Artikkelin sivut

Lehdistön kommentit

Monet tuolloisista konserteista kertovat lehtiartikkelit ovat niin ylistäviä, ettei edes Elviksen oma pr-koneistokaan olisi osannut tai tohtinut sellaisia kirjoittaa:

"Huomattavin muutos Presleyn tyylissä oli itse asiassa Country and Western -elementtien eliminointi, jotka olivat olleet niin tärkeitä hänen alkuaikojen musiikilleen", kirjoitti The New York Timesin Don Heckman. "Suurin osa hänen kappaleistaan olivat tukevasti kiinni tämän päivän muodikkaissa rock/gospel -tyyleissä ...45 minuutin jälkeen hän lähti ilman encorea. Vaikutus oli lähes antikliimaksinen. Silti olimme kuulleet tarpeeksi vakuuttuaksemme siitä, että vielä 16 vuoden jälkeenkin Presleyn magiikka oli yhä yhtä uskomattoman tehokasta kuin aiemminkin. Hän on epäilemättä yksi todellisista tähdistä."

Chris Chase oli kenties vieläkin vakuuttuneempi Elviksen ainutlaatuisuudesta. "Aina silloin tällöin joukkoomme tulee suuri mestari, jonka käsissä se, miten asia tehdään, tulee tärkeämmäksi kuin asia itse. Perjantai-iltana Madison Square Gardenilla Elvis oli juuri sellainen. Esityksensä lopuksi hän seisoi kätensä sivulle ojennettuina, suuren kultaviitan antaen hänelle siivet mestari, ainoa lajissaan."


The New York Timesin artikkeli. (Klikkaa isommaksi)

New Yorker -lehden Ellen Willis oivalsi esityksestä jotakin syvempää. "Konsertin jälkiosa liikutti minua eniten. Elviksen aloittaessa Bridge Over Troubled Wateria tiesin jotakin merkittävää olevan tapahtumassa: tässä oli tämä sekundabiisi, jota kerta kaikkiaan inhosin, ja Elvis ei ainoastaan saanut sen toimimaan, vaan sai minut jopa melkein kyyneliin. Tajusin Presleyn asettaneen tavoitteekseen vakiinnuttaa identtiteettinsä pop-, eikä välttämättä rock-laulajana. Ja tehdä se siten, että saa siihen suostumuksen pesunkestävältä, fanaattisimmalta rock-fanilta. Tällaisen asian rohkea vakuuttelu olisi ollut tarpeetonta kaikkialla muualla paitsi New Yorkissa; kaupungissa, joka hellii rock-legendojaan, ja jolla ei juurikaan ole käyttöä valtaväestön pop-tähdille. Gardenissa se oli rohkea teko. Kukaan muu paitsi Elvis ei olisi voinut siitä selviytyä."

Elvis oli yhä yleisömagneetti numero yksi. Tämän totesi myös Cashbox, joka artikkelissaan "Talent on stage" totesi seuraavaa: "Elvis käveli lavalle, ja hän oli kuningas. Josko hän on ollut kuningas kaiken aikaa, tai sitten vain palasi valtaistuimelleen yhdeksi yöksi, jää nähtäväksi siitä, mihin suuntaan hänen uransa lähtee tämän kiertueen jälkeen". Lehti kertoi Elviksen olevan "harvinaisen viihdyttäjän", jolla oli loistava manageri, joka oli jotenkin ihmeen kaupalla pystynyt pitkittämään Elviksen ensimmäistä New Yorkin esiintymistä näinkin pitkään. "Tästä johtuen", lehti totesi, "Elvis sekä näytti että kuulosti tuoreelta kuin ruusu esitti sitten vanhoja tai uusia kappaleita".


Daily Newsin artikkeli. (Klikkaa isommaksi)

Billboardin toimittajan Dan Bottsteinin Elvis oli ainakin vakuuttanut. "Aikamme tarvitsee teeskentelemättömiä sankareita. Tarvitsemme jonkun, jonka lahjakkuus on niin suurta, että sitä ei lainkaan vähennä hänen tulonsa lavalle valkoisessa jumpsuitissa ja koristellussa viitassa. On virkistävää, kun ei tarvitse pohtia sitä, mitä 'roolia' kulttuurimme keulakuva luulee esittävänsä. Ja sitä, kuka hän oikein kuvittelee olevansa, senkin härski egoisti."

"Elvis oli Gardenissa aivan mieletön. Nostalgia oli vain pieni osa tuota riemujuhlaa. Elviksen ääni, joka on aina ollut parempi kuin kriitikot myöntävät, on entistäkin rikkaampi ja vahvempi... Tuikkivat salamavalot saivat Elviksen näyttämään kukkaislapsien ikäiseltä. Tuhannet laukeavat salamavalot loivat psykedeelisen valoshown ja esiintymislava näytti tärisevän ja pomppivan vuorottaisen pimeyden ja valkeuden välissä. Tuo näkymä vain vahvisti sen, mitä oltiin alunperinkin epäilty: Elviksellä ei ole mitään tekemistä itse ajan kulun kanssa. Hän on murtanut voittamattomat ajan ja paikan kahleet."

Frank Lombardi totesi tarkkaavaisena toimittajana, että "yleisö oli lähes kokonaan valkoihoista. Yhtään mustaa kasvoa ei näkynyt valokuvausetäisyydellä – ja kuvaajalla oli sentään 135 millimetrin linssi. Gardenissa olleet fanit kirkuivat, kiljuivat ja karjuivat suosiotaan osoittaen, vaikka jotkut eivät olleet vielä edes syntyneet silloin, kun Elvis aloitteli pitkään jatkunutta uraansa... Valonheittimet ja kameroiden salamavalot loivat Gardeniin psykedeelisen vaikutuksen varjojen tanssiessa kupolikatossa.

Turvamiehet hätistivät pois kaikki lavalle pyrkivät. Kaksi nuorta tyttöä polvistui käytävällä kuin rukoillakseen idoliaan, kunnes turvamies ajoi heidät pois. Kirkuminen voimistui aina Elviksen heiluttaessa lannettaan ja tehdessä karateliikkeitään... Teddy Bearin alkaessa kaksi kolmekymppistä miestä aloittivat nyrkkitappelun hakaten toisiaan pimeässä, kunnes puolisen tusinaa turvamiestä saattoivat heidät ulos. Kukaan ei kiinnittänyt heihin juurikaan huomiota; kaikkien katseet olivat Elviksessä." Toimittaja oli hämmästynyt siitä, miten haltioissaan yleisö oli saadessaan olla Elviksen seurassa. "It was madness and they loved it." 


Yleisömerta Madisonilla. "Yhtään mustaa kasvoa ei näkynyt valokuvausetäisyydellä." Hmm...

On mielenkiintoista lukea eräitä konsertissa olleiden toimittajien artikkeleita. Mielenkiintoista siksi, että kyseiset toimittajat ovat selvästikin pettyneitä Elviksen esitykseen. Haluankin tässä tuoda julki näitä revolutionaalisia ajatuksia edes siksi, että saamme hiukan tervettä tasapainoa sille jatkuvalle Elviksen ylistännälle, johon kieltämättä itsekin tulee aina aika ajoin sorruttua. Näin jälkikäteen ja jälkiviisaana on helppo löytää näistä tuon aikaisista kritiikeistä sitä kuuluisaa totuuden siementä.

Herra Hollingworth, joka kyllä ihastui Elvikseen lehdistötilaisuudessa, ei ollut lainkaan tyytyväinen näkemäänsä itse konsertissa. Hänen mielestään jo shown avauskappaleista That's All Rightista ja Proud Marysta "puuttuu munaa. Ja vaikka Presley näyttääkin tosi hyvältä, se ei vain jotenkin riitä. Hän ei liiku juuri lainkaan, eikä sanoituksissa ole vetoa. Hänen taustaryhmänsä on vain tavanomainen ja soittaessaan orkesterin kanssa syntyy teknisiä ongelmia. Taustalaulajissa ovat muun muassa The Sweet Inspirations ja kasa kiltinnäköisiä jermuja, mutta kukaan, Elvis mukaan lukien, ei oikein syty eikä sytytä".

"Hän heitti valkoisen huivin katsomoon, järjestysmies sai sen kiinni ja ojensi sen paikallaan istuvalle naiselle. Se ei jotenkin tuntunut oikealta. Missä olivat mellakat, missä oli rock'n'roll? Tämä oli kabareeta; maiskahti Hiltonin kalliille myöhäisshow'lle. Ja sitten... niin, ja sitten Dixie ja Glory Glory Halleluyah. Bändi antoi palaa, valot poimivat Tähtilippuja näkyviin, kuoro lauloi ja Elvis ponnisti. Vielä kerran 'Glory Glory...'. Amerikkalaisten sydämiä lämmitti. Saattoi hyvinkin luulla, että he tekisivät Tuulen viemää uusiksi juuri tuolla lavalla. Sellaista oli se tunne, raivo ja vimma. Mutta oliko se rock'n'rollia?"


"Bändi antoi palaa, valot poimivat Tähtilippuja näkyviin..." (Avausshow 9.6.1972)

"Tuosta fiaskosta selvittyään hän esitti I Can't Stop Loving Youn ja heitti jälleen uuden huivin jälleen istuvalle naiselle, joka lähes kuoli haltioituneena. Sehän oli mukavaa. Elviksen olisikin pitänyt vain seisoskella lavalla ja jaella huiveja, sillä musiikki oli hirveää." Näin oli Hollingworthimme kärsimys onneksi loppumassa. Mutta ei ennen terävää yhteenvetoa: "Show kompuroi olemattomaan kliimaksiinsa... Magiikkaa ei ollut juuri lainkaan; koko hoito oli liian showpisnesmäistä. Itse asiassa hän ei ollut edes kovinkaan hyvä. Ja yleisö oli yhtä innostunutta kuin kasa huumattuja lampaita. Laiska, Elvis oli laiska".

The Village Voice -lehden Carman Moore aloittaa artikkelinsa vähintäinkin omituisesti, mutta pikku hiljaa pääsee itse asiaan. "1900-luvun artisteja on kahdenlaisia: niitä, joihin on tarkoitus samaistua, ja niitä, joita on tarkoitus ihailla. Artistin menestys riippuu siitä, miten hyvin hän onnistuu joko toisessa tai molemmissa. (James Brown ja Aretha mustilla ja Beatles valkoisilla onnistuivat molemmissa.) Miten paljon voit samaistua miljonäärikapinalliseen, jolla on hyvä ääni, klassisen hyvä ulkonäkö, heikko rytmitaju ja käytännössä olemattomat sosiaaliset ja poliittiset kannanotot, riippuu – tietenkin – siitä, kuka olet. Miten paljon voit ihailla Elvistä, riippuu siitä, miten paljon hän sinua hämmästyttää. Minua hän hämmästyttää sillä, että on ansainnut niin valtavasti rahaa mustien musiikilla ilman minkäänlaisia sosiaalisia tai poliittisia kannanottoja; ilman, että vei Otis Blackwellia edes hetkeksi parrasvaloihin niin kuin Stones ja Beatles veivät Muddyn, Howlingin ja Chuck Berryn; ilman, että olisi edes jakanut menestystään nuorten, nousevien muusikoiden, toisten kapinallisten tai edes rekkakuskien kanssa."

Moore paljastaa lopulta kasvonsa ja toteaa "yhden loistavista viihdyttäjistä" olleen Gardenissa lauantaina. "Ja helvetin hauskana. Hän tiesi vain teeskentelevänsä olevansa se, mitä kaikki halusivat hänen teeskentelevän olevansa... Hän kapinoi yhä sillä, ettei ottanut itseään tosissaan ja nauroi itselleen ringside-paikaltaan. Keikutteli lanteitaan ja naureskeli seuranneille 'ooh' ja 'aah' voihkaisuille. Hän naureskelee yhä kaikkien vuosien jälkeen ajatukselle rekkakuskista kultaisessa jumpsuitissa, naureskelee opettajilleen, naureskelee kersantilleen (mutta ei suinkaan Everstille) ja – tietenkin – naureskelee minulle, koska me kaikki olemme kuitenkin aina seuranneet häntä. Jossakin tuossa on taidetta."


"Hän naureskelee yhä kaikkien vuosien jälkeen ajatukselle rekkakuskista kultaisessa jumpsuitissa..." (Avausshow 9.6.1972)

Ja saadaksemme varmasti opposition äänen kuuluviin, samaisen The Village Voicen Ira Mayer kertoi pettymyksestään artikkelissaan "Programmed Pelvis". "Elvis löntysteli lavalla huolettomasti edestakaisin heittäen aina silloin tällöin huivin lavan edustan avustajalle (näytti siltä kuin vain yksi huivi olisi päätynyt fanille). Hänen 'tanssimisensa' rajoittui siihen, että aina paikoitellen laskeutui toiselle polvelleen ja tarjoili profiiliaan eri suuntiin. Ehkä pari-kolme potkua, muutama heilahdus. Erittäin kesyä. Luulin rock and rollin olevan ronskia, eroottista, rytmivoittoista. Ja sitä kaikki näyttivät odottavankin: jotakin, mikä saisi huutamaan, jotakin, mikä saisi sinut liikkeelle. Jotenkin se ei vain toiminut... Yleisö sai valmiiksi pakatun plastisen rock and roll -shown. 'Thank you, ladies and gentlemen. Älkää unohtako julisteita, ohjelmalehtisiä..."'

Lopetettakoon näiden keikkojen tutkailu kuitenkin hieman positiivisempaan sävyyn antamalla puheenvuoro Varietyn toimittajalle Frank Segersille. Ole hyvä, Frank.

"Takametsien ilmestys, jonka blues-tyyli ja lanteenkeikuttelu järkyttivät vanhempia silloin joskus kauan sitten, Presley on nykyään tarkkaan hiottu, loistavasti ajoitettu, äärettömän menestyksekäs showbiz-masiina. Lyhyesti sanottuna supertähti, joka putsaa pöydän, on kyseessä sitten levyt, elokuvat tai konserttikiertue... 52 minuutin settinsä aikana 37-vuotias ex-memphisläinen rekkakuski esitti noin 20 kappaletta äärimmäisellä itseluottamuksella ja monia Broadway-musikaaleja paremmin rakennetulla koreografialla... Presleyn kiehtovin piirre oli hänen huumorintajunsa. Hän esitteli Hound Dogin: 'esitin tämän biisin Ed Sullivan - show'ssa vuonna 1912'."

"It's been a real pleasure to be here in New York"

Näiden Garden-keikkojen jälkeen ei Elvistä sen koommin enää ihan New Yorkin sydämessä nähtykään. Miksei? Kysytäänpä Glen Hardinilta. "Tuon vuoden 1972 esiintymisen jälkeen he eivät enää koskaan buukanneet Madison Square Gardenia, koska vuokra oli liian korkea. He saattoivat mennä Long Islandille, missä vuokra oli pienempi, ja yleisö tulisi kyllä sinne. Meidän ei tarvinnut olla aivan Manhattanin keskustassa, vaan ihmiset tulisivat meidän luoksemme." Niinpä Elviksen tulevat New Yorkin esiintymiset olivat Nassau Coliseumilla, Long Islandin Uniondalessa (vuonna 1973 neljä show'ta ja 1975 kaksi).

New York Postin Alfred G. Aronowitz saa kunnian tehdä yhteenvedon siitä, minkä Elvis oli tuolloin kesäkuussa 1972 tullut New Yorkiin todistamaan. "Kun pelkästään kuulee hänen laulavan, tietää Jumalan sormen koskettaneen häntä. Ja kun vielä näkee hänen laulavan, se on vahvistus tuolle uskolle."

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.