Päivä jolloin musiikki kuoli

The Daily Tribune -lehden uutisointi Buddy Hollyn, J. P. ”The Big Bopper” Richardsonin ja Ritchie Valensin kuolemasta.

On kulunut 60 vuotta siitä, jolloin pienkone putosi ja murskaantui iowalaiselle maissipellolle, 3. helmikuuta 1959. Onnettomuudesta teki poikkeuksellisen se, että kone kuljetti mukanaan kolmea nuorta miestä, jotka olivat juuri nousseet populaarimusiikin etulinjaan. Heidän maallinen vaelluksensa päättyi tuolle pellolle, mutta nimet muistettaisiin vielä pitkään: Big Bobber, Rithcie Valens ja Buddy Holly.

Kaikkia kolmea on vuosien varrella muistettu elokuvissa, kirjallisuudessa ja äänilevyillä, mutta erityisesti 22-vuotiaana menehtynyt ja Lubbockissa, Teksasissa 7. syyskuuta 1936 syntynyt Buddy Holly on saanut eniten huomiota osakseen. Siihen on syynsä. Buddyn ura kesti vain puolitoista vuotta, mutta siinä ajassa hän ehti jo levyttää melkoisen kehityskaaren läpikäyneen musiikkikatalogin.

Buddy Holly oli kuten Elviskin, hän teki asioita eri lailla. Buddy suurimmaksi osaksi kirjoitti omat laulunsa, mikä oli poikkeuksellista 1950-luvun uuden sukupolven artisteilla. Hän loi omanlaisensa saundin soittamalla itse soolokitaraa (Fender Stratocaster, instrumentti, joka oli tuohon aikaan outo näky jo sinällään) ja lisäämällä bändiin toisen kitaristin tukevoittamaan yleissointia. Buddy myös käytti studiossa enemmän aikaa kokeiluihin, ja persoonallinen nikotteleva laulutyyli kruunasi koko kattauksen.

Buddy Holly ja hänen bändinsä The Crickets toimivat suurena vaikuttaja myös tulevalle brittiyhtyeiden invaasiolle. Esimerkiksi The Beatlesille, jonka nimi oli johdettu Buddyn kokoonpanosta (cricket tarkoittaa heinäsirkkaa, kun taas beetles on koppakuoriainen). John Lennonille tyypillisen sanaleikin jälkeen beetles taipui muotoon beatles (rytmitön). Myös se, että Buddy teki omat biisinsä, eikä näyttänyt perinteiseltä rocktähdeltä, kokosi yhteen finninaamaiset pojat pitkin saarivaltakuntaa kokeilemaan onneaan muusikkouden saralla.

Kun Buddy oli nähnyt Elviksen esiintymisen kotikaupungissaan Lubbockissa, Teksasissa, hän päätti siirtyä kokonaan rock’n’roll-uralle.

The Crickets -yhtyeen kitaristi Sonny Curtis: ”Kun Elvis tuli kaupunkiin, menimme tietenkin katsomaan. Emme olleet ikinä nähneet vastaavaa. Silloin minulle valkeni ensimmäisen kerran, että musiikki saattoi olla enemmän kuin pelkkää musiikkia. Siinä musassa oli seksiä. Elvis sekoitti tyttöjen päät. Lauloimme enimmäkseen päivän countryhittejä. Heti seuraavana päivänä, kun hän oli lähtenyt kaupungista, aloimme soittaa rokkia.”

Thr Crickets -yhtyeen rumpali Jerry Allison: ”Elvis teki valtavan vaikutuksen Buddyyn. Buddy alkoi jäljitellä Scotty Mooren kitarointia. Don Guess matki Bill Blackia. Buddy lauloi kuin Elvis.”

Buddy Hollyn uran alkuaikojen basisti Larry Welborn: ”Elvis oli loistotyyppi, mukava kuin mikä. Hän oli luonnollinen. Kun hän tuli ensi kertaa Lubbockiin, menimme hänelle lämppäriksi Fair Park Coliseumissa. Menimme motelliinkin, jossa hän majaili, kuulimme kun Elvis lauloi suihkussa. Hän oli lähdössä ulos.”

Ainoa kuva Elviksestä ja Buddy Hollysta yhdessä. Äärimmäisenä oikealla näkyvä silmälasipäinen Buddy seuraa huomion keskipisteenä olevaa Elvistä, Lubbockissa, Teksasissa, vuonna 1955.

Sellaiset Buddy Hollyn klassikot kuin That’ll Be The Day, Peggy Sue, Words of Love, Not Fade Away, Rave On, It’s So Easy, Heartbeat, Oh Boy, True Love Ways, It Doesn’t Matter Anymore ja Raining In My Heart tullaan muistamaan niin kauan kuin musiikkia kuuntelevia sukupolvia on olemassa.

Elvistä ja Buddya yhdistää sellainenkin seikka, että oli hyvin lähellä, etteikö myös Elviksen taru olisi päättynyt heti uran alkuvaiheessa. Huhtikuun 13. päivä (joka muuten oli perjantai) 1956, olivat Elvis, Scotty Moore, Bill Black ja D.J. Fontana lähdössä kesken kiertueen Nashvilleen yhden päivän sessioihin levyttämään. Joten he ottivat keikkapaikaltaan Amarillosta tilauskoneen, jonka pilotti ensin hukkasi reitin ja joutui tekemään välilaskun uudelleentankkauksen vuoksi. Sen jälkeen lentokoneen moottorit sammuivat kahden kilometrin korkeudessa, koska lentäjä oli todennäköisesti unohtanut vaihtaa polttoaineen syötön takaisin pääsäiliöön .

Nashvilleen kuitenkin selvittiin ehjin nahoin. Kalpeana ja vapisevana koneesta ulos kömpinyt Elvis ilmoitti, että ”en taida tämän jälkeen lentää enää koskaan”.

Nashvillen sessioissa äänitettiin vain yksi biisi, todennäköisesti Elvistä järkyttäneen tapauksen vuoksi. Hermostuneisuus kieltämättä on kuultavissa levytetyssä kappaleessa I Want You, I Need You, I Love You. Elvis kärsi jatkossa lentopelosta, eikä Buddy Hollyn ja kumppanien onnettomuus sitä ainakaan helpottanut.

Elvis, D.J. Fontana ja Scotty Moore nousemassa koneeseen Nashvillessa 14. huhtikuuta 1956. Elvis joutui vielä lentämään Nashvillesta takaisin Memphisiin samalla koneella, jolla oli tullutkin.

Kun Elvis aloitti seuraavalla vuosikymmenellä elokuvien filmaukset Hollywoodissa, matkusti hän pitkän matkan Memphisistä Los Angelesiin aina omalla henkilökohtaisella bussilla. Vasta 1960-luvun loppupuolella hän pääsi eroon lentopelostaan, ja 1970-luvulla kiertuelämän taas alkaessa, lennoista tuli säännöllisiä. Vuonna 1975 hän osti oman jettinsä ja nimesi sen Lisa Marieksi, tyttärensä mukaan.

Buddyn hautajaisiin osallistui noin 1000 surijaa. Vaimo María Elena Holly oli estynyt tulemasta, suuren järkytyksen ja surun vuoksi. Elvis palveli tuolloin Saksassa armeijassa. Hän pyysi manageriansa Eversti Parkeria toimittamaan hautajaisiin suuren keltaisilla ruusuilla koristellun seppeleen.

Vuonna 1971 Don McLean levytti kappaleen American Pie, joka on kunnianosoitus näille kolmelle lento-onnettomuudessa menehtyneelle artistille.

Faded Love

Mammutti – tuo esihistoriallinen eläin, on ehkä paras kuvaamaan sessioita, jotka aloitettiin RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, kesäkuun 4. päivä 1970, ja päättyivät neljä päivää ja uskomattomat 34 levytettyä kappaletta myöhemmin.

Elviksellä oli takanaan menestyksekäs levytyssessio kotikaupungissaan Memphisissä. Edellisen vuoden tammi-helmikuussa oli Chip Momanin hallinnoima American Sound Studio toiminut hittihautomona sellaisille Elvis-klassikoille kuin Suspicious Minds ja In The Ghetto. Funk’n’soul-soundi oli uutta ja ennen kuulematonta Elviksen tuotannossa.

Lue myös blogi: Long Black Limousine

Momanin tapa tuottaa musiikkia oli kuitenkin nojautunut vahvasti hänen omiin visioihin ja normeihin. Artisti oli sidottu näihin puitteisiin, jopa niin, että Moman katsoi halveksuen Elvikselle tavanomaisia jammailuhetkiä ennen äänitysten alkua. Tuolloin, turruttavien elokuvavuosien jälkeen, Elvis tarvitsi jämerää ohjausta. Eikä tulos ollut huono, ehkä jopa uran paras.

Elvis kuitenkin kaipasi hänelle luontaista vapautta toimia itse musiikkinsa arkkitehtina – erityisesti sitä, että sai jammailla bändin kanssa ”livenä” studiossa. Se oli hedelmällinen kasvumaa, josta Elviksen ollessa parhaimmassa terässä, saattoi syntyä mitä tahansa yllättävää. Nyt hänellä oli siihen taas tilaisuus.

Felton Jarvis, joka oli aiemmin toiminut osa-aikaisena tuottajana Elviksen levytyksissä oli nyt palkattu työhön kokopäiväisesti. Ensimmäinen siirto Jarvisilta oli varsin järkevä. Elvis ei ollut levyttänyt Nashvillessa kahteen ja puoleen vuoteen. Homma oli polkenut enemmän tai vähemmän paikallaan, joten entinen 1960-luvun Nashvillen kokoonpano sivuutettiin, ja Felton kokosi kasaan kaupungin kuuminta hottia olevat nuoret muusikot. Näin hän nerokkaasti käänsi ummehtuneen ilmapiirin inspiroituneeksi.

Yksi maailman lahjakkaimmista vokalisteista, luottokitaristi James Burton rinnallaan, sai taakseen tasavertaisen ryhmän, legendaarisen Muscle Shoals -rytmisektion: Chip Young (kitara), David Briggs (piano), Charlie McCoy (urut ja huuliharppu), Jerry Carrigan (rummut) ja Norbert Putnam (basso).

RCA:n Studio B:n uusi kokoonpano, kesäkuussa 1970. Vasemmalta oikealle: David Briggs (piano), Norbert Putnam (basso), Elvis, Al Pachuki (ääniteknikko), Jerry Carrigan (rummut), Felton Jarvis (tuottaja), Chip Young (kitara), Charlie McCoy (urut ja huuliharppu) ja James Burton (kitara).

Jos edellisellä levytyskerralla soi musiikissa Memphisin soul, niin selvääkin selvempää oli, että nyt yleissoundi pohjautui enemmän country-vaikutteisiin.

Talkoitten anti oli monenkirjava. Neljän päivän aikana musisoitiin vaivattoman oloisesti läpi populaarimusiikin eri teemat valssista rokkiin, kantrin ja popahtavan iskelmän kautta mahtiballadeihin. Tekeminen ei ollut liian harkittua eikä hiottua.

Takana olivat ajat jolloin yhtä biisiä hierottiin ottokaupalla. Nyt ei jääty pitkään ihmettelemään yhden sävelmän parissa, vaan seuraavaan siirryttiin suhteellisen rivakasti. Tunnelma oli spontaani, rento ja rosoinen. Elvis saattoi yhtäkkiä tarttua johonkin muusikon veivaamaan nuotin pätkään ja alkoi jamitella sen parissa.

Kesäkuun 7. päivä, 1970, äänitetty Faded Love oli juurikin sellainen kokeilu ja kuvastaa hyvin sessioiden henkeä. Aluksi kappaletta harjoiteltiin traditionaalisemmalla otteella, kunnes perinteille päätettiin sanoa piupaut ja lyötiin rokkivaihde silmään. Setti heitettiin ykkösotolla sisään ja tuloksena oli hallittu kaaos, aggressiivinen sovitus, joka poikkesi joka suhteessa kappaleen aiemmista levytetyistä versioista. Elvis teki taas vanhasta tottumuksesta sitä, mikä oli hänelle luontaista: maalasi valkoistakin valkoisempaa musiikkia mustalla pensselillä. Näistä hän tosin ei koskaan joutunut tuomiolle, toisin kuin kajotessaan värillisten virkaveljiensä alkuperäisiin teoksiin, ja muokkaamalla niitä uuteen uskoon.

”Hän oli peloton”, muisteli basisti Norbert Putnam myöhemmin. ”Hän ei tuntenut mitään rajoja.”

Faded Love julkaistiin albumilla Elvis Country (1971), joka oli Elviksen ainoa tietyn teeman ympärille rakennettu kokoelma lauluja, jos ei oteta lukuun leffa- ja gospel-albumeita. Levy oli myös eräänlainen kunnianosoitus Elviksen esikuville kantrimusiikin saralla, sellaisille kuten Eddy Arnold, Ernest Tubb ja Bill Monroe. Elvis Country -albumia ei turhaan pidetä yhtenä Elviksen uran vahvimmista kokonaisuuksista.

Elvikselle ominainen työskentelytapa studiossa oli toimia tiiviissä yhteistyössä bändin kanssa. Hän oli koko paletin kapellimestari ja loi karismaattisella olemuksellaan studion ilmapiirin ja fiiliksen, oli se sitten hyvä tai huono, päivästä riippuen. Bändin ja solistin välillä vallitsi elintärkeä symbioosi, joka parhaimmillaan tuotti kuolemattomia levytyksiä.

”Muistan kun näin hänet ensimmäisen kerran”, Putnam kertoo. ”Hän saapui syöksyen studioon, pukeutuneena pitkään mustaan viittaan, kantaen kävelykeppiä, jossa oli leijonanpääkoriste rubiinisilmineen. Ja hän käveli sisään kuin prinssi Leopold, otti viittaansa pois ja viskasi sen menemään. Hän seisahti ja sanoi: ’Funtsin tässä, että jeesaisitteko jätkät minua tekemään pari fonografista levyä?’ Sitten hän purskahti nauruun. Hän kertoi meille neljä tai viisi tarinaa, ja sai meidät kaikki nauramaan. Hän muistutti lukioaikaisia kavereitani. Eikä hän käyttänyt sitä viittaa enää koskaan. Ehkä hän halusi vain näyttää uusille pojille studiossa. Vuonna 1970 Elvis oli erinomaisessa fyysisessä kondiksessa. Tuolloin hän vielä harjoitteli karatea joka päivä. Katsoin häntä kun hän astui sisään, ja ajattelin, että siinä on kyllä kaunein mies, mitä olen ikinä nähnyt.”

Bob ja John Willsin sanoittamasta ja säveltämästä Faded Love -kappaleesta on vuosien varrella muodostunut kantristandardi, jonka lähes jokainen itseään kunnoittava genren edustaja on levyttänyt tai esittänyt. Varmasti yksi tunnetuimmista versioista on Patsy Clinen sydäntäriipaiseva tulkinta, vuodelta 1963. Erityisen traagisen Clinen levytyksestä tekee se seikka, että hän kuoli pian äänitysten jälkeen lento-onnettomuudessa, vain 30-vuotiaana, juuri läpimurtonsa kynnyksellä.

Faded Love (säv./san. Bob ja John Wills)

As I read the letters that you wrote to me
Well it’s you, it’s you that I’m thinking of
As I read the lines that to me were so sweet
I remember our faded love

I miss you darlin’ more and more everyday
As heaven would miss the stars above
With every heartbeat, I still think of you
And remember our faded love

As I think of the past, all the pleasures that we had
As I watch the mating of the doves
It was in the springtime that you said goodbye
I remember our faded love

I miss you darlin’ more and more everyday
As heaven would miss the stars above
With every heartbeat, I still think of you
And remember our faded love

Elvis Country -albumille oli raitojen väliin lisätty soimaan kappale I Was Born About Ten Thousand Years Ago, joka ikään kuin antoi fiiliksen katkeamattomasta soinnista. Persoonallinen ratkaisu, joka ei ole miellyttänyt kaikkia. Tässä kuitenkin The Essential ’70s Masters -boksilta versio, jossa Faded Love julkaistiin ensimmäistä kertaa ”puhtaana”, ilman välisoittoa. Lisäksi kappaletta ei feidata, joten se kuullaan loppuun asti.
Elviksen kuoleman jälkeen, vuoden 1980 joulukuussa, kokoontui ryhmä muusikoita Nashvillen Young’un Sound -studiolle äänittämään uudet taustat Elviksen vokaaliraitojen päälle. Alkuperäisistä vuoden 1970 Nashvillen muusikoista oli paikalla kitaristi Chip Young (studion omistaja), pianisti David Briggs ja rumpali Jerry Carrigan. Myös Faded Love sai uuden käsittelyn. Lauluraita upposi taianomaisesti uusittuun taustaan, ikään kuin se olisi siinä aina ollutkin. Guitar Man -nimeä kantanut albumi jäi tuottaja Felton Jarvisin viimeiseksi tuotannoksi. Hän kuoli tammikuussa 1981, ainoastaan 46-vuotiaana, juuri ennen levyn ilmestymistä.
Bob Wills And His Texas Playboysien alkuperäinen levytys vuodelta 1950.

Clean Up Your Own Backyard

Yleistys on ihmiskunnan yksi kuolemansynneistä, sen enempää vähättelemättä niitä seitsemää muuta. Se on myös tuttua puhuttaessa Elviksen leffamusiikista. On helpompi tunkea kaikki biisit samaan roskasäkkiin kuin lähteä yksitellen dyykkaamaan mahdollisia löytöjä jätteiden seasta.

Ensinnäkin, Elviksen elokuvakatalogi on poikkeuksellisen laaja. Väitän jopa, että se on ainutkertainen laulavien artistien historiassa: 17 albumia ja siihen vielä singlet ja EP-levyt päälle. Maalaisjärkikin sen jo sanoo, että tuosta määrästä löytyy näinkin kyvykkään tulkitsijan ollessa kyseessä myös helmiä ja keskinkertaisuuksistakin täysin kuuntelukelpoista musiikkia.

Noukin sieltä nyt yhden herkkupalan: Clean Up Your Own Backyard, joka levytettiin vuonna 1969 valmistuneeseen elokuvaan The Trouble With Girls (And How To Get Into It). Nimihirviöstä huolimatta, kyseessä on keskimääräistä parempi raina, joka jäi Elviksen toiseksi viimeiseksi näytelmälliseksi elokuvaksi. Elvis-elokuvien ja niiden sisältämien kappaleiden taso nousi loppua kohden ja musiikkiesityksiä oli harvemmassa kuin aikaisemmin. Laatu siis korvasi määrän.

Elvis esittää elokuvassa kiertävän chautauquan johtajaa, nimeltään Walter Hale. Chautauqua oli 1920-luvun Amerikassa eräänlainen kiertokoulu, johon oli yhdistetty viihdettä ja kulttuuria. Kattaus on siitäkin erikoinen, että pääosan esittäjää nähdään valkokankaalla vain kolmannes elokuvan kokonaismitasta. Ja yllättäen tämän tivolin tirehtööri osasi myös laulaa erinomaisesti.

Clean Up Your Own Backyard/The Fair Is Moving On -sinkku julkaistiin kesäkuussa 1969, saavuttaen vain keskinkertaisen listamenestyksen: Yhdysvalloissa se nousi korkeimmillaan sijalle 35 ja Briteissä sijalle 21.

Clean Up Your Own Backyard nousee elokuvan musiikilliseksi kohokohdaksi. Bluesahtava biisi, jonka sanomallinen teksti kertoo ulkokultaisuudesta, mikä äkkiseltään voidaan jopa käsitttää kriittiseksi kannanotoksi amerikkalaista kaksinaismoralistista yhteiskuntaa kohtaan. Harvinaista materiaalia Elvis-FBI-osastolla, siis. Kaiken kaikkiaan kappale on poikkeuksellinen Elviksen tuotannossa, ja vielä kun se esiintyy elokuvassa, muodostuu siitä yksi virstanpylväs, jolla voi torpata Elvis-leffamusiikin epäilijät.

Jopa George Harrison (se yks kaveri siitä Beatles-yhtyeestä) osasi arvostaa kappaleen sanomaa. Paul Simpsonin The Rough Guide To Elvis -opus tietää kertoa seuraavaa:

”Harrison tunsi aina, että hän ja Elvis kulkivat samalla aaltopituudella. Ja George selvästikään ei lopettanut Elviksen musiikin kuuntelua, koska hän siteerasi Presleyn vuoden 1969 singleä Clean Up Your Own Backyard, sanoen, että Kristus sanoi: ’Laita oma talosi järjestykseen’ ja Elvis sanoi: ’Siivoa oma takapihasi’, joten jos jokainen korjaisi omat asiansa, sen sijaan, että yrittäisivät korjata kaikkien muiden asiat, ei meillä olisi ongelmia.”

Eli laulun tarina on myös hyvin opettavainen ja soveltuu kenen tahansa elämään, eikä yhtään vähemmän Elviksen itsensä, joten voisi kuvitella, että hän nautti erityisesti lausuessaan sanoja:

”Clean up your own backyard. You tend to your business, I’ll tend to mine.”

Esityksen visuaalinen toteutus on myös mielenkiintoinen. Kuvakulmien runsas vaihtuvuus ja nopeat leikkaukset muistuttavat erehdyttävästi nykypäivän musiikkivideoita. Tästä voimme paljolti kiittää herraa nimeltään Jacques R. Marquette (työskenteli myös Elviksen elokuvassa Frankie & Johnny), joka aloitti uransa uutiskuvaajana ja palveli toisessa maailmansodassa ilmavoimien kuvaajana. Marquette toimi urallaan lukuisissa elokuva- ja tv-projekteissa.

Clean Up Your Own Backyard (säv./san. Mac Davis ja Billy Stange)

Back porch preacher preaching at me
Acting like he wrote the golden rules
Shaking his fist and speeching at me
Shouting from his soap box like a fool
Come Sunday morning he’s lying in bed
With his eye all red, with the wine in his head
Wishing he was dead when he oughta be
Heading for Sunday school

Clean up your own backyard
Oh don’t you hand me none of your lines
Clean up your own backyard
You tend to your business, I’ll tend to mine

Drugstore cowboy criticizing
Acting like he’s better than you and me
Standing on the sidewalk supervising
Telling everybody how they ought to be
Come closing time ’most every night
He locks up tight and out go the lights
And he ducks out of sight and he cheats on his wife
With his employee

Clean up your own backyard
Oh don’t you hand me none of your lines
Clean up your own backyard
You tend to your business, I’ll tend to mine

Armchair quarterback’s always moanin’
Second guessing people all day long
Pushing, fooling and hanging on in
Always messing where they don’t belong
When you get right down to the nitty-gritty
Isn’t it a pity that in this big city
Not a one a’little bitty man’ll admit
He could have been a little bit wrong

Clean up your own backyard
Oh don’t you hand me, don’t you hand me none of your lines
Clean up your own backyard
You tend to your business, I’ll tend to mine

Clean up your own backyard
You tend to your business, I’ll tend to mine

Tämä Mac ”In The Ghetto” Davisin ja Billy Strangen kirjoittama kappale levytettiin 23. lokakuuta 1968 (United Artist Recorders -studiot, Hollywood, Kalifornia). Ja kuriositeettina mainittakoon, että soolokitaraaa soittaa The Ventures-yhtyeen kitaristi Gerry McGee.
Kappale julkaistiin albumilla Almost In Love, vuonna 1970. Albumiversioon on jälkikäteen lisätty puhallinsoittimet ja taustakuoro ”hallelujah!”-huutoineen.

Never Been to Spain

Vuoden 1972 alkupuoli piti Elviksen kiireisenä. Se aloitettiin taas kuukauden pituisella Las Vegas -sesongilla – jo kuudennella sellaisella. Pian sen jälkeen oli varattu levytyssessio, jota seurasi seuraavan konserttikiertueen harjoitukset, jonne saapui myös kuvausryhmä tekemään dokumenttia tulevasta huhtikuun kiertueesta. Elokuva julkaistiin loppuvuodesta ja se kantaisi nimeä Elvis On Tour. Puolivuotissuunnitelmaan kuului vielä Manhattanin valloitus kesäkuussa, jolloin Elvis esiintyisi New Yorkin urheilu- ja konserttipyhätössä Madison Square Gardenissa.

Toisaalta oli myös hyvä, että Elviksellä riitti kentällä aktiviteetteja ja haasteita, sillä yksityiselämässä asiat eivät edenneet niin auvoisesti. Aviovaimo Priscilla oli edellisen vuoden joulukuussa kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa, ilmoittanut jättävänsä Elviksen ja häipynyt heidän yhteisestä kodistaan, Gracelandista. Elvis ei suhtautunut asiaan mitenkään kevyesti, se tulisi näkymään pian myös hänen urallaan ja vaikutti hänen koko loppuelämäänsä.

Elvis kuitenkin oli vielä tarpeeksi motivoitunut uudistamaan konserttiohjelmistoansa. Valitut laulut olivat enimmäkseen surumielisiä balladeja, jotka kuvastivat hänen mielentilaansa: You Gave Me A Mountain, It’s Impossible, It’s Over, Help Me Make It Through The Night, For The Good Times, Until It’s Time For You To Go ja What Now My Love.

Jos mahtipontista ja patrioottista pullistelua An American Trilogy ei oteta lukuun, tekee yksi uusi kappale piristävän poikkeuksen sydäntäsärkeviin rakkauslauluihin: Never Been To Spain.

Elviksen Never Been To Spain julkaistiin ensimmäisen kerran albumilla Elvis As Recorded at Madison Square Garden (LSP 4776), kesäkuun 18. päivä 1972. Vain noin viikko keikan (10.6.1972, iltashow) jälkeen. Kyseinen albumi sattui myös olemaan allekirjoittaneen ensimmäinen Elviksen pitkäsoitto vinyylimuodossa. Sain levyn joululahjaksi, vuonna 1978. Edelleen se on pitänyt kutinsa yhtenä kovimpana Elvis-konserttitallenteena.

Laulun kirjoittaja Hoyt Axton oli Mae Boren Axtonin poika. Mae oli yhdessä Tommy Durdenin kanssa vastuussa Elviksen ensimmäisen Billboardin listaykkösen, Heartbreak Hotel (1956) -kappaleen kirjoittamisesta.

Hoyt Axton (25. maaliskuuta 1938 – 26. lokakuuta 1999) oli lahjakas laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä. Hänet on voinut bongata tv-sarjasta Bonanza tai leffoista The Black Stallion ja Gremlins. Hoyt on kynäillyt muun muassa sellaiset klassikot, kuten Greenback Dollar (suomeksi esittänyt Four Cats, nimellä Suuret setelit), Joy to the World (suomeksi esittänyt Pepe & Paradise, nimellä Sotilaat kansat maat). Jälkimmäinen kappale oli vuonna 1971 Yhdysvaltojen ykköshitti yhtyeelle Three Dog Night, joka myös levytti Never Been To Spainin.  Kappale nousi Billboardin listan kärkikymmenikköön seuraavana vuonna. Elvis tarttui tuoreeltaan täkyyn ja noukki hitin keikkasettiinsä.

Never Been To Spain tuskin olisi eksynyt Elviksen ohjelmistoon, jos Hoyt Axton olisi päättänyt pitäytyä luonnostelemassaan tekstissä, joka kuului seuraavasti:

But I really don’t remember
in Oklahoma, born in a coma…

Eli ”En todellakaan muista, Oklahomassa, synnyin koomassa…”Säettä ei pidetty soveliaana, joten Axton muutti sen muotoon:

But I really don’t remember
in Oklahoma, not Arizona…

Hoyt Axton kärsi 1960-70-luvuilla rajuista huume- ja alkoholiongelmista, mikä laulun tarinassa kyllä välittyy jonkinmoisena psykedeelisenä kerrontana, muutenkin.

Laulu on poikkeuksellinen Elviksen katalogissa, lähinnä juurikin sanoituksen puolelta. Kyseessä kuitenkin on varsin simppeli kantrisävelmä, jonka Elvis räätälöi konserttikuosissaan rokkaavampaan ja funkahtavampaan asuun. Taustalla pauhaava iso Joe Guercion orkesteri viimeistelee kliimaksin, joka takaa sen, että esityksestä muodostui yksi tuon aikakauden Elvis-shown kohokohdista.

Myös Elviksen rytmiryhmä, TCB Band, on kyseisenä vuonna ehkä parhaimmassa vedossaan. Se oli nyt saanut työskennellä Elviksen parissa viimeiset kolme vuotta, joten kaikki toimii kuin liimattuna yhteen ja homma etenee kuin höyryjuna. Elviksellä todellakin oli käytössään huippunippu pelimanneja, jotka näyttivät lavalla parasta osaamistaan. Bändiin kuuluivat James Burton (soolokitara), John Wilkinson (komppikitara), Ronnie Tutt (rummut), Jerry Scheff (basso) ja Glen D. Hardin (piano).

Never Been To Spain on Elviksen 1970-luvun repertuaarissa luokiteltava unohdetuksi klassikoksi, joka ansaitsee noston artistin monenkirjavan live- ja muunkin tuotannon joukosta.

Never Been To Spain (säv./san. Hoyt Axton)

Well I never been to Spain
But I kinda like the music
Say the ladies are insane there
And they sure know how to use it
They don’t abuse it
Never gonna lose it
I can’t refuse i
t

Well I never been to England
But I kinda like the Beatles
Well, I headed for Las Vegas
Only made it out to Needles
Can you feel it
It must be real it 
Feels so good
Oh, feels so good

Well I never been to heaven
But I been to Oklahoma
Well they tell me I was born there
But I really don’t remember 
In Oklahoma, not Arizona
What does it matter
What does it matter

Well I never been to Spain
But I kinda like the music
Say the ladies are insane there
And they sure know how to use it
They don’t abuse it
Never gonna lose it
I can’t refuse it

Well I never been to heaven
But I been to Oklahoma
Well they tell me I was born there
But I really don’t remember 
In Oklahoma, not Arizona
What does it matter
What does it matter

Marraskuussa 1972 sai ensi-iltansa Golden Globen voittanut dokumentti Elvis On Tour, jossa Never Been To Spain heijastettiin ensimmäistä kertaa elokuvayleisön silmien eteen.
Kesäkuussa 1972 Elvis piti neljä loppuunmyytyä konserttia New Yorkin Madison Square Gardenissa. Myös siellä kuultiin Never Been To Spain. Tässä kappale iltapäiväkonsertissa, 10.6.1972.
Ensimmäisenä Never Been To Spain kappaleen levytti tekijä Hoyt Axton, albumilleen Joy To The World (Capitol SMAS-788), vuonna 1971. Hitin biisistä kuitenkin teki Three Dog Night, joka julkaisi kappaleen albumillaan Harmony (1971). Se lohkaistiin singleksi, joka nousi Billboardin listasijalle 5.

Suppose

Kuolemankielekkeellä heiluva ura, vuonna 1967, tuotti epätoivoisenoloisia taiteellisia etsintöjä ja niihin tarttumisia. Elvis riutui leffauransa pohjamudissa, hänellä ei ollut käytettävissään liikaa hyvää tulkittavaa materiaalia, joten hän tarttui kuin hukkuva oljenkorteen, kun sellaista eteen sattui. Red West, Elviksen ystävä, lauluntekijä ja henkivartija oli juuri hankkinut modernin ja laadukkaan kannettavan äänityslaitteiston, josta Elvis teknologiafriikkinä innostui välittömästi. Hän alkoi kalustoa hyväksikäyttäen harjoitella heti seuraavaa levytyssessiotaan varten.

Tuleva sessio oli jälleen kerran leffalle varattu. Ei sen enempää eikä vähempää, kuin rallikuvaelma, nimeltään Speedway (Vauhtihullut, 1968). Elvis kuunteli elokuvaa varten tarjottuja demolevyjä, ja heitteli niitä seinille aina sitä mukaa, mitä kehnompi laulu eteen sattui. Mutta yksi sävelmä pysäytti tuhoamisvimman hetkeksi. Etiketissä luki Suppose. Balladi, jossa oli keskimääräistä parempi sävel ja sanoitus. Siitä hän otti kopin.

Yleensä äänitykset hoidettiin vasta studiossa, mutta nyt, Elvis varta vasten halusi harjoitella kappaletta etukäteen kotonaan.

Jossakin vaiheessa Elvis-faniyhteisö huomasi, että Suppose liikkuu hyvin lähellä John Lennonin klassikkoa Imagine. Puolustuksen puheenvuoro kuului näin: 1) molemmat kappaleet on tehty samassa sävellajissa ja niissä on samankaltainen pianointro. 2) molemmissa lauluissa kerrotaan asioista, jotka mahdollisesti eivät ole olemassa. 3) molemmissa kappaleissa artisti laulaa pianon säestyksellä, toistaen fraasia (suppose on synonyymi imagine-sanalle). 4) kappaleesta Suppose, itse asiassa, löytyy säe: ”it’s impossible to imagine”.

Ajatusleikkinä jännittävä, mutta mitään faktapohjaa sille ei löydy. John Lennonin ystävä ja ryyppykaveri Harry Nilsson, tosin, diggasi Elviksen leffa-albumeja. Ja Nilssonin kertoman mukaan, hänellä ja Johnilla oli keskenään usein kiistoja siitä, että oliko Elvis vielä 1950-luvun jälkeen merkittävä artisti. Johnin mielestä ei. Lennon tunnetusti oli Elviksen musiikin suhteen vannoutunut 50’s-fani. Nilsson on myös kertonut, kuinka Elviksen Frankie and Johnny (1966) -soundtrack-albumi toimi inspiraationa hänen Harry-albumin (1969) tietyille teemoille. Ja yhtäkkiä koko skenaario Suppose/Imagine-yhteydestä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta.

Elvis syttyi musiikista ja syntyi sävelistä, ne väreilivät odottavana hänen kehossaan ja tihkuivat viipyilevänä hänen sielussaan. Joku yksinkertainen, jopa banaali laulu, saattoi hänen kauttaan löytää vielä tuntemattomia olomuotoja, saaden ne nousemaan tuhkasta, herkkänä, joka puolelta aistikkuutta ja merkityksiä sykkivänä. Kauniina.

Vuosien varrella Elviksen kunnianhimoisuus ohjastettiin erilaisille väylille, kuten keväinen puro, jolle lapsi kyntää saappaan reunalla uudet urat. Elviksen tavoitteena oli ennen kaikkea kehittyä hyväksi elokuvanäyttelijäksi, siinä kohtalo ja Hollywood päättivät toisin. Elvis leimattiin rock’n’rollin kuninkaaksi, vaikka hän vain halusi tulla hyväksi balladilaulajaksi. Se haave toteutui, kuin miljoona volttia. Ainakin meidän muutaman miljoonan kuuntelijan allekirjoittamana.

Jokainen, jonka epäonnistunut rakkaus on syössyt päin kallionseinämää, samaistuu kyseiseen tulkintaan. Ja ne jotka eivät sitä ole kokeneet, saavat kivusta aavistuksen.

Suppose (säv./san. Sylvia Dee ja George Goehring)

Suppose no rose should ever grow again
Suppose no brook should ever flow again
Suppose no star should ever glow again
Suppose you didn’t love me

Suppose there were no bees or butterflies
Suppose no bird should ever cross the skies
Suppose the sun should never never rise
Suppose you didn’t love me

It’s impossible to imagine a world without a star
But imagining no you is more impossible, by far
Suppose the Springtime never should arrive
Suppose the tall green trees should not survive
Suppose I had no wish to be alive 
Suppose you didn’t love me

Kotiäänitys, maaliskuu, 1967. Julkaistu ensimmäisen kerran A Golden Celebration (RCA ‎– CPM6-5172) -LP-boksilla, vuonna 1985.
Speedway-soundtrackilta löytyvä master-otto. Kyseinen albumi oli Elviksen surkeimmin myynyt soundtrack, joka sijoittui Billboardin listoilla korkeimmillaan sijalle 82. Joten albumin bonuskappaleeksi lisätty, yksi Elviksen kauneimmista balladeista, hukkui unohduksen suohon.