strong
Then night time comes along
And I start loving you, wanting you

Where is all my self control?
I’m burning way down in my soul
And needing you

Wishing I could be the man I try to
Hating me for wanting to be with you
Knowing you don’t love me like you used to
But it’s midnight, oh, and I miss you

It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how things have a way
Of looking so much brighter in the daylight

I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you

It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how things have a way
Of looking so much brighter in the daylight

I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you

It’s midnight and I miss you

It’s Midnight levytettiin Memphisin legendaarisella Stax-studiolla joulukuussa 1973. Se julkaistiin albumilla Promised Land (tammikuu, 1975), joka nimikappaletta lukuun ottamatta oli balladivoittoinen kokonaisuus. Albumi myi kultaan oikeuttavat lukemat. Ja saavutti sijan 47 Yhdysvaltojen myyntilistoilla ja Briteissä sijan 22.
Las Vegasin päätöshowssa (2.9.1974) Elvis esitti It’s Midnight -kappaleen ex-vaimolleen Priscillalle, joka istui yleisössä. Elvis lausuu kesken kappaleen: ”Listen Cilla.”. Kyseinen konsertti on myös (surullisen) kuuluisa siitä, kuinka Elvis yltyi kesken kaiken haukkumaan lehdistön, joka syytti häntä huumeiden käytöstä, ja samalla hän myös piikitteli Priscillan silloista poikaystävää, Mike Stonea.