Artikkelin sivut

Bloch Arenan konsertti


Konsertin virallinen flaijeri.

Väkeä alkoi valua konserttipaikalle puoli neljältä iltapäivällä, ja kolme tuntia myöhemmin oli liikenne jo jumissa. Ihmiset ryntäsivät sisään, Bloch Arenan porttien avautuessa kello 19.15, ja sali jonne mahtui noin 5000 henkeä, oli täynnä viidessätoista minuutissa.

”Paikalla oli satoja, jotka eivät olleet varsinaisia Elvis-faneja, mutta jotka olivat tulleet konserttiin tukeakseen rahastoa tai vain keksiäkseen minkä vuoksi ’The King Elvis’ oli ansainnut kruununsa, ja miksi hän tienasi kymmenen kertaa enemmän kuin Amerikan presidentti.”, kirjoitti Advertiser.

Kestäisi vielä kaksi ja puolituntia ennen kuin itse juhlakalu astuisi esiin. Tilaisuus aloitettiin kello 20.30 varsin hartaissa merkeissä, kun Isä John L. Wissing luki rukouksen. Seremoniamestarina toimi paikallinen artisti-koomikko Sterling Mossman. Phil Ingall's Orchestra esitti avausnumeron, jonka jälkeen Mossman laukoi parit vitsit, ja esitti bändinsä kanssa Polynesialaisia lauluja.

Floyd Cramer sooloili pianollaan. The Jordanaires tunnelmoi. Boots Randolph antoi saksofoninsa puhua. Ja ensimmäisen puoliajan päätti illan erikoisvieras kantrikoomikko Minnie Pearl, The Grand Old Opry –radioshown tähti.

Väliajan jälkeen esiteltiin komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz, joka taas esitteli Amiraali Robert L. Campbellin, joka luki yleisölle Laivastolta saadun kiitossähkeen. Sitten hän aloitti lyhyen puheen, mistä saattoi jo fiksuimmat päätellä, että jotain kivaa oli tulossa: ”Tämän illan kunniavieraamme on kunnon amerikkalainen. Hän on esiintynyt useissa päärooleissa. Yhdessä näistä rooleista hän on esiintynyt U.S.A:n armeijan sotilaana – hänen suorituksensa oli erinomainen. On ilo toivottaa tervetulleeksi, ja esitellä teille ELVIS PRESLEY!”

Valtaisa huutomyrsky halkoi ilmaa kun kullalla silattu komistus astui lavalle. Elvis oli pukeutunut kultalamee-takkiin – samaan, mitä hän käytti edelliselläkin Havaijin keikalla, marraskuussa 1957 – hopeanhohtavaan paljetein koristeltuun paitaan ja tummansinisiin housuihin. Kuten kaikki konsertista otetut kuvatkin sen paljastavat, oli näky harvinaisen pramea. Siksi onkin harmillista, että show'ta ei televisioitu.

Vaikka elävää kuvaa ei saatavilla olekaan, niin ääntä sitä vastoin löytyy. Vuonna 1978 bootleg-albumilla ensimmäistä kertaa kuultu konserttinauhoite julkaistiin virallisesti RCA:n taholta vuonna 1980 Elvis Aron Presley –hopeboksilla. Ja vuodesta 1995 lähtien on konsertista voinut nauttia digitaalisessa muodossa, kun BMG uudelleenjulkaisi hopeaboksin CD-formaatissa. Nykyään konsertti on saatavilla jo useammallakin virallisella, puolivirallisella ja virattomalla julkaisulla sekä tietenkin netin suoratoistopalveluista.

Äänite toimii mitä parhaimpana todisteena, viimeisellekin epäilevälle tuomaalle, Elvis-konsertissa vallitsevasta massahysteriasta. Huutoa, kirkumista, viheltämistä ja tömistelyä kuullaan shown alusta loppuun, lähes katkeamattomana äänivyörynä. Äänityksen taso on heikko, eikä yleisön mökä millään tavalla ainakaan paranna kuuntelunautintoa. Mutta siltikin esitys on kiehtovaa kuunneltavaa: Elvis yhdistelee sulavasti ”vanhoja” rokkejaan ja uusia superhittejään, sirotellen väliin myös bluesia ja gospelia.


Bloch Arenan konsertti julkaistiin ensimmäisen kerran bootleg-albumilla, toukokuussa 1978.

Peter Guralnick on kirjassaan Elvis – Graceland kuvaillut osuvasti äänitteeltä välittyvää tunnelmaa: ”Jokaiselta säilyneeltä kotiäänitetyltä kopioltakin kuulee lavalta huokuvan energian ja saa käsityksen musiikin vapauttaman tunneryöpyn voimasta. Esityksessä on selvästi samaa ironiaa, josta Press-Scimitarin Bill Burk puhui Memphisin konsertin yhteydessä, samaa leikittelyä yleisön kanssa, mutta esityksessä on muutakin: silkkaa riemukkuutta, syvältä nousevaa ilmaisun voimaa, joka ei voi olla tuntumatta. Nyt yhtye oli soitellut yhdessä nelisen viikkoa, ja Elvis saa heistä irti ei vain sitä mihin he pystyvät vaan sen minkä he pystyvät antamaan hänen tehdä.

Kerran toisensa jälkeen hän houkuttelee kitaristi Hank Garlandia soittamaan soolon, ilmaisee hyväksyntäänsä murahduksilla ja huudahduksilla, joilla ei ole mitään tekemistä yleisön kanssa. Musiikki vyöryy ja sykkii omalla painollaan, Elvis pyytää Hankilta jälleen soolon, hän vaatii Boots Randolphilta uutta saksofonisooloa, hän unohtaa sanoja, jopa hukkaa laulun rakenteen, mutta tarttuu hetkeen puhtaalla, kahlitsettomalla tunteella… Elviksen kanssa vuodesta 1956 työskennellyt Jordanairesien Gordon Stoker vertasi esityksen spontaaniutta mieheen, joka on juuri vapautunut vankilasta.”


Tom Moffatt haastattelee Elvistä Uncle Tom's Cabin -radio-ohjelmaansa maalis-huhtikuussa 1961. Esille nostetaan myös Bloch Arenan konsertti, josta Elvis mainitsee, että hän lähinnä vain unohteli sanoja suurimmasta osasta kappaleista.

Kappalevalikoima ja –järjestys oli tismalleen sama kuin Memphisin konsertissakin, ainoastaan Doin' The Best I Can oli jostakin tuntemattomasta syystä jätetty pois. Muusikot olivat pääasiassa samoja kuin Memphisissäkin; Guralnickin luettelemien herrojen lisäksi lavalla nähtiin tietenkin Scotty Moore ja D.J. Fontana. Pystybassoa soitti nyt Bob Moore (Memphisissä Bob Alexius) ja pianossa Floyd Cramer. Simultaanisesti D.J:n kanssa Memphisissä rumpuja takonut Ronnie Capone oli tällä kerralla jäänyt pois.

Honolulu Advertiserin toimittaja ei säästellyt ylisanoja, kaksi päivää myöhemmin julkaistussa artikkelissa: ”Elvis on musiikin Messias. Hänellä on eläimellistä magnetismia, joka välittyy hänestä voimakkaammin kuin kenestäkään muusta aikaisemmin näkemästämme tai kuulemastamme viihdetaiteilijasta. Hänellä on lähes diktatoorinen valta faneihinsa nähden. Olen toiminut sekä Johnnie Rayn että Frank Sinatran mainosagenttina, mutta voin kertoa, että Elvis kykenee ajamaan faninsa sellaiseen tilaan, johon kumpikaan entisistä asiakkaistani ei pystynyt… Niille kaikille joilla on ennakkoluuloja Elvistä kohtaan, huomautettakoon, että hän on luonnossa paljon komeampi, paljon vetoavampi, paljon miellyttävämpi ja paljon parempi esiintyjä – kultalamee-takistaan, paljetteineen kaikkineen, huolimatta – kuin mitä hän on levyillään, televisiossa, ja elokuvissaan.”

 Konsertin jälkeisiä lehtiotsikoita.

Konserttia oli valvomassa 12 moottoripyöräpoliisia ja joukko siviilipukuisia poliiseja. Yksi konstaapeleista tilitti tuntemuksiaan shown jälkeen: ”Se oli tuskallinen kokemus. Enpä haluaisi olla Presleyn housuissa… en, jos nuo kaikki kakarat huutaisivat minulle koko ajan.”

Myös radiotoimittaja Ron Jacobs oli paikalla: ”Ilmassa oli sähköä ja jännitettä jollaista aisti vain Elvis-konserteissa. Olen nähnyt monia konsertteja; The Beatles, Rolling Stones, Michael Jackson, ’N Synch jne. Mutta kukaan heistä ei synnyttänyt yleisössä sellaisia reaktioita kuin Elvis.”, hän kertoi vuosia myöhemmin, ja jatkoi: ” Olin ihmeissäni kuinka niin pieni ryhmä muusikkoja pystyi luomaan niin ”paljon” musiikkia. Elvis visualisoi musiikkia lavaliikehdinnällään. Kaikkein hienoin hetki oli se, kun Elvis lopetti esityksensä Hound Dogiin, ja luisui polviensa varassa ainakin kuuden metrin matkan lavan poikki.”

Konsertin lopussa kuulemme legendaariset sanat: ”Elvis has left the building!” Ja varsin kauan Elvis pysyikin poissa rakennuksesta. Seuraavan kerran elävän yleisön eteen kapuaisi hyvin erinäköinen ja oloinen artisti pulisongeissa ja mustassa nahka-asussa, vuoden 1968 tv-spesiaalissa. Ja siitä kuluisi vielä vuosi ennen kuin Elvis aloittaisi varsinaiset konserttiesiintymisensä Las Vegasissa.

Suunnitelmissa oli, että Elvis konsertoisi Seattlen maailmannäyttelyssä vuonna 1962 It Happened At The World's Fair -elokuvan kuvausten yhteydessä. Mutta ”sitä” ei maailmannäyttelyssä koskaan tapahtunut. Ja läheltä piti, ettei Elvis samana vuonna lähtenyt suurelle RCA:n rahoittamalle, yhteensä neljäkymmentäkolme kaupunkia kattavalle Amerikan kiertueelle. Sopimusneuvotteluissa kuitenkin ilmeni RCA:n ja Parkerin välillä erimielisyyksiä, ja lopulta tämäkin suunnitelma jäi toteuttamatta.

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.