Julkaistu alun perin Suosikki-lehdessä (nro 9/1994)

Elviksen ensilevytyksestä tuli heinäkuussa kuluneeksi 40 vuotta! Nuori laulaja ravisutti ja vavisutti Amerikan musiikkimaailmaa ja moraalikäsityksiä ennenkokemattomalla tavalla. Syntyi maailmanlaajuinen nuorisokapina, rock'n'roll, jonka liekki paloi kirkkaana valaisten tietä uuteen aikakauteen. Elvis loi nuorisolle identiteetin, samaistusmallin. Hänen jälkeensä nuorisoon ei enää koskaan voitu suhtautua välinpitämättömästi. Elvis ja rock mursivat aikuismaailman julman tukahduttavan kuristusotteen ja aloittivat aikakauden, jossa nuorisokulttuuri nousi dynaamiseksi maailmanlaajuiseksi liikkeeksi. Kahleet oli murrettu. Käsiraudat oli heitetty roskakoriin. Nyt soi Elvis, rock'n'roll ja katupoikien laulu: »We're gonna rock all our blues away!» (Jyrki Hämäläinen)

Rock-musiikin olemassaolo on tänä pāivānā itsestäänselvyys: sitä kuulee kaikkialla, se on näkyvillä kaikkialla ja tänä luvattuna CD-ROM:in aikakautena sen kanssa voi jopa leikkiä. Rockia yksinkertaisesti on ja tullee aina olemaan. Mutta aina siitä ei suinkaan ole saatu nauttia: nelisenkymmentä vuotta sitten sodanjālkeinen sukupolvi alkoi vasta etsiä omaa kulttuuriaan; omia arvoja ja ihanteita, jotka vapauttaisivat sen vanhemman – ja vanhoillisemman – polven tukahduttavasta otteesta.

Amerikkalainen Samuel Roy on mainiosti tiivistänyt tuon aikakauden tunnelman: »50-luvun nuorisolla ei ollut omaa musiikkia, ei omaa kieltä tai tyyliä, eikä periaatteessa edes ilmaisunvapautta. Useimmat asiat oli suunnattu aikuisille ja nuorison odotettiin tyytyvän niihin. Vanhemmat – sen paremmin kuin yhteiskuntakaan – eivät koskaan todella kunnioittaneet teini-ikäisten toiveita. Joskohan he edes tiedostivat jälkeläisillään olevan omiakin haluja ja tarpeita; niită ei yksinkertaisesti ollut olemassa, koska niillä ei ollut merkitystä».

Pelastusrengas oli jo kuitenkin heitetty veteen. Yhdysvaltain vahva ja kasvava talous antoi nuorisolle aseen, jolla vallankumous saatiin käyntiin: rahahan maailmaa pyörittää ja sită oli nuorilla nyt ensimmäistä kertaa kylliksi omien tarpeiden tyydyttämiseksi. Markkinatalouden luvatussa maassa kysyntä loi aina tarjontaa, eikä dollarinnälkäisillä yrittäjillä kestänyt kauaakaan tajuta valtavien nuorisomarkkinoiden tarjoamat mahdollisuudet.


Bill Haley ja Elvis, Clevelandissa, 20. lokakuuta 1955.

Nykyään hyvinkin nuorisosuuntautunut elokuvateollisuus ei ollut sitä vielä tuolloin 50-luvun alussa. Kuitenkin uuden sukupolven ensimmäiset sankarit tulivat valkokankaalta: Marlon Brando (The Wild One) ja James Dean (Rebel Without a Cause). Vaikkakin he inspirolvat nuoria, olivat tietynlaisen kapinahengen ilmentymiä, ei elokuva selvästikään ollut se väline, joka maailmanlaajuisesti räjäyttäisi niin sanoakseni liat pois. Musiikki oli.

Mustien rhythm & blues oll jännittävää, kiihottavaa ja – mikä kenties parasta – eräänlainen kielletty hedelmä. Valkoisilla nuorilla ei ollut pelkoakaan, että heidän vieläkin valkoisemmat vanhempansa olisivat jakaneet heidän innostuksensa tähän synnilliseen musiikkiin. Se oli vain ja ainoastaan heidän. Wynonie Harrisin, Lloyd Pricen, Clyde McPhatterin ja kumppaneiden musiikissa oli kuuma syke. Ainoa »vika» oli, että tuo syke oli mustaa. Kaikkien mahdollisuuksien maassa ei uudella musiikilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia, ellei esittäjäksi olisi saatu vitivalkoista miestä.

Bll Haley Crazy Man Crazyineen oli jo vähän siellä päin, mutta pahaksi onnekseen Bill oli jo kolmekymppinen, kaljuuntuva perheenisä. Nuoriso tarvitsi heidän kieltään puhuvan ja ymmärtävän esikuvan. Kaikkien onneksi sellainen oli juuri työntämässä jalkaansa sisään Memphisin Sun-studion ovesta.

THAT'S ALL RIGHT, MAMA


Scotty Moore, Elvis ja Bill Black, Sun Studion promokuvassa 1954.

Heinäkuun 5. 1954 Yhdysvallat oli vasta toipumassa itsenäisyyspäivänsä aiheuttamasta kohmelosta, kun osoitteessa 706 Union Avenue laitettiin alulle uudet pirskeet, jotka jatkuvat yhä tänäkin päivänä: Elvis Presley yhdessä kitaristi Scotty Mooren ja basisti Bill Blackin kanssa levytti debyyttisinglensä A-puolen That's All Right. Kyseisessä osoitteessa majapaikkaansa piti Memphis Recording Service, Sun-levy-yhtiön studio, missä kuka tahansa saattoi neljällä dollarilla käydä äänittämässä itselleen kaksipuoleisen asetaatin. Näin teki myös E. Presley kesällä -53 saadakseen selville, miltä oma ääni levyllä kuulosti.

Saattoipa Elviksellä olla pienenä taka-ajatuksena myös itsensä kauppaaminen Sunin pomolle Sam Phillipsille. Oudon näköistä rasvapäätä rahastaessaan ei Phillipsin apulainen Marion Keisker malttanut olla kysymättä, keltă tämă luuli kuullostavansa. »Minä en kuullosta keneltäkään», oli itsevarma vastaus. Jaaha. Vai niin.

Elviksen esitykset kappaleista My Happiness ja That's When Your Heartaches Begin saivat Keiskerin kuitenkin innostumaan. Jopa niin paljon, että hän päätti nauhoittaa biisit Phillipsin kuultaviksi (tämä ei tuolloin ollut studiossa) ja ottaa ylös Elviksen yhteystiedot. Sam ei kuitenkaan jakanut Marionin innostusta – ei edes sen jälkeen, kun Elvis oli käynyt uudestaan tyrkyllä tammikuussa -54 levyttämässä uuden omakustanteen l'll Never Stand in Your Way/It Wouldn't Be the Same Without You, Vaikka Sam Phillips on kovasti yrittänyt omia Elviksen »keksimisen» omalle kontolleen, muisteli Elvis usein ystävilleen Marion Keiskerin olleen uransa alun tärkein hahmo. Keisker muistutti toistuvasti Phillipsiä »siitä pulisonkipojasta» ja sai tämän lopulta kutsumaan Elviksen koelevytykseen.


Sam Phillips, Elvis ja Marion Keisker, Sun Studion edessä, 23. syyskuuta 1956.

Pulisonkipojan suuri tilaisuus oli kuitenkin mennä penkin alle: yritykset levyttää balladi Without You epäonnistuivat surkeasti. Phillipsin pyytäessä Elvistä esittämään omia suosikkejaan sai hän kuultavakseen nuoren finninaaman hämmästyttävän laajan repertuaarin. Ilmeisesti Phillips piti kuulemastaan, sillä hän pyysi kitaristi Scotty Moorea työskentelemään Elviksen kanssa siinä toivossa, että nämä löytäisivät oman soundinsa.

Elviksen saapuessa ensimmäistä kertaa Mooren kotiin harjoittelemaan oli hän pukeutunut vaaleanpunaisiin vetimiin, pitkä tukka täynnä rasvaa. »Luulin vaimoni pakenevan takaovesta ulos», on Moore muistellut. Lisâksi pojan nimikin oli »kuin jostakin tieteisromaanista». Phillipsille Moore raportoi Elviksellä kyllä olevan hyvän äänen, mutta tarvitsevan harjoitusta löytääkseen oman tyylinsä.

Muistelijasta riippuen harjoitteli trio (mukaan oli otettu Mooren ystävä, basisti Bill Black muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Yhteisen sävelen löytämiseen käytetty aika on joka tapauksessa sivuseikka, sillä tosiasia on, että ensilevytyksen synty oli puhdas vahinko. Kaiken maailman balladeja (mm. I Love You Because) yritettyään piti kolmikko lakisääteisen kolajuomatauon, jonka aikana Elvis sekosi. »Yhtäkkiä Elvis alkoi laulaa tätä laulua hypellen pelleillen ympäriinsä», muisteli Moore tuota historiallista hetkeä. »Sitten Bill tarttui bassoonsa ja yhtyi tuohon pelleilyyn, ja minäkin aloin soittaa. Samilla oli äänityskoppinsa ovi auki, hän työnsi päänsä ulos ja kysyi 'Mitä ihmettä te oikein teette?'. 'Ei me vaan tiedetä', vastasimme». Sam »Jos vain löytäisin valkoisen miehen, joka kuulostaa neekeriltä, tienaisin miljoona taalaa» Phillips tiesi löytäneensä etsimänsä.


Arthur "Big Boy" Crudup levytysstudiossa, joskus 1960-luvun loppupuolella.

Arthur (Big Boy) Crudup oli väsannyt ja levyttänyt kappaleen I Don't Know It vuonna 1946. Kolme vuotta myöhemmin hän levytti biisin uudelleen – tällä kertaa nimella That's All Right (Mama). Elvis tunsi Crudupin tuotannon hyvin ja oli tämän vannoutunut ihailija: »Tupelossa kuuntelin Arthur Crudupin hakkaavan laatikkoaan kuten minäkin teen nyt ja sanoin, että jos joskus voisin tuntea kaiken sen mitä Arthurkin, minusta tulisi muusikko, jollaista ei aiemmin oltaisi nähty». Vaikka ei koskaan Crudupia tavannutkaan, halusi Elvis jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttaan ja rahoitti 60-luvulla tämän levytyksiã.

Kaikesta spontaaniudestaan huolimatta That's All Rightia ei suinkaan saatu vaimiiksi yhdellä otolla. Jossakin vaiheessa biisin sanoitustakin hieman muutettiin, sillä Crudupin »The life you're living, son, women be the death of you» muuttui Elviksen käsittelyssä: »Son, that gal you're fooling with, she ain't no good for you». Lopputuloksena oli esitys, jossa on sellaista vapauden ja vapautumisen riemua, että vielä tänäkin päivänä biisi kuullostaa uudelta ja ajattomalta. Ikävä kyllä kappaleen merkitystä on nykyään mahdotonta kuvitella. Sitä varten täytyisi matkata ajassa taaksepäin heinäkuulle -54; aikaan, jolloin niin Elviksen kuin häntä seuranneidenkin rokkareiden tuotokset olivat tulevaisuutta. That's All Right oli alku. Loppu on historiaa.

MUSTAA VALKOISELLA


Bluegrassin isä Bill Monroe.

Tangoon tarvitaan kaksi. Niin singleenkin. Seuraavana iltana haettiin That's All Rightille paria, joka soveltuisi yksiin tämän kanssa. »Meidän täytyi alkaa etsiä ja käydä läpi muita biisejä yrittäen löytää jotakin samanlaista», Moore muisteli. »Me emme vielä ajatelleet, että meillä oli jokin tyyli, jota pitäisi noudattaa. Meidän piti vain löytää jotain samantapaista. Ja tällä kertaa Bill keksi sen. Olimme jälleen tauolla, ja Bill alkoi läiskiä bassoaan ja laulaa matkien ja parodioiden Bill Monroeta korkealla falsetollaan... ja Elvis liittyi mukaan.»

Bluegrassin isäksi mainittu Bill Monroe oli levyttänyt Blue Moon of Kentuckyn vuonna 1947. Ennen rytmivaihteen löytymistä Elvis, Scotty ja Bill äänittivät biisistä hitaamman, bluessahtavamman version, mikä sai Phillipsin innostumaan: »Fine, man! Hell, that's different». Singlelle valittiin kuitenkin nopeampi revitys, ja samalla oltiin keksitty resepti kaikille Elviksen tulevillekin Sun-kiekoille: toisella puolella valkoista rhythm & bluesia ja toisella mustaa country & westerniä. Tietenkään tämä uusi tyyli ei ollut selitettävissä pelkästään näiden kahden tyylisuunnan sekoituksena: myös popilla ja erityisesti gospelilla oli suuri vaikutus nk. rockabillyn (ja sittemmin rock'n'rollin) syntyyn. »Rock'n'roll on pohjimmiltaan gospelia ja rhythm & bluesia», totesi Elvis itse vuoden 1968 tv-showssaan.

Tuona luomistapahtuman hetkenä pääsyylliset olivat itse kuitenkin autuaan tietämättömiä tekosistaan. Scotty Moore: »Emme me tienneet luovamme uutta soundia. Kun kuulimme playbackin, se kuullosti raa'alta ja rosoiselta – se ei ollut kovinkaan viimeisteltyä. Mutta se tuntui hyvältä».

Phillips oli jo studionsa perustamisesta (1950) lähtien painottanut artisteilleen tunteen tärkeyttä. Tekninen osaaminen ja kikkailu oli sivuseikka; fiilis oli kaiken a ja o. Tuota fiilistä oli Phillips aiemmin löytänyt äänittäessään lähes yksinomaan mustia muusikoita (mm. Joe Hill Louis, B.B. King, Jackie Brenston, Roscoe Gordon, Howlin' Wolf ja Little Junior Parker). Nyt samantapainen – ja kuitenkin erilainen – musta sielu löytyi valkoisen miehen sisältä.

Kuitenkin Phillips tajusi paremmin kuin muut, kuinka naurettavaa olisi valkoinen mies imitoimassa mustia blueslaulajia», kirjoittaa Collin Escott Sun-historiikissaan Good Rockin' Tonight. »Viimeistään sukupolvellinen englantilaisia blueslaulajia, jotka yrittivät kuullostaa Elmore Jamesilta, todisti tämän asian. Phillips etsi valkoista artistia, joka toisi mustan musiikin filiksen valkoisille nuorille, jotka olivat rotukiihkoilussaan liian ahdasmielisiä hyväksymään aitoa tavaraa.»


Mustien WDIA-radioaseman Goodwill Revue -konsertissa Memphisin Ellis Auditoriumissa. Elviksen vierellä Junior Parker (vasemmalla) ja Bobby "Blue" Bland, 6. joulukuuta 1957.

Monille tuotti silti tuskaa hyväksyä tätä »sekarotuista» musiikkia, kuten eräs asiantunteva (?) kriittikko asian ilmaisi. Rotusyrjintä oli vielä 50-luvulla Memphisissä(kin) täysissä voimissaan. (Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti vasta vuonna 1954 rotuerottelun olevan perustuslain vastaista.) Aivan 40-luvun lopulla oltiin elokuvia asetettu esityskieltoon, koska näyttelijöinä oli neekereitä! Tällaisen kohtalon koki mm. New Orleans, sillä viranomaisten mukaan Louis Armstrong oli siinä aivan liikaa esillä. Niinpä Scotty Mooren humoristinen leiskautus »Nehän ajaa meidät pois kaupungista!» ensilevytystä kuunnellessaan ei ollut täysin liioiteltu.

Tiskijukka Dewey Phillipsin soittaessa ensimmäistä kertaa kaimansa Samin häthätää kyhäämää asetaattia radioaseman puhelinvaihde tukkeutui soittajien halutessa tietää, kuka oli tämä musta That's All Rightin esittäjä. Elvis oli hermostuksissaan paennut elokuvateatterin turvallisen pimeyden suojiin peläten koko kaupungin nauravan hänen black & white- sekoitukselleen. Mutta kaupunkipa ei nauranut, vaan vaati levyä soitettavan yhä uudelleen ja uudelleen.

Dewey Phillips haetutti Elviksen studioon haastateltavaksi: »Ennen pitkää Elvis saapui juosten paikalle. 'Istupa alas, niin haastattelen sinua', sanoin. Hän sanoi 'En tiedä mitään haastateltavana olosta'. Kunhan et puhu rumia', kerroin hänelle. Hän istahti alas ja sanoin kertovani hänelle, koska olin valmis aloittamaan. Minulla oli pari levyä valmiina ja niiden soidessa juttelimme. Kysyin häneltä, missä hän kâvi koulunsa ja hän sanoi Humesissa'. Halusin saada häneltä tuon tiedon, koska moni kuuntelija luuli hänen olevan värillisen. Lopuksi sanoin 'OK, Elvis, kiitti paljon'. 'Etkö haastattelekaan minua?', hän kysyi. Sanoin 'Tein sen jo. Mikki on ollut auki koko ajan!", Ethän ole musta, ethän? -kysymyksen Dewey siis kiersi ansiokkaasti; Humes High School kun oli vielä tuolloin ainoastaan valkoisille tarkoitettu oppilaitos.

That's All Right/Blue Moon of Kentucky (SUN 209) julkaistiin heinäkuun 19. 1954. Syyskuussa jälkimmäinen oli Memphisin Country & Western -listan ykkösenä.

»HE SINGS NIGGER MUSIC!»


"Hillbilly Cat" Tampassa Floridassa, 31. heinäkuuta 1955. Kuvasta on muodostunut ikoninen, koska se valittiin Elviksen ensimmäisen albumin kanteen. Vasemmalla Scotty Moore ja bassossa Bill Black.

»Tää tyyppi tuli lavalle punaisissa housuissa, vihreässä takissa ja vaaleanpunaisessa paidassa. Sillä oli kasvoillaan ilkikurinen virnistys ja seiso mikin takana varmastikin viisi minuuttia ennen kuin teki mitään. Sitten se iski soinnun kitarastaan ja katkas kaksi kleltä! Mä olin soittanut kymmenen vuotta, enkä ollut katkassut edes yhteensä kahta kieltä. No siinä se oli, nää kaks kieltä roikkumassa, eikä se ollut vielä tehnyt mitään, kun nää lukiotytöt kirku ja pyörtyili ja juoksi lavalle. Ja sitten se alko liikuttaan lanteitaan tosi hitaasti, niin kun sillä olis ollut joku juttu kitaransa kanssa.»

Näin muisteli kantristara Bob Luman Elviksen konserttia vuodelta -55. Yrityksen ja erehdyksen kautta lava-aktiaan kohennellut Hillbilly Cat olí kasvattanut suosiotaan syvän Etelän osavaltioissa. Ensikonsertissaan kauhusta tärissyt nuorukainen oli muuttunut lukemattomien esiintymisten kautta hämmästyttävän itsevarmaksi.

Roy Orbison näki Elviksen ensimmäistä kertaa Dallasissa 1955: »Hän tuli esiin ja sylkäisi purkan lavalle. Hãn oli punkkari, oudon näköinen tyyppi. En voi korostaa liiaksi sitä, kuinka shokeeraavalta hän mielestäni näytti ja kuullosti tuona iltana. Seurasi myös pieni mekkala, kun tytöt ihastuivat häneen ja jätkät tuli mustasukkaisiksi.. Mutta hänellä oli uskomaton energia ja hänen vaistonsa oli aivan hämmästyttävä».

Mekkalat eivät aina suinkaan rajoittuneet lavalle. Jacksonvillessä Elvis päätti shownsa kutsuun: »Tytöt, nähdään takahuoneessa!». Satakunta neiti-ihmistä ottikin vinkistä vaarin ja ryntäsi tähden pukuhuoneeseen. Elvis sai paeta henkensä edestä lähes Aatamin asussa pihalla odottaneeseen Lincolniinsa, mikä oli raapusteltu täyteen viestejä ja puhelinnumeroita. Sekasorron aiheuttaja itse ilmeisestikin nautti joka hetkestä. »Tytöt repivät vaatteeni... Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt edes pelästyä.»


Elvis konsertin jälkeen backstagella Miamissa Floridassa, elokuussa 1956, kun fanit olivat repineet hänen housuistaan lahkeet.

Elvis, Scotty ja Bill olivat uskomattomasti jo ensilevynsä perusteella päässeet esiintymään kantrin mekkaan Grand Ole Opryyn lokakuussa -54. Tästäkö muka olen koko ikäni unelmoinut?», ihmetteli Elvis nähdessään tuon viikottaisen radioshown ränsistyneen lähetyspaikan Nashvillessä. Kolmikon tuttavuus Opryn kanssa jãi kuitenkin lyhyeksi: paikan punaniskoille riitti, kun he kerran kuulivat tämän juppihippipunkkarin raiskaavan heidän rakastamaansa traditionaalista kantrimusiikkia.

Sen sijaan Opryn kilpailijasta, Shreveportin Louisiana Hayridesta trio löysi sekä vastaanottavamman yleisön että tulevan rumpalinsa D.J. Fontanan. »Elvis tuli Hayrideen, hän pukeutui oudommin kuin muut purppuransinisine paitoineen ja pulisonkeineen ja ankanpyrstöineen», on Fontana muistellut. »Hän lauloi hyvin, näytti hyvältä ja hänessä oli karismaa. Mutta ekalla kerralla hän ei pärjännyt kovinkaan hyvin, koska paikalla oli kantrisuuntautunut, vanhempi yleisö, joka näki hänen pyörivän ympäri lavaa.'Höh, tuo kaverihan on sekopää', he sanoivat. Mutta muutaman viikon jälkeen he kertoivat muksuilleen 'Käykääpä tsekkaamassa se uusi poika, varmasti pidätte hänestä'. Sen jälkeen yleisö muuttui; nuoret tulivat katsomaan meitä, ja se auttoi meitä paljon».

Louisiana Hayridella oli ratkaiseva merkitys bändin suosion kasvattamisessa. Jokalauantainen lähetys oli kuultavissa usean osavaltion alueella yli 190 radioasemalta. Show, jonka kanssa bändi solmi lopulta kaksivuotisen sopimuksen, oli paras keino uusien levyjulkaisujen mainostamiseen.


The Blue Moon Boys, eli Scotty Moore (kitara), Elvis Presley (kitara ja laulu), D.J. Fontana (rummut) ja Bill Black (basso), viimeisellä Louisana Hayriden keikallaan Shreveportissa, 15. joulukuuta 1956.

Vielä vuoden -54 puolella Elvis levytti Sunin pienessä studiossa mm. kaksi seuraavaa singleään: Good Rockin' Tonight/l Don't Care If the Sun Don't Shine ja Milkcow Blues Boogie/ You're a Heartbreaker. Vaikka musiikkialan raamattu Billboard kehuikin näitä levytyksiä (»Presley tekee vaikutuksen joka julkaisullaan»), ei niiden myynti yltänyt ensijulkaisun lukemiin. Rock-historoitsija Dave Marsh tarjoaa selityksen: »Elviksen levyjen vähenevään vastaanottoon oli luultavasti montakin eri syytä. Suuri osa That's All Rightin saamasta huomiosta johtui sen uutuusarvosta. Ja totta puhuaksemme, Presleyn levyt tulivat epäkaupallisemmiksi ja vaikeammin lähestyttäviksi; ne rokkasivat kovempaa. Siinä oli niiden ihanuus, mutta myös niiden romahduksen syy. Kovinkaan moni DJ ei tiennyt, mitä tehdä niiden kanssa. Sen sortin rock & roll ei ollut muodissa».

Kaiken lisäksi Nashvillen valtaapitävät kantrijyrit olivat päättäneet tehdä lopun tästä »eläimellisestä nekrubopista». Monet radioiden ohjelmapäälliköt ja tiskijukat taipuivat heidän painostuksensa alla. Seuraus: Elviksen levyjä soitettiin yhä vähemmän ja vähemmän. Eräät käskyjä uhmanneet tiskijukat löysivät itsensä työttöminä. Jopa Billboardiin yritettiin vaikuttaa. Lehden toimittaja Paul Ackerman on muistellut: »Itsensä vakiinnuttaneet artistit, managerit ja muut alan ihmiset vastustivat häntä (Elvistä) voimakkaasti. Eräänä päivänä sain kaksi puhelinsoittoa Nashvillen levypomoilta. Molemmat vaativat Billboardin poistavan Presleyn kantrilistoiltaan, koska – niin he sanoivat – hän ei edustanut sitä tyyliä. Toinen heistä sanoi suoraan: 'Hän laulaa nekrumusaa!'. Mehän emme ottaneet häntä pois».

Kaiken tämän hullunmyllyn keskellä Elvis taisteli raivoisasti päästäkseen urallaan eteenpäin. »Hän halusi malttamattomasti menestyä», muisteli Elviksen ensimmäinen varsinainen manageri Bob Neal. »Hän ei puhunut mistään vaatimattomasta menestyksestä. Ei, hänen tavoitteensa ja halunsa oli tulla suureksi filmitähdeksi ja niin pois päin. Alusta alkaen hänen tavoitteenaan ei ollut mikään tavanomaisuus, vaan kulkea koko tie loppuun asti. Hän oli kärsimätön. Hän saattoi sanoa: 'Meidän täytyy kekata, miten tehdä tämä. Meidän täytyy päästä eteenpäin'. Elviksellä oli siis suuria unelmia. Unelmia, joita pieni Sun-yhtiö ei mitenkään olisi voinut täyttää. Alkusoittoa tulevasta oli erään Tom Parkerin tulo Elviksen taustajoukkoihin alkuvuodesta -55.

AND THE SUN ALSO SETS

Elviksen Sun-kausi kesti seitsemäntoista kuukautta. Tuona aikana julkaistut viisi singleä ovat eittämättä niin Elviksen kuin koko rock'n'rollinkin luovimpia levytyksiä. Niiden näennäinen helppous ja vaivattomuus peittää alleen sen tosiasian, että niiden työstäminen vaati paljon työtä, tuskaa, hikeä ja kolajuomaa. »Jokainen sessio oli vaikea», muisteli Marion Keisker. Sam Phillips oli kehitellyt äänitystekniikan, jolla levytyksiin saatiin myöhemmin legendaariseksi tullutta ja monien jäljittelemää Sun-kaikua. Sen avulla kolmesta instrumentista saatiin soundi, joka kuullosti isomman bändin aikaansaannokselta.

Kuten Colin Escott sanoo Elviksen viimeistä Sun-julkaisua Mystery Train ylistäessään: »Levyllä on vain kolme instrumenttia, mutta sen soundi on yhtä puhdas, täyteläinen ja täydellinen kuin missään listojen kärkeen yltäneessä levyssä».

Elintärkeã osa tuota soundia oli Scotty Mooren ES-295 Gibsonistaan loihtimat soinnut. »Annan Scottylle ansion siitä, että hän oli yksi helpoimmista työskentelytovereista, ja että hänellä oli todellinen halu luoda uutta», kiittelee Phillips. »Hänen mielensä oli aina avoin ja siitä oli minulle suurta apua. Hän oli myös erittäin kärsivällinen. Hän ymmärsi, mitä minä yritin tehdä aikaan jotakin erilaista.»

Bill Blackin suuri merkitys korostui eritoten lavalla: hän oli porukan pelle. Vaikeina alkuaikoina, yleisön ihmetellessä haavi auki porukan meininkiä ja Elvikseltä mennessä sormi suuhun, Bill järjesti varsinaisen shown. Hän ratsasti bassollaan, tanssi sen kanssa ympäri lavaa ja murjaisi vitsejä saaden huurteisen yleisön pikku hiljaa lämpenemään. Satojen keikkojen kautta bändin jäsenten välille syntyi sanaton ymmärrys, mikä tulisi auttamaan heitä seuranneiden vuosien hullunmyllyssä.


Scotty Moore, Elvis, D.J. Fontana ja Bill Black, jonka railakasta ratsastusta läskibasson selässä nähtiin Milton Berlen tv-showssa, lentotukialus USS Hancockin kannella, San Diegossa, 3. huhtikuuta 1956.

Sam Phillipsiä on kiittäminen siitä, että hän ensinnäkin tarjosi monille Elvis Presleyn kaltaisille tavallisille pulliaisille mahdollisuuden tehdä musiikkia. Luultavasti missään muussa studiossa ei tällainen olisi ollut mahdollista. Mikäli Elvis ei olisi tehnyt ensilevytystään juuri tuolloin 5. heinäkuuta, olisi populäärimusiikin historia saattanut olla kovinkin erilainen. Nimittäin vain muutamaa päivää myöhemmin Elvis sai tietää tulleensa valituksi erääseen gospelkvartettiin, joihin oli epäonnistuneesti pyrkinyt jo vuoden -53 puolella. Pahaksi onnekseen (ja meidän kaikkien suureksi onneksi) Elvis joutui kieltäytymään kunniasta, koska oli juuri tehnyt sopimuksen »levyttääkseen bluesia.

Kenties Phillipsin suurin ansio oli kuitenkin siinä, että hän herätti Elviksessä uinuvan rokkarin. »Kuullessani häntä ensimmäistä kertaa olin hyvin vaikuttunut hänen äänensä luontaisesta puhtaudesta», muistelee Phillips. »Se ilmeni jopa koelevytyksen paineessa. Myöhemmin sain selville, miten suurta osaa musiikki näytteli hänen elämässään. Hän oli niin halukas yhteistyöhön ja menestymään. En tarkoita, että hänellä olisi ollut tähtiä silmissään; hän halusi menestyä niin kuin me kaikki muutkin. Hän oli erittäin fiksu ja ymmärsi kaikenlaista musiikkia. Hän ymmärsi ja kuunteli minua kertoessani hänelle, että meidän täytyi olla varovaisia ja edetä hitaasti ja saada aikaan jotakin hyvää ja uutta.»

Elvis kyllä halusi ja kykeni tekemään muunkinlaista musiikkia. Hänhän oli alunperin tullut Sunille laulamaan balladeja. (»Good ballad singer», oli Keisker kirjannut ylös ensitapaamisellaan.) Kesäkuussa -56 Elvis itse tunnusti haastattelijalle: »Haluan laulaa balladeja niin kuin Eddie Fisher ja Perry Como». Phillipsin huomaama Elviksen suuri musiikintutemus ulottui ehka laajemmalle kuin tämä aavistikaan. llmeisimplen vaikuttajiensa ohella Elvis myöhemmin kertoi kuunnelleensa sellaisiakin laulajia kuin Dean Martin, Billy Eckstine ja Mario Lanza, »I just loved music», oli hänen yksinkertainen toteamuksensa. Phillips sen sijaan halusi Elviksen keskittyvän ainoastaan tuohon »sattumalta» löytyneeseen sekoitukseen.

Dave Marsh: »Tosiasia on, että Elviksen visio ylitti Sam Phillipsin vision alusta lähtien. Phillips kyllä valisti Elvikselle tämän olevan suuri luonnollinen blueslaulaja, mitä Elvis ei ehkä itse olisi koskaan tajunnut, ja mikä oli avain kaikkiin Elviksen myöhempiin saavutuksiin. Mutta Phillips ei kyennyt tajuamaan, miten paljon enemmän Elviksellä oli annettavanaan.»


Legendaarinen The Million Dollar Quartet: Jerry Lee Lewis, Carl Perkins, Elvis ja Johnny Cash, Sunin studiolla, 4. joulukuuta 1956.

»Elviksen RCA-levytysten väitetään tuhonneen laulajan, tehneen hänestä tuottajien sätkynuken», jatkaa Marsh. »Itse asiassa juuri Sunilla hãnen musiikillaan oli suurin vaara tulla tuottajan vääristämäksi. Sam Phillips, ei Chet Atkins (Elviksen RCA-»tuottaja») levytti Elvistä tiukan ja kankean kaavan mukaisesti. Se, että Phillips myöhemmin käyttäisi samaa kaavaa niinkin lahjakkaisiin esiintyjiin kuin Jerry Lee Lewis ja Carl Perkins, pienempiin kykyihin kuten Warren Smith ja Billy Lee Riley sekä pohjímmiltaan niinkin outoihin kuin Sonny Burgess ja Charlie Feathers – ja näin loisi rockabillyn, ei ole tässä tärkeää. Phillipsillä oli kaikki tarjottavanaan noinkin eriskummallisille tyypeille. Mutta Elvis Presley ei halunnut olla rockabilly-nero-kummajainen; hän halusi olla Elvis Presley.»

Mikään ei voi kuitenkaan vähentää Phillipsin merkitystä näiden Sun-raitojen tuottamisessa. Niillä oli valtava vaikutus niin Elviksen aikalaisiin (mm. Carl Perkins ja Jerry Lee Lewis tulivat Sunille Elviksen esimerkin innoittamana) kuin myös vielä muusikonurasta haaveilevillekin nuorukaisille (esim. Led Zeppelin kitaristi Jimmy Page päätti ruveta muusikoksi kuultuaan Elviksen Baby Let's Play Housen).

Rock-auktoriteetti Peter Guralnick: »Rockabilly alkoi ja tavallaan loppuikin Elvis Presleyn myötä. Hän oli jättiläinen, joka istui sen kapean maailman huipulla. Hän ei ollut sen hartain harjoittaja, eikä edes välttämättä innostunein. Hän oli kuitenkin kiistämättä ensimmäinen ja hänen vaikutuksensa jokaiseen häntä seuranneeseen laulajaan – joko suoraan tai esimerkin- omaisesti – on mittaamaton».

1956: MAINETTA JA MAMMONAA


Bob Neal, Sam Phillips, H. Coleman Tily III, Elvis ja Eversti Parker sopimuksen solmimistilaisuudessa Sunilla, 21. marraskuuta 1955.

Marraskuun 20. 1955 Phillips myi Elviksen sopimuksen RCA Victorille 40 000 dollarilla. Koskaan aiemmin ei »tuntemattomasta» laulajasta oltu maksettu niin paljoa. Tarjouskilpailun edetessä Columbia Recordsin Mitch Miller totesi kuultuaan Elviksen hinnan olevan 18 000 taalaa: »Unohtakaa koko asia; kukaan ei ole sen arvoinen». (Mahtoi Mitchiltä olla vitchit vähissä todettuaan tehneensä elämänsä pahimman virhearvioinnin.)

Elviksen siirtyminen RCA:lle tyydytti kaikkia osapuolia. Phillips pelasti yhtiönsä konkurssilta ja sai tarvitsemaansa pääomaa tulevien menestyksiensä rahoittamiseen. Elvis sai taakseen yhtiön, jolla oli keinot tehdã hänestä maanlaajuinen tähti, ja jolla oli yhteyksiä sekä television että elokuvan maailmaan. RCA sai talliinsa artistin, joka jo ensilevyllään toi yhtiölle sen suuren satsauksen moninkertaisesti takaisin.

Steve Sholes, RCA:n kantriosaston pomo, oli vastuussa Elviksen ostosta ja laittoi näin myös uransa vaakalaudalle: hän sai vuoden aikaa tehdä löydöllään sen verran valuuttaa, että yhtiö pääsisi ostosta omilleen. Sholes oli ymmärrettävästi huolissaan. »Emme olleet nähneet mitään niin kreisiä pitkään aikaan», totesi hän myöhemmin Elviksen esiintymisestä, mutta tuolloin Sholes luuli varmasti itse olevansa täyttä ymmärrystä vailla laittaessaan päänsä pantiksi tämän Memphisin miehen menestymisestä. Hän saattoi kuitenkin rauhoitella itseään lukemalla musiikkialan julkaisuja, jotka tuntuivat luottavan kovastikin Presleyn kykyihìn.

Vuoden -55 lopulla Billboard oli valinnut Elviksen »vuoden 1955 huomattavimmaksi uudeksi artistiksi», Cashbox nimesi hänet vuoden nousevaksi tähdeksi» ja Country-Western Jamboree paljasti Elviksen saaneen 250 000 lukijansa äänen ja tulleen valituksi »vuoden uudeksi tähdeksi». Mikään näistä ei kuitenkaan rauhoittanut RCA:n New Yorkin päämajaa näiden painaessa paniikkinappulaa kuullessaan Sam Phillipsin julkaisseen jonkun Carl Perkinsin jonkun Blue Suede Shoesin. Olivatko he ostaneet Sunilta väärän artistin? Vastauksen he saivat Elviksen ensijulkaisun myötä.

»Se oli niin eläimellinen, niin seksuaalinen, enismmäinen musiikillinen herätykseni», kuvaili Zeppelin-solisti Robert Plant Sitä. »Mikään ei todella vaikuttanut minuun ennen kuin kuulin Elvistä», muisteli John Lennon Sen kuulemistaan. Elton John on kertonut Sen olleen ensimmäisen levynsä. Se on vuosien varrella inspiroinut monia musiikintekijöitä niin kuin Paul McCartneyta: »Kun kuulin Heartbreak Hotelin, ajattelin, että tämä on Se».


Elviksen takana pikapalaveria pitämässä Chet Atkins ja Steve Sholes, levytyssessioissa Nashvillessä, 14. huhtikuuta 1956.

Elvis saapui ensimmäiseen RCA-sessioonsa Nashvilleen tammikuun 10. 1956 intoa puhkuen. Levytyksiin osallistunut kitaralegenda Chet Atkins sai kuullakseen ja nähtäväkseen jotakin, mitä ei tulisi koskaan unohtamaan. Elvis eläytyi studiossa musiikkiin aivan kuin olisi ollut lavalla tuhatpäisen yleisön edessä. Äänitysteknikot huomasivat olevansa mahdottoman tehtävän edessä yrittäessään saada Elviksen äänen tallennetuksi ainoastaan yhden mikrofonin avulla tämän sheikatessa ympäri studion lattiaa. Lisää mikkejä, kiitos! Elviksen vaaleanpunaiset (tietenkin!) housutkin saivat tarpeekseen miehen vääntelystä ja erosivat liitoksistaan.

Yleensä niin tyyni Atkins heräsi horroksestaan ja soitti vaimolleen pyytäen tätä välittömästi studiolle. »Kerroin hänelle, että hän ei tulisi koskaan näkemään mitään sellaista. Se oli vaan niin pirun jännittävää». Atkins on muistellut Elviksen ainutlaatuisuuden ja outouden (»Hän jopa meikkasi!») olleen suuria osatekijöitä tämän suureen vaikutukseen koko musiikkibisnekseen. »Hän oli niin erilainen kaikessa mitä teki. Hän oli ensimmäinen, joka aloitti sen rytmijutun. Hän pukeutui eri tavalla ja liikehti eri tavalla kuin kukaan aiemmin näkemäni. Hän oli sähköistävä. En usko mitään vastaavanlaista enää tapahtuvan, ei ainakaan minun elinaikanani. Enkä usko enää koskaan tulevan toista hänen kaltaistaan... He was just so damn different!»

Elviksen erilaisuuden koki pian koko Amerikka television välityksellä. Aivan kuten radio oli ollut elintärkeä media tähden uran alkutaipaleella, oli televisio sitä nyt vieden ristiriitaisia tunteita herättävän esiintyjän huimaa vauhtia viihdemaailman huipulle. Vuoden aikana Elvis esiintyi televisiossa kaksitoista kertaa, antoi toistasataa konserttia ympäri maata, filmasi ensimmäisen elokuvansa ja aloitti toista, myi yli kymmenen miljoonaa levyä, ansaitsi ensimmäisen miljoonansa, sai lempinimiksiin mm. »Elvis the Pelvis» ja »King of Rock and Roll», joutui yhteiskunnan moralistien silmätikuksi ja jakoi kansakunnan kahteen toisiansa vihaavaan ryhmittymään.

YHTEISKUNNAN VIHOLLINEN NO.1


Elviksen Hound DogMilton Berle Showssa, 5. kesäkuuta 1956, aiheutti Yhdysvalloissa kansallisen kohun.

»What Is An Elvis Presley?», kysyi Cosmopolitan-lehti joulukuussa -56. Saman olisi halunnut tietää moni muukin. Koko laaja Amerikan maa oli pyörremyrsky Presleyn kourissa joutunut tekemisiin ennennäkemättömän ilmiön kanssa. »Elvis Presley! Kuka hän on? Miksi hän ajaa tytöt hulluiksi?» oli tyypillinen otsikko, joka viittasi ilmiön suurimpaan ja arimpaan aiheeseen: seksuaalisuuteen.

Mikä sai nuoret, muuten niin korrektisti käyttäytyvät tyttäret sekoamaan, kirkumaan, repimään hiuksiaan, pyörtyilemään ja kastelemaan housunsa tämän niin epäkorrektisti käyttäytyvän "Seksikiihkoilijan» konserteissa? Niin lehtimiehet, psykiatrit, koulujen rehtorit, poliisipäälliköt, kulttuuri-ihmiset kuin papitkin olivat enemmän kuin valmiit tarjoamaan omia selityksiään ja mielipiteitään. Tähän hulluuteen oli tultava loppu!

Televisio teki Elviksen vaaralliseksi. Mikäli häntä kuullakseen ja nähdäkseen olisi tarvinnut maksaa pääsylipun tai levyn hinta, olisivat vanhemmat voineet helpostikin kontrolloida nuorikkojaan. Mutta nyt tuo huonosti käyttäytyvä nuorimies tuli ilmaiseksi ja puolivarkain heidän olohuoneisiinsa. Elviksen esitettyä Milton Berle Showssa Hound Dogin sai hän osakseen uskomattoman vastalauseiden ryöpyn.

»Herra Presleyllä ei ole havaittavia laulunlahjoja», kirjoitti New York Times. »On selvää, että hänen taitonsa ovat muualla. Hänen erikoisuutensa on kehon liioiteltu liikuttaminen... Liikehdinnällä ei ole koskaan ollut mitään tekemistä populäärimusiikin kanssa, eikä tule olemaankaan». Lehti kutsui Elviksen laulua »hyökkäykseksi Amerikan korvaa vastaan», mutta löysi silti esiintymisestä yhden positiivisenkin seikan: »Pitkällä tähtäimellä Presley tekee kenties kaikille palveluksen osoittamalla tarpeen aikaisemmalle seksivalistukselle». Kuinka nuo kriitikot osaavatkin aina löytää asioista sen oleellisen?


Steve Allen Showssa, 1. heinäkuuta 1956, Elvis puettiin frakkiin ja laitettiin laulamaan Hound Dog silinterihattupäiselle basset-koiralle.

Kuukautta myöhemmin Elvis esiintyi Steve Allen Showssa, vaikka Allenia painostettiin moneltakin eri taholta peruuttamaan »sen seksihullun» osuus. Tunnettuna rock'n'rollin vihaajana Allen päätti »kesyttää» Elviksen; hän puetutti tämän frakkiin ja silinterihattuun, haetutti paikalle oikean rakkikoiran Hound Dogia varten ja kohteli Elvistä – tuota tyhmää Etelän poikaa muutenkin ärsyttävän ylimielisesti. Presleyn poika sai tarpeekseen: »Jos TV ei anna minun laulaa tavallani, niin en enää esiinny TV:ssä». Fanit nousivat puolustamaan suosikkiaan: »We want the real Elvis!»

Aikana, jolloin alastomuus ja avoin seksuaalisuus on televisiossa paremminkin sääntö kuin poikkeus ja seksillä myydään muutakin kuin erästä tiettyä maalimerkkiä, on vaikea ymmärtää 50-luvun tiukkoja moraalikäsityksiä. »Elvis Presleystä tuli tahtomattaan kansakunnan moraalin joustavuuden testaaja», kirjoittaa Peter Guralnick. Ja sen hän sai kyllä tuntea. Eräs pastori Elgena toi selvästi esille käsityksensä Presleyn pakanallisuudesta: »Elvis Presley on moraalisesti hullu. Presleyismin henki on poistanut kaikki estot ja normit. Tämän miehen takia elämme häilyvän moraalin aikoja».

Vaikka Elvis löysi kaikesta kohusta humoristisenkin puolen (»Ilman vasenta jalkaani olisin mennyttä kalua!»), ja vaikkei hän myöntänytkään arvostelun vaikuttavan itseensä (»Ehkä jotkut kriitikot eivät diggaa mua, mutta en kiinnitä heihin mitään huomiota. Ne ei liikuta mua.»), oli hän kuitenkin syvästi loukkaantunut ja ymmällään saamastaan kohtelusta: »Minua on syytetty iähes kaikesta, mikä on tässä maassa vialla. Niin kuin nuorisorikollisuudesta. Minä annan muka nuorille 'ideoita', mitä se tarkoittaneekaan. He sanovat, että olen vulgääri... En ymmärrä, miten millään musiikilla olisi huono vaikutus ihmisiin. Sehän on vain musiikkia».


Elviksen viimeisen Ed Sullivan Show'n harjoituksissa. Taustalla The Jordanaires, 6. tammikuuta 1957.

»Sanon suoraan: hän ei kestä pitkään», arvioi Elviksen ensimmäisenä tuottajana tv-showhunsa ottanut Jackle Gleason. Mutta tähden markkina-arvo kasvoi päivä päivältä, eikä kukaan voinut ohittaa häntä olankohautuksella. Ed SulIivan, joka oli aiemmin kieltäytynyt ottamasta Elvistä ohjelmaansa mistään hinnasta, joutui kovassa katsojakilpailussa pyörtämään puheensa ja maksoi kolmesta esiintymisestä ennätysmäiset 50 000 dollaria. Ei auttanut, vaikka Syracusen kotirouvayhdistys oli kerännyt vetoomuksen Elviksen saamiseksi pois ruudusta. »Hänen fyysinen liikehdintänså on rahvaanomaista, víhjailevaa ja vastenmielistä», oli tätien mielipide.

Ed Sullivan Show oli maan tärkein ja katsotuin viihdeohjelma ja Elviksen ensimmäistä esiintymistä seurasi 54 miljoonaa uteliasta. Erääseen näistä show teki lähtemättömän vaikutuksen: »Äitini katseli Ed Sullivan Showta ja Elvis ilmestyi ruutuun. Sen jälkeen ostin välittõmästi kitaran, vaikka en voinutkaan soittaa sitä – olin liian pieni. Mutta se oli alku». Tällaisen herätyksen koki myöhemmin itsekin musiikin historiaa tehnyt Bruce Springsteen.

Viimeisessä esiintymisessään tammikuussa 1957 Elvistä kuvattiin ainoastaan vyõtäröstä ylöspäin. Sullivan oli nimittäin kuullut huhun, jonka mukaan Presleyllä olisi ollut puntissaan muutakin kuin omia luonnontuotteita. Vaikka Ed hyvästelikin Elviksen kertomalla katsojille, että tämã oli »kunnollinen, hieno poika», oli hän helpottunut päästessään tästä eroon. Elvis ja hänen managerinsa olivat myös saaneet televisiosta tarpeekseen – se oli palvellut hyvin ja tehtävänsã tehnyt. Oli aika keskittyä elokuviin. 

HUONON MAUN LÄHETTILÄS


Radio Recorders Studio'lla, Hollywoodissa, syyskuussa 1956. Etualalla The Jordanaires. Vasemmalta oikealle: Neal Matthews, Hoyt Hawkins, Elvis, Hugh Jarrett ja Gordon Stoker.

Studiossa Elvis jatkoi rock'n'rollin muokkaamista – »musiikkia, jonka tahdissa tehdä syntiä», kuten eräs asiaan vihkiytymätön totesi. Monet Elviksen tämän ajan levytyksistä olivat vielä covereita vanhoista ja vähän uudemmistakin biiseistä. Se olí pakon sanelema juttu, sillä mies ei itse lauluja rustaillut eivätkä ammatikseen lauluja kyhäävät aikalaiset päässeet selville uuden tyylin saloista. Hyvällä omallatunnolla voi silti väittää monen Elviksen esityksen hakanneen kirkkaasti alkuperäisen version; esimerkkeinä vaikkapa Money Honey, Blue Suede Shoes, My Baby Left Me, Lawdy Miss Clawdy, Hound Dog ja Ready Teddy.

Suuri osa näistä covereista oli alunperin mustien esittäjien kappaleita ja jotkut itseään fiksuna pitävät ovatkin sanoneet Elviksen vain varastaneen mustien musiikin. Mutta kuten Dave Marsh toteaa: »Mustien työn omaksumisessa ei ollut mitään hävettävää. Jos Elvis olisi vain varastanut neekerikulttuurin rhythm & bluesin, kuten pop-musiikista tietämättömät ovat vuosia väittäneet, ei olisi ollut mitään syytä hyökätä niin voimakkaasti hänen musiikkiaan vastaan. (Kukaan ei ollut valittanut Benny Goodmanin tai Johnnie Rayn mustien tyylin anastamisesta.)

Elvis sen sijaan teki jotakin vielä rohkeampaa ja vaarallisempaa: hän ei ainoastaan 'kuulostanut neekeriltä', hän osallistui selvästi ja aktiivisesti rotujen sekoittamiseen. Elviksen rock & rollin rikos oli se, että hän osoitti mustien ja valkoisten suuntausten voivan elää yhdessä, ja että tämän yhteiselon tuotos ei ollut ainoastaan maukas vaan myös jännittävä».

»Olen ollut erittäin onnekas. Satuin tulemaan mukaan kuvioihin silloin, kun musiikkibisneksessä ei ollut mitään erityistä suuntausta. Olin erittäin onnekas. Ihmiset etsivät jotakin erilaista ja olin onnekas tullessani kuvioihin juuri oikeaan aikaan.»

Tämä Elviksen suunnattoman analyyttinen selitys omista saavutuksistaan osui kyllä oikeaan siinä, että hän osui oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Heidän Sunilla aloittamansa vallankumous oli ensimmäinen kerta, kun musiikillinen innovaatio syntyi studiossa. Aiemmin musiikki työstettiin valmiiksi ennen studioäänityksiä joko paperilla live-yleisön edessä. Kiitos magneettinauhan käyttöönoton, oli nyt mahdollista kehittää musiikkiaan kuuntelemalla omia yrityksiään, tehdä tarvittavia korjauksia, kokeilla erilaisia lähestymistapoja ja hioa biisi täydelliseksi usealla otolla.

Elviksen RCA-levytyksissä mukana ollut tuottaja Bones Howe on muistellut: »Kaikki sovitukset työstettiin studiossa ja kaikki oli spontaania. Tänään kaikki tekevät levyjä tällä tavalla, mutta silloin Elvis oli ainoa». Vaikka niin Steve Sholes kuin monet muutkin on mainittu Elviksen levytysten tuottajina, oli heidän panoksensa vähäinen. »Steve oli kyllä siellä», muistelee taustalaulaja Hugh Jarrett. »Hänen hommansa oli lähinnä koordinointi. Tosiasia on, että Elvis itse oli todellinen tuottaja. Kaiken täytyi olla juuri niin kuin hän halusi.»


Studiotyöskentelyä RCA:n studiolla New Yorkissa, 2. heinäkuuta 1956. Kuvassa D.J. Fontana, Bill Black, Elvis, The Jordanaires ja Scotty Moore.

Elvis tiesi, mitä halusi ja minkälaista fiilistä tavoitteli. Kaikkien muiden ollessa jo varmoja saaneensa aikaan tyydyttävän oton, Elvis tunsi pystyvänsä vieläkin parempaan ja vaati uutta yritystä. »Joskus kauan poismenoni jälkeen joku kuulee sen, mitä tänään tein. Haluan heidän vaiin saavan parasta, mitä voin tarjota», perusteli Elvis itse kaikkensa likoon laittamista.

Vaikka levytykset olivatkin kovaa työtä, oli ilmapiiri silti avoin ja rento. Myöhemmin kuvioihin tullut kitaristi Billy Strange muisteli, ettei ollut koskaan huomannut kenenkään muun nauttivan niin paljon työstään kuin Elviksen. Basisti Ray Siegel sanoo pitäneensã Elviksessä erityisesti siitä, kuinka tämä veti yhtä köyttä kaikkien muiden muusikoiden kanssa: »Hän ei koskaan alkanut levyttää moikkaamatta ensin kaikkia. Hän aina tervehti minua kädestä pitäen ja kutsui minua Chiefiksi, mikä oli minusta mukavaa».

Ilmeisesti Elvis sai lauluista irti niiden oikean tunnelman. Ainakin moni lauluntekijä tuntui olevan sitä mieltä. Eräs heistä sanoi Elviksen olleen ainoan, joka kertoi hänelle omasta laulustaan jotakin, mitä ei ollut itse aiemmin huomannut. Doc Pomus, 60-luvulla monia Elvis-klassikkoja väsännyt laulunikkari, oli vakuuttunut asiasta: »Hän oli paras kaikista koskaan populäärimusikkia laulaneista. Hän pystyi laulamaan mitä tahansa. Hän sai niin monen keskinkertaisen laulun kuulostamaan hyvältä. On paljon hyviä laulajia, hyviä tyylittelijöitä, mutta he ovat kaikki kuin puun oksia ja hän oli se puu».

»Jos olit teini-ikäinen 50-luvun lopulla, olit jotakin velkaa Elvis Presleylle», kirjoittaa Joe Ward. »Hänen vapauttava laulutyylinsä vapautti sinut jostakin, jonka et edes tiennyt kahlitsevan sinua. Kuunnellessasi hänen levyjään tai tanssiessasi niiden tahtiin tunsit kykeneväsi hengittämään; aivan kuin kaikki näkymättömät paineet olisivat lopultakin häipyneet.»

Noita paineita päästeli Elvis ulos massahysteriaksi muuttuneissa konserteissaan. »Katselen yleisöäni ja kuuntelen heitä ja tiedän, että pääsemme kaikki irti jostakin. Kukaan meistä ei kyllä tiedä, mitä se on. Mutta tärkeintä on, että pääsemme siitä, eikä kukaan loukkaannu». Toiset pääsivät irti rahoistaan (tähden tuotteistaminen oli jo täydessä käynnissä), toiset vaatteistaan, toiset ulkomaailman asettamista estoista ja kielloista ja toiset ties mistäkin.

Ymmärrettävää oli, kuinka uhkaavana vanhempi sukupolvi tällaista meininkiä piti. Lehtimiehet eivät löytäneet oikeita sanoja kuvaamaan yleisön jatkuvaa ekstaasia. Ottawassa se kuullosti »kuin viisikymmentä suihkukonetta olisi lähtenyt yhtä aikaa». Los Angelesissa se oli »tulivuorì, josta purkautui pahaenteinen, kasvava savupilvi». Atlantassa se oli »teinituntojen atomiräjähdys». Torontolainen reportteri sanoi kuulleensa huhuja, joiden mukaan herra Presley ei osaisi edes laulaa. Niinpä hän päätti tsekata asian piipahtamalla tähden konsertissa. »Hänen kuudentoista balladinsa jälkeen minulla ei ole vieläkään hajua asiasta. En kuullut nuottiakaan tai edes yhtään sanaa». Herra reportteri ei ollut ainoa, jolta yleisön pauhu vei musiikkinautinnon.

Kitaristi Scotty Moore oli lavalla yhtä lailla pallo hukassa äänentoistolaitteiden ollessa vielä alkutekijöissäãn. Onneksi bändi oli niin hyvin hitsautunut yhteen, että he tiesivät Elviksen liikehdinnästä ja merkeistä, missä mentiin. »Olimme ainoa perseen johtama bändi!», muistelikin Scotty huumorilla noita hulluja vuosia. Suurimman huomion ja tuomion sai kuitenkin se, mitä itse päätähti lavalla teki. Oaklandissa poliisiviranomainen sanoi suoraan: »Jos hän tekisi tuota kadulla, laittaisimme hänet lukkojen taakse».


Elvis tekee lähempää tuttavuutta RCA-levy-yhtiön Nipper-maskotin kanssa, Los Angelesin Pan Pacific Auditorium'issa, 28. lokakuuta 1957.

Mikä mahtoikaan olla niin kauheaa nostattaakseen niinkin rajuja vastalauseita kuin Elvis sai esiintymisestään? »Minähän olin aivan kesy verrattuna siihen, mitä nykyään tehdään», totesi Elvis pilke silmäkulmassaan lehdistötilaisuudessa vuonna 1972, »Enhän minä tehnyt mitään. Mitä nyt vähän vääntelehdin». Ikävä kyllä vääntelehtiminen ei ollut yleisen edun mukaista vielä 1956. Kuten Look kirjoitti artikkelissaan: »Elvis Presleyn mainetta varjostaa painajaismaisen huono maku. Lavalla hänen heilumisensa, hänen nenänsipaisunsa, hänen vilkuilunsa ovat vulgäärejä». Niin; tuolloin nenän koskettelu oli Käytöksen Kultaisen Kirjan mukaan paha moka. Samoin oli hiusten kampaaminen ja moni muukin asia, joita Elvis kehtasi tehdä julkisesti. Hyi, hyi!

Viranomaiset päättivät saada Elviksen (»paremminkin viettelijä kuin laulaja») sekstailun ja mauttomuuden aisoihin. Jacksonvillessä nuorisotuomioistuimen tuomari määräsi pidätysmääräyksellä uhaten Elvistä hillitsemään esitystään. Louisvillessä poliisi asetti konsertille »hytkyttelykiellon» ja filmasi shown mahdollisia oikeustoimenpiteitä varten. Samoin kävi Los Angelesissa poliisin kuullessa Elviksen tehneen Sitä itteensä lavalla levy-yhtiönsä muovisen koiramaskotin kanssa. Elvis itse oli olevinaan tilanteesta ymmällään. (»En ymmärrä, mitä muka teen väärin?»), mutta paljasti myös tekevänsä kaiken tietoisesti: »lhmisille täytyy antaa show. He voivat ostaa levyjä kuullakseen laulujasi, ei heidän tarvitse lähteä ulos kuullakseen niitä. Vetääksesi yleisöä tarvitsee heille antaa kunnon show. Jos vain seisoisin enkä liikkuisi lainkaan, he sanoisivat 'Minä jään kotiin kuunteļemaan hänen levyjään'. Heille täytyy antaa show – jotakin, mistä puhua».

Elvis sanoi inhoavansa saamaansa lempinimeään Elvis the Pelvis, mutta oppineensa hyväksymään niin hyvän kuin huononkin palautteen. »Aavistin, ettei minulla olisi enää yksityisyyttä. Tiesin sen aloittaessani... Se on osa tätä bisnestä.» Väkijoukot tulivat konserteissa yhä vaikeammin kontrolloitaviksi ja turvallisuudesta muodostui niin suuri ongelma, että kiertueet vähenivät huomattavasti. Syyskuussa -56 Elvis tunnusti kiertue-elämän raskauden: »Pelkästään viimeisen kahdentoista kuukauden aikana olen matkustanut yli kahdessakymmenessä osavaltiossa yli 100 000 mailia. Tämä ala on melko rankkaa. Olen ollut mukana vuoden, mutta tunnen itseni jo kymmenen vuotta vanhemmaksi».

LONG LIVE ROCK'N'ROLL!


Elviksen ensimmäinen albumi oli levy-yhtiö RCA Victor'in siihen asti myydyin.

Kaiken kohun keskellä Elviksen levy yhtiö RCA Victor teki kaikkien aikojen tulostaan. Vielä alkuvuodesta palkatessaan valokuvaajan uuden tähtensä kannoille kehoittivat he tätä käyttämään ainoastaan halvempaa mustavalkoista filmiä, koska kyseessä saattoi olla vain lyhytaikainen tähdeniento. Jo huhtikuussa Billboard kuitenkin raportoi Elviksen yksistään vastaavan puolesta koko yhtiön pop-osaston myynnistä: 8000 EP ja LP-levyä sekä 50 000 singleä päivittäin.

Toukokuussa samainen lehti kertoi artikkelissaan »E.P. Is V.I.P. For Victor» Elviksen uusimmalla sinkulla olleen yhtiön historian suurimman ennakkotilauksen, Elviksen olevan yhtiön ensimmäisen kaksi perättäistä miljoonahittiä julkaisseen artistin ja Elviksen ensimmäisen LP-levyn olevan jo tuolloin – vain kaksi kuukautta julkaisunsa jälkeen – yhtiön eniten myyty älppäri.

Yhtiön, joka oli maan suurimpia, myynti kasvoi 20 prosenttia pelkästään Elviksen takia. Se joutui jopa käyttämään kilpailevien yritysten levyprässäämöjä tyydyttääkseen kovaa kysyntää: syyskuussa yhtiön singlemyynnistä kaksi kolmasosaa oli Elviksen levyjä. Ensimmäisenä vuotenaan Elvis myi toistakymmentă miljoonaa levyä. Näin raju myynti heijastui tietenkin myös Billboardin hittilistoilla.

Elviksen vuoden neljästä varsinaisesta singlejulkaisusta kolme nousi listaykköseksi yhden jääden »vain» kolmanneksi. Vuoden aikana Elvis oli yhteensä 18 viikkoa ykköstilalla. Syyskuussa sinkun Don't Be Cruel/Hound Dog molemmat puolet olivat listoilla: sijat 1 ja 2. Joulukuussa Elviksellä oli kymmenen eri biisiä yhtä aikaa Top 100 -listalla! Molemmat LP-levyt olivat listaykkösiä. Vasta toissa vuonna julkaistujen tietojen perusteella Elviksellä oli vuonna 1956 kolmetoista vähintään kultamyyntiin yitänyttä levyjulkaisua.

Yleisö oli selvästikin ottanut uuden musiikin omakseen. Kilpailevat yhtiöt etsivät kuumeisesti omia pikkuelviksiään rahastakseen rock'n'rollilla niin kauan kuin sitä villitystä kestäisi. Elviksen avatessa rokille oven suurille markkinoille muiden artistien oli helppo seurata valmiiksi katettuun pöytään. »llman Elvistä kukaan meistä ei olisi pärjännyt», totesi rock'n'rollin parhaimmista sävellyksistä vastannut Buddy Holly.

Blueslegenda B.B. King muistelee Elviksen tehneen suuren palveluksen myös mustille muusikoille: »Olin tiskijukkana, kun Fats Domino, Chuck Berry, Little Richard ja kaikki muutkin aloittelivat, ja soittelin heidän levyjään radioasemalla. Ennen Elviksen tuloa ei näillä kavereilla ollut oikein minkäänlaisia mahdollisuuksia menestyä. Elviksen ilmestyessä Fats Domino tuli suosituksi, Little Richard tuli suosituksi, Chuck Berry tuli suosituksi ja kaikista heistä tuli tuolloin suuria nimiä». Little Richard on itsekin tunnustanut velkansa valkoiselle kollegalleen: »Kiitän Luojaa Elvis Presleystä. Kiitän Luojaa sitä, että hän lähetti Elviksen avaamaan ovet, joista pääsin kulkemaan.»


Elvis ja B.B. King, mustien WDIA-radioaseman Goodwill Revue -konsertissa Memphisin Ellis Auditoriumissa, 7. joulukuuta 1956.

Tuleville muusikoille Elvis oli yhtä lailla tärkeä musiikillisena herättäjänä ja inspiraation lähteenä. John Lennonin kuuluisa lausahdus »Jos Elvistä ei olisi ollut, ei olisi ollut Beatlesiakaan» osoittaa selvästi Presleyn merkityksen, samoin kuin seuraavienkin – ehkä yllättävienkin – artistien kunnianosoitukset. James Brown: »Rakastin häntä kuin veljeäni. Hänen vaikutustaan musiikkiin ei koskaan unohdeta, koska hän opetti valkoisen Amerikan nöyrtymään». CCR:n John Fogerty: »Hänen vaikutuksensa minuun oli paljon suurempi kuin yleensä annan ymmärtää. Hänen neroutensa oli siinä, mitä hän loi».

Eric Clapton: »Unohtakaa se kaupallinen roska, mitä hän usein teki uransa aikana. Haluan muistaa hänet parhaimmillaan, kun hän lauloi mustan miehen musiikkia valkoisella tyylillä ja opetti maailmalle jotakin todellisesta omaperäisyydestä. Hän on yhä eräs sankareistani».

Bruce Springsteen: »Hän nauroi maailmalle ja hän nauroi itselleen, mutta samaan aikaan hän oli kuolemanvakava... Se oli hirveää ja samalla se oli fantastista!».

U2:n Bono: »Mielestäni Elvis Presley oli nero. Hän ei ilmaissut itseään niin kuin keskiluokka eli sanaleikein ja pystymällä selittämään tekojaan ja reaktioitaan. Hän toimi vaistollaan ja ilmaisi itseään sillä, miten hän piti mikrofonia, miten hän liikutti lanteitaan ja miten hän lauloi mikrofoniin. Se oli Elviksen neroutta. Elviksellä oli viisautta, joka saa viisaat miehet näyttämään hölmöiltä».

Elvis on kuollut – rock elää. Ja niin kauan kuin rock elää, tullaan Elvis muistamaan yhtenä sen tärkeimmistä vaikuttajista. hänen legendallaan rahastava, usein mautonkin kaupallisuus on ikävä kyllä haudannut allensa sen tärkeimmän eli miehen elämäntyön musiikin saralla. Kuten vannoutunut Elvis-fani Bob Dylan äskettäin totesi: »Hän on nyt suurempi kuin eläessään. Hän elää ihmisten mielissä. Mutta tulee ajatelleeksi, josko ihmiset muistavat oikeat asiat hänen musiikistaan, vai kaiken sen mitä hänestä on kirjoitettu».

»Ongelma on siinä», kirjoittaa rock-kriitikko Greil Marcus, »että Elvis ei ainoastaan muuttanut musiikin historiaa – vaikka hän sen tietenkin teki – vaan että hän yksinkertaisesti muutti historiaa ja näin tehden hänestä tuli historiaa. Jos kenenkään aikalaisemme voidaan sanoa muuttaneen maailmaa, se on Elvis Presley».

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com

The site is not commercial and makes no advertisement for any good nor service.