Too Much Monkey Business

Too Much Monkey Business -cd-julkaisu, vuodelta 2000.

Kirjoitin vuonna 2000 arvion tuolloin juuri ilmestyneestä Too Much Monkey Business -levystä, Elvismaan nettisivuille (nykyään Facebook-ryhmä). Julkaisusta oli vastuussa keräilijöille suunnattu FTD-levymerkki, joka elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä. Käytännössä kyse oli vuonna 1981 ilmestyneen Guitar Man -albumin uudelleenjulkaisusta – ensimmäistä kertaa cd-formaatissa ja ennenjulkaisemattomilla bonusbiiseillä ryyditettynä.

Päätin kaivaa vanhan juttuni naftaliinista, muokattuna ja päivitettynä, koska viime aikoina on YouTube-palveluun vuotanut epävirallisista lähteistä runsaasti kyseisten sessioiden harvinaista materiaalia. Joten on aiheellista luoda taas katsaus siihen, mistä tässä kaikessa oikeastaan olikaan kysymys. Siitä seuraavassa:

Vuonna 1980 Elviksen entinen tuottaja Felton Jarvis sai idean levyttää vanhoja Elvis-kappaleita, kolme vuotta artistin kuoleman jälkeen, uusilla ja ajanmukaisemmilla taustoilla kuorrutettuna. Ajatus ei ollut uusi, sillä samaa ideaa oltiin jo käytetty ainakin Patsy Clinen ja Jim Reevesin kohdalla, joista jälkimmäinen antoi inspiraation myös tähän tuotantoon.

Itse asiassa alun perin Feltonin oli tarkoitus tehdä duettolevy, jota varten paikalle kutsuttaisiin sen ajan viihdetaivaan tähtiä, kuten muun muassa Dolly Parton, Neil Diamond, Tony Joe White ja Carl Perkins laulamaan Elviksen äänen kera. Joe Tunzin Elvis Sessions I ja II –opuksissa, tiedetään kertoa, että ainakin Tony Joe White, Carl Perkins ja Larry Gatlin olivat vierailleet studiolla levyttämässä omat osuutensa. Myös The Man And His Music –lehden (nro:t 16-17/1992) toimittajan Gordon Minton tutkimustyön tulokset olivat samansuuntaisia.

Wayon Jenningsin, You Asked Me To, kuuluu sessioiden onnistuneimpiin tuotoksiin.

Levy-yhtiö RCA oli pyytänyt myös artistiaan Waylon Jenningsiä laulamaan duettoa Jenningsin omaan biisiin, You Asked Me To. Waylon oli vain tokaissut, että soittakaa Elvikselle, jos se käy hänelle, se sopii minullekin.

Mutta mitä sanoikaan Ernst Jørgensen (Elvis-uutuusjulkaisujen vastaava tuottaja) Elvis Unlimited –lehdessä (nro 9/2000): ”Blue Suede Shoes ei ole duetto Carl Perkinsin kanssa. Se oli ainoastaan ehdotus. Felton kirjoitti muistiinpanoihinsa alustavia suunnitelmia siitä mitä albumi pitäisi sisällään: duettoja ja sen sellaista. Myöskään For Ol’ Times Sake ei ole duetto Tony Joe Whiten kanssa. Kappale ei valitettavasti ole uudella cd:llä, koska nauha oli vahingoittunut”.

Mutta niin kuin nyt on käynyt ilmi, projekti ehdittiin jo osittain laittaa vireille. Ernst Jørgensenin vuosia vanha lausunto todistettiin äskettäin vääräksi, kun Tony Joe Whiten ja Elviksen duetto ilmestyi kuin ilmestyikin YouTubeen, muutaman muun dueton lisäksi. Levy-yhtiössä ei selvästikään tuolloin tiedetty, mitä näissä sessioissa oikeasti oli tehty ja ketä siellä oli käynyt levyttämässä.

Elviksen ja Tony Joe Whiten duetto näki päivänvalon lähes 40 vuotta äänitysten jälkeen.

Ilmeisesti osa alkuperäisistä masternauhoista on hävinnyt. Se ainakin osittain selittäisi Jørgensenin ”tietämättömyyden”. Nyt YouTubeen levinnyt materiaali on peräisin Felton Jarvisin jäämistöstä, ja on tiettävästi c-kaseteilta purettu, mistä kertoo niiden vaihteleva laatu.

Suunnitelma duettolevystä kuitenkin haudattiin, mahdollisesti sen vuoksi, että Felton Jarvis kuoli ennen levyn valmistumista.

Näin Felton tiivisti ajatuksensa alkuperäisen Guitar Man –albumin takakanteen: ”Nämä Elviksen esitykset ovat kaikki julkaistu aikaisemmin, mutta niissä hänen äänensä oli enemmän tai vähemmän taustalla, jousien ja taustakuorojen toimiessa hallitsevana elementtinä. Siksi onkin hienoa, että saan mahdollisuuden tuoda kuultavaksi nämä Elviksen upeat vokaali-osuudet, teille kaikille jotka häntä rakastitte. Kun kuuntelette tätä LP:tä, saattaa kuullostaa siltä, kuin Elvis olisi levyttänyt kappaleet uudelleen, mutta itse asiassa ainoastaan Elviksen laulu on siirretty alkuperäisistä esityksistä. Tiedän, että Elvis olisi rakastanut tätä levyä, ja todella toivomme, että sinä myös.”

Alkuperäinen Guitar Man -albumi, vuodelta 1981.

On totta, että Felton Jarvis saa yleensä syyt niskaansa Elvis-sessioiden ylituottamisesta, mutta totta on myös, että mitään ei päästetty julkisuuteen ilman Presleyn suostumusta. Felton tiesi asiakkaansa maun ja myötäilikin sitä kuuliaisesti: ”Elvis ajatteli, että suuri joukko toisi voimaa ja vahvuutta esityksiin. Hän halusi lisää ääniä ja jousia jne. Mutta joskus homma voi mennä liiallisuuksiin ja siksi yksinkertaisemmat jutut tuntuvat todella mukavilta sillöin tällöin”, kertoi Felton vuonna 1980 tehdyssä haastattelussa.

En tiedä, yrittikö Felton näillä uusilla levytyksillä saada jonkinlaisen synninpäästön aikaisemmista tekemisistään, vai oliko tarkoituksena ainoastaan syntinen rahastus. Ensimmäisen vaihtoehdon toteutumiselle eivät nämä leyvytykset ainakaan täysin anna aihetta. Ideana projekti ei välttämättä ollut kaikkein hullumpia, mutta suunnittelu ja toteutus jäivät valitettavasti hieman puolitiehen ja on suurimmalta osaltaan myös sen kuuloista.

Taustavoimien suhteen olisi homman ainakin luullut luonnistuvan, sillä tammi-helmikuussa ja vielä loka-marraskuussa 1980 kokoontui Chip Youngin Young’un Sound –studiolle Nashvilleen joukko asiansa osaavia muusikoita, joista osa oli tuttuja jo alkuperäisistä Elvis-sessioista: Jerry Reed (kitara), Chip Young ja Ray Edenton (komppikitara), Jerry Carrigan ja Larrie Londin (rummut), Mike Leech (basso) ja David Briggs (piano).

Muita hieman tuntemattomampia nimiä olivat: Larry Byrom (soolokitara), Jerry Shook (kitara), Dale Sellars (sähkökitara), Richard Shook (basso), Sonny Garrish (steel-kitara), Robert Thompson (banjo), Billy Puett (saksofoni & huilu) ja Terry McMillan (lyömäsoittimet). Taustalaulajat koostuivat sellaisista nimistä kuin: Leah Jane Berinati, Jackie Cusic, James Cason, Bruce Dees ja Chip Young. Muuta ei enää puuttunut, kuin elävä solisti.

Felton Jarvis ja Elvis, 10. syyskuuta 1967, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, jossa muun muassa nauhoitettiin kappaleet Guitar Man ja Just Call Me Lonesome, joiden vokaaliraitoja käytettiin vuoden 1980 Guitar Man -sessioissa.

Tämän tasoisella porukalla ei yksinkertaisesti voida mennä aivan metsään, ja joitain ihan onnistuneita tekeleitä sessioissa saatiinkin aikaan, jotka jolkuttavat mukavasti eteenpäin vielä tänäkin päivänä: Just Call Me Lonesome, Loving Arms, You Asked Me To, Faded Love ja She Thinks I Still Care kuuluvat vahvimpiin esityksiin. Kokonaisuuskin alkuperäisellä albumilla pysyy vielä ihan mukavasti kasassa, vaikka yleisvaikutelma onkin eittämättä vähän halpa ja jälkimaku muovinen.

Mitään syvyyttä sovituksista on myöskään turha hakea. Mutta, jos levyä vertaa samoihin aikoihin julkaistuihin hengenheimolaisiin, eli David Briggsin kyhäämiin I Was The One ja The Elvis Medley –tuotoksiin, niin se nouseekin arvoon arvaamattomaan. Asioita pitää suhteuttaa ja aikoinaan älppäri on varmasti kuulostanut hyvinkin verevältä, ja potkii se paikka paikoin vieläkin, vaikka taustojen parasta ennen -päiväys onkin jo ohitettu.

Alkuperäinen Guitar Man -albumi täyttää kohta 40 vuotta, joten jo pelkästään nostalgian siipien kannattelemana se jaksaa yhä viihdyttää. Muistan, että näin ja kuulin levyn ensimmäistä kertaa serkkuni luona 1980-luvun alussa. Sekavin tuntein kuuntelin tuota uutta ja outoa ”disco”-Elvistä ilman sen suurempia väristyksiä. Hankin levyn itselleni vuotta myöhemmin, edelleen siinä uskossa, että kyseessä oli ”oikea” Elvis-äänite. Ja kun totuus jossain vaiheessa varhaispuberteettiani vihdoin paljastui, koin ehkä pienen helpotuksen: eihän se meidän Elvis nyt sentään tällaista jytkettä menisi levyttämään.

Yksi herkullisimmista nyt löydetyistä duetoista on Elviksen ja Jerry Reedin kimppakiva, jollaista ei todellakaan tiedetty olevan olemassa. Tiedettiin vain, että Reed on ollut sessioissa kitaristina, mutta lauluraita on ollut pimennossa näihin päiviin asti.

Alkuperäisellä albumilla kuultiin kolme ennenjulkaisematonta vaihtoehtoista vokaaliraitaa kappaleissa Just Call Me Lonesome, She Thinks I Still Care ja After Loving You, jotka ovat sittemmin julkaistu myös alkuperäisillä taustoilla. Ei pidä myöskään unohtaa aikoinaan ihmetystä aiheuttanutta Guitar Man –biisissä olevaa What’d I Say –lopetusta, joka tuolloin kuultiin ensimmäistä kertaa. Kummastusta sen sijaan Too Much Monkey Business -levyllä aiheuttaa Loving Armsin kitaraintro: sen pituus on jostakin syystä tuplattu ja editointikohta napsahtaa mukavasti korvaan. Miten tällainen virhe on voinut jäädä lopulliseen tuotteeseen?

Originaalijulkaisun kaupallinen menestys oli tyydyttävää tasoa. Itse albumi nousi Billboardin Hot 100 -listalla korkeimmillaan sijalle nro 49. Myös kaksi sinkkulohkaisua julkaistiin: Guitar Man/Faded Love saavutti listapaikan nro 28 ja Loving Arms/You Asked Me To –sinkkua ei noteerattu pörssissä lainkaan. Kantri-jyrit sen sijaan innostuivat asiasta kovastikin: Guitar Man/Faded Love nousi jopa Hot Country –listan ykköseksi ja toinen sinkkulohkaisu nousi sijalle nro 8. Albumi löysi listapaikkansa sijalta nro 6.

Too Much Monkey Business -levyllä kuullaan kymmenen aikaisemmin julkaisematonta sovitusta. Mutta nyt ei edes nostalgian armollinen läsnäolo ole pelastamassa näitä tekeleitä. Selvästikin alkuperäiselle levylle oli valittu ne onnistuneimmat sovitukset, eikä kaikkia kappaleita ollut alun perinkään suunniteltu julkaistavaksi, niin valtava määrä niitä äänitettiin (33 kpl). Osa jäi puolitekeleiksi ja osan kohdalla haluttiin ilmeisesti vain kokeilla homman toimivuutta. Kokeilun maku näissä onkin vahvasti läsnä. Miksi ylipäätänsä on edes lähdetty yrittämään sellaisia kappaleita kuten esimerkiksi If You Talk In Your Sleep tai Hey Jude, jotka liikkuvat kuitenkin aika kaukana Guitar Man -albumikokonaisuuden kantrilinjasta. Myös kajoaminen mestarillisiin levytyksiin, kuten Long Black Limousine ja In The Ghetto, lähentelee jo pyhäinhäväistystä.

If You Talk In Sleep, FTD-levymerkin, vuonna 2017, julkaisemalta Too Much Monkey Business -tuplavinyylialbumilta.

Kentucky Rain on ehdottomasti sieltä toimivimmasta päästä sovituksia. Se tosin oli jo julkaistu RCA:n Golden Country Oldies -promootio-cd:llä, vuonna 1990, ihan silkasta erehdyksestä. Siitä otti kopin bootleg-levyjen levittäjät ja julkaisivat kappaleen The Other Side Of Memphis -nimisellä cd:llä, välittömästi samana vuonna. Yllätyskortti tämänkin biisin kohdalla oli siis jo käytetty. Niukin naukin päänsä pinnan yläpuolella pitävät I’ll Be There, reggae-vaikutteisine taustoineen ja edellä mainittu If You Talk In Your Sleep, joka jollain oudolla tavalla toimii, eksoottisesta huilusta huolimatta.

Vaikka Elviksen ja Carl Perkinsin duettoa ei julkaistu, tallattiin hänen sinisten mokkakenkiensä päälle kuitenkin. Elviksen vuoden 1969 –live versio kappaleesta Blue Suede Shoes sai taakseen studiobändin, ja tulos on nyt kaikkien kuultavissa. Se on karmea.

Usealta biisiltä evättiin pääsy cd:lle. Sessioissa nauhoitettiin uudet taustat vielä seuraaviin esityksiin:

Help Me Make It Through The Night
And I Love You So
Shake A Hand
(That’s What You Get) For Lovin’ Me
Funny How Time Slips Away
Blue Eyes Crying In The Rain
Help Me
Susan When She Tried
The Fool
You Don’t Know Me
Bitter They Are, Harder They Fall
For Ol’ Times Sake

Suurin osa edellä luetelluista kappaleista on nyt siis vuotanut YouTubeen. Jotkut niistä toimivat ihan mukavasti, mutta jotkut ovat selkeästi keskeneräisiä raakamiksauksia. Julkaistun materiaalin myötä, on myös paljastunut, että yksittäisistä kappaleista löytyy erilaisia versioita, niin sanottuja vaihtoehtoisia ottoja. On sinällään harmi, jos virallinen levy-yhtiö on hukannut sessionauhoja, sillä niistä olisi saanut koostettua varsin kattavan paketin uudelleenjulkaisua varten.

Funny How Time Slips Away on yksi paremmista YouTubeen ilmestyneistä uusista versioista.

Kyseiset sessiot jakavat fanit yleensä kahteen leiriin: toiset tykkää, toiset ei. Myös netistä löytyy arvosteluja sekä puolesta että vastaan. Omasta puolestani voin sanoa, että oli hienoa saada tämäkin levykummajainen aikoinaan cd:lle, vaikka päivitystä julkaisuun jo pikaisesti kaivattaisiinkin. Jos levy olisi suunnattu suurelle yleisölle, olisin ehkä itsekin hieman hämmästellyt, mutta tälläisena FTD-hyödykkeenä se toimii kuin stetson Elviksen päässä. Kun touhua ei ota turhan vakavasti, tuottaa levy iloa moniin pimeisiin iltoihin ja -Elvis-pippaloihin. Täysin vakavissaan ei todennäköisesti ole tekijäporraskaan ollut valitessaan levyn nimeä: Too Much Monkey Business kuvaa varmasti hyvin Ernst Jørgensenin ”kiintymystä” näitä sessioita kohtaan. Hän tunnetusti kuuluu siihen leiriin, joka ei tykkää.

Sittemmin näitä jälkiäänitystuotantoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella. On ollut jouluduettolevyä, on ollut nykypoppareiden remiksaamia tuotoksia – menestynein niistä tietenkin Junkie XL:n A Little Less Conversation (2002). Ja on ollut Royal Philharmonic Orchestran kanssa tehtyä levyä, jotka nekin, etenkin Briteissä menestyivät erinomaisesti, luotsaten Elvikselle lisää listaykkösiä. Idea on viety jopa konserttilavoille asti, milloin Elviksen alkuperäisen 1970-luvun livebändin, milloin sinfoniaorkesterin soittaessa taustalla, aidon Elviksen ilmestyessä valkokankaalle laulamaan. Mutta vuoden 1980 Guitar Man -sessiot olivat ensin, toimien tienraivaajana tuleville vastaaville projekteille. Oli se sitten hyvä asia, tai sitten ei.

Guitar Man -sessiot jäivät Felton Jarvisin viimeiseksi tuotannoksi. Hän kuoli tammikuussa 1981, ainoastaan 46-vuotiaana, juuri ennen levyn ilmestymistä. Näin ollen, näitä levytyksiä voidaan pitää hänen musiikillisena testamenttinaan.

Change of Habit

Change of Habit -leffan kaappikuvassa Mary Tyler Moore ja Elvis.
Change of Habit -leffan kaappikuvassa Mary Tyler Moore ja Elvis.

Joulukuun 3. päivänä vuonna 1968 yhdysvaltalainen tv-yleisö näki pitkästä aikaa Elvis Presleyn omana itsenään: poikkeuksellisen karismaattisena, rajat ylittävänä ja elinvoimaisena laulajana. Yksinkertaisesti Elvikseksi nimetyn televisiokonsertin vaikutus oli suuri ja välitön: se näytti käynnistävän ketjureaktion, joka johti Elviksen elokuvauran loppumiseen ja musiikkuran uudelleenkäynnistymiseen. Artisti sai jälleen keskittyä siihen, minkä parhaiten osasi.

Televisiokonserttia koskeva sopimus oli solmittu NBC-televisiokanavan ja Elviksen edustajien välillä jo alkuvuodesta 1968. Samassa yhteydessä sovittiin myös valkokangaselokuvasta, jonka NBC:n kanssa samaan konserniin kuuluva Universal Pictures tuottaisi. Siinä vaiheessa kukaan tuskin vielä uskoi, että näytelmäelokuva jäisi Elviksen viimeiseksi. Tähdellä oli ikää vasta 33 vuotta.

Tv-konsertin esityksien jälkeen, tammi–helmikuussa 1969, Elviksen oli aika palata levytysstudioon. Nyt materiaali oli aivan toista kuin viimeisten vuosien elokuvarallit: nauhoitettavien laulujen joukossa oli Suspicious Mindsin ja In the Ghetton kaltaisia merkkiteoksia.

Artistin kotikaupungissa Memphisissä nauhoitettu From Elvis in Memphis -pitkäsoitto ilmestyi kauppoihin kesäkuussa 1969 ja osoittautui menestykseksi monellakin eri tavalla. Ennen kaikkea se oli Elvikselle taiteellinen voitto, ja se sama voittokulkue jatkui heinäkuun viimeisenä päivänä Las Vegasissa. Elvis oli kiinnitetty neljäksi viikoksi International-hotellin vetonaulaksi, ja elämänsä kunnossa olleen laulajan paluu konserttilavalle oli juuri sitä.

Näiden kahden tapahtuman välissä Elvis suuntasi Los Angelesiin Universalin studioille kuvaamaan Change of Habitin, kolmannenkymmenenensimmäisen elokuvansa. Jo vuosia suunnitelmissa ollut tuotanto koki matkalla monia muutoksia, ja lopulta käsikirjoituksesta kreditoitiin viisi eri henkilöä. Tämä oli yleistä etenkin niissä tuotannoissa, jossa studio, tuottajat tai tähdet vaativat jatkuvia muutoksia käsikirjoitukseen.

Jane Elliot ja Elvis, elokuvan kuvauksissa Los Angelesissa.
Jane Elliot ja Elvis, elokuvan kuvauksissa Los Angelesissa. Äärimmäisenä vasemmalla, ohjaaja William A. Graham.

Change of Habitin juoneen viitattiin jo sen nimessä, jonka voi käsittää kahdellakin eri tavalla: tapojen muutoksena tai nunnakaavun vaihtamisena. Nyt se tarkoitti molempia, sillä suurkaupungin ghettoon sijoittuvassa filmissä kolme nuorta nunnaa vaihtaa kaapunsa siviilivaatteisiin ja ilmoittautuu vapaaehtoisiksi pienelle klinikalle. Siellä nuori ja komea tohtori John Carpenter hoitaa heikompiosaisiaan. Nunnakolmikon johtaja, sisar Michelle, rakastuu tohtoriin ja joutuu elämänsä suurimman valinnan eteen.

Michellen roolissa nähty Mary Tyler Moore oli kiinnitetty projektiin jo ennen Elvistä. Huippuluokan palkkion kuitanneen Elviksen mukaantulo taisi johtaa jälleen huomattaviin muutoksiin käsikirjoituksessa, vaikkakin Elviksen hahmo ei lopullisessa elokuvassa olekaan päähenkilö – sisar Michelle on sitä yhä. Moore oli jo tuolloin yhdysvaltalaisten hyvin tuntema tv-tähti, ja nyt hän yritti siirtää suosionsa valkokangaselokuvien puolelle. Sivuosa George Roy Hillin menestysmusikaalissa Moderni Millie (1967) jo ounasteli onnistumista, mutta pian Moore palasi jo television pariin.

Kahden muun nunnan rooleissa nähtiin käytännössä tuntemattomat Barbara McNair ja Jane Elliot, joiden urat eivät koskaan lähteneet lentoon. McNair teki eräänlaista historiaa: hän oli ainoa mustaihoinen näyttelijä, joka nähtiin vähänkään suuremmassa roolissa Elviksen elokuvissa. Aika oli kuitenkin muuttumassa. Erityisen värisokealta vaikutti Change of Habitin ohjaajaksi värvätty William A. Graham, joka ohjasi pari vuotta myöhemmin kaksi valkokangaselokuvaa, joissa erirotuiset nuoret rakastavaiset löytävät toisensa. Change of Habitissa tällaista ei nähdä.

Mahalia Jackson, Elvis ja Barbara McNair.
Filmausten aikana kävi vierailulla gospel-laulajalegenda Mahalia Jackson (vasemmalla). Elviksen kainalossa, yksi elokuvan nunnista, Barbara McNair.

Change of Habitin naisnäyttelijöiden tapaan myös ohjaajalla oli vahva tv-tausta. Nelikymppinen Graham oli jo siihen mennessä ohjannut lukuisia eri tv-tuotantoja, mutta myöskin kokeillut siipiään valkokangaselokuvan ohjaajana. Grahamin ensimmäinen elokuvaohjaustyö oli Villi, villi, villi länsi -komedia (1967), joka myös jäi ohjaajansa elokuvauran arvostetuimmaksi teokseksi. Erityisen tunnettu, suosittu tai arvostettu sekään ei ollut.

Graham toi Change of Habitiin mukanaan ikävän televisiotuotannon stigman, josta ei päästy eroon tinkimällä kaikissa kustannuksissa. 1960-luvun lopulla valtaosa elokuvista kuvattiin jo lokaatioissa, eritoten tietysti ulkokuvien osalta, mutta usein myös isommat sisätilat kuvattiin aidoissa paikoissa. Change of Habit sen sijaan kuvattiin liki kaikkien ulkokuvienkin osalta Universalin studioalueella.

Mary Tyler Moore ja Elvis, kuuntelemassa ohjaaja William A. Grahamin neuvoja.
Mary Tyler Moore ja Elvis, kuuntelemassa ohjaaja William A. Grahamin neuvoja.

Studiossa kuvaaminen oli varmempaa, nopeampaa, helpompaa ja halvempaa, mutta kun elokuvassa muuten pyrittiin nykyaikaisuuteen, oli sen toteutustapa auttamattoman vanhanaikainen. Muodoltaan ja tematiikaltaanhan Change of Habit on erikoinen yhdistelmä kantaaottavaa yhteiskunnallista elokuvaa, romanttista draamakomediaa, uskonnollista paatosta ja ”swinging sixties”-tyyppistä nuorison musiikki-iloittelua.

Change of Habitilla on omat ansionsa, mutta jos teosta katsoo muusta kuin armottoman Elvis-diggarin näkökulmasta, huomaa kyllä, että ne ansiot ovat vähäisiä. Itse filmin sisältöä kiinnostavampi on sen päähenkilön nimi, John Carpenter. Elvis piti yksinkertaisesta puusepän nimestä sen verran, että käytti sitä myöhemmin salanimenään hotellivarauksia teettäessään.

Pian Elviksen kuoleman jälkeen Dick Clark tuotti Elviksen elämästä kertovan tv-elokuvan, jonka ohjaajaksi palkattiin John Carpenter. Elvis-nimen saaneen filmin kuvaukset alkoivat ennen kuin Carpenterin läpimurtoelokuva Halloween naamioiden yö (1978) oli saanut ensi-iltansa. Elokuvansa Elvikseksi Carpenter valitsi Kurt Russellin, joka oli päässyt näyttelemään oikean Elviksen kanssa Sydän tarjolla -elokuvassa (1963). Ympyrä sulkeutui.

Change of Habit sai maailmanensi-iltansa New Yorkissa marraskuun 10. päivänä 1969. Mikään menestys se ei ollut, eikä Universalilla näytä olleen uskoa elokuvan mahdollisuuksiin muuallakaan: Change of Habit ei käytännössä saanut teatterilevitystä missään Euroopan maassa. Suomessakin oli nähty kaikki Elviksen siihenastiset elokuvat, ja Universalin täkäläinen edustaja ehti jo mainostaa Change of Habitiakin tulevana ohjelmistonaan, ennen kuin suunnitelmat muuttuivat.

Elvistä hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa vähäinen menestys tuskin haittasi. Hän oli kuitannut työstään korkean palkkionsa ja eli nyt uutta aikaa urallaan.

Change of Habit -elokuvan traileri.

Suspicion

Suspicion, on kappale, jonka pitäisi löytyä jokaiselta Elviksen hittikokoelmalta. No, miksi sitä ei sitten niiltä löydy? Se johtuu paljolti siitä, että Suspicion oli vain yksi albumiraita muiden joukossa, kesäkuussa 1962 julkaistulla Pot Luck -pitkäsoitolla.

Jotenkin biisin hittipotentiaalia ei vain levy-yhtiön taholta osattu haistaa. Elvis itse ei juurikaan puuttunut levyjensä sisältö- ja julkaisupolitiikkaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Sen kaltainen taiteellinen osallistuminen ja vastuunkanto ei kuulunut Elviksen agendaan. Hän kävi vain levyttämässä kappaleet studiossa, jonka jälkeen vuoro siirtyi levy-yhtiölle ja manageritaholle, jotka vapaasti saivat päättää, mitä tulevat julkaisut sisältäisivät ja miltä ne näyttäisivät. On tosin olemassa allekirjoittamaton tieto, että Elvis olisi valinnut kappaleen She’s Not You singlejulkaisuksi, Suspicionin sijaan.

Toisaalta, kaikki mihin Elvis tuolloin koski, muuttui kullaksi. Hänellä riitti sinkkurintamalla menestystä muutenkin. Sota ei yhtä hittiä kaipaa.

Helmikuussa 1962 julkaistu single, Good Luck Charm/Anything That’s Part Of You, nousi ykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Briteissä. Heinäkuun kesähitti She’s Not You/Just Tell Her Jim Said Hello pärjäsi myös ihan mukavasti, nousten kotimaan listoilla viidenneksi ja saarivaltakunnassa ykköseksi asti. Syysunelmaa, lokakuussa, tarjoili leffasta Girls! Girls! Girls! irrotettu sinkku Return To Sender/Where Do You Come From, jonka sijoitukset olivat näissä kahdessa maailman musiikkikeskuksessa kolmonen ja ykkönen.

Kesäkuun 5. päivä, 1962, julkaistu Pot Luck -albumi pärjäsi listoilla mukavasti, ottaen huomioon, että Elvis joutui kilpailemaan omien elokuvista julkaistavien soundtrack-levyjen kanssa. Yhdysvalloissa pitkäsoitto nousi korkeimmillaan sijalle 4. ja Briteissä ykköseksi asti.

Vuoden 1964 keväällä elettiin jo Yhdysvalloissakin Beatles-manian keskellä. Huhtikuussa moppipäät valtasivat Billboardin singlelistan kaikki viisi ensimmäistä sijaa. Hienon kärkipään rivistön kuitenkin rikkoi kappale Suspicion, joka kiilasi suoraan Twist and Shoutin ja She Loves Youn väliin. Mutta ylllättäen levyn etiketissä esittäjän kohdalla ei lukenutkaan Elvis Presley vaan Terry Stafford, jonka ääni jopa vähän kuulosti Elvikseltä. Kuka siis oli tämä mysteerimies, josta kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään? Elvis, salanimellä? Ei todellakaan.

Terry Stafford syntyi 22. marraskuuta, vuonna 1941, Hollisissa, Oklahomassa. Ollessaan 7-vuotias, hänen perheensä muutti Amarilloon, Teksasiin. Urheilusta innostunut nuori mies oli myös kiinnostunut musiikista: ”Isäni soitti jonkin verran kitaraa, joten yritin myös aina soittaa ja laulaa varttuessani. Tein debyyttini, kun olin vain kymmenenvuotias esiintyen paikallisessa Moose Hallissa. Lauloin pari Hank Williams -biisiä, You’re Cheatin’ Heart ja You Win Win. Myöhemmin liityin kantriyhtyeeseen ja altistuin jonkin verran Teksasin swing-musiikille Roy Terry and Pioneer Playboysin kanssa . ”, kertoo Stafford.

Terry sai vaikutteita myös The Rhythm Orchids -yhtyeeltä, jota johtivat Länsi-Teksasin osavaltion yliopisto-opiskelijat, Buddy Know ja Jimmy Bowen, jotka olivat fiksoituneet rockabilly-saundiin, nähtyään Elviksen esiintyvän Amarillon Munipical Auditoriumissa, vuonna 1955.

Terry oli myös selvillä siitä, mitä oli menossa musiikillisesti Länsi-Teksasin rajojen tuolla puolen: ”Minä todella pidin Buddy Hollysta ja Elviksestä. Heillä molemmilla oli suuri vaikutus laulutyyliini.” Stafford on myös sanonut seuraavaa: ”Olen aina ollut suuri Elvis-fani, siitä lähtien, kun kuulin hänen ensimmäisen levynsä. Vietin paljon aikaa hänen levyjen parissa, joten olen saattanut poimia joitain hänen fraseerauksiaan.”

Valmistuttuaan yliopistosta, Terry muutti Los Angelesiin tavoitteenaan aloittaa musiikkiura Losissa asuvan serkkunsa Ted Bevanin kansssa, joka johti surffibändiä, nimeltään The Lively Ones. Ja usein bändi kutsuikin Terryn laulamaan heidän keikoilleen. Se johti mahdollisuuteen äänittää demonauha, vuonna 1962.

Stafford kertoo: ”The Lively Ones levytti Sound House Studiolla, El Montessa, studion omistajan Bob Summersin kanssa. Halusin päästä myös levyttämään Sound Houselle, joten valitsin biisin Elviksen albumilta, se oli Suspicion. Bob Summers soitti kaikki instrumentit, paitsi bassoa. Veimme nauhan kaikille kaupungin suurille levy-yhtiöille, mutta niistä jokainen hylkäsi sen.”

Lopulta, lähes vuotta myöhemmin Suspicion löysi tiensä losangelilaisen radioaseman KFWB:n tiskijukan Gene Weedin käsiin, ja tie menestykseen alkoi avautua. Weed kiikutti levyn seuraavaan kerrokseen vastaperustetun Crusade Recordsin johtajalle, John Fisherille. Fisher piti siitä, teki originaalinauhalle pientä remiksausta ja remasterointia, ja lupasi julkaista sen tammikuussa 1964. Näin myös tapahtui. Helmikuussa single nousi Billboardin Hot 100 -listalle, sijalle 99. Ja seitsemän viikkoa myöhemmin se mursi historiallisen Beatles-monopolin top vitosessa, nousten listasijalle kolme.

Terry Staffordin Amerikan menestyksen myötä single huomioitiin myös Briteissä, jonka sinkkulistalla kappale nousi korkeimmillaan sijalle 31. Kanadassa sijoitus oli sama kuin naapurimaassa, eli nro 3. Elvis ei jäänyt menestyksestä osattomaksi. Hänen managerinsa Eversti Parkerin perustama julkaisuyhtiö Elvis Presley Music nappasi myynnistä oman osuutensa.

Terry Staffordin versiossa kiinnittää huomion taustalla kuuluva trumpettimainen sointi, joka syntyy Ondioline-uruista. Kyseessä on ranskalaisen Georges Jennyn, vuonna 1941, kehittelemä elektroninen kosketinsoitin, joka oli nykyisten syntetisaattoreiden edeltäjä.

Soitin on hyvin harvinainen, joten se, miten instrumentti on päätynyt levyn tuottaneelle Bob Summersille on jo sinällään ihmeellistä, puhumattakaan siitä, että hän on päättänyt käyttää sitä tällä nimenomaisella kappaleella, on vielä ihmeellisempää. Joka tapauksessa Summers oli tehnyt osuvan valinnan persoonallisen ominaissoundin aikaansaamiseksi. Siltä osin Staffordin Suspicion erottuu Elviksen versiosta täysin. Myös naistaustalaulajat ovat sellaista, mitä ei Elviksen levyllä kuulla. Niistä taas oli vastuussa John Fisher, kuten myös tyhjästä paperipussista, joka oli asetettu Ondiolinen kaiuttimen päälle, tehostamaan omaperäistä säestystä.

Elviksen levy-yhtiö RCA heräsi viimein Staffordin menestyksen myötä ja irrotti Pot Luck -albumilta, kaksi vuotta sen ilmestymisen jälkeen, singlen Kiss Me Quick/Suspicion, huhtikuussa 1964. Mutta maito oli jo kaatunut. Sinkku ei saavuttanut sen suurempaa menestystä, myyden USA:ssa ”vain” 200 tuhatta kappaletta, mikä oli noina aikoina Elvikseltä kehno tulos.

Elviksen single näki päivänvalon 16.4.1964, Gold Standard Series -nimikkeen alla, kaksi vuotta Pot Luck -albumin ilmestymisen jälkeen. Jostakin syystä Suspicion, Terry Staffordin menestyksestä huolimatta, oli jätetty sinkun b-puolelle. Menestys ei Elviksen mittapuun mukaan ollut kummoinen: Yhdysvalloissa single nousi korkeimmillaan sijalle 34 ja Briteissä sijalle 14. Olisiko kansikuvaksi valittu vähemmän ”ankea” Elvis ryydittänyt myyntiä?

Suspicion on siitä harvinainen poikkeus säännöstä, että se on Presleyn alkuperäislevytys, mutta joku muu on tehnyt siitä hitin ja originaaliesitystä tunnetumman. Yleensä kaava on Elviksen kohdalla noudattanut päinvastaista linjaa. Lähes poikkeuksetta, kaikki myöhemmin kappaleesta tehdyt versiot, nojautuvat Terry Staffordin sovitukseen.

Staffordin lisäksi biisin on levyttänyt Bobby G. Rice, jolle se oli hitti kantrilistoilla, vuonna 1971. Hongkongilainen laulaja Rebecca Pan versioi kappaleen vuonna 1964, ja vuonna 2005 bahamalainen laulaja-lauluntekijä Diana Hamilton julkaisi kappaleen albumillaan A Bahamian in Paris. Vuodelta 1970 löytyy Vivian Stanshallin anarkistishumoristinen versio. Myös Jimmy London, Millicent Martin, Delroy Wilson ja Ronnie McDowell ovat coveroineet biisin.

Suomeksi kappaleen on levyttänyt Badding Rockers, nimellä Pahat tunteet. Albumilta Rock’n’roll keijukainen. Sanoitus Marko Haavisto & Petri Hokka.

Elvis levytti kappaleen Nashvillessa, RCA:n Studio B:llä, maaliskuun 19. päivä, 1962, ympärillään kantrimekan muusikkokerma, niin kutsuttu The Nashville A-Team, joka tällä kerralla koostui sellaisista nimistä kuin Grady Martin (kitara/vibrafoni), Harold Bradley (kitara), Bob Moore (rummut), Floyd Cramer (piano/urut), Boots Randolph (saksofoni/vibrafoni), Millie Kirham ja The Jordanaires (taustalaulu). Mukana olivat tietenkin myös vakiojäsenet Scotty Moore (kitara) ja D.J. Fontana (rummut).

Yksi vakiokaartilainen kuitenkin oli poissa rivistöstä, nimittäin kitaristi Hank Garland. Hän oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen edellisvuoden syyskuussa ja kärsi aivovammasta. Garlandin jättämää aukkoa tarvittiin paikkaamaan kaksi Nashvillen huippumuusikkoa, juurikin edellä mainitut, Grady Martin ja Harold Bradley. Hank Garland ei koskaan kunnolla toipunut onnettomuudesta, eikä enää soittanut Elviksen sessioissa.

Suspicionin kirjoitti lauluntekijäkaksikko Doc Pomus ja Mort Shuman. He tekivät Elvikselle yhteensä 25 biisiä. Sellaiset hitit kuin Surrender, (Marie’s The Name of) His Latest Flame, Little Sister ja Viva Las Vegas ovat heidän käsialaansa. Yksi tunnetuimmista Pomus/Shuman -kappaleista on The Driftersien Save The Last Dance For Me.

Doc Pomus on sanonut: ”Kun kirjoitat Elvikselle, tiedät, että saat varmasti ensiluokkaisen esityksen. Yleensä saat myös paljon rahaa, koska Presleyn levyt myyvät hyvin.”

Näissä sessioissa Elvis oli erinomaisessa äänessä. Se yhdistettynä huippumuusikoiden ammattitaitoiseen ja näkemykselliseen soitantaan, tuotti lyömätöntä iskusävelmää. Siinä missä Terry Staffordin versio edustaa hauskaa ajankuvaa, pirteine sovituksineen, Elvis vie esityksen jonnekin aivan eri maailmaan. Sen lisäksi, että Elvis on selvästi Staffordia parempi laulaja, on hän myös ilmaisultaan ulottuvampi artisti, kyeten luomaan tulkinnallisia tasoja. Kuten myös nyt. Esitys on verhottu keveällä ja kauniilla hunnulla, jonka alta kuitenkin kumpuaa jotain synkeää, varjojen kätköissä lymyilevää raskasmielisyyttä. Se erottaa mestarin kisälleistä.

Laulun henkilöstä on tehty helposti samaistuttava, hän anelee epäilystä päästämään pois sen kiduttavasta otteesta ja toivoo tilalle ymmärrystä. Ei jää epäselväksi, mistä tässä lauletaan. Mustasukkaisuus, tuo myrkyllinen tunnetila ja rakkauden vähämielinen velipuoli, joka on vuosisatojen ajan rikkonut ihmissuhteita, ja joka edelleen, vanhaa Raid-mainosta lainaten, tappaa talossa ja puutarhassa. Jotain tuosta ilmapiiristä on tarttunut erityisesti kappaleen viimeiseen säkeistöön, jossa epätoivoinen rakkaudessaan riutunut yrittää uskotella itselleen ja kumppanilleen, että vielä on toivoa, vaikka käärme on jo luikerrellut paratiisiin, ja kaikki on käytännössä jo ohi.

Darling, if you love me, I beg you wait a little longer
Wait until I drive all these foolish fears out of my mind
How I hope and pray that our love will keep on growing stronger
Maybe I’m suspicious ’cause true love is so hard to find

Terry Staffordin ura ei Suspcion-menestyksen jälkeen enää noussut vastaavaan lentoon. Sitä seuraavaa isoa hittiä ei enää ikinä tullut. Muutama pienempi kylläkin, erityisesti toisten artistien tulkitsemana, kuten esimerkiksi Buck Owensin Big In Vegas, joka nousi Billboardin kantrilistalla sijalle viisi, joulukuussa 1969. Ja Amarillo By Morning, josta kantritähti George Strait levytti erittäin suositun version, vuonna 1982. Country Music Television nimesi kappaleen 12:n kaikkien aikojen kantrilaulun joukkoon (12 Country Song of All-Time).

Stafford jatkoi levyttämistä ja keikkailua pitkin 1970- ja 80-lukua. Hän kuoli maksan petettyä 17. maaliskuuta, vuonna 1996, vain 54-vuotiaana.

Elvis sai eräänlaisen revanssin, kun Suspicion (kääntöpuolella toinen Pomus/Shuman -kappale It’s A Long Lonely Highway) uudelleenjulkaistiin singlenä Englannissa joulukuussa 1976. Siitä tuli yllättäen top ten -hitti, nousten seuraavan vuoden helmikuussa Brittilistan sijalle 9.

Tammikuussa 1977, Elviksen Suspcion-singleä promottiin näin vetävästi, brittien tv-ohjelmassa Top Of The Pops. Esiintyjänä ohjelman vakiotanssiryhmä Legs & Co.

Suspicionin tarina sai varsin erikoisen jälkikirjoituksen, vuonna 2002, kun tuottajalegenda Phil Spector kertoi journalisti Mick Brownin haastattelussa, että hän kirjoitti ja tuotti kyseisen kappaleen, mutta ei saanut siitä tunnustusta: ”Tein Suspicionin Terry Staffordille, mutta mitään kunniaa en siitä saanut, enkä rahaa. Sillä ei ollut mitään väliä. Minä vain rakastin levyjen tekemistä.”, kertoi Spector. Samassa haastattelussa Spector nostaa esille myös toisen mielenkiintoisen asian, hän väitti, että olisi tuottanut levyjä myös Elvikselle, ilman mitään merkintää, ja että olisi teini-ikäisenä toiminut YK:ssa tulkkina.

Spectorin puheet on yleensä pistetty hänen hieman eksentrisen luonteensa piikkiin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että Spector tuotti 1960-luvulla joitakin Elviksen demolevyjä. Tästähän herää… arvasit oikein, epäilys.

Suspicion (säv./san. Doc Pomus ja Mort Shuman)

Ev’ry time you hold me
I’m still not certain that you care
Though you keep on saying
you really, really, really love me
do you speak the same words
To someone else when I’m not there

Suspicion torments my heart
Suspicion keeps us apart
Suspicion why torture me

Ev’rytime you call me
and tell me we should meet tomorrow
I can’t help but think that
you’re meeting someone else tonight
Why should our romance just
keep on causing me such sorrow?
Why am I so doubtful
whenever you’re out of sight?

Darling, if you love me,
I beg you wait a little longer
Wait until I drive all
these foolish fears out of my mind
How I hope and pray that
our love will keep on growing stronger
Maybe I’m suspicious
’cause true love is so hard to find

Elvis levytti kappaleen alkuperäisen version 19.3.1962, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa.

Snowbird

Syyskuun 22. päivä 1970 Elvis levytti RCA:n studiolla Nashvillessä vielä neljä biisiä tulevaa kantrialbumia (Elvis Country) sekä sinkkujulkaisuja varten. Takana oli jo kesäkuussa pidetty maratonsessio, jossa oli äänitetty kaikkiaan 34 laulua. Ja elokuussa oli vielä ehditty käydä Las Vegasissa kuukauden mittaisella esiintymissesongilla, josta osa filmattiin tulevaan That’s The Way It Is -dokumenttielokuvaan.

Lue myös blogi: Faded Love

Elviksen olisi pitänyt aloittaa levytykset jo edellisenä päivänä, mutta artistia ei studiolla näkynyt. Kun hän vihdoin saapui paikalle, oli hän ärtynyt ja kyllästyneen oloinen. Mukana ollut Elviksen vaimo Priscilla kommentoi paikalla olleille ihmettelijöille, että siihen on ”syynsä”. Elviksen lääkkeiden väärinkäyttö alkoi jo värittää heidän jokapäiväistä elämäänsä.

Heti aluksi Elvis alkoi hiillostaa tuottaja Felton Jarvisia, vedoten kiireeseen, koska Elviksen oli lennettävä Los Angelesiin jo saman päivän iltana.

Sessio aloitettiin kanadalaisen laulaja-lauluntekijä Gene MacLellanin kappaleella Snowbird, joka oli julkaistu vuonna 1969 MacLellanin maannaisen Anne Murrayn albumilla This Way Is My Way. Seuraavan vuoden kesäkuussa se päätyi singlen b-puolelle (a-puolella kappale Just Biding My Time). Kääntöpuolen kappale kuitenkin osoittautui paljon suositummaksi, ja siitä tulikin nopeasti kansainvälinen hitti. Single oli Yhdysvalloissa ensimmäinen kanadalaisen naisartistin julkaisu, joka myi kultaan oikeuttavat lukemat.

Anne Murrayn originaaliesitys kappaleesta Snowbird.

Elviksen repertuaarista löytyy myös toinen MacLellan-levytys: gospel-kappale Put Your Hand In The Hand, joka äänitettiin 8. kesäkuuta 1971.

Snowbirdin ovat levyttäneet useat artistit, kuten esimerkiksi Bing Crosby (Count Basien orkesterin kanssa), Andy Williams ja Lynn Anderson, mutta Murray on kuitenkin kappaleen tunnetuin esittäjä ja siitä onkin muodostunut hänen bravuurinsa.

Kitaristilegenda Chet Atkinsin instrumentaaliversio voitti Grammy-palkinnon (Best Country Instrumental Performance) vuonna 1971.

Elvis tarttui kappaleeseen nopeasti, purkitti sen kuudella otolla, sovituksen noudatellessa lähes täsmälleen Murrayn alkuperäistä. Elviksen vakituinen sessiokitaristi James Burton oli estynyt tulemasta levytyksiin, joten häntä tuuraamaan pyydettiin Muscle Shoals -studioiden kitaristi Eddie Hinton. Hän oli kuitenkin niin hermostunut kuninkaan kohtaamisesta, että myöhemmin katsottiin paremmaksi äänittää Hintonin osuus uudelleen kitaristi Harold Bradleyn toimesta.

Vaikka Elvis ei tuolloin mahdollisesti ollutkaan kovin innostunut levyttämään, niin se ei kuulunut lopputuotteessa. Taika oli edelleen läsnä.

Muusikko J. Karjalaisen Elviksen esitys ainakin lumosi. Hän kertoi äskettäin Radio Suomen ohjelmassa, Näistä levyistä en luovu, mielenkiintoisen tarinan valinnastaan:

”Elviksen Snowbird. Siis aivan mieletön biisi jälleen kerran. Kylmät väreet. Ja tästä on semmonen stoori, että ’vähäpoikana’ eli kymmenvuotiaana kävin enon luona Apollon kadulla. Se asu siellä sillon. Rami-eno. Sillä oli levysoitin ja muutamia levyjä, ja yks niistä oli tää Elviksen semmonen kokoelma, Elvis Country. Siinä oli kuva Elviksestä. Mustavalkonen kuva väritettynä, missä sillä oli semmonen joku stetson päässä ja haalarit. Tosi hieno. Ja sitten mä löysin sieltä tän biisin, ja sen jälkeen joka kerta kun mä menin sinne Ramin luokse, niin mä aina otin sen Elviksen levyn ja soitin tän biisin. Ja mä aattelin, että ’wau, tää on hieno biisi!’ Ja jälkeenpäin ajateltuna, niin jonkunlainen niinku Hän-biisin esi-isä. Ihan selvästi on, tossa muudissa.

Ja sitten vielä kolmas tämmönen pikkutarina tästä kappaleesta, että kun mä tein Kari Tapiolle sillon niitä kantribiisejä, niin se Kari kun se harjotteli niitä, se soitteli mulle aina, ja se tykkäs niistä, se oli kiva saada palautetta. Ja joka puhelun jälkeen: ’Tee mulle vielä yks biisi, tee vähän semmonen kun Snowbird’. Se oli ihan semmonen kun joku Graalin malja, tai semmonen joku haave, että mä saisin tämmösen biisin. Eikä mikään ihme, koska toi on todella vaikuttava ja hieno, se kuulostaa aina niin todella hyvältä.”

”Siinä oli kuva Elviksestä. Mustavalkonen kuva väritettynä, missä sillä oli semmonen joku stetson päässä ja haalarit. Tosi hieno. ”, kuvaili muusikko J. Karjalainen äskettäisessä haastattelussaan Elvis Country -albumin kantta. Kansikuva on otettu vuonna 1937 Lee Countyn vankilassa Tupelossa, jossa Elviksen isä kärsi vankilatuomiota sekkipetoksesta.

Prinssi Edwardin saarella, josta lauluntekijä Gene MacLellan on kotoisin, kiertää kappaleen synnystä yhtä monta tarinaa kuin on kertojaakin. Anne Murray kuitenkin kertoo seuraavaa: ”Gene sanoi minulle, että hän kirjoitti laulun 20 minuutissa, kun hän käveli Prinssi Edwardin saaren rannalla. Se on jotenkin niin nähtävissä. Gene, tuo pieni ja hentoinen kaveri biitsillä, keskellä talvea, näkee nuo linnut ja loihtii eteensä kuvan.” Yksinkertaisin tarina on usein se todennäköisin.

Tekijä itse on myös levyttänyt kappaleen, albumilleen Street Corner Preacher (1970). MacLellanin versiossa kuullaan jopa yksi ylimääräinen säkeistö:

My mind says that I only want to be
A wanderer and just like you I’m longing to be free
But in my hearth I know it just a lie
For without her love the vision of my happiness will die

Cd-julkaisun Elvis – Today, Tomorrow & Forever (2002) sisältämä vihkonen tietää kertoa, että Snowbird, joka sen lisäksi, että on ihan oikea lintu, tarkoittaa Kanadan slangissa henkilöä, joka matkustaa etelään talvea pakoon, ja Amerikan slangissa kokaiiniaddiktia. Jälkimmäinen tuskin kuitenkaan on ollut lauluntekijällä mielessä. Laulun lopullista merkitystä ei koskaan saada selville: Gene MacLellan kärsi masennuksesta koko ikänsä ja teki itsemurhan vuonna 1995.

Yleisesti laulu käsitetään metaforana vapaudelle, kertojan kykenemättömyyteen jättää kaikki mennyt sydänsuruineen, kontrastina linnun mahdollisuus vain lentää pois.

Snowbird (säv./san. Gene MacLellan

Beneath this snowy mantle cold and clean
The unborn grass lies waiting
for its coat to turn to green
The snowbird sings a song he always sings
And speaks to me of flowers
that will bloom again in spring

When I was young my heart was young then too
Anything that it would tell me,
that’s the thing that I would do
But now I feel such emptiness within
For the thing that I want most in life
Is the thing I can’t win

Spread your tiny wings and fly away
And take the snow back with you
Where it came from on that day
The one I love forever is untrue
And if I could you know
that I would fly away with you

The breeze along the river seems to say
That she’ll only break my heart again
should I decide to stay
So little snowbird take me with you when you go
To that land of gentle breezes
where the peaceful waters flow

Syyskuun 22. päivä 1970 äänitetty Snowbird on Elvis Country -albumin avausbiisi.
Kappaleen ensimmäisessä otossa kuullaan Eddie Hintonin kitarointia, mikä myöhemmin korvattiin Harold Bradleyn soitolla. Tässä vaihtoehtoisessa otossa on ehkä vielä enemmän J. Karjalaisen mainitseman Hän-kappaleen tunnelmaa.
Elvis esitti Snowbird-kappaleen vain kerran konsertissa, Las Vegasissa 29.1.1971 (Dinner Show).

It’s Midnight

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni, sitä alakuloisempaan ja sanoituksiltaan henkilökohtaisempaan suuntaan Elviksen laulut muuttuivat. Asiaan vaikutti paljon Priscillan ja Elviksen avioero, joka sinetöitiin Santa Monican tuomioistuimessa 9.10.1973.

Erolla oli selvä vaikutus Elviksen mielialaan. Pitkäaikainen ystävä Jerry Schilling muistelee Priscillan lähdön jälkeisiä aikoja: ”Elvis sulkeutui makuuhuoneeseensa. Hän ei suostunut syömään eikä vastannut puhelimeen. Aloimme todella huolestua. Ajattelimme, että hän on ottanut liikaa unilääkkeitä ja menettänyt tajuntansa. Aina välillä Joe (Esposito) ja minä hiivimme hänen makuuhuoneensa oven taakse kuuntelemaan. Joskus hän kiroili, joskus taas huusi. Mutta useimmiten kuulimme hänen itkevän. Päivä jolloin Priscilla lähti oli lopun alku sille Elvikselle, jonka olin tuntenut ja jota olin rakastanut.”

Priscilla ja Elvis poistumassa Santa Monican oikeustalolta avioeron vahvistamisen jälkeen, lokakuussa 1973.

Ehkä kysymys ei ollut enää niinkään menetetyn rakkauden tuskasta, kuin valtavasta kolauksesta, jonka se aiheutti Elviksen huumeiden vääristämälle itsetunnolle. Elvis ei yksinkertaisesti pystynyt sulattamaan sitä, että hän, joka saa kaikki maailman naiset, jotka vain haluaa, menettää vaimonsa Mike Stonen (Priscillan karateopettaja) kaltaiselle ”nartunpenikalle”.

Kerran Elvis kaivoi M16 rynnäkkökiväärin komerosta ja oli lähdössä Mr. Stonen lahtaamisreissulle Vegasin yöhön. Ja kerran Elvis käski henkivartija Red Westiä ottamaan yhteyttä palkkamurhaajaan, jonka piti hoitaa likainen tehtävä: ”Helvetti, antaa jutun toistaiseksi olla, ehkä se on vähän liian rankkaa.”, vastasi Elvis Redille, joka odotti puhelimen äärellä, antaakseen lopullisen käskyn toimeenpanijalle. Onneksi mitkään näistä ”hyvistä yrityksistä” eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta kertoivat kuitenkin siitä, että mitenkään kevytmielisesti ei Elvis avioeroon suhtautunut.

Eron jälkeen Elviksen arvaamaton käyttäytyminen ja itsetuhovimma nousivat potenssiin kaksi. Ja hengenlähtö oli lähellä useammin kuin kerran: ”Me käytännössä pidimme hänet elossa. Luulisin sen tapahtuneen ainakin viisi tai kuusi kertaa, että hän oli niin sekaisin, että oli kuolla. Ensimmäisen kerran se tapahtui Las Vegasissa, todennäköisesti vuonna 1974. Tohtori Nick joutui antamaan hänelle annoksen Ritalinia suoraan sydämeen. Me luulimme jo menettäneemme hänet. Lähtölaskenta oli jo käynnissä. Ja yks kaks Elvis vain pomppasi ylös.

Toisella kertaa, olimme Howard Johnson Motellissa, jossakin tien päällä. Silloin Elviksellä oli päinvastainen ongelma. Hän kävi niin ylikierroksilla, että Nickin täytyi ladata annos hänen niskaansa saadakseen hänet rauhoittumaan.”, kertoo lähipiirin luottomies Lamar Fike, ja jatkaa: ”Kerran Vegasissa, Elvis söi persikkaa ja nielaisi kiven, ja se juuttui hänen kurkkuunsa. Tyttöystävä Linda (Thompson) huusi Joen (Esposito) apuun, joka saapui nopeasti paikalle, Elviksen jo muuttuessa siniseksi. Joen täytyi tunkea sormensa Elviksen kurkkuun, jotta hän saisi vedettyä kiven ulos. Myöhemmin, Elvis vannoi ja vakuutti, ettei välikohtausta ollut koskaan tapahtunut. Viimeiset viisi vuotta olivat niin vaikeita, että se oli aivan uskomatonta. Luoja, se oli hirvittävää.”

Entä rakastiko Elvis vielä Priscillaa? Jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä Elviksen serkun ja ehkä hänen lähimmän ystävänsä Billy Smithin kertomuksesta: ”Ja Elvis sanoi minulle: ’Vihaan häntä. En tajua miksi nain sen nartun.’ Hän jatkoi mesoamistaan, ja kun hän lopetti hetkeksi, minä sanoin: ’Rakastat häntä yhä, vai mitä?’ Elvis pysähtyi ja painoi päänsä alas, ja yhtäkkiä näytti siltä, että hän voisi luhistua lattialle, sanoen: ’Niin rakastan.’ Ja hän katsoi minua ja sanoi: ’Sinua en pysty huijaamaan.'”

Yhdysvalloissa lokakuussa 1974 julkaistu single Promised Land/It’s Midnight menestyi kohtuullisesti, lähinnä A-pouolen rock-vetoisen Chuck Berry -klassikon vuoksi, nousten korkeimmillaan sijalle 14, ja Briteissä aina top kymppiin asti, sijalle 9.

Kulissien takana siis tapahtui. Mutta estradilla Elvis vielä kykeni antamaan musiikillisesti täysipainoisen esityksen ja valloittamaan yleisönsä täydellisesti, aina kun hänen rajusti vaihteleva terveyden- ja mielentilansa sen vain salli.

Toimittaja W. A. Harbinson, joka on myös kirjoittanut kirjat Elvis: An Illustrated Biography ja Growing Up With The Memphis Flash, näki ja koki Elviksen Vegasissa elo-syykuussa 1974. Harbinson kertoo The Man And His Music -lehdessä (23/1994), hauskasti ja elävästi retkestään Las Vegasiin. Harbinson oli tuolloin 33-vuotias ja toimi avustavana toimittajana Men Only –lehdessä. Hän suunnitteli tekevänsä kirjan Elviksestä, ja tuo johtoajatus mielessään hän lähti Englannin Fan Clubin matkassa kohti Vegasia.

Klubilaisten kohtaamisesta aiheutuneesta ensijärkytyksestä selviydyttyään, Harbinson ystävystyi hyvin nopeasti erään jäsenen kanssa, jonka hän, yllätys, yllätys löysi hotellin baaritiskiltä: ”En ole kiinnostunut nähtävyyksistä, tulin tänne katsomaan vain ja ainoastaan Elvistä.”, kommentoi Elvis-fani Bill Conroy drinkkilasinsa takaa Harbinsonille.

Pitkän ja kostean tapaamisen jälkeen he huojuivat esiintymissaliin: ”Olimme niin päissämme, että esiintymissalin istumapaikkojen sijaan, olisimme tarvinneet paikat alkoholiparantolaan.”, kertoo Harbinson, ja jatkaa: ”Also Sprach Zarathustra alkoi soida. Yleisö mylvi. Tupelon entinen köyhäpoika astui lavalle näyttäen uskomattoman komealta Aurinkokuninkaalta, ja syöksyi suoraan ilman esittelyjä See See Riderin kuplivaan versioon. Hän näytti ja kuulosti upealta. Hän näytti myös oudolta, aivan kuin hän olisi juuri tullut suihkusta – hiukset olivat sekaisin ja ne vaikuttivat märiltä. Ja laulamisen lopetettuaan, hän mumisi jotakin tähän tapaan: ”Hyvää päivää… tai iltaa… tai aamua… tai mikä hemmetin vuorokauden aika sitten onkaan.” Itse asiassa, sillä ei ollut mitään hemmetin merkitystä, me kaikki rakastimme häntä joka tapauksessa.

”Ihan armottoman kovaa seiskari-Elvistä. It’s Midnight. Elvis kuuluisassa soulin kehdossa, Stax-studiolla, ja kyllä, henki puhuu, ei voi muuta sanoa.” – Pekka Laine, musiikkitoimittaja

Hänen täytyi vain nostaa vyötään, niin yleisö alkoi huutaa. Ehkä juuri siksi, hän usein kääntyi kyynisenä bändinsä puoleen, todeten jotakin tähän tapaan: ”Jos tuossa on kaikki mitä minun pitää tehdä, niin mitäpä tässä sitten muuta!” Jotkut fanit valittivat, ettei Elvis laulanut tarpeeksi rock’n’rollia, mutta jollakin maagisella tavalla, kaikki mitä hän lauloi, muuttui tuon musiikinlajin edustajaksi. Elvis sai aina kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, aloittaessaan niinkin banaalin kappaleen kuin It’s Midnight, jonka tulkinnassa hän yhdisti mestarillisesti keskenään anovaa romantiikkaa ja seksuaalista uhkaa.”

Harbinson kamppaili itsekin omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. Hän joutui kohtaamaan ristiriitaiset tunteensa, mitä eriskummallisemmassa ilmapiirissä, ja mitä eriskummallisemmalla tavalla – kasvokkain oman idolinsa kanssa:

”Se oli vuonna 1974. Priscilla tuli katsomaan Elvistä Vegasiin. Elvis näki hänet, ja alkoi laulaa kappaletta It’s Midnight. Hän käveli lavan reunalle, katsoi Priscillaa, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli aivan rikki. Cilla oli ainoa nainen, jota hän todella rakasti.” – Charlie Hodge, ystävä ja bändin jäsen

”Hän oli sekaisin, ja noiden mahtavien tulkintojen ja outojen rönsyilevien monologien – yhdistettynä humalaisen uupuneeseen olemukseeni – vuorotellessa, luulin todellakin näkeväni näkyjä. Hän oli hauska, uhkaava, sekapäinen, charmikas, vainoharhainen ja kertakaikkisen vastustamaton. Hänen höpinänsä esitysten välillä alkoivat kuulostaa siltä, kuin olisin kuunnellut ääntä oman pääni sisällä, silloin, kun olet tulossa hulluksi. Olin sekaisin itsekin. Avioliittoni oli päreinä, imin viinaa kuin sieni, olin epävarma omasta mielenterveydestäni.

Ja altismalla itseni viisi iltaa peräkkäin Elviksen ylitsevuotaville tulkinnoille menetetyistä rakkauksista tai rikkonaisista kodeista, puhumattakaan hänen omituisista surrealistisista monologeistaan, alkoi tuntua siltä kuin kuilun reuna lähenisi entisestään. Ja se kaikki sai minut kuvittelemaan, (niin kuin olin ehkä tehnyt alitajuisesti jo vuosia – emmeköhän me kaikki ole kuvitelleet niin?) että hän oli jollakin tavalla ottanut vallan elämästäni. Niin kuin olikin, tuolla äärettömällä lahjakkuudellaan ja kasvavalla paranoiallaan, joka heijastui omaan ongelmaiseen itseeni. Elvis, Aurinkokuningas, oli peili, jonka lasin halusin rikkoa.”

”It’s midnight and I miss you…” Las Vegasin lavalla, elokuussa 1974.

Sex, drugs and rock’n’roll –elämäntyyli jatkui Harbinsonilla ja kavereilla illasta iltaan, vaikka tuo ensin mainitun harrastaminen jäikin hieman vähemmälle, sen toiseksi mainitun asian vuoksi:

”Rock’n’rolliin kuuluu myös seksi. Ja fanit, jotka emotionaalisesti ja seksuaalisesti kiihottuivat Elviksen esiintymisistä, käyttäytyivät Vegasissa uskaliaammin, kuin he olisivat ikinä käyttäytyneet kotonaan. Jos ei Hiltonin esiintymissalia oteta huomioon, niin minua harvemmin löysi mistään muualta kuin baarijakkaran päältä. Pidin taas tunnelmaa yllä, kun eräs naisfani kylmänviileästi ilmoitti, että hän haluaa sänkyyn kanssani, mihin vastasin: ”Jos kykenisin kävelemään sänkyysi asti, niin olisin ihmeissäni, ja jos vielä kykenisin siellä tekemään jotain, niin olisin todella ihmeissäni.”

Harbinson: ”Hulluus jatkui. Jokaisen show’n jälkeen löysin itseni jostakin baarista. Faneja tuli ja meni ja he flirttailivat humalapäissään, aina silloin kun eivät puhuneet Elviksestä. Hän oli suurin. Hän oli kauhea. Hän oli loistava. Hän oli hullu. Hän oli pilvessä. Hän oli täysin järjissään. Hän oli Jumala ja Paholainen. Kaikki totta. Hän oli Elvis. Ei ollut väliä kuinka hän esiintyi: hyvin, huonosti vai keskinkertaisesti, hänen vaikutuksensa yleisöön oli hämmästyttävä. Hän otti käsittelyynsä jonkin koruttoman balladin ja puristi siitä ulos jokaisen tunteen pisarankin, laulaen kuin katedraalin kuoro. Hyvä tai huono, loistava tai keskinkertainen, hän oli yksinkertaisesti: Elvis.”

Loppuvuosien konserteissa 1950-luvun hitit rullaattiin läpi rutiinilla ja puolihuolimattomasti. Esiintymiset fokusoituivat enemmän dramaattisempaan ja syvällisempään materiaaliin. Harbinson:

”Unohtakaa Elviksen hälläväliäversiot Hound Dog’ista, hän löysi totuuden It’s Midnight’ista. Ja juuri siitä rock’n’rollissa on kyse.”

It’s Midnight (säv./san. Billy Wheeler ja Jerry Chesnut)

Maybe it’s too late
Sometimes even hate myself
For loving you

Trying to be strong
Then night time comes along
And I start loving you, wanting you

Where is all my self control?
I’m burning way down in my soul
And needing you

Wishing I could be the man I try to
Hating me for wanting to be with you
Knowing you don’t love me like you used to
But it’s midnight, oh, and I miss you

It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how things have a way
Of looking so much brighter in the daylight

I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you

It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how things have a way
Of looking so much brighter in the daylight

I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you

It’s midnight and I miss you

It’s Midnight levytettiin Memphisin legendaarisella Stax-studiolla joulukuussa 1973. Se julkaistiin albumilla Promised Land (tammikuu, 1975), joka nimikappaletta lukuun ottamatta oli balladivoittoinen kokonaisuus. Albumi myi kultaan oikeuttavat lukemat. Ja saavutti sijan 47 Yhdysvaltojen myyntilistoilla ja Briteissä sijan 22.
Las Vegasin päätöshowssa (2.9.1974) Elvis esitti It’s Midnight -kappaleen ex-vaimolleen Priscillalle, joka istui yleisössä. Elvis lausuu kesken kappaleen: ”Listen Cilla.”. Kyseinen konsertti on myös (surullisen) kuuluisa siitä, kuinka Elvis yltyi kesken kaiken haukkumaan lehdistön, joka syytti häntä huumeiden käytöstä, ja samalla hän myös piikitteli Priscillan silloista poikaystävää, Mike Stonea.